Pitäisikö futuristien olla aktiivisempia yhteiskunnallisia keskustelijoita?

Pitäisikö futuristien olla aktiivisempia yhteiskunnallisia keskustelijoita?

Futuristit, joihin lasken tässä yhteydessä tulevaisuudentutkijat, ennakointiasiantuntijat ja muut ammattimaisesti tulevaisuutta ajattelevat, jaksavat muistuttaa hellyttävyyteen asti tulevaisuuden tärkeydestä. Luen tähän ryhmään myös itseni.

Tärkeää on monien tulevaisuuksien ajatteleminen, horisontin avartaminen ja omien käsitysten haastaminen. Kun ymmärtää vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, voi tehdä parempia päätöksiä tässä hetkessä. Tulevaisuudesta tulee tekoja. Tämä lupaus on levinnyt laajasti julkishallinnossa, liike-elämässä ja yhä enemmän myös koulutuksessa.

Silti elämme vahvasti polkuriippuvaisessa maailmassa. Ikuiseen talouskasvuun perustuvalle yhteiskunnalle on julkisessa keskustelussa niukasti vakavasti otettavia vaihtoehtoja. Samalla useimmat ihmiset pitävät selvänä, että nykymuotoinen kasvun tavoittelu kuormittaa ympäristöä kestämättömällä tavalla. Ahdistusta ei helpota muovipillin vaihtaminen kartonkiseen.

Harva kriittinenkään näkemys uskaltaa kyseenalaistaa kehittyneiden yhteiskuntien perusoletuksia, vaan vastuu valuvioista siirretään esimerkiksi teknologiselle kehitykselle. Teknologiat vauhdittavat kiertotaloutta, uusia materiaaleja, vähäpäästöistä teollisuutta, uusia liikkumisen ja työn tekemisen tapoja. Nämä eivät ole vääriä asioita, vaan pikemminkin välttämättömiä. Mutta riittävätkö ne?

Futuristeilla on kyky ajatella mahdollisia maailmoja vuosikymmenten päähän. Siksi heidän pitäisi tuoda julkiseen keskusteluun radikaaleja post-kapitalistisia visioita. Tällaisten visioiden taustalla voi olla hyvin erilaisia arvolähtökohtia ja poliittisia maailmankatsomuksia. Kyse voi olla myös kapitalismin uudelleenmäärittelystä, ”kestävän kasvun” käsitteellistämisestä uskottavasti, tai markkinatalouden ”nollauksesta”, jota Financial Times peräänkuulutti. Käsitys nykyisen kurssin holtittomuudesta on joka tapauksessa laajasti jaettu, mikä on keskustelulle hedelmällinen lähtökohta.

Tällä hetkellä mediassa suuri osa radikaaleista visioista välittyy elämäntapatarinoiden kautta, joissa yksittäiset ihmiset ovat tehneet merkittäviä muutoksia arjessa, oli kyseessä sitten brooklynilainen zero waste –bloggaaja tai metsässä omavaraisesti elävä syväekologi. Tällaiset tapaukset ovat yleensä luonteeltaan reaktiivisia irtiottoja, eivätkä ne pyri muuttamaan järjestelmää. Heikoimmillaan kyse on lifestyle-egotripeistä, jotka on suunniteltu some-näkyvyys edellä.

Visioiden voima on siinä, että ne motivoivat tunnetasolla toimintaan. Vision saavuttaminen ei edellytä vallankumousta, vaan se voi tapahtua hallitun systeemisen murroksen kautta. Murrosta ei kuitenkaan tapahdu, jos visio ei ole riittävän rohkea ja innostava. Visio nostaa kunnianhimon tasoa nykyhetkessä.

Useilla futuristeilla on näkyvä asema julkisuudessa. He ovat filosofien ja kosmologien kaltaisia yleistietäjiä, joilta odotetaan näkemystä maailman tilasta. Heille on luontevaa yhdistää poikkitieteellisesti eri alojen löydöksiä, mikä on välttämätöntä monimutkaisessa maailmassa.

Vallitsevien totuuksien haastaminen edellyttää futuristilta aktivistin mielenlaatua, joka on myös sisäänrakennettuna hänen työhön. On pakko pystyä ajattelemaan asioita, joita ei vielä ole. Tarvitsemme älyllisiä polttopulloja, jotka ravistelevat nykyistä näköalattomuutta, vastuun siirtelyä ja osaoptimointia.

Onko minulla tällainen visio? Ei, mutta nyt olen ainakin luonut itselleni paineen sellaisen keksimiseen.

Viisi vinkkiä skenaariotyöskentelyyn

Viisi vinkkiä skenaariotyöskentelyyn

Risto Siilasmaan Paranoidi optimisti -kirjan (2018) jälkeen skenaarioiden suosio on kasvanut merkittävästi, ainakin omasta näkökulmastani. Kirjassa Siilasmaa kertoo skenaarioajattelun hyödyntämisestä Nokian murrosvaiheissa.

Menetelmä ei sinänsä ole uusi, vaan skenaarioita on käytetty ammattimaisesti 1950-luvulta alkaen. Tunnetuin esimerkki skenaarioiden hyödyntämisestä on Shellin järjestelmällinen ennakointityö 1970-luvulla.

Hyvien skenaarioiden laatiminen ei ole helppoa. Omien skenaariotöideni pohjalta olen tunnistanut seikkoja, jotka auttavat onnistumisessa. Tässä on niistä viisi.

1. Määrittele skenaarioiden aihe kirkkaasti

Kun skenaariot ovat esimerkiksi osa yrityksen strategiatyötä, voi niissä painottua näkökulmana megatrendit, toimiala, kuluttajakäyttäytyminen tai esimerkiksi teknologia. Laadukas analyysi tarkastelee muutosajureita mahdollisimman monella tasolla, esimerkiksi PESTEL-tyyppistä viitekehystä hyödyntäen. Silti skenaarioiden aihe pitää rajata selkeästi, koska kirkas näkökulma pitää sekä pohjatyön että tarinan kasassa. Ei ole tavatonta, että skenaarioiden tilaaja ei osaa määritellä skenaarioiden aihetta, vaikka hän tietäisi missä yhteydessä skenaarioita käytetään. Silloin asiantuntijalla pitää olla aiheesta näkemys.

2. Haasta nykyinen ajattelu, tai skenaarioiden arvo jää vähäiseksi

Skenaarioiden keskeinen laatukriteeri on uskottavuus, mutta samalla niiden täytyy haastaa nykyisiä olettamuksia. Aloitan yleensä miettimällä ensin maltillisen jatkuvuuden skenaarion, joka on ihmisille intuitiivisesti luonteva. Tämän rinnalla täytyy kuitenkin olla skenaarioita, joissa muutos on esimerkiksi paradigmaattinen tai eksponentiaalinen. Tässä lähestymistavassa Jim Datorin neljän tulevaisuuden malli on hyödyllinen.

3. Muistuta skenaarioihin liittyvästä epävarmuudesta

Skenaarioiden tehtävä ei ole kertoa totuutta tulevaisuudesta, vaan antaa vaihtoehtoisia näkökulmia tulevaisuuteen. Mikään skenaario ei toteudu sellaisenaan (ellei skenaario ole äärimmäisen yksinkertainen), mutta erilaisista mahdollisista tulevaisuuksista syntyy usein yhdistelmiä, jotka ajan kuluessa osoittautuvat tarkasti ennakoiduiksi. Skenaarioiden todennäköisyyden pohdinta on kiinnostava keskustelunaihe ja avaa ihmisten näkökulmaeroja, mutta yksittäisen skenaarion todennäköisyyden arviointi esimerkiksi kvantitatiivisten mallien ja simulaatioiden avulla on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.

4. Osallista skenaariotyöhön mahdollisimman monta sidosryhmää

On riskialtista, jos skenaariot syntyvät yksittäisen “tulevaisuusgurun” päässä. Vaikka hän olisi omista ajatusvinoumistaan ja arvolähtökohdistaan hyvinkin tietoinen, ei hän pysty niitä täysin ohittamaan. Moniäänisyys on skenaarioissa rikkaus. Asiantuntijakeskustelun lisäksi ns. tavallisen ihmisen näkökulma on kiinnostava, oli kyseessä sitten ihminen kansalaisena, kuluttajana tai jossain muussa roolissa. Välillä skenaariot täytyy tehdä nopeasti ja luonnosmaisesti, eikä silloin kaikkia näkökulmia voi huomioida.

5. Dokumentoi ja viesti skenaariot vetävästi

Skenaariot vaativat laajan taustatyön, mutta skenaarioiden lukija on yleensä kiinnostunut vain tiiviistä skenaariokuvauksista ja niiden johtopäätöksistä. Skenaariot edellyttävät luovaa ja tarinallista kirjoittamista tutkimuksellisen analyysin tueksi. Visualisoinnista on suuri apu, puhumattakaan design fiction -tyyppisistä lähestymistavoista.

Kun skenaariot on ajateltu ja viestitty hyvin, ne avartavat horisontin sekä tuulettavat ajatusluutumia lineaarisen kasvun ja status quon ympäriltä.

Onko algoritmista muusikoksi?

Onko algoritmista muusikoksi?

Maaliskuussa uutisoitiin laajasti (ks. esim. Rolling Stone, The Guardian, The Verge, Pitchfork) , että Warner Music on tehnyt kaikkien aikojen ensimmäisen levytyssopimuksen algoritmin kanssa. Sopimus koskee 20 albumia, joista viisi on jo ilmestynyt. Myöhemmin täsmennettiin, että kyseessä on jakelu- ja kustannussopimus.

Ajatus on kutkuttava. Kyseessä on saksalainen startup-yritys Endel, jonka algoritmi tuottaa erilaisiin tilanteisiin ja tunnetiloihin mukautuvia äänimaisemia. Endel kertoo sivustollaan mitattuja tuloksia siitä, että algoritmin tuottama musiikki parantaa keskittymiskykyä, vähentää ahdistusta ja voimistaa läsnäoloa. Suuren levy-yhtiön kiinnostus Endeliä kohtaan on oire etenkin erilaisten ”kontekstisoittolistojen” suosiosta: nukkumista, työntekoa, urheilua ja muita aktiviteetteja varten valikoitu musiikki kerää miljoonia kuuntelijoita.

Elektronisen musiikin historiassa on säännöllisin väliajoin kauhisteltu sitä, että ”nyt musiikkia voi tehdä nappia painamalla” ja ”eihän kukaan soita tässä oikeasti”. On pohdittu, että onko synteettinen musiikki ylipäänsä musiikkia. Musiikillisilla innovaatioilla onkin tapana haastaa musiikin käsite, mikä tapahtui myös rap-musiikin tapauksessa. Koneille annetaan mielellään myös inhimillisiä ominaisuuksia, kuten Endelin tapauksessa: algoritmi on tehnyt sopimuksen, algoritmi on tehnyt musiikin, algoritmi uhkaa inhimillistä sävellystyötä.

Tekoäly on kuitenkin vain uusi musiikin instrumentti ja työkalu. Algoritmin on ohjelmoinut ihminen, ja ihminen on myös päättänyt käyttää algoritmia tiettyyn tarkoitukseen. Uskallan myös olettaa, että sopimuksen allekirjoittajat ovat olleet ihmisiä lihassa ja veressä. Musiikin tekijänoikeudet myönnettiin lopulta kaikille algoritmia kehittäneille koodareille. On kuitenkin totta, että algoritmi tuottaa musiikkia itsenäisesti (kun nappia on ensin painettu), ja esimerkiksi suuri levy-yhtiö voi algoritmin tuottamilla tunnelmapaloilla täyttää Spotify-soittolistoja hyvin kustannustehokkaasti.

Onko algoritmin tuottama musiikki kiinnostavaa ja käyttökelpoista? Kuuntelin Spotifysta ensimmäisiä julkaistuja Endel-albumeita. Ne ovat taustamusiikiksi kelvollisia, mutta taiteellista arvoa niissä on vaikea kuulla. Musiikin alkuperäinen tarkoitus onkin funktionaalinen, ja ilman Endelin sovelluksen tilannekohtaista personointia äänimaisemien käyttöarvo on huomattavasti pienempi. Kuuntelijamäärät Spotifyssa ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi ja albumeita ei ole lopulta nostettu suosituille soittolistoille. Pr-tempauksena julkaisu oli kuitenkin onnistunut.

Kyseessä on joka tapauksessa oiva esimerkki tekoälyn vaikutuksesta matalan lisäarvon luovaan työhön. Tekoäly voi tuottaa hissimusiikkia siinä missä rutiininomaisia lakipalveluita tai tilastoihin keskittyvää urheilujournalismia. Muutamia päiviä sitten uutisoitiin, että Springer Nature on ensimmäisenä akateemisena kustantajana julkaissut algoritmin koostaman kirjan. Tiedon luokitteluun ja järjestelyyn perustuvassa työssä tekoäly on verraton tukiäly.

Four paradoxes of human insight

Four paradoxes of human insight

I wrote an article to the blog of Marketing Clinic. The text is a contemplation on the paradoxes of human insight and their connection to the purpose of our company. Read the beginning here:

”When creating a positive impact on people’s everyday life, it helps a lot to actually know the people and the context of their day-to-day lives. This is why all of our work starts with humans in mind. The people as citizens, customers, end-users, co-creators.

Human insight can be tricky. Like many complex things, it is inherently paradoxical. Most of its main characteristics appear contradictory.

By thinking through paradoxes, we can reveal the multifaceted character of human insight, which ultimately helps us use it in a way that truly adds value and creates meaning.

1. It is not about the method, but choose the right method

The best way to bore a client is to talk excessively about a method, or even worse, a theory. But methods and theories do matter.

A carefully chosen method guarantees that the collected information can be refined into knowledge and wisdom. A hammer and a screwdriver do not solve the same problem. A toolbox should not lack a wrench when there is a bolt to tighten.

This is the basic principle of our insight methodology. We have a suitable tool for every situation, from deep qualitative immersion to applied neuroscience and live monitoring of online behavior.

2. Size does matter, but an individual is never an island

Some people consider only gigantic quantitative samples trustworthy. Some prefer spending weeks doing ethnographic fieldwork in a tiny community or engaging a close group of influencers. We want to go both ways.

The more qualitative the setup, the more you can keep asking. Why is that so? Do you really think so? What factors influenced that decision? The more quantitative you go, the better you know if other people really think and behave in the supposed way.

Even if we had a sample of N=1, the particular person represents a larger entity. Her or his family, community, society. Our thinking and behavior are socially constructed, which makes even individual responses valuable.”

3. The human respondent is usually right, but that is not enough

During a research process, one encounters a lot of situations in which a respondent says something very interesting. This does not yet qualify as an actual insight. It is an observation.

Going from observations to insights is the most valuable part of the process, which is actually both human-centric and business-centric. It is a translation process.

We uncover the meaning of the insights in the client’s context and operational environment. When identifying a valuable insight, it is useful to go back to the key questions and challenges at hand and place the insight in a broader strategic framework. In the end, it is about making the insights actionable. What should be done? What can be done?”

The rest of the text can be found here

Viisi tulevaisuutta ennakoivaa trendiä

Viisi tulevaisuutta ennakoivaa trendiä

Tarkastelen tässä tekstissä viittä trendiä, joihin olen kiinnittänyt huomiota kansainvälisissä medioissa ja trenditoimistojen julkaisuissa viime aikoina. Lyhyen kuvauksen lisäksi olen kerännyt linkkejä, joiden avulla trendeihin voi tutustua tarkemmin.

Kaikkien trendien osalta arvioin, että ne kasvavat tulevina vuosina. Toisaalta trendeissä voi olla hetkellistä ylikuumenemista, minkä jälkeen niiden kehitys tasaantuu. Merkittäviä katkoksia tai epäjatkuvuuksia en trendeihin ennakoi.

Vaikka käyttämäni lähteet ovat ulkomaisia, ovat trendien vaikutukset nähtävissä jo Suomessa. Onkin hieman vanhanaikaista ajatella, että Suomen ja muun maailman välillä olisi merkittävä viive. Useimmat uudet asiat omaksutaan hyvin nopeasti. Edelläkävijät ovat samalla globaalin viestinnän pulssilla.

Kasvotatuoinnit tulevat valtavirtaan

Tatuoinnit ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet nopeasti. Kuvat ovat yhä isompia ja näkyvämpiä. Länsimaisessa tatuointikulttuurissa kasvoja on pidetty pitkään pyhänä alueena, jota varjelevat rohkeimmatkin kehonmuokkaajat. Pään alueen tatuointeihin liittyy edelleen jännittävä ja alakulttuurinen aura, joka leimasi ennen kaikkia tatuointeja.

Kun hohto ja erikoisuus on haihtunut tavallisista tatuoinneista, on muste hiipinyt kaulaa pitkin kohti kasvoja. Viime vuosina kasvotatuointeja ovat ottaneet poptähdet, urheilijat ja muut julkisuuden henkilöt. Ääriesimerkkinä huomiohakuisuudesta voi pitää aloittelevia muusikoita, kuten SoundCloudin emo trap -artisteja (kuvassa viime marraskuussa fentanyylin ja xanaxin yliannostukseen kuollut Lil Peep), joiden parissa kasvotatuoinnit ovat jo musiikkigenren tunnusmerkki. Esikuvien esimerkistä tatuoinnit leviävät väistämättä rahvaan kasvoille tulevina vuosina. Jos eivät kovin näkyvinä, niin ainakin Justin Bieberin ristin kaltaisina pieninä merkkeinä.

The New York Times: ”Face Tattoos Go Mainstream” (4.8.2018)
Vice: ”How SoundCloud Rappers and Xanax Influenced Fashion” (3.4.2018)

Teknologiabrändien estetiikka inhimillistyy

Ristiriitaiset voimat riepottelevat teknologiakorporaatioita. Yksityisyys on kriisissä. Valheita levittävä propaganda on arkipäiväistynyt. ”Dopamiinitalouden” palvelut ruokkivat addiktiivista käyttäytymistä. Toisaalta teknologia nivoutuu yhä huomaamattomammin arjen ympäristöihin.

Kohujen keskellä teknologiabrändit haluavat olla helpommin lähestyttäviä ja käsin kosketeltavia. Google on suunnitellut uutta älykangasta yhdessä Levi’s-vaatemerkin kanssa. Ikea on puolestaan laajentanut kodinteknologiaan uudella kangaspäällysteisellä kaiutinmallilla. Lippulaivamyymälöissä suositaan puupintoja, kasveja ja sosiaalisia kohtaamisia. Pyöreät muodot, pehmeät materiaalit ja rosoinen epätäydellisyys yleistyvät.

JWT Intelligence: ”Big Tech’s handmade aesthetic” (30.7.2018)

Vanhemmat palkkaavat lapsille videopelivalmentajia

Videopeleistä on tullut huippu-urheilua. Arvioiden mukaan eSports-kilpailujen maailmanlaajuinen yleisömäärä tulee olemaan yli 400 miljoonaa katsojaa vuonna 2019. Parhaat pelaajat yltävät miljoonien eurojen omaisuuksiin. Onkin johdonmukaista, että valmistautuminen eSports-uralle aloitetaan varhain ja yhä ammattimaisemmin. Aiemmin tuntihinnalla myytävää online-valmennusta ovat hyödyntäneet ensisijaisesti aikuiset pelaajat, mutta nyt trendi on yleistymässä myös lasten ja nuorten keskuudessa.

The Wall Street Journal: ”Ready, Aim, Hire a ‘Fortnite’ Coach: Parents Enlist Videogame Tutors for Their Children” (31.7.2018)

Kuntosali on uusi yökerho

Nuorten juominen vähentyy. Kuntosaliketjut paisuvat. Baarit ja yökerhot ovat vaikeuksissa. Tilanne ei ole kuitenkaan niin mustavalkoinen kuin tilastoista voisi päätellä. Juhlimista muistuttava elämyksellisyys nimittäin lisääntyy kuntosaleilla. Korkean profiilin kuntosalit tuovat diskovalot ja DJ:n perjantai-illan HIIT-tunnille. Harjoituksen jälkeen kuntosalin baarissa odottaa lasi proseccoa. Treenaaminen on yhä enemmän sosiaalisen kanssakäymisen muoto, josta ei kuitenkaan seuraa krapulaa. Samalla kuntosalit haluavat tehdä itsestään Instagram-kelpoisia, eli visuaalisesti tyylikkäitä, erottuvia ja omaperäisiä.

The Guardian: ”Squat party: how the gym became the new nightclub” (31.7.2018)
Kuva: 1Rebel Boutique Gym, Lontoo

Sukupuoliroolien hämärtyminen kannustaa miehiä kauneudenhoitoon

Yliopistokampuksilta tuttu feministinen keskustelu on tullut valtavirtaan. Me Too -kampanjoiden vanavedessä ”toksisen maskuliinisuuden” kaltaiset käsitteet ovat levinneet arkikäyttöön, ja niillä arvioidaan niin Cheekin esiintymisiä kuin Kevin Spaceyn miessuhteita. Samalla keskustelu sukupuolirooleista monipuolistuu.

Yksi hyötyjä on kosmetiikkateollisuus, jossa miehille suunnattujen tuotteiden kategoriat kasvavat naisten kauneudenhoitoa nopeammin. Suurten metropolien kaduilla voi nähdä vain miehille suunnattuja kynsisalonkeja. Korealaisen popin androgyynit ja silotellut mieshahmot inspiroivat myös länsimaissa. Suomalaisessa valkokaulustyöelämässä ei ole tavatonta nähdä nuorilla miehillä kevyttä ehostusta. Tilanne on kuitenkin ristiriitainen: vaikka miehillä on uusia vapauksia ilmaista itseään, ovat he myös yhä kovempien ulkonäköpaineiden kohteena.

Elle: ”The rise and rise of the all-male beauty salon” (31.7.2018)
The Guardian: ”Threaded bliss: why more men are getting their eyebrows shaped” (16.8.2018)
Jing Daily: ”Men & Makeup: The Changing Face of Chinese Beauty” (3.7.2018)

Artikkelin kuva: Jonathan Weiner

Puhu yksinkertaisesti tulevaisuudesta

Puhu yksinkertaisesti tulevaisuudesta

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Järjestelmät, verkostot ja keskinäisriippuvuudet ovat monimutkaisia. Radikaalit teknologiat mullistavat arjen. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat viheliäisiä.

Tämä on tulevaisuusliturgiaa, jota viljelevät futuristit, konsultit, poliitikot, ja yhä enemmän myös journalistit. Asiantuntijoiden puheesta käsitykset leviävät suuren yleisön tietoisuuteen.

En halua kiistää näkemysten totuudenmukaisuutta, olenhan itsekin esittänyt monissa yhteyksissä vastaavia väitteitä. Voimakkaita muutoksia ja asioiden monimutkaisuutta korostava tulevaisuuspuhe kuitenkin jättää kuulijan usein aseettomaksi: maailma vyöryy päälleni, ja osakseni jää selviytyä jotenkin.

Tulevaisuus on tämän hetken aikeissa ja teoissa. Tulemme elämään todeksi osan nykyisistä tulevaisuuskuvista ja -skenaarioista. Tämä voi johtua sattumasta, mutta myös siitä, että jokin tietty näkemys tulevaisuudesta on niin innostava, että ihmiset alkavat käyttäytymisessään ja ajattelussaan pyrkiä sitä kohti.

Tässä merkityksessä tulevaisuus on myös valtakamppailun ja debatin näyttämö. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä toivottavasta tulevaisuudesta, ja vetovoimaisimpien näkemysten taustalle alkaa kertyä liikevoimaa. Kirjassa Imagined Futures: Fictional Expectations and Capitalist Dynamics (2016, Harvard University Press) saksalainen sosiologi Jens Beckert kuvaa, miten fiktiiviset tulevaisuuskuvat ovat talouden kehitystä ajava voima, ja kapitalistisen järjestelmän voi katsoa jopa rakentuvan kuvitteellisten odotusten varaan.

Siksi rakastamme Elon Muskin ja Steve Jobsin kaltaisia visionäärejä. Heillä ei ole välttämättä resursseja, teknologioita tai rationaalista suunnitelmaa näkemystensä toteuttamiseksi. Sen sijaan heillä on eräänlainen fantasia tulevaisuudesta, niin inspiroiva visio, että ihmiset haluavat olla siinä mukana. Tämä puolestaan kanavoi taloudellisia resursseja ja sosiaalista tukea heidän pyrkimyksilleen. Lopulta jopa spekulatiivinen ”tulevaisuusheitto” voi konkretisoitua toiminnaksi tai esimerkiksi fyysiseksi hyödykkeeksi. Liian kiihkeistä odotuksista voi syntyä kuplia, pörssiromahduksia ja muita epätoivottavia markkinailmiöitä.

Karismaattisten teknologiatitaanien säihkeessä pitää muistaa, että jokainen ihminen jakaa käsityksiä tulevaisuudesta omissa yhteisöissä ja arjen kohtaamisissa. Suurin toimintaan kannustava voima on yksinkertaisissa ja positiivisissa tulevaisuuskuvissa, joiden taustalla on huolellinen pohdinta. Monimutkainen ja viheliäinen ympäristö edellyttää kiteyttämisen taitoa, mutta myös mielikuvituksellisuutta ja analyyttista perusteellisuutta. Tämä estää kevytkenkäisen tulevaisuuspopulismin, ja mahdollistaa kollektiivisen vastuunkannon paremman tulevaisuuden puolesta. Tulevaisuusajattelun pitäisi olla kansalaistaito, jonka kehittämiseen ihminen saa apua niin eri koulutusasteilla kuin työelämässäkin.

Ruuhkavuosina työstä tulee helppoa ja laadukasta

Ruuhkavuosina työstä tulee helppoa ja laadukasta

On ihmisiä, jotka tekevät vaativan työn ohessa väitöskirjaa. He käyvät seminaareissa ja verkostoitumistilaisuuksissa. He seuraavat oikeita ihmisiä Twitterissä, katsovat TED-videoita, ja lukevat Harvard Business Review’ta. Heillä on luottamustehtäviä oman alan järjestöissä ja suunnitelmallisesti rakennettu henkilöbrändi. Yleensä heillä ei ole lapsia, tai he eivät osallistu lastensa kasvatukseen.

On ihmisiä, jotka tekevät minuutilleen 37,5 tunnin työviikkoa. Vapaa-ajalla he eivät tee MBA-tutkintoa, vaan leipovat mokkapaloja sählyjoukkueen myyjäisiin, istuvat leikkikentän laidalla, ja könyävät päiväkodin kuraisilla lattioilla. He toimivat luottamustehtävissä urheiluseurojen rahastonhoitajina ja taloyhtiöiden hallitusten varajäseninä. Heidän olemus on viimeistelemätön, ja orastava keskivartalolihavuus ei romuta heidän itsetuntoaan.

Ei ole tavatonta, että jälkimmäinen ryhmä pärjää työelämässä paremmin. Ei aina, ei kaikkien kohdalla. Mutta välillä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Miksi?

Ruuhkavuosissa on kyse epäonnistuneesta kaaoksen hallinnasta. Tehtäviä asioita on enemmän kuin aikaa suoriutua niistä. Mikään määrä ankaraa suorittamista ei välttämättä pelasta siltä, että elämä näyttää samalta kuin Hiroshima amerikkalaisten ylilennon jälkeen. Kaaoksen hyväksyminen ja sietäminen on avainasia myös nykyaikaisessa työelämässä. Projekteja, ideoita ja kokeiluja tulee ja menee. Yhteistyö- ja arvoverkostot ovat kompleksisia. Asioiden suunnittelu ja ennakointi on vaikeaa.

Työhön käytetty aika ei ole olennainen asia. Olennaista on hyödyntää käytettävissä oleva aika oikealla tavalla. Kun aika rajautuu esimerkiksi päiväkodin vienti- ja hakuaikojen mukaan, ei tyhjäkäynnille ole sijaa. On pakko keskittyä olennaiseen, ja sanoa ei tarvittaessa. Ylätason pohdiskelu ja metakeskustelu karsiutuvat minimiin. Työn merkityksellisyys ja miellyttävyys eivät ole jatkuvan arvioinnin kohteena, vaan asiat pitää vain hoitaa.

Tylsistyminen on luovuuden ehto. Hiekkakakun leipominen on hauskaa ensimmäisellä kerralla. Sitten siitä tulee tavallista. Sadannella kerralla se on hyvin ikävystyttävää. Juuri tällainen tylsistyminen vie aivot ärsykkeistä vapaaseen lepotilaan, joka mahdollistaa uudet, luovat ajatukset. Moni taistelee tylsistymistä vastaan takertumalla älypuhelimeensa, mikä on karhunpalvelus paitsi itselle myös läsnä oleville. Vaikka leikin päämäärä on leikki itse, on sillä myös suotuisia sivuvaikutuksia.

Vain työlle omistautunut ihminen on yksiulotteinen. Ei ole ikävystyttävämpää seuraa kuin ihminen, joka ei osaa puhua muusta kuin työstä. Elämässä pitää olla tilanteita ja konteksteja, joissa tekoäly ja lohkoketjut eivät kiinnosta ketään. Työssä on huokoisuutta, kun se ei valtaa ajatuksia kellon ympäri. Siksi perhe-elämä on voimavara, ei kuluerä. Sama pätee toisin päin. Jos ihminen ei pysty koskaan irtautumaan kurahousuarjesta aikuisten maailmaan, tulee hänestä uupunut ja kärttyisä.

Ruuhkavuodet tukevat 2010-luvun työelämän ihanteita: luovuutta, itsensä johtamista, ja kykyä elää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa. Paras lopputulos syntyy, kun työntekijä ja työnantaja jakavat tämän näkemyksen.