Työ on uusi vapaa-aika

Työ on uusi vapaa-aika

Nykyajan ihanteiden valossa työ on intohimoa, empatiaa, kekseliäisyyttä. Onnellisuutta, merkityksellisyyttä. Työ on haltioitumista kaikista niistä tavoista, joilla voimme rakentaa parempaa maailmaa.

Tällaisen hurmoksen rinnalla vapaa-aika näyttäytyy ikävien velvollisuuksien liukuhihnana. Tiskit, pyykit, talvirenkaat, kurahousut, makaronilaatikko. Aivokuollut taloyhtiön hallituksen kokous. Päivän päätteeksi urheilemme rajusti, koska töissä on aikaa palautua.

Olen kuullut pariskunnista, jotka pitävät viikoittaisia suunnittelupalavereita ruuhkavuosista selvitäkseen. Moni perhe seuraa budjettiaan excel-taulukossa. Kun tähän lisää hysteerisen kahvakuulan reuhtomisen, niin kyllä tekee hyvää päästä töihin lepäämään!

Hauskuuden eetos leimaa työtiloja. Värikkäine huonekaluineen ja seinämaalauksineen ne muistuttavat yhä enemmän päiväkotia. Kun aulasta löytyy flipperi, olemme varmoja firman innovatiivisuudesta: täällä työ on leikkiä. Sen sijaan kotejamme leimaa skandinaavisen minimalismin ankaruus, johon verrattuna lääkeyhtiöidenkin neuvotteluhuoneet ovat aistillisuuden ilotulitusta. Kun kotielämää täydentää jokin eksoottisen kuuloinen tavaroidenvähennysfilosofia, on lopputulos se, että kotona jokainen päivä on siivouspäivä. Ihan kuin työtä.

Moni työtä tekevä vanhempi on oivaltanut, että lasten hoitaminen on töihin verrattuna puuduttavaa hommaa. Kognitiivinen kuorma puuttuu. Siksi nykyajan vanhemmista on tullut leikkikentän laidalla nyhjöttäviä kännykkämuumioita, joille välitön läsnäolo on yhä vaikeampaa. Hiekkakakun tekeminen sadatta kertaa ei anna samoja kiksejä kuin sähköposti, joka kertoo tarjouksen läpimenosta. Samasta syystä jäi väliin se, kun hiekkakakku syntyi ensimmäistä kertaa.

Joskus töissä oli kyse siitä, että maksoimme toisillemme asioista, joita emme osaa tai viitsi itse tehdä. Nyt töiden ikävä puoli on vaiettu. Positiivisesta ajattelusta on tullut menestyjien itsetehostusta, jonka nektarin uskotaan valuvan myös muille. Ihmisellä on yksilöpsykologinen vastuu innostua. Hänen täytyy ymmärtää, että jokainen uusi asia on hyvä asia. Henkisesti ahdas yt-organisaatio ei saa olla syy sille, että ihminen ei pääse työn imuun. Yksilöllistyneen vastuun myötä on syntynyt markkinat elämäntapavalmentajille, jotka auttavat ihmistä pitämään palapelinsä kasassa.

Monen ihmisen pyrkimys on löytää ”oma juttu”, jossa voi ”toteuttaa itseään”. Kun nuoren opiskelu katkeaa, hän sanoo: ”Tää ei ollu oikein mun juttu.” Ajatus on, että ihmisellä on valmis minuus ja identiteetti, joita maailman tulee palvella. Identiteetti on kuitenkin myös toiminnan seuraus. Kun ihminen tekee jotain, muuttaa tekeminen häntä. Näistä teoista tulee osa hänen minuuttaan. Uudet asiat ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän niihin perehtyy. Siksi ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa masturboinnilta, ei tulevaisuuteen suuntautuvalta toiminnalta.

Töissä pitää kuitenkin olla kivaa. Huomio täytyy kääntää yksilöllisistä suoritteista työn sosiaaliseen ympäristöön. Kun työ on vaikeaa ja ikävää, korostuu työyhteisön tuen merkitys. Jaetut ongelmat ovat pienempiä ongelmia. Suomi, moni muu maa ja maailma ovat tilanteessa, jossa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja niiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa jatkuva oman työn mielekkyyden parissa nykertely on aivan liian itsekästä. Sen sijaan meidän kannattaa pohtia sitä, millaiset työyhteisöt kukoistavat häijyjen ongelmien aikakaudella. Tämä takaa myös yksilön hyvinvoinnin.

Tavallisen ajattelun voima

Tavallisen ajattelun voima

”Hei me diipdaivataan tälle mahdollisuusalueelle ja muotoillaan brändipositiota asiakaskeskeisemmäksi.”

Tyypillistä liike-elämän esperantoa, jollaista paukutan itsekin joskus palaverissa. Tutkimuslaitoksen dosentti saattaisi sanoa asian näin:

”Selvitämme toimijaverkoston valintapreferenssejä ja kehitämme tuotemerkkiattribuuttien suhdetta asiakasrajapintaan.”

Edelleen koukeroista turinaa. Miten asia ilmaistaisiin lastenkirjassa?

”Hei ystävät! Tutustumme tähän asiaan ja teemme siitä jotain kivaa muille.”

Aikuisten pitäisi opetella puhumaan lasten tavoin. Asia pysyy samana, mutta kohina viestin ympäriltä katoaa. Jokainen kokenut viestijä, toimittaja ja puhuja tietää tämän. Silti se on vaikeaa.

Jokaisella ihmisryhmällä on oma tapansa puhua. Omaperäisen sanaston merkitys on tärkeä esimerkiksi vankiloissa, armeijassa ja erilaisissa alakulttuureissa. Nuoret haluavat käyttää sanoja, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Murteet erottavat maantieteellisiä alueita. Stadin slangi toi suomen kieleen vaikutteita ruotsin ja venäjän kielistä, ja mahdollisti sen, että saman pihapiirin erikieliset lapset pystyivät puhumaan keskenään. Samalla ulkopaikkakuntalaisten oli yhä vaikeampi ”bonjata”, mistä Sörkan ja Rööperin kaduilla puhuttiin.

Myös työelämän kieli on eriytynyt yleiskielestä. Korporaatio-ihmisen puhe vilisee anglismeja. Virkamies rakastaa lauseenvastikkeita. Rasvanahkaduunari keventää työtään ronskilla huumorilla. Nuori nousukas keulii ulkomaisten bisneslehtien muotisanoilla. Trenditietoinen puhuja on vaihtanut nasaalin ironian hösöttäväksi intomielisyydeksi.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926-1984) oli yksi aikansa arvostetuimpia ajattelijoita. Hän on sanonut, että Ranskassa intellektuellin pitää kirjoittaa osittain käsittämätöntä tekstiä. Muuten häntä ei pidetä riittävän syvällisenä ja vakavasti otettavana. Moni suomalainen asiantuntija on omaksunut saman periaatteen. Syntyy Foucault’n kuvaamaa ”obskurantismin terroria”, jossa ensin tuotetaan ”nonsensea”, ja tähän kohdistuneeseen kritiikkiin vastataan: ”Et vain ymmärtänyt minua oikein!”

Kieli viestii asemasta. Sanavalinnat ovat tapa erottautua muista. Kieli on kamppailun alue. Kilvoittelussa pärjää se, joka määrittää puheenaiheet. ”Fillarikommunismista” puhuva ulkoministeri tietää tarkalleen, että hänen sanavalintansa leviävät seuraavan aamun kahvipöydissä kuin rutto – pidettiin ajatuksia hyvinä tai huonoina. Julkiseen keskusteluun kuuluu se, että myös hölmöjä ajatuksia saa esittää. Muuten niitä ei voi osoittaa vääriksi. Siksi poliittinen korrektius on vaarallista.

Onko kielellinen monikulttuurisuus rikkaus? On, jos ymmärrys lisääntyy ja maailma näyttäytyy vivahteikkaampana. Usein ymmärrys kuitenkin hämärtyy. Sekava puhe voi peitellä sisällön puutetta tai ajattelun heikkoutta. Kun merkitykset eivät ole kirkkaita, lisääntyvät väärinkäsitykset. Puhe ei käänny teoiksi, koska kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä.

Onko työelämä liian älyllistä?

Onko työelämä liian älyllistä?

Useimpien organisaatioiden luonne paljastuu jo tuloaulassa. Onko vastaanottotiskin työntekijä sydämellinen First Impression Manager vai koteloitunut Facebook-muumio? Onko odotustilan pöydällä hiirenkorville selattu Iltalehti vai uudenkarhea Monocle?

Henkilökunnan kehonkieli kertoo organisaation tilasta. Onko ihmisten kävely hermostunutta vai rennon itsevarmaa? Ovatko katseet avoimia, välinpitämättömiä vai pälyileviä? Tunneilmapiiri tihkuu läpi, vaikka kukaan ei sanoisi mitään.

Jokainen organisaatio on tällainen moniaistinen kokonaisuus, mutta useimmilla organisaatioilla on vain yksi viesti: järkiperäinen kuvaus siitä, että ihan hyvin menee. Vaikka menisi huonosti. Tai todella hyvin.

Jos aulassa hyppii vastaan chihuahua, kertovat vieraat siitä samana päivänä eteenpäin. Jos tilassa vieno espresson tuoksu yhdistyy helmeilevään jazziin, ovat ihmiset vastaanottavaisia uusille ajatuksille jo ennen palaveria. Usein kivaan tunnemuistoon riittää se, että vastaanottotiskin ihminen on ystävällisempi kuin hänen varsinaisesti tarvitsisi olla.

Tällaiset asiat ovat yksinkertaisia, helppoja ja verraten edullisia toteuttaa. Harva niihin kuitenkaan panostaa, koska tällaisten kokemusten arvo ei välttämättä näy olemassa olevissa talousmittareissa. Järki ja numerot ohjaavat sitä, miltä asiat tuntuvat. Rationaalinen mieli janoaa lisää perusteita, lisää faktoja.

Olen silloin tällöin törmännyt tarjouspyyntöihin, joiden lähtökohta on suunnilleen seuraavanlainen: ”tiedämme tästä aiheesta jo todella paljon, mutta haluaisimme vielä tietää vähän lisää”. Toisaalta monissa tapauksissa tietoa on aivan liian vähän, mutta joku on päättänyt, että ”nyt vain tehdään”.

Molemmat lähtökohdat ovat vaarallisia. Tiedon pinoaminen tiedon päälle kertoo usein pelosta. Tai siitä, että oma tehtävä on yksinkertaisesti tuottaa tietoa, vaikka sitä olisi jo tarpeeksi. Voi olla myös niin, että budjettia on käyttämättä, ja sillä ostetaan vielä vähän lisää tietoa. Tällaisessa tilanteessa kannattaisi kuitenkin alkaa jo tehdä jotain tiedon pohjalta.

Kun tietoa on liian vähän, muistuttaa tilanne kävelyä pimeässä metsässä ilman taskulamppua. Jonnekin pitäisi päästä, ja ihminen haroo oksia edestään epätoivoisesti. Valittu polku voi olla oikea, mutta se voi johtaa myös suonsilmäkkeeseen.

Kun tietoa on liikaa tai liian vähän, voi ihminen hyödyntää myös muita tietämisen tapoja. Viime vuonna Aalto-yliopistossa tarkistetun väitöskirjan mukaan intuition rooli on tärkeä juuri tällaisissa tilanteissa.

Steve Jobs oli yksi harvoista johtajista, joka on puhunut intuitiivisen ymmärryksen puolesta. Hän on sanonut:

“I began to realize that an intuitive understanding and consciousness was more significant than abstract thinking and intellectual logical analysis. Intuition is a very powerful thing, more powerful than intellect, in my opinion. That’s had a big impact on my work.”

Intuitiivinen lähestymistapa asioihin mahdollistaa ennakoivan ja kokonaisvaltaisen ymmärryksen, jossa asioiden ei tarvitse käydä läpi loogis-rationaalista oikeuttamisprosessia ollakseen perusteltuja.

Intuitiota voi kehittää, kuten mitä tahansa muutakin taitoa, mutta intuition asema nykykulttuurissa ja esimerkiksi koulutusjärjestelmässä on väheksytty. Silti intuitio on esimerkiksi monille taiteilijoille ja tutkijoille yksi tärkeimpiä luovan prosessin työkaluja.

Tarvitsemme matalamielisen hyötykalkyloinnin ja teknisen järkeilyn rinnalle valmiuksia hyödyntää inhimillisen ymmärryksen koko palettia.

(Kuva: Anton Petukhov, CC BY 2.0)

Indiana Jones Lidlissä

Indiana Jones Lidlissä

Oletko koskaan tarkkaillut raskaana olevaa naista, joka on ostamassa tupakkaa? Hänen kehonkielensä on yhdistelmä uhmaa, häpeää ja pelkoa. Muut jonossa olevat kohdistavat häneen tuomitsevia katseita. Kassatyöntekijä haluaisi kieltäytyä myymästä, mutta pysyy hiljaa. Kaikkien päässä kaikuu terveysviranomaisten huolestunut ääni. Kun ostos on tehty, ei tupakka syty ulko-ovella, vaan katseiden ulottumattomissa.

Esimerkki on kärjistetty, mutta se on silti yksi monista mikrotilanteista, joita arki on täynnä. Nämä tilanteet antavat vihjeitä ihmisten elämäntavasta. Tilanteet ovat täynnä merkityksiä, eleitä ja käyttäytymismalleja, jotka antropologi Clifford Geertzia mukaillen kaipaavat tiheää kuvausta.

Tällaista aikalaistarkkailua voi harjoittaa kuka tahansa. Se on hauskaa ja opettavaista, arjen etnografille kassahihnakin on kultakaivos. Vakavasti otettavaksi tutkimusaineistoksi tällaiset havainnot eivät kuitenkaan riitä. Yksittäistapausten pohjalta ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja tilanteesta puuttuu myös tutkittavan oma näkökulma. Tiheän kuvauksen ajatuksena onkin ymmärtää käyttäytymisen lisäksi toiminnan konteksti.

Tarkkailijan tulkinta tilanteesta voi nimittäin olla väärä. Hän ei ehkä ymmärrä tilanteen taustaa tai asiayhteyttä. Tupakkaa ostava nainen saattaa hakea savukkeita miehelleen, ja häpeää vain sitä, että muut luulevat hänen ostavan niitä itselleen. Ehkä hän ei ole lainkaan raskaana, vaan vain näyttää siltä (naiset rakastavat tällaista havaintoa). Selitys tilanteelle voi olla myös jotain ”listan ulkopuolelta”, uusi ennakoimaton näkökulma. Terveystajuisen tutkijan on myös syytä olla tarkkana, että hänen moraaliset kantansa eivät vinouta tulkintaa.

Jos tarkkailisimme kymmentä vastaavaa tilannetta, ja tiedustelisimme samalla tutkittavien omia kokemuksia, voisimme tehdä jo jämäkämpiä päätelmiä. Tupakkaa ostavien keskuudesta paljastuisi erilaisia alaryhmiä, elämäntilanteita ja motiiveja. Muita läsnäolijoita haastattelemalla avautuisi yhteisön arvomaailma, sosiaalinen hierarkia ja käyttäytymisnormit.

Syntyisi aineistojen triangulaatiota, eli erilaisten tietolähteiden sekoittumista. Raskaana olevista teini-ikäisistä tupakoi tilastojen mukaan lähes puolet. Tilastohavainto saisi syvempiä merkityksiä, ja sattumanvaraisestikin kerätyssä etnografisessa aineistossa olisi luultavasti muutamia teiniäitejä.

Perusteellisempi tilastollinen tarkastelu todennäköisesti osoittaisi, että raskausajan tupakointi yhdistyy matalaan koulutustasoon, yksin asumiseen ja omien vanhempien tupakointiin. Trendejä ja uusia ilmiöitä tarkkailemalla voisimme huomata, että osa raskausaikana tupakoivista on siirtynyt sähkötupakkaan. Myös lisäaineettomat savukkeet saattavat olla suosittuja tässä ryhmässä.

Syvähaastatteluissa tai verkkopäiväkirjoissa havaitsisimme luultavasti, että raskausaikana tupakoivat eivät halua elää niin kuin elävät. Heillä ei vain yksinkertaisesti ole voimavaroja, työkaluja ja ulkopuolista tukea, jotka auttaisivat heitä tekemään lapsen kannalta tärkeän muutoksen. On syntynyt rikkaalla merkityskerroksella vuorattu ongelma, jota voimme lähteä ratkaisemaan yhdessä eri osapuolten kanssa.

(Kuva: Lyza, CC BY-SA 2.0)

Nyrjähdyksiä jakamistaloudessa

Nyrjähdyksiä jakamistaloudessa

Ostin narkomaanilta kaiuttimet noin vuosi sitten. En tietenkään tiennyt kauppakumppanini elämäntavoista etukäteen. Olin sopinut kaupoista sähköpostilla. Lyhytsanaisten ja epäselvien viestien pohjalta oletin, että hän on vain laiska ja kiireinen kirjoittaja. Sovimme tapaamisen hänen asunnolleen.

Saavuin paikalle lämpimänä kesäiltana. Kyseessä oli kaupungin vuokra-asunnoista koostuva kortteli. Mies oli pihalla vastassa ison mustan koiransa kanssa. Mies vaikutti sympaattiselta, koira oli selvästi hänelle hyvin tärkeä. Puhuessaan hän häpesi tärviöllä olevia hampaitaan.

Asunto oli pimeä ja sotkuinen. Tässä vaiheessa olin varma, että hänellä on päihdeongelma. Kävin läpi erilaisia ajatuskulkuja. Ovatko kaiuttimet varastettua tavaraa? Onko ylipäänsä syytä rahoittaa hänen elintapojaan ja tukea järjestäytynyttä rikollisuutta? Tai ehkä hän vain halusi maksaa vuokran?

Tutkin tilanteen pikaisesti. Kaiuttimet olivat luonteva osa asunnon sisustusta. Ne olivat käytössä osana kodin viihde- ja pelikeskusta. Tämä elämänalue on nuorilla miehillä yleensä kunnossa, vaikka kaikki muu puuttuisi. Mies puhui kaiuttimista asiantuntevasti. Hän havainnollisti niiden toimivuutta soittamalla Nightwishia ja Darudea. Hän muisteli alkuperäistä hintaa ja takuuehtoja. Kokonaisuus oli uskottava.

Kyseessä oli vertaiskaupankäynnille ominainen tilanne, jossa luotettavuuden varmistaminen on vaikeaa. Kaupankäynnin vaihdantakustannukset kasvavat: yleensä ajallisesti, mutta myös lisääntyneen stressin muodossa. Vaihdannan ulkopuoliset asiat sekoittuvat tilanteeseen. Vakiintunut toimintatapa puuttuu, mikä on toisaalta osa kierrätyskulttuurin viehätystä.

Jakamistalous, vertaistalous, alustatalous, kiertotalous, kierrätystalous. Viime vuosina on kiinnitetty paljon huomiota siihen, että tavalliset ihmiset käyvät yhä enemmän kauppaa keskenään, ja näin kohentavat olemassa olevien resurssien käyttöastetta. Ihmiset ovat vaihtaneet, jakaneet ja myyneet tavaroita toisilleen ennenkin, mutta uudet kommunikaatioteknologiat, kaupungistuminen ja ekologinen arvomaailma ovat kiihdyttäneet ilmiön ennennäkemättömään vauhtiin.

Vertaiskaupankäynnin taloudellinen merkitys on valtava. Tampereen yliopiston ja Kaupan liiton tutkimuksen mukaan suomalaisen vertaisverkkokaupan volyymi ylittää jo kulutuksen Virossa. Monet kulutustuotebränditkin ovat heränneet ilmiöön, ja pohtivat rooliaan tuotteiden ennakko- ja jälkimarkkinoilla. Ikea kokeilee käytettyjen huonekalujen myyntiä. Posti pilotoi lähilokeroita, joihin ihmiset voivat jättää tavaroita noudettavaksi. Yritykset rakentavat alustoja vaihdannalle, kuten autoilussa on tapahtunut. Kyytien jakamisesta on tullut miljardiluokan bisnes, joka leviää myös Suomessa.

Otin taannoin Uber-kyydin Helsingin Punavuoresta Vantaan Myyrmäkeen. Kuski oli pirteä, nuori tummaihoinen mies. Matkan alussa puhuimme niitä näitä small talk -hengessä. Ruskeasuon kohdalla vaivuin ajatuksiini ja näpyttelin kännykällä muutaman viestin. Päivä oli ollut kuluttava, enkä ollut varsinaisesti juttutuulella.

Matkan lopussa kuski hermostui, ja vaihtoi kielen suomesta englanniksi. Hän sanoi, että kuka tahansa voi ostaa hienon älypuhelimen, eikä sillä tarvitse leveillä. Hän koki, että kyseinen tapa on riesa nykykulttuurissa, ja että käytökseni on ylimielistä. Hän sanoi, että olemuksessani on omituinen aura.

En aivan ymmärtänyt, mistä hänen avautumisensa kumpusi. Siitäkö, että alkumatkan jutustelu vaihtui hiljaisuudeksi? Kysyin, että luuleeko hän ihan oikeasti, että yritän kerskailla puhelimellani – mielestäni väite oli naurettava. Hän vastasi, että ehkä nyt ei kuitenkaan. Hän jatkoi sosiaalipsykologista pohdintaansa vielä hetken, ennen kuin saavuimme perille. Pienestä kärhämästä huolimatta paiskasimme lopulta kättä.

Kenties tilanteen kitka kumpusi siitä, että yksilöiden toiminta alustataloudessa ei ole selkeästi ammattimaista tai harrastelua, vaan jotain siltä väliltä. Kuski ehkä odotti tilanteelta samankaltaisia asioita kuin satunnaisten tuttavien kohtaamiselta. Palveluntarjoajan ja asiakkaan roolit eivät olleet kirkkaat. Asiakaspalvelun näkökulmasta kuskin käytös oli outoa, mutta muussa tilanteessa se olisi voinut olla perusteltua. Tilanteen sosiaalinen koodisto oli vasta kehittymässä; it was complicated.

Tulevaisuudessa vertaistalouden normit selkiytyvät, niin juridisesti kuin sosiaalisesti. Toiminta ammattimaistuu, kuten esimerkiksi Airbnb-asuntovuokrauksessa on ollut jo nähtävissä. Käyttöoikeus korvaa omistamista. Erilaisten hyödykkeiden elinkaari pidentyy ja käyttöaste kasvaa. Vaihdannan kolmannet osapuolet kehittävät transaktioiden luotettavuutta ja sujuvuutta. Lopputuloksena maailmassa on toivottavasti vähemmän jätettä ja enemmän kohtaamisia.

(Kuva: Janne Hellsten, CC BY 2.0, rajattu)

Kuinka lusikoit sattumat trendikiisselistä?

Kuinka lusikoit sattumat trendikiisselistä?

Useimmissa organisaatioissa vallitsee jonkinlainen käsitys siitä, että erilaisia trendejä ja uusia ilmiöitä kannattaa seurata. Tämä voi tapahtua monella tasolla. On toimialatrendejä, kuluttajatrendejä, teknologiatrendejä, elämäntapatrendejä – you name it.

Usein on myös niin, että tällainen toiminta ei ole aivan löytänyt paikkaansa, eikä trendien ympärille ole syntynyt järjestelmällistä toimintatapaa. Homma on ad hoc -harrastelua. Samalla trendien tärkeys kuitenkin tiedostetaan.

Ongelma voi olla esimerkiksi se, että tieto ei käänny teoiksi. Trendit ovat valuvaa hyytelöä, joka ei asetu. Jos trendeistä ei synny toimintaa, on niiden hyödyllisyyttä vaikea arvioida. Miten selätät hähmäisyyden ja viet trendiymmärryksen toiminnan ytimeen?

Tuo eri osapuolet saman pöydän ääreen

Trendiymmärryksen pitää kulkeutua organisaation kaikille tasoille, mutta trendit jäävät helposti keskijohdon ja tutkimusyksikön puuhasteluksi. Trendeillä on tärkeä rooli organisaation strategisissa valinnoissa. Johto on avainasemassa siinä, miten trendit kytketään strategiaan ja organisaation muihin prosesseihin. Esimerkiksi asiakaspalvelijoilla voi olla puolestaan kullanarvoinen käsitys siitä, miten kuluttajien käyttäytyminen on muuttumassa. Kokoa eri tahot saman pöydän ääreen puhumaan trendeistä.

Kulje abstraktista konkretiaan

Teorian ja käytännön suhde on vaikeampi kuin saattaisi kuvitella. Teoriasta on helpompi siirtyä käytäntöön kuin käytännöstä teoriaan. Sekään ei ole kuitenkaan helppoa. Trendien ongelma on usein se, että ne ovat liian ”yleisiä”. Trendit ovat abstraktioita jostain ilmiökokonaisuudesta. Käytännön maailma, jossa pohditaan esimerkiksi jonkin tuotteen pakkausmuotoilua tai markkinointia, on kaukana trendien käsitteellisestä tasosta. Sillan rakentaminen vaatii paitsi kärsivällistä ajattelua myös intuitiivista tunnustelua. Vaiva kannattaa nähdä, mutta usein se jää näkemättä. Välillä täytyy hyväksyä myös tiedon epäkäytännöllisyys.

Koe, elä, käytä, tunne

Ihmisillä on harvoin kädet savessa trendien kanssa. Heillä on kädet näppäimistöllä. Vaikka verkon tietomassaan hukuttautuminen on houkuttelevaa ja kustannustehokasta, kannattaa trendejä myös kokeilla, aistia ja elää. Esimerkiksi Uber-kyydit, Airbnb-asunnot ja Periscope-lähetykset eivät ole enää uusia asioita, mutta käyttökokemus puuttuu edelleen useimmilta ihmisiltä. Se puuttuu etenkin 50-vuotiailta yritysjohtajilta. Palveluiden mullistavuudesta voi lukea lehdistä, mutta sen tuntee käyttämällä palveluita itse.

Hyppää sisäsiistin keskiluokkaisen maailmasi ulkopuolelle

Elämme kuplissa. Tartumme asioihin, jotka tuntuvat mukavilta ja miellyttäviltä. Haaveilemme puhtaasta ja kauniista tulevaisuudesta. Tältä trendikatsaukset myös usein näyttävät: hygieeniseltä unelmahötöltä. Tulevaisuus on kuitenkin monimutkainen, hankala, yllättävä, outo. Trendien leviämis- ja vaikutussuunnat vaihtelevat. Hakeudu paikkoihin, joissa kohtaat ihmisiä ja elämäntapoja itsellesi vieraista yhteiskuntaluokista ja ikäryhmistä. Havainnot ovat kouriintuntuvia ja rosoisia. Niihin on pakko tarttua.

Älä kuluta trendejä puhki

Digitalisaatio, kokeilukulttuuri, ekologisuus. Tärkeitä asioita, joista pitää puhua. Liika on kuitenkin liikaa. Tällaisia trendejä kannattaa ravistella vaihtoehtoisilla näkökulmilla ja tulkinnoilla. Ei pyörittää samaa levyä uudelleen ja uudelleen. Tutut megatrendit kehittyvät monisäikeisesti, mutta eivät tarjoa stop the press -tyyppisiä yllätyksiä. Näitä trendejä pitää käsitellä vaihtoehtoisin tavoin, mutta niitä ei saa missään nimessä unohtaa tai sivuuttaa.

Arvosta trendiallergikkoja

Ei ole tavatonta, että ihminen ei ole vielä löytänyt sisältään ratkaisukeskeistä startup-yrittäjää, joka tutkii maailmaa etulinjassa. Hän haluaa tehdä mieluummin tuttuja asioita kuin uusia asioita. Ja joitain asioita voi tehdä ”sitten syssymmällä”. Tuttuun tukeutuva ei perusta ”muotivillityksistä” tai ”trendihössötyksestä”. Hänellä saattaa olla kuitenkin kehittynyt käsitys siitä, mikä on pysyvää tai vain vähän muuttuvaa. Tämän näkökulman arvokkuus kannattaa huomioida, koska trendiallerginen ihminen on yleensä tehnyt jo muutaman kierroksen korttelin ympäri. Monet asiat eivät nimittäin muutu niin paljon kuin trendiasiantuntijat haluaisivat.

Nyt puhuu konsultti: miksi neuvon muita?

Nyt puhuu konsultti: miksi neuvon muita?

Konsultointi tarkoittaa neuvojen kysymistä, mutta sillä viitataan usein myös neuvonantoon. Ihmisen elämä on täynnä neuvonantajia. Lääkäri neuvoo meitä terveyteemme liittyvissä asioissa. Pankkivirkailija opastaa raha-asioissa. Ravintovalmentaja auttaa syömään oikein. Pappi ja psykologi ohjaavat henkisissä kysymyksissä.

Heistä harvoin puhutaan konsultteina, vaikka he toimivat konsultin tavoin: arvioivat asiakkaan tilanteen ja antavat neuvoja asiantuntemuksensa pohjalta. Haluaisivatko he käyttää konsultin ammattinimikettä? Tuskin. Sana on tahriintunut ja muuttunut pilkan kohteeksi. Monen konsultin reaktio näykkimiseen on itseironia. Miksi konsultteihin kohdistuu niin paljon ärtymystä, ylenkatsetta ja naljailua?

Kenties tutuin konsultti on teknis-taloudellinen liiketoimintaprosessien viilaaja, joka työskentelee suuren kansainvälisen organisaation leivissä. Isot konsulttitalot toimivat konemaisella tehokkuudella ja niiden lonkerot ovat levittäytyneet kaikkialle. Kyseessä on satojen miljardien markkina, joka kasvaa. Konsultit avustavat valtioita, yrityksiä, järjestöjä. Konsulttien toiminnasta ja palkkioista on vähän avointa tietoa, mutta yleisen käsityksen mukaan laskut ovat muhkeita. Hyödyt voivat olla puolestaan vaikeasti mitattavia ja osoitettavia.

Onko perinteinen konsultointiala huijausta tai kupla? Tuskin. Mikään hyödytön ei kestä vuosikymmeniä, saati kasva. Käytän itse jonkin verran isojen konsulttitalojen tutkimuksia ja selvityksiä, joita on avoimesti saatavilla. Niissä järjestelmätason ymmärrys asioista on yleensä hyvä, vaikka näkemyksiä voisikin elävöittää ihmisläheisemmällä otteella. Konsulttitalojen tuotannossa kaihertaa usein eräänlainen kolkkous ja sieluttomuus.

Konsultteja käyttää yleensä johto. Tavallisen työntekijän näkökulmasta konsultti tulee puuttumaan työn arkeen, sotkemaan asioita. Eikö oman väen osaaminen riitä? Kun yritys on kriisissä, alkaa nurkissa pyöriä kuluja karsivia konsultteja. Ruusuisia eivät ole mielikuvat raskaita tietojärjestelmähankkeita vetäneistä it-konsulteistakaan. Kun Pekka Himanen lynkattiin julkisuudessa, kutsuttiin häntä konsulttifilosofiksi. Entä some-konsultti, joka ehti Snapchatiin ennen teinityttöjä, ja on tuonut uuden maailman ilosanoman kaikkien kuultavaksi? Jostain syystä monella verenpaine nousee ja otsalohkossa tykyttää.

Jos konsultti ei ole tehnyt kotiläksyjä, vaikuttaa hän irralliselta. Hänen ajattelunsa ja toimintansa eivät kytkeydy asiakasorganisaation maailmaan, vaan ne jäävät leijumaan ylätasolle. Jos tähän yhdistyy liiallinen itsevarmuus ja innokkuus, on kiusallinen mielikuva karikatyyrisestä konsultista valmis. Kädet huitovat ja suu pärskii, mutta kytkentä liiketoimintaan uupuu.

Konsultin täytyy hyväksyä, että hän on narri. Ei pääosassa, vaan vuokratyövoimaa. Kun konsultti onnistuu, näyttää asiakas hyvältä. Itse hän jää varjoihin. Suhteessa valtaan konsultti ei ole puudeli tai dobermanni, vaan jotain siltä väliltä.

Moni uuden sukupolven konsultti ei välttämättä kutsu itseään konsultiksi, vaan käyttää esimerkiksi strategi-nimikettä. Heillä on kädet savessa: konsultointi pohjautuu kokemuksiin ja aineistoihin elävästä elämästä. Heillä on kyky konseptoida ideoitaan ja jalkauttaa ymmärrystä. Pyrin itse siihen, että työssäni on aina läsnä tutkimustieto, Zeitgeist-ymmärrys ja konsultoiva tulkinta. Jos jokin uupuu, ei lopputulos ilahduta asiakasta.

Konsultti-nimike kaipaa arvonnostoa, koska yhä useammissa työnkuvissa on konsultoiva ote. Tiedon tuotanto, soveltaminen ja myynti ovat saman henkilön vastuulla, ja vuorovaikutustaitojen merkitys kasvaa. Tämä heijastuu moniin asiantuntija-ammatteihin. Avainsana on kommunikaatio: dialogit ovat työ an sich. Konsultoinnin latinalainen kantasana consultare tarkoittaakin keskustelua. Je suis konsultti.