Rytmihäiriöitä tahdittomassa yhteiskunnassa

Rytmihäiriöitä tahdittomassa yhteiskunnassa

Teen vapaa-ajan projektia kahden kaverin kanssa. Meidän on lähes mahdotonta löytää aikaa yhteiseen tapaamiseen. Työskentelemme netin välityksellä. Kirjoitan tekstin kännykällä lähijunassa. Muokkaan verkkosivua myöhään illalla. Soitan, kun kävelen lounaalle. Ajattelen projektiin liittyviä asioita erilaisissa arjen notkelmissa: kassajonossa, juoksumatolla, saunassa.

Onko tämä mahdollistavaa vai velvoittavaa? Molempia, riippuen tekemisen mielekkyydestä. Kun asioiden ei tarvitse tapahtua yhtäaikaisesti samassa paikassa, tapahtuvat ne eri aikaan eri paikassa. Digitaalinen kommunikaatio on liima, joka pitää kokonaisuuden kasassa.

Sosiologian professori Judy Wajcman on käyttänyt desynkronoidun yhteiskunnan käsitettä kuvatessaan tilannetta, jossa ihmiset tekevät samoja asioita kuin ennenkin, mutta eivät enää samaan aikaan muiden kanssa. Aika ja tila hajaantuvat. Syntyy epäsymmetrinen koheesio. Elämä ei ole kiireisempää tai rauhallisempaa kuin aiemmin, vaan nopea ja hidas aika vuorottelevat yhä monimuotoisemmin. Esimerkiksi ajankäyttötutkimuksissa arjen perusrakenne näyttää vakaalta ja vapaa-ajan määrä on jopa hieman lisääntynyt. Samalla ihmisillä on tunne siitä, että kaikki pysyvä haihtuu ilmaan.

Tila, väline ja konteksti luovat tunteen ajan kulusta. Voin lukea sohvalla 800 sivun romaania, jonka loppu näkyy puolen vuoden päässä. Yhtäkkiä harhaudun tarkistamaan Twitteriä, jossa puoli vuotta on 15 minuuttia. Keskustelen puolison kanssa jostain asiasta, jonka unohdan viiden minuutin päästä. Kiinnitän huomiota viisi sekuntia kestävään melodiakulkuun taustalla soivassa musiikissa.

Kyseessä ei ole multitasking, vaan erilaisten asioiden tekeminen peräkkäin erilaisissa ajanjaksoissa. Eri tahdissa, tahdittomasti. ”Diverse temporalities, not simply speed, is the hallmark of life in digital capitalism”, kuten Wajcman sanoo. Multitaskingia ei ole olemassa, on vain toisiaan seuraavia ajatuksia ja tekoja.

Kommunikaatio on liima, mutta viestintäteknologia ei toimi omalakisesti. Ihmiset luovat normit ja kulttuurin laitteiden käytölle. Tässäkin merkityksessä digitalisaatio vaatii analogisaation. Pitääkö työsähköposteihin vastata saman päivän aikana? Monien mielestä kyllä. Pitääkö sähköpostia tarkkailla lomalla? Monien mielestä ei, joidenkin mielestä kyllä. Pitääkö työntekijän olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Mainosmies ei muista aikaa ennen Periscopea. Rytkösen Konepajalla vasta mietitään, että pitäisikö firmalla olla kotisivu.

Desynkronoidun yhteiskunnan rytmihäiriöt syntyvät tilanteessa, jossa ihmisten keskinäisen koordinaation tavoista ja kulttuurista ei ole yksimielisyyttä. Tämä voi tapahtua myös järjestelmätasolla.

Tietotyöläinen haluaisi käydä joogassa kesken päivän ja tehdä intensiivisen työrupeaman alkuillasta. Päiväkoti menee kuitenkin kiinni jo viideltä. Jos hän tekee töitä illalla seitsemästä kymmeneen, ei hän ehdi kauppaan. Kaupan aukioloaikojen vapautuminen on reaktio desynkronisaatioon: ihminen haluaa mahdollisuuden asiointiin vuorokauden ympäri. Aina auki olevat kuntosalit ovat toinen esimerkki, jossa verkon all access– ja on demand -periaatteet leviävät reaalimaailmaan.

Kollektiiviset kokemukset eivät katoa tahdittomassa yhteiskunnassa. Katsomme amerikkalaista tv-viihdettä eri aikaan, mutta jaamme kokemukset kepeänä seurustelupuheena kahvitauolla. Meemiytyvät käsitteet, kuten ”tolkun ihminen” tai ”että mitähän vittua”, dominoivat viestintäympäristöjämme. Ajallinen eriytyminen, sisällöllinen yhdentyminen ja keskustelun polarisoituminen tapahtuvat samanaikaisesti. Tahditonkin janoaa jaettuja merkityksiä.

Kyklooppien valtakunta ei siedä moniselitteisyyttä

Kyklooppien valtakunta ei siedä moniselitteisyyttä

Tapasin taannoin vantaalaisessa baarissa miehen. Hän oli kyseisenä päivänä haudannut isänsä. Hautajaiset olivat sujuneet hyvin. Noin kymmenen vuotta sitten hän oli itse tappanut miehen. Yhdeksän vuoden tuomiosta hän oli istunut ensikertalaisena puolet. Ennen tappoa hän oli juonut seitsemän vuotta. Hän oli alkanut juomaan työkyvyttömyyseläkkeellä, jolle hän oli jäänyt saatuaan sydänkohtauksen 40-vuotiaana. Kohtauksen aikana hän oli ollut hetken kliinisesti kuollut. Ennen sydänkohtausta hän toimi johtotehtävissä merkittävässä suomalaisessa organisaatiossa. Hänellä oli perhe. Tapaamishetkellä hän keskittyi lastenlastensa hoitamiseen, koska hänen miniällään oli aivokasvain. Hän oli luonut uudelleen suhteet perheeseensä ja tunsi intohimoa elämää kohtaan. Ja tarjosi viskin.

Olen miettinyt kohtaamista usein jälkeenpäin. Mies ei ollut yksiselitteisesti hyvä tai paha. Häntä oli vaikea tulkita moraalisesti. Hyvän ja pahan ääripäät olivat korostuneita, tapaamishetkellä hän oli epäilemättä valon puolella. Mies ei ollut tilittäjä tai valittaja, vaan hän oli vilpittömän kiinnostunut myös keskustelukumppanin elämästä. Entiseksi alkoholistiksi hän osasi juoda tyylikkäästi. Hänessä oli linnakundin kirveellä veistettyä karismaa, mutta hän ei ollut tunnekylmä monien rikollisten tavoin. Mies oli ambivalentti, kaksiarvoinen.

Yli vuosikymmenen Ruotsissa asunut norjalainen menestyskirjailija Karl Ove Knausgård aiheutti viime toukokuussa kohun kutsuessaan ruotsalaisia kykloopeiksi raivokkaassa Dagens Nyheter -lehden kirjoituksessaan. Knausgårdin mukaan kykloopit eivät halua tulla tietoisiksi niistä todellisuuden osista, jotka eivät sovi heidän maailmankuvaansa. Knausgård sanoo, että kykloopit eivät osaa tulkita asioita, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä. Knausgårdia on hänen kirjojensa perusteella syytetty muun muassa pedofiliasta, latentista homoseksuaalisuudesta, seksismistä ja natsisympatioista. Neljän pienen lapsen isänä hän ei ole ollut syytöksistä mielissään. Esimerkkinä ambivalenssista Knausgård mainitsee sen, että Saksan kansallissosialismissa oli kauneutta sen ilmeisestä pahuudesta riippumatta. Knausgård kokee, että ihmisluonnon pimeyttä ja kompleksisuutta etsiessään hänet itsensä on tuomittu yksioikoisin perustein. Kirjailijana hän palvelee totuutta, ei ideologiaa. Häneen kohdistetussa kritiikissä ajatusten ja tekojen suhde hämärtyy.

Kykloopin katse ei ole tavaton Suomen polarisoituneessa mediatodellisuudessa. Ilmiötä voi tarkastella tämän hetken turvapaikanhakijoihin liittyvän keskustelun valossa. Keskustelun toinen ääripää kokee, että turvapaikanhakija on uhri, joka pelastaa Suomen sisäsiittoisuudelta ja huoltosuhteen epätasapainolta. Toiset puolestaan katsovat, että turvapaikanhakija on loinen ja raiskaaja, joka käyttää hyväkseen eurooppalaisia hyvinvointijärjestelmiä ja teinityttöjä. Ääripäiden välissä ei ole mitään: monipolviset harmaan alueen näkemykset ovat kuin kitarasooloja, joissa säröpedaalia ei ole polkaistu pohjaan. Tussahduksia, joita ei voi peukuttaa sosiaalisessa mediassa. Jako meihin ja heihin pätee niin poliittisessa debatissa kuin suomalaisten ja turvapaikanhakijoiden välillä. Tämä jako on puolestaan ikiaikainen inhimillinen piirre, jollaisten hyväksymistä Knausgård peräänkuuluttaa.

Suomessa Knausgårdin kaltaista kulttuurisotaa on käynyt kirjailija Timo Hännikäinen. Esseistään tunnettu Hännikäinen on kiinnostava yhteiskunnallinen keskustelija, joka on kuitenkin viime aikoina ajautunut sivuraiteelle kaatokännisen Facebook-öykkäröintinsä vuoksi. Hännikäinen on jännittävä, koska hänen tekstejään leimaa itsesuojeluvaiston puute. Hän ei allekirjoita sen enempää kulttuuripiirien kuin valtaapitävien muoti-ideologioita. Hän on valmis kertomaan itsestään kaiken, jos tekstin tavoite – esimerkiksi miehen seksuaalisen syrjäytymisen kuvaaminen – sitä vaatii. Knausgårdin tavoin kaiken avaaminen on samanaikaisesti radikaali teko ja samaistumisen kohde. Hännikäinen pystyy teksteissään luomaan maailmankuvia, jotka eivät mukaile mitään valtadiskurssia. Siksi oli valitettavaa, että hän teki mauttomilla toilailuillaan itsestään helpon maalin vastustajilleen. Kyklooppien valtakunnan kipupisteisiin harva uskaltaa kajota Hännikäisen tavoin.

Kaksiarvoisuus ei ole sama asia kuin kaksoisajattelu. Ideologian ohjaama ajattelu pystyy käsittelemään keskenään ristiriitaisia asioita, jos ne palvelevat ideologian päämääriä. Tämäkin ilmenee pakolaiskeskustelussa. Kun korostamme turvapaikanhakijoiden suojelun tarvetta, puhumme heistä traumatisoituneina lapsina. Lapsiakin joukossa on, mutta valtaosa tulijoista on nuoria miehiä, monista syistä. Kun puhumme pakolaisista työvoimaresurssina, muuttuvat tulijat vastavalmistuneiksi lääkäreiksi ja juristeiksi, jotka tarvitsevat vain lyhyen suomen kielikurssin. Tilastollinen fakta on kuitenkin se, että korkeakoulutettuja tulee Suomeen kolmansista maista vähän. Toiveajattelu johtaa siihen, että emme voi tarkastella kriisin kokonaiskuvaa objektiivisesti. Ihminen on ideologisessa yläpilvessä seilaava ajopuu, jos hän ei pysty käsittelemään asioita, jotka eivät sovi hänen maailmankuvaansa.

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Katsoin taannoin Netflixistä dokumenttielokuvan Jimi Hendrix: Hear My Train a Comin’. Muutamia uusia arkistopätkiä lukuun ottamatta dokumentti ei tuonut juurikaan mitään uutta Hendrixin tarinaan tai artistikuvaan. Puhuvia päitä, kuuluisimmat keikat, jotain levyjen tekemisestä. Dokumentti kuitenkin muistutti minua Hendrixin erityisyydestä, joka tiivistyy kahteen asiaan. Hendrix pystyi kitarallaan viemään kuuntelijan paikkoihin, joissa hän ei ollut ennen vieraillut. Toisekseen hänen soitossaan saattoi tapahtua milloin vain mitä vain, myönteisessä mielessä.

Kyky venyttää ja uudistaa totutun ilmaisun rajoja on taito, joka on vain hyvin harvoilla ihmisillä. Sama pätee välittömän improvisoinnin kykyyn. Hendrix opiskeli perinteen, soitti peruskaavoja muiden komennossa ja lopulta uudisti kaiken, mitä sähkökitaralla voi tehdä. Hän suhtautui soittimeensa rajattomien mahdollisuuksien työkaluna, jota sovinnaisuus ei kahlitse millään tavalla. Tämä voima välittyy hänen musiikistaan edelleen. Myöhempien aikojen mestareiden osalta olen aistinut saman villin alkuvoimaisuuden ja hienostuneisuuden yhdistelmän vain Stevie Ray Vaughanin soitossa. Kapinallisia he eivät olleet, vaan kunnioitus bluesia kohtaan säilyi heidän musiikissaan aina.

Luovuus on ollut työelämän keskeisiä puheenaiheita jo vuosia, kyllästymiseen ja eräänlaiseen laskusuhdanteeseen asti. Luovuudesta on tullut jokaisen työntekijän ihannekyky ja luovuutta on koulutettu lukemattomilla kursseilla, työpajoissa ja seminaareissa. Luovuus palvelee talouselämän yleistä innovaatiorationaalisuutta, jonka myötä jokainen innovaatioita edistävä asia on suositeltava, kannatettava ja oikeastaan välttämätön.

Yksi markkinatalouden silmiinpistävistä piirteistä on se, että se kykenee luomaan jopa inhimillisesti vaikeista ja monimutkaisista asioista helposti sulavia paketteja ja iskulauseita. McLuovuus, 7,99€. Lupaus luovuudesta kutkuttaa monissa kirjoissa, luennoissa ja luovuusgurujen opeissa. Luovuus ei kuitenkaan tarjoa pikavoittoja, vaan luovuus on pikemminkin kivulias elämänmittainen projekti. Luovuutta TED-tapahtumissa ja kirjekursseilla opiskeleva haluaa luovuudesta vain kivat puolet: identiteettikokemuksen itsestään luovana ihmisenä ja pintapuolisten ideointiharjoitusten kaltaista harmitonta ajanvietettä. Luovuuskeskustelun ovat omineet ihmiset, jotka eivät ole kovin luovia. Monia niin sanotun luovan luokan muotipuheenaiheita leimaa laumasieluisuus, joka saa Lemmings-pelin hahmot näyttämään individualisteilta.

Luovuuden trivialisoituminen on karhunpalvelus luovuudelle itselleen, koska luovuus ei ole yhdentekevä asia. Kenties kyllääntymispistettä seuraavan inflaation myötä kykenemme tunnistamaan taas kirkkaasti sen, mistä luovuudessa on kyse ja mitä luovuus tarkoittaa yksilön näkökulmasta. Ehkä luovuus saa uuden elämän vain tekoina ja henkisinä välttämättömyyksinä, joiden ympäriltä luovuushöpötyksen kuona on valunut pois.

Voisimmeko kuvitella Jimi Hendrixin osallistuvan ”Voimaannu luovuudesta: idearikkaan elämän avaimet” -tyyppiselle viikonloppukurssille? Useimpia ajatus todennäköisesti huvittaa. Hendrix eli luovaa elämää koko valveillaoloaikansa, todennäköisesti siksi että hän ei voinut elää millään muulla tavalla. Hendrixin koko itseymmärrys oli musiikin ja jossain määrin naissuhteiden varassa. Hänen piinaava ujoutensa ja epävarmuutensa kieli luultavasti siitä, että hän oli hyvin kaukana omasta visiostaan ja suhtautui brutaalin kriittisesti omaan luovaan projektiinsa. Hyvin tiedetään, että hän häpesi lauluaan.

Monien luovien ihmisten elämä ei ole kovin onnellinen. Heidän on vaikea löytää paikkaansa maailmassa ja tämän kitkan tulkitsemisesta syntyy heidän taiteensa voima. Heidän kengässään on aina hiertävä kivi, jonka poistaminen on vaikeaa. Täydellinen ymmärtämättömyys luovuuden synkistä varjoista tekee hilpeän ja leikkisän luovuuden puolestapuhujista niin kiusallisen naiiveja. He kauppaavat rasvatonta hyla-maitoa täysmaitona ja jauhavat sydänlihaksesta halpamakkaraa. He eivät halua ottaa niitä mielenterveydellisiä ja sosiaalisia riskejä, joita aidosti rajoja venyttävästä luovuudesta voi seurata. Ei se ole välttämättä suositeltavaakaan.

Luovuuden arkipäiväistyminen riisuu luovuudesta myyttisyyden ja salaperäisyyden. Luovuus ei kumpua intuitiosta tai tunne-elämästä, vaan siitä tulee työkalu ja metodi, jolla ratkaistaan erilaisia haasteita. Luovuudesta on tullut järkevää, vaikka luovuus on monin tavoin irrationaalinen ja vaistonvarainen kokemus. Luova prosessi edellyttää usein sitä, että asiat ehtivät jalostua alitajunnassa. Alitajunnan järkiperäinen hallinta ei kuitenkaan ole mahdollista. En tosin epäile, etteikö joku olisi kehittänyt senkin avuksi ”työkalua” tai ”sisältötuotetta”. Luovuudesta on tullut maskuliinisen käytännöllisyyden ja feminiinisen hyväuskoisuuden irvokas liitto.

Tämän blogitekstin kuvaksi lainatusta maalauksesta (Self-Portrait, 1982) vastaava Jean-Michel Basquiat on hyvä esimerkki luovuuden vaikeatulkintaisuudesta, vaaroista ja monialaisuudesta. Osana neoekspressionismin aaltoa 1980-luvun taidemaailma hyödykkeellisti nuoren lahjakkuuden työt kalliiksi sensaatioiksi. Basquiatin nousu katutaiteilijasta New Yorkin galleriamaailman huipulle ja Andy Warholin lemmikiksi oli hämmästyttävän nopea. Afroamerikkalaisten edustus kuvataidemaailman eliitissä oli olematon, mikä myös teki Basquiatin läpimurrosta poikkeuksellisen. Kyynisiäkin tulkintoja on tehty: jotkut katsovat taidemaailman vain rahastaneen mustan katupojan eksotiikalla ja graffitikulttuurin vaarallisella auralla.

Basquiat ei pystynyt käsittelemään saamaansa huomiota. Hän maalasi Armanin puku päällä ja käytti heroiinia kiihtyvällä tahdilla, kuollen Hendrixin tavoin vain 27-vuotiaana. ”If that’s what it takes”, kerrotaan Basquiatin sanoneen luovuuden ja loppuun palamisen suhteesta. Ensisilmäyksellä Basquiatin kaoottisten kuvien tulkitseminen on vaikeaa. Ne eivät tyhjene merkityksistä yksiselitteisesti. Ehkä juuri siksi kuvien taika, energia ja mystiikka on säilynyt vuosikymmeniä. Kuraattori Marc Mayer on käyttänyt Basquiatin töistä käsitteitä ”half-knowing” ja ”mystery-within-familiarity”. Hänen maalauksensa olisivat sopineet Hendrixin levynkansiksi.

On ymmärrettävää ja arvostettavaakin, että ihmiset ovat kiinnostuneita luovuudesta. Luovuus on monitahoinen, rikas, palkitseva asia. Moni ei vain tiedä leikkivänsä tulella. Ja jos näpit eivät pala, on leikki epäonnistunut.