Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Pasilan aamu oli märkä, kylmä ja pimeä. Kello oli 5:55. Taksikuski sanoi katsovansa lähetyksen tablettitietokoneeltaan. Kävelin Radiotalona tunnettuun rakennukseen, jossa Ylen aamu-tv:tä tehdään. Lämpiössä vuoroaan odotteli mies, joka oli yhdistänyt veganismin ja vaativan treenaamisen. Meikki, ohjeistus, kahvi. Suora lähetys 6:41. Yhdeksän minuuttia, ja kiitos käynnistä. Pasilan kadulla bussi pärski loskaa ohikulkijoiden päälle. Maailmaan oli jälleen tehotuotettu yksi puhuva pää.

Olen ollut työni puolesta esillä televisiossa, radiossa, sanomalehdissä ja medioiden verkkosivuilla. Joitain kymmeniä kertoja. Yksityiselämääni käsitteleviä juttuja ei ole tehty, ja hyvä niin.

Huomio on tuntunut joskus imartelevalta, mutta pääosin lähinnä siedän esillä oloa. Siitä on tullut osa työtäni. Jos minulla on median, ja ennen kaikkea sen yleisön, näkökulmasta kiinnostavaa sanottavaa, niin koen velvollisuudekseni kertoa asiani.

Muutamien isompien juttujen jälkeen on käynyt niin, että tuntematon henkilö tervehtii kadulla. Tai vieras ihminen kysyy: ”Hei, olitsä siinä yhdessä jutussa?” Tämä on lievästi kiusallista, koska tilanteessa konkretisoituu se, että olen siirtynyt julkisen tarkastelun kohteeksi. En ole enää anonyymi.

Henkilökohtaisia yhteydenottoja jutuista seuraa harvoin, mutta sosiaalisessa mediassa keskustelua on helppo seurata, etenkin Twitterissä. Joitain yhteistyösuhteita ja projekteja on alkanut median luoman herätteen myötä, mutta mikään myyntiautomaatti julkisuus ei ole.

Millä auktoriteetilla puhun mediassa? Käytän yleensä tutkijan titteliä, mutta minulla ei ole kuitenkaan akateemista arvovaltaa tai asemaa, jos maisterin tutkintoa ei sellaiseksi lasketa. Olen yksityis- ja julkisrahoitteisia projekteja tekevä konsulttitutkija, joka on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En halua väheksyä asemaani. Teen laadukkailla aineistoilla ja koetelluilla menetelmillä vaativia tutkimus- ja kehitysprojekteja, mikä on luonut pohjan substanssiosaamiselle. Joitain kertoja olen myös kieltäytynyt haastattelusta, jos en ole kokenut asiantuntemustani riittäväksi. Kommentoin usein aiheita, joihin akateeminen tutkimus ei ole ehtinyt reagoida. Tämä tarkoittaa esimerkiksi uusia nuoriso- ja populaarikulttuurin ilmiöitä.

Joskus tilanteet ovat koomisia. Toissa vuoden kesällä olin grillaamassa, kun Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimittaja soitti. Olin edeltävänä päivänä julkaissut nykyajan juppeja käsittelevän kirjoituksen, joka oli levinnyt sosiaalisessa mediassa nopeasti. Kyseessä ei ollut tutkimus, vaan pohdiskeleva esseekirjoitus. Media kuitenkin mielellään hyödynsi asiantuntijanäkemystä siitä, että juppikulttuuri on tullut takaisin. Makkaroita ja vihanneksia grillillä käännellessäni annoin toimittajan humoristisiin kysymyksiin muutaman vastauksen. Lopullinen Nyt-liitteen artikkeli tyytyi lähinnä referoimaan alkuperäistä blogikirjoitusta. Tekstini osui ajan hermoon, ja sitä käsiteltiin myöhemmin myös pääkaupunkiseudun paikallislehdissä. Oman blogin etu on se, että näkemyksiä voi esittää suodattamattomina. Asiantuntijalla voi olla myös oma media.

Toinen hauska tapaus liittyy Turkuun ja hipstereihin (joko saa nauraa?). Kun hipsteri-ilmiöstä tuli yleinen keskustelunaihe noin viisi vuotta sitten, alkoivat turkulaiset sanomalehdet pohtia mistä on kyse. Milloin hipsterit tulevat Turkuun? Missä heitä voi nähdä? Annoin ainakin viisi haastattelua erilaisiin turkulaisiin medioihin näistä aiheista. Eräs jutuista pohti, että onko hipsteri nettiajan nörtti (ei varsinaisesti). Kiinnostus heräsi myös Turun ulkopuolella. Kerran keskustelin YleX:n radiolähetyksessä siitä, että onko pituushyppääjä Tommi Evilä hipsteri (ehkä vähän). Mikä tärkeä ajankohtaisaihe!

Olen työskennellyt myös toimittajana, minkä vuoksi minulla ei ole ollut koskaan syytä demonisoida mediaa. Ymmärrän median toimintalogiikan. Tiedän myös, millaista puhetta toimittajat haluavat kuulla. Selkeää, konkreettista, muutama jännittävä anekdootti siellä täällä. Tämä on usein vastakohta tutkimukselle, joka on abstraktia, yleistä, eikä pyri herkuttelemaan tarinallisilla elementeillä. Asiantuntijan integriteettiin kuuluu se, että ajatuksia ei voi yksinkertaistaa, viihteellistää tai popularisoida vain median ehdoilla. Molempien on syytä tulla vastaan.

Haastattelutilanne on spontaani, eikä sitä voi täysin kontrolloida. Tämä voi olla ahdistavaa tutkijalle ja asiantuntijalle, joka on tottunut muotoilemaan ajatuksiaan jopa vuosia. Ennen haastattelua kannattaa pyytää alustava kysymysrunko, jos sellainen on olemassa. Aina ei ole. Epäselvyyksien varalle haastattelun voi myös nauhoittaa, tosin itse en ole niin tehnyt. Yhden haastattelun äänitin puhelimellani, koska toimittajan nauhuri oli rikki. Muutama ydinargumentti kannattaa miettiä valmiiksi, mutta samalla on tärkeää luottaa omaan tietopohjaan. Asiantuntemusta pitäisi vuosien työn jälkeen olla tarpeeksi (juuri siitä media on kiinnostunut), eikä viime hetken kertaus välttämättä selkiytä ajatuksia.

Kaiken julkisen näkyvyyden osalta ihmisen pahin kriitikko on usein hän itse. Oli kyseessä sitten esiintyminen, medianäkyvyys tai vaikka julkaistu kirjoitus, tietää vain puhuja ja kirjoittaja itse sen, mitä jäi sanomatta. Yleisö keskittyy siihen, mitä on sanottu. Oman itsekritiikkini suosikkikohde on sentimentaalisuus. En siedä ilmaisuja, jotka ovat tunteellisempia kuin niiden pitäisi olla. Saatan miettiä epäonnistunutta lausetta vuosia.

On myös hyvä muistaa, että lukijalle, katsojalle ja kuuntelijalle kyseessä on ohikiitävä hetki. Asiantuntija elää vain itse illuusiossa, että koko kansa on kokoontunut kuuntelemaan hänen punnittuja sanojaan. Puhuvat päät, sitaatit, keskusteluohjelmat, kolumnit ja muut media-artefaktit ovat kyyneleitä sateessa. Ne eivät katoa verkosta, mutta ne katoavat ajassa.

Ps. Kirjoittamani pamfletti ”Sekava nuoruus: Kuka olen, minne menen?” on julkaistu (TAT, 2017). Teksti käsittelee nuoria ja työelämää. Voit tilata ja ladata pamfletin ilmaiseksi täältä.

PowerPoint elämäntapana

PowerPoint elämäntapana

Videotykin sininen virityskuva on kuin leirinuotio, jonka äärelle valkokaulustyöntekijät kerääntyvät aamuisin. Sinertävä kajo luo turvallisuudentunteen, jota ei voita edes ansiosidonnaisen työssäoloehdon täyttyminen. Kehä I:n aamuruuhkan jälkeen kokoushuoneen loisteputketkin henkivät lempeyttä. Valmistaudumme kohtaamaan toisemme kalvojen välityksellä.

Neuvotteluhuoneessa projektorin hurinaa somistaa pöydällä oleva sämpylä, jonka välistä kurkistaa hieman nuukahtanut paprikansiivu. Tarjottimella on myös hedelmälohkoja ja leivoksia. Kukaan ei syö mitään, joku vähän näykkii. Kaiken tarjolla olevan syöminen vaikuttaisi liian innokkaalta.

Jos palavereja on neljä päivässä, alkaa kokousputken viimeinen laskiaispulla tuntua jo kiusallisina vatsanväänteinä. Seuraavana päivänä iho kukkii. Ja eihän sokeria kehtaa syödä, kun hihan alta pilkottaa joululahjaksi saatu aktiivisuusranneke. Suomen liike-elämästä ylijääneillä palaveripullilla voisi luultavasti ratkaista kolmannen maailman nälkäkriisin.

Kahvia? Kyllä, kiitos. Muu tarjoilu on pohjimmiltaan yhdentekevää. Eniten kahvia juonut voi lietsoa palaverin hysteeriseksi ideakarnevaaliksi, josta poistutaan tärisevien “tästä tulee hyvä” -vakuuttelujen saattamana. Jos palaverissa ei ole kahvia lainkaan, on puutteen selittely kymmenen kertaa vakuuttavampaa kuin kokouksen vieraaksi saapuneen myyjän kilpailukykyargumentit.

Videotykin ja tietokoneen virittäminen käyttökuntoon on lähes aina kuin kohtaus sketsisarjasta. Kuva ei vain ilmesty näkyviin. Alkaa sohellus liittimien ja kaukosäätimen kanssa. Tarvitaan vaksi. Tai joku nuori mies. Kun kuva ilmestyy näkyviin, ovat mittasuhteet pielessä: kolmannella kalvolla esiintyvä toimitusjohtaja on venynyt sumopainijaksi, joka kertoo sitaatissa yrityksen olevan dynaaminen ja ketterä.

Mac-käyttäjät kiroavat unohtuneita välikappaleita ja Applen kerran vuodessa vaihtuvia liitäntöjä, jotka tekevät vanhoista adaptereista käyttökelvottomia. Äänen käyttäminen on turha toivo: toimivia neukkarikaiuttimia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Esitykseen nivottua tsemppimusiikkia kuunnellaan läppärin onnettomalla äänentoistolla.

PowerPointin logiikka on lineaarinen. Toisin sanoen tarina etenee kuin juna kiskoilla. Jos paketti on hyvä, ei ongelmia synny. Jos esitys ei toimi, on puhuja pulassa. Hänen on vaikea vaihtaa suuntaa tai improvisoida, etenkin jos hän on klikkerin varassa. Osa ammattipuhujista käyttää kalvosettejä, jotka koostuvat eräänlaisista moduuleista. Silloin esiintyjä pystyy muuttamaan suunnitelmaansa lennossa, jos alkuperäinen idea jättää yleisön kylmäksi.

PowerPointin suosio on hämmästyttävä siihen nähden, että emme valmistele kalvopakettia muihin tilanteisiin, joissa haluamme sanoa jotain tärkeää. Onko joku kosinut PowerPointia käyttäen? Tai pitänyt muistopuheen hautajaisissa? Miksi presidentin uudenvuodenpuheen epämääräisyyttä ei pelasteta bullet pointeilla? Olisiko Martin Luther Kingin “I Have a Dream” -puhe ollut parempi kalvojen höystämänä?

PowerPointin käyttö antaa usein näennäisammattimaisen vaikutelman siitä, että nyt käsitellään tärkeää työasiaa. Samalla unohtuu se, että saman asian voisi esittää nopeammin, elävämmin ja henkilökohtaisemmin ilman tukimateriaalia.

Hyvän PowerPoint-esityksen valmistelu on yksinkertaista. Johdonmukaista tarinaa kuljetetaan kalvoilla, joissa on yksi kuva ja yksi lause. Kaikki tietävät tämän, mutta kukaan ei toimi ohjeen mukaan. Yhdellä kalvolla pitää olla vähintään viisi virkettä tekstiä, prosessikaavio, firman logot, kolme sertifikaattia ja fiiliskuva, jossa jakkupukuinen nuori nainen hyppää kaksi metriä ilmaan ja kohottaa nyrkin kohti taivasta. Kirsikaksi kakun päälle on jäänyt muutama kirjoitusvirhe.

Milloin PowerPointin kultakausi loppuu? Olen kuullut organisaatioista, joissa kalvojen käyttö on jopa kielletty. Esimerkiksi Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezos on kieltänyt PowerPointin käytön yrityksessään. Puhetaitoa ja tarinankerrontaa voi oppia monista suosituista kirjoista. Moni on oivaltanut, että ilman videotykkiä tunnin palaverin asiat voi käsitellä puolessa tunnissa. Jotkut suosivat kävelypalavereita. Nämä ovat lupaavia merkkejä, jotka hiljalleen nakertavat PowerPointin itsetarkoituksellisuutta.

Rytmihäiriöitä tahdittomassa yhteiskunnassa

Rytmihäiriöitä tahdittomassa yhteiskunnassa

Teen vapaa-ajan projektia kahden kaverin kanssa. Meidän on lähes mahdotonta löytää aikaa yhteiseen tapaamiseen. Työskentelemme netin välityksellä. Kirjoitan tekstin kännykällä lähijunassa. Muokkaan verkkosivua myöhään illalla. Soitan, kun kävelen lounaalle. Ajattelen projektiin liittyviä asioita erilaisissa arjen notkelmissa: kassajonossa, juoksumatolla, saunassa.

Onko tämä mahdollistavaa vai velvoittavaa? Molempia, riippuen tekemisen mielekkyydestä. Kun asioiden ei tarvitse tapahtua yhtäaikaisesti samassa paikassa, tapahtuvat ne eri aikaan eri paikassa. Digitaalinen kommunikaatio on liima, joka pitää kokonaisuuden kasassa.

Sosiologian professori Judy Wajcman on käyttänyt desynkronoidun yhteiskunnan käsitettä kuvatessaan tilannetta, jossa ihmiset tekevät samoja asioita kuin ennenkin, mutta eivät enää samaan aikaan muiden kanssa. Aika ja tila hajaantuvat. Syntyy epäsymmetrinen koheesio. Elämä ei ole kiireisempää tai rauhallisempaa kuin aiemmin, vaan nopea ja hidas aika vuorottelevat yhä monimuotoisemmin. Esimerkiksi ajankäyttötutkimuksissa arjen perusrakenne näyttää vakaalta ja vapaa-ajan määrä on jopa hieman lisääntynyt. Samalla ihmisillä on tunne siitä, että kaikki pysyvä haihtuu ilmaan.

Tila, väline ja konteksti luovat tunteen ajan kulusta. Voin lukea sohvalla 800 sivun romaania, jonka loppu näkyy puolen vuoden päässä. Yhtäkkiä harhaudun tarkistamaan Twitteriä, jossa puoli vuotta on 15 minuuttia. Keskustelen puolison kanssa jostain asiasta, jonka unohdan viiden minuutin päästä. Kiinnitän huomiota viisi sekuntia kestävään melodiakulkuun taustalla soivassa musiikissa.

Kyseessä ei ole multitasking, vaan erilaisten asioiden tekeminen peräkkäin erilaisissa ajanjaksoissa. Eri tahdissa, tahdittomasti. ”Diverse temporalities, not simply speed, is the hallmark of life in digital capitalism”, kuten Wajcman sanoo. Multitaskingia ei ole olemassa, on vain toisiaan seuraavia ajatuksia ja tekoja.

Kommunikaatio on liima, mutta viestintäteknologia ei toimi omalakisesti. Ihmiset luovat normit ja kulttuurin laitteiden käytölle. Tässäkin merkityksessä digitalisaatio vaatii analogisaation. Pitääkö työsähköposteihin vastata saman päivän aikana? Monien mielestä kyllä. Pitääkö sähköpostia tarkkailla lomalla? Monien mielestä ei, joidenkin mielestä kyllä. Pitääkö työntekijän olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Mainosmies ei muista aikaa ennen Periscopea. Rytkösen Konepajalla vasta mietitään, että pitäisikö firmalla olla kotisivu.

Desynkronoidun yhteiskunnan rytmihäiriöt syntyvät tilanteessa, jossa ihmisten keskinäisen koordinaation tavoista ja kulttuurista ei ole yksimielisyyttä. Tämä voi tapahtua myös järjestelmätasolla.

Tietotyöläinen haluaisi käydä joogassa kesken päivän ja tehdä intensiivisen työrupeaman alkuillasta. Päiväkoti menee kuitenkin kiinni jo viideltä. Jos hän tekee töitä illalla seitsemästä kymmeneen, ei hän ehdi kauppaan. Kaupan aukioloaikojen vapautuminen on reaktio desynkronisaatioon: ihminen haluaa mahdollisuuden asiointiin vuorokauden ympäri. Aina auki olevat kuntosalit ovat toinen esimerkki, jossa verkon all access– ja on demand -periaatteet leviävät reaalimaailmaan.

Kollektiiviset kokemukset eivät katoa tahdittomassa yhteiskunnassa. Katsomme amerikkalaista tv-viihdettä eri aikaan, mutta jaamme kokemukset kepeänä seurustelupuheena kahvitauolla. Meemiytyvät käsitteet, kuten ”tolkun ihminen” tai ”että mitähän vittua”, dominoivat viestintäympäristöjämme. Ajallinen eriytyminen, sisällöllinen yhdentyminen ja keskustelun polarisoituminen tapahtuvat samanaikaisesti. Tahditonkin janoaa jaettuja merkityksiä.

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen on kyky, joka mainitaan usein työn murroksesta keskusteltaessa. Esimerkiksi huippujohtaja Mårten Mickos on nostanut sen yhdeksi tärkeimmistä nykyajan kyvyistä.

Kun työskentelin kymmenen vuotta sitten kuorma-autonkuljettajana, sanoi eräs vanhempi kuljettaja usein: ”Pauli, oma-aloitteisuus on tärkeintä, ole oma-aloitteinen.” Miten itsensä johtaminen poikkeaa oma-aloitteisuudesta?

Itsensä johtamisessa toiminnan subjekti ja objekti ovat sama henkilö. Yksilö tarkkailee itseään ulkopuolelta. Itsensä johtaminen on reflektiivistä. Oma-aloitteisuus on puolestaan tarttumista asioihin niin, että ei ensimmäiseksi kysy neuvoa muilta. Itsensä johtamisella on suunta, oma-aloitteisuus ilmenee hetkessä.

Itsensä johtaminen on muodostunut ihanteeksi tilanteessa, jossa vanhoista rakenteista on tullut yhä notkeampia ja väliaikaisempia. Yksilön urapolku ei ole instituutioiden tai organisaatioiden turvaama, vaikka se kehittyy niiden puitteissa. Ihminen toimii vaihtuvissa konteksteissa.

Yksilö on oman elämänsä yksityisyrittäjä. Turvakseen hän tarvitsee uudenlaisia mentoreita ja sosiaalisia yhteenliittymiä, lähisuhteiden lisäksi. Itsensä johtamista hän ei voi silti välttää. Millaisia asioita itsensä johtamiseen kuuluu?

Tavoitteiden asettaminen

Työntekijä tarvitsee eri aikavälin tavoitteita. Lyhyen tähtäimen tavoitteet voivat olla sidoksissa esimerkiksi käynnissä olevaan projektiin. Keskipitkällä aikavälillä ihminen voi esimerkiksi miettiä, millaisia uusia taitoja hän haluaa omaksua. Pitkän aikavälin pyrkimys voi olla vaikka työskentely ulkomailla tai uuteen merkittävään asemaan siirtyminen.

Tällaiset asiat voivat tapahtua myös sattumalta ja yllättäen, mutta usein taustalla on pitkäjänteinen itsensä kehittäminen. Ilman tavoitteita ihminen ajelehtii. Liian jääräpäinen reittivalinta voi puolestaan jättää huomiotta sen, että tiellä oleva silta on romahtanut.

Epävarmassa maailmassa työn psykologiset vaatimukset ovat kovia. Uupuneena, masentuneena tai epäonnistuneena on vaikea asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Silloin täytyy edetä pienin askelin päivä kerrallaan. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat tärkeä osa itsensä johtamista.

Ajan- ja tehtävienhallinta

Moni haluaisi tehdä työtä isoina yksittäisinä kokonaisuuksina. Projekteina, joilla on selkeä päämäärä, alku ja loppu. Jostain syystä työ ei tunnu enää organisoituvan näin.

Olen itse alkanut hahmottaa työtäni yhä enemmän vuorovaikutussuhteina, joissa arvo syntyy dialogisesti. Keskustelut ovat uusi dokumentti, kuten Esko Kilpi on sanonut. Asiantuntijan täytyy hyväksyä tiedon keskeneräisyys.

On myös asioita, jotka pitää vain tehdä. Usein niitä on paljon, pieniä ja isoja. Hyvä tehtävienhallinnan työkalu on Trello, jota käytän aina silloin, kun pelkkä kalenteri ei riitä.

Oppiminen

Oppimisen resursseista ei ole pulaa. Esimerkiksi Lynda.com ja Skillshare ovat erinomaisia verkkopalveluita, joissa uusia asioita voi opetella joustavasti ja edullisesti videoita katsomalla. Ne tarjoavat tehokasta täsmäoppimista, mutta eivät välttämättä sosiaalista oppimisympäristöä.

Miten uudenlaiset oppimisen yhteisöt muodostuvat? Noin kolme ja puoli vuotta sitten perustin yhdessä Minna Koskelon kanssa Futures Specialists Helsinki -verkoston, jonka tarkoituksena oli luoda foorumi tulevaisuusajattelusta, trendeistä ja ennakoinnista kiinnostuneille ihmisille.

Perustimme verkoston, koska sen enempää ammattiliitot kuin akateemisetkaan yhteisöt eivät tarjonneet sellaista toimintaa, jota kaipasimme. Olemme järjestäneet verkoston puitteissa noin 40 tapahtumaa ja nyt voi sanoa, että juuri oppimisesta on tullut yksi verkoston tärkeimmistä funktioista. Kuten yksi aktiivijäsenistämme kertoi: ”Tämä on ajatuskarkkia.”

Tekemällä oppiminen on usein nopeinta ja hauskinta oppimista. Yksi tapa on luvata asiakkaalle jotain sellaista, jota ei osaa vielä tehdä. Vision täytyy olla vahva, mutta keinot voi opetella matkan varrella. Jos omat tai kollegoiden taidot eivät ehdi kehittyä riittävästi, löytyy ihmisiä myös oman y-tunnuksen ulkopuolelta.

Kommunikaatio

Viestinnän merkitys kaikessa asiantuntijatyössä kasvaa. Uudet viestintäkulttuurit syntyvät kuluttajatasolla ja leviävät jälkijunassa työelämään. Yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on se, miten tuomme sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden parhaat käytännöt työelämään.

Vanhana IRC-käyttäjänä olen ollut innostunut nopeasti suosiotaan kasvattavasta Slack-palvelusta. Slack ei tapa sähköpostia täysin, mutta on tervetullut lisä sen rinnalle. Slack helpottaa etenkin tiimien sisäistä viestintää.

Tärkeä kysymys on se, miten tällaisia työkaluja käytetään organisaatioiden välisessä viestinnässä. Organisaatiossa on helppo kokeilla uusia työkaluja sisäisesti, mutta kahden organisaation viestintäkulttuurien yhdistäminen on jo isompi soppa.

Kommunikaation eriytyminen on ongelma, kun kommunikaation konteksteja ja rajapintoja on paljon. Syntyy hallitsemattomuuden kokemus. Itsensä johtaja on myös oman työnsä viestintäjohtaja. Hänen täytyy keskittää kommunikaatiota, jotta se on hallittavissa. Samalla hänellä täytyy olla ymmärrystä uusista viestintätavoista. Itsensä johtaja tasapainoilee pelkistämisen ja fragmentaation välillä.

Työntekijäbrändi

Henkilöbrändit ovat nousseet laajaan keskusteluun viime vuosina. Haluammeko puhua henkilöbrändeistä vai olisiko armollisempi termi työntekijä- tai asiantuntijabrändi? Niin, että ihmisen koko elämä ei brändäytyisi.

Ihminen hyödykkeellistyy työmarkkinoilla, kuten tavarat muilla markkinoilla. Kysynnän ja tarjonnan suhde määrää sen, millaisia vaatimuksia työtä myyvälle henkilölle asetetaan. Kun olen haastatellut vastavalmistuneita työnhakijoita, olen kiinnittänyt huomiota etenkin heidän sosiaalisiin taitoihinsa: ne ovat usein ”Amerikan meininkiä”. Nollakasvun aikakauden nuorilla markkinointihenkisyys on takaraivossa.

Brändissä on kyse siitä, että jonkin asian ydin kiteytetään ja päälle ripotellaan hieman taikapölyä. Työmarkkinoiden näkökulmasta hyvin brändätty työntekijä on kiinnostavampi kuin henkilö, joka ei ole samaa vaivaa nähnyt. Yksilön oma valinta on se, kuinka näkyvästi ja hiotusti hän haluaa itsensä esittää. Imagopaineiden keskellä kannattaa muistaa, että hyvä brändi ei ole feikki.

Oman henkilöbrändin hierominen voi olla myös masturbaation kaltainen akti. Yksilö ei saa tarpeekseen siitä, että hänen imagostaan on tullut tykkäysautomaatti.

Lopuksi

Miksi Girls-sarjan Hannah Horvath eli tosielämän Lena Dunham on tämän kirjoituksen kuvassa? Hän on hyvä esimerkki siitä, miltä maailma näyttää nuoren koulutetun työntekijän näkökulmasta. Hän harjoittelee, tekee palkatonta työtä, väsyy epäreiluissa töissä, kitkuttelee taloudellisesti, menestyykin.

Taustalla hänellä on unelma, joka on jotain vaihtuvia työsuhteita suurempaa. Vaikka hän kokee takaiskuja, ei hän lannistu tai menetä itsekunnioitustaan. Kaiken keskellä hän on feministisen radikaali sen suhteen, mitä hän on. Hän elää ja luovii jälkiteollisessa, monimutkaisessa todellisuudessa.

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

“Mul on se jossain meilissä” on tuttu vastaus moneen kysymykseen. Havainto on arkipäiväisyydessään tylsä, mutta paljastaa jotain olennaista tiedon luonteesta.

Kun tieto on “jossain meilissä”, ovat sekä tiedon lähettäjän että vastaanottajan aikeet olleet yleensä vilpittömät. Lähettäjä odottaa, että vastaanottaja huomioi tiedon ja perehtyy siihen. Vastaanottaja ei kuitenkaan niin tee, vaan jättää tiedon ylimalkaisesti roikkumaan. Hän ehkä ajattelee palaavansa siihen myöhemmin tai tieto ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tärkeältä vastaanottohetkellä. Vastaanottaja luottaa siihen, että löytää tiedon tarvittaessa. Riittää, että mahdollisesti tärkeä tieto on ehkä löydettävissä joskus jostain. Kuten legendaarinen viestinnän professori Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Varjelemamme tieto on harvoin niin tärkeää kuin kuvittelemme sen olevan, vaikka tieto sisältäisikin kolmen liuskan mittaisen salassapitoklausuulin ja formulakuskin tilipussille sopivan hintalapun. Tieto elää vasta vuorovaikutustilanteessa. Tieto vaatii reaktion ja sen pohjalta syntyvän toiminta-aikeen. Suurin osa tiedosta on historiatonta ja tulevaisuudetonta: tiedon merkitys ja arvo kuolevat sekunneissa. Vastaanotetut viestit lähes välittömästi tuhoava Snapchat-menestyssovellus on tästä erinomainen esimerkki. Tiedon säilyvyydellä ei ole merkitystä, vaan iloa on pikemminkin tiedon säilymättömyydestä. Lyhyt parasta ennen -päiväys on etu viestiviidakon huomiotaisteluissa.

Moninapaisen verkoston yhteistyöhankkeet luovat usein kokemuksen tiedon hallitsemattomuudesta. Esimerkiksi viiden tahon muodostama koalitio luo monimutkaisen tiedollisen koreografian, mikä näkyy tavallisimmin sähköpostiruuhkana ja kalenterien yhteensovittamisen vaikeutena. Kokeneellekin koordinoijalle tällaisen “systeemin” ja siihen liittyvän viestinnän hallitseminen on vaikeaa. Kun yhteinen hanke on saatu päätökseen, on monilla uupunut ja “ihan kiva 8+” -tyyppinen olo. Tilanteen kompleksisuuden vuoksi yhteinen taival ei välttämättä jatku, vaikka harjoittelu on vasta alkanut. Lopettaminen voi olla virhe, koska tulevaisuudessa monialaisten verkostojen yhteistyö ja sen orkestrointi ovat yhä merkittävämmässä roolissa: maailma ei rajaudu helposti hahmotettaviksi könteiksi, vaan tieto ja ihmiset kulkevat notkeissa rihmastoissa. Onneksi verkostojen hallintaa helpottavat sosiaaliset teknologiat kehittyvät koko ajan.

Tiedon elohopeamaisuus on luonut tilanteen, jossa itse työn määritteleminen on lähes mahdotonta. Kun työ ei rajaudu ajan tai paikan mukaan, on työksi kutsuttavia ajatuskulkuja yhä vaikeampi tunnistaa. En pidä työn täsmällistä lokerointia edes tarpeellisena, mutta itse kysymys on kiinnostava ja se sisältää monia implikaatioita. Luovassa työssä käy usein niin, että tiukkatempoinen ”toimistoaika” kuluu yhteydenpitoon, projektien koordinointiin ja sekalaisiin silppuhommiin. Varsinainen luova ongelmanratkaisu tapahtuu kuitenkin usein aivan muualla kuin tyypillisessä työkontekstissa. Ratkaisua kaipaava ongelma on määritelty esimerkiksi palaverissa, mutta kiireessä ongelma on jäänyt muhimaan alitajuntaan tai ongelmaan liittyvät varhaiset ideat eivät ole olleet riittävän hyviä. Varsinainen kuningasidea kuitenkin ilmestyy usein silloin kun sitä vähiten odottaisi. Itse olen huomannut, että esimerkiksi uiminen käynnistää usein työn kannalta suotuisia ajatusprosesseja, vaikka menenkin uimaan ennen kaikkea virkistymisen ja vetreytymisen vuoksi. Alitajunnan jalostava vaikutus on tärkeä.

Eräs menestynyt markkinointiammattilainen sanoi kerran, että “jos ideointi vaatii brenkkua, niin sitten otetaan brenkkua”. Muistan myös elävästi, kun eräs tieto- ja mediayhteiskunnan tutkija halusi nauttia palaverin alussa “eurooppalaisen iltapäiväbissen”. Kesken palaverin hän jaaritteli noin 10 minuuttia puhelinmyyjän kanssa ja kaiken lisäksi laittoi tämän innokkaan kauppanaisen kaiuttimelle. Alkoholin vaikutus luovuuteen ja ajatteluun on kaksisuuntainen. Pidän Andy McCoy’n käyttämästä sanasta “blues-öljy”: yksi tai kaksi annosta puhdistaa sopivasti aivojen kalkkeumia ja vauhdittaa assosiaatioita. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin jatkuvaa alamäkeä, jos tavoitteena on kestävä ja vakavasti otettava ajattelu. Harva baari-illan neronleimaus jää elämään, vaikka istunnon sosiaaliset edut olisivatkin ilmeiset. Tieto vaihtuu eikä kenenkään tarvitse nojata PowerPointiin.

Hahmotamme tiedon usein tietoyksiköinä, vaikka olennaista olisi keskittyä tietosuhteisiin. Tutkijan työssä tietoyksiköiden ylivalta näkyy siinä, että raportit ja artikkelit ovat symbolisesti vahvassa roolissa. Harva kuitenkaan lukee raportteja, mistä kirjoitin tarkemmin tässä tekstissä. Itselleni raportti on ennen kaikkea työkalu ajatella jokin asia läpi, mutta samalla olen iloinen orastavasta raporttiritualismin kritiikistä. Monessa tapauksessa sokraattinen menetelmä ja dialogia korostava tiedon ”kätilöinti” olisivat paljon terveempi lähestymistapa asioiden ymmärtämiseen kuin ylianalyyttisten PDF-nivaskojen heittely sähköpostilaatikosta toiseen. Dialogissa syntyvälle tärkeälle tiedolle on ominaista sen tarttuvuus: olennaisesta ajatuksesta syntyy kuin automaattisesti muistiin pano (sic), joka myös herättää halun toimia.

10 tapaa elävöittää tutkimus

10 tapaa elävöittää tutkimus

Tutkimuksia ei juuri lueta, kuten havaitsimme edellisessä tekstissäni. Tutkimukset ovat ajattelun ja viestinnän työkaluina rikkinäisiä. Tutkimusten perustehtävä on uuden tiedon tuottaminen ja tutkimukset siinä myös usein onnistuvat. Mutta miksi tuore tieto jää kuitenkin niin usein tekijän ja hänen parin kollegansa ihmeteltäväksi? Tutkijat ja tutkimukset kamppailevat huomiosta maailmassa, jossa tiedon määrä lisääntyy räjähdysmäisesti. Maailmassa, jossa ihmisten viestintätottumukset ovat muuttuneet radikaalisti. Koska tutkimukset eivät mukaudu uusiin olosuhteisiin, ne menettävät merkitystään jatkuvasti.

Niin korkeakoulut, tutkimuslaitokset kuin yrityksetkin elävät samassa avoimen tiedon ja demokratisoituneen viestinnän maailmassa. Oma viime vuosien kokemukseni on yritysmaailmasta, jossa tehtävän tutkimuksen luonne poikkeaa merkittävästi esimerkiksi yliopistoista. Seuraavien vinkkien soveltaminen on helpompaa kaupallisissa tutkimuksissa, joissa tyyli ja muoto ovat vapaampia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että akateemisempi tutkimus ei voisi muuttua. Vinkit kumpuavat yhteiskunta-, tulevaisuus- ja markkinatutkimuksen kentiltä. En tiedä, voiko ideoita soveltaa siltojen lujuuslaskelmiin, metsätieteisiin tai AIDS-tutkimukseen. Tuskin sekään mahdotonta on. Kaikki tutkimus haluaa tulla kuulluksi. Valtaosaa ideoista olen kokeillut, loppuja aion kokeilla lähitulevaisuudessa.

1. Käytä yleiskieltä. Pohdi, miten selittäisit asiasi 7-vuotiaalle. Käytä muotikäsitteitä varoen. Älä paistattele alan tähtien valokeilassa, vaan tuo oma äänesi esiin. Namedroppaus jättää useimmat kylmäksi. Kun ammattikielen karsii, jää jäljelle eräänlainen paljas sisältö: onko minulla oikeastaan mitään sanottavaa?

2. Näe tutkimus prosessina, joka viestii olemassaolostaan jatkuvasti. Tutkimuksen etenemisestä voi kertoa esimerkiksi viikoittaisin uutiskirjein tai blogitekstein. Millainen olisi tutkimuksellinen videoblogi, entä maanantaipalaverin yhteydessä järjestetty stand up -esitys? Millaisen Instagram-tilin rakentaisit tutkimuksellesi? Tutkimuspohjaisia pelejäkin on nähty.

3. Visualisoi tietoa. Tee infografiikoita, hyödynnä videota. Muista myös äänimaailma, jos tutkimuskohteessasi sellainen on. Jos tutkit ihmisiä ja heidän elämäänsä, kuvaa heitä (tietysti yksityisyyttä kunnioittaen). Älä anna ihmisten typistyä numeroiksi tai havaintoyksiköiksi. Raporteissa ja kirjoissa ulkoasua – taittoa, kansia, typografiaa, kuvitusta – voisi useimmissa tapauksissa miettiä enemmänkin. Ensivaikutelma on tärkeä.

4. Hahmota raportti tai muu dokumentaatiosi tiedon solmukohtana. Kyseessä ei ole suljettu merkityssäiliö, joka perustuu yksilölliseen nerouteesi: tieto on sosiaalista. Verkossa kaikki dokumentit kytkeytyvät sosiaalisiin verkostoihin. Staattisten tietoyksiköiden sijaan elämme vuorovaikutteisen tiedon aikakautta. Kun viittaat johonkin henkilöön, lisää dokumenttiin linkki esimerkiksi hänen Twitter-tiliinsä tai blogiinsa. Voit tarjota myös muita aihepiiriä tukevia sisältöjä. Esimerkiksi YouTube on pullollaan maailman parhaiden esiintyjien, akateemikoiden ja asiantuntijoiden luentoja, jotka voit kytkeä käsittelemääsi teemaan.

5. Valmistaudu kertomaan kolme tärkeintä tulosta. Tutkimuksia esitellessä käy usein niin, että tilanteeseen pamahtaa joku Senior Executive, jolla on kaksi minuuttia aikaa. Hän haluaa tulokset nopeasti, eikä “toisaalta, toisaalta” -pyörittely ole mahdollista (vaikka se olisi äärimmäistä pelkistämistä totuudenmukaisempaa!). Älä hurahda omaan maksimalismiisi. Vaikka tutkimuksesi on sinulle Maailman Rakkain Asia, on se sitä harvoin muille.

6. Tee lentolehtinen, joka sisältää tutkimuksen tärkeimmät havainnot. Kiiltäväpintaista paperilappua on kiva jakaa, mutta flaijeri voi olla myös digitaalinen. Kunhan se leviää. Muista, että monet inhoavat sähköpostin liitetiedostoja. Jätä lentolehtisiä yllättäviin paikkoihin: vessaan, pomon tuulilasinpyyhkimen alle, röökipaikalle.

7. Kärjistä, provosoi, liioittele, häröile. Tutkimuksen dokumentaatio voi sisältää esimerkiksi kolumnin kaltaisia palstoja, joissa tarkastelet asioita vapaammin ja henkilökohtaisemmin. Tutkimusraportti voi noudattaa aikakauslehden muotoa: monia erilaisia sisältötyyppejä, joita voi lukea monessa rytmissä. Sisältöjä, jotka huomioivat niin asiantuntijat kuin maallikotkin. Pohdi tutkimuksellisen ja journalistisen ilmaisun rajapintoja. Tutustu parhaiden tieteen popularisoijien tuotoksiin. Muista, että faktojen lisäksi maailmaa ohjaavat tarinat, kaskut, juorut, mielikuvat ja vastaavat hähmäisemmät (mutta ehkä jännittävämmät!) tiedon muodot.

8. Järjestä tutkimukseen liittyviä tapahtumia, jotka huomioivat kaikki aistit. Edes pukuihmiset eivät jaksa pönöttää, vaikka näyttävätkin siltä. Tila ja esimerkiksi ruoka ohjaavat ihmisen tunnetilaa. Hiljaisuuden ja voisilmäpullan voi korvata jazzilla ja inkiväärimehulla. Toisaalta voit viedä ihmiset tutkittavien maailmaan. Monet johtajat seurustelevat vain toisten johtajien kanssa: keskivertoasiakkaan maailma voi olla heille hyvin etäinen. Jos teet 10 tutkimushaastattelua, anna tutkimuksen tilaajan tehdä yksi.

9. Luovu raporteista tai käännä raportin käsite päälaelleen. Jos silti joudut tekemään raportin, pyri ainakin siihen, että raportti ei ole symbolisesti tärkein aikaansaannoksesi. Tutkimus ei ole sama asia kuin raportti. Monet haluavat raportin, koska eivät osaa vaatia muuta: yllätä yleisösi ja vapauta heidät PDF-suon tarpomisesta.

10. Mieti, mihin haluat vaikuttaa ja miksi. Pohdi avainhenkilöt, joiden tulee sisäistää tutkimus. Jos lähetät heille materiaalia, kysy vaikutelmia jälkeenpäin. Tiedustele, mitä apua tutkimuksesta on ollut. Jos tieto on jäänyt käyttämättä, kysy syitä. Tiedon alikäyttö on pahin motivaation nakertaja.

(Kuva: Nick Kenrick)

Minä, kuluttaja

Minä, kuluttaja

Aivan helvetin moni taho haluaa rahani. He yrittävät miellyttää minua, he juonittelevat pääni menoksi, he keksivät mitä ihmeellisempiä asioita saadakseen huomioni, he lähestyvät minua herkeämättä. He tutkivat mielihalujani, elämäntapaani, ajankäyttöäni, arvojani, harrastuksiani, maksutapojani. He rakentavat tiloja, joissa katseeni on tarkoitus kiinnittyä juuri heidän tarjoamaansa tuotteeseen. He tietävät, missä kuljen verkossa. He voisivat tietää, missä kuljen muuallakin. He ripustavat julistuksia olemassaolostaan kaikkialle. He analysoivat suhdettani heihin. He haluavat hurmata minut ja he haluavat minun jumaloivan heitä.

Se on ihan okei! Niin kehittyneet markkinat toimivat. Kuten Mad Men -sarjan mainospomo Don Draper sanoi häntä kiusanneelle boheeminuorelle: “Stop buying things.”

Haastattelin kerran miestä, joka oli samanaikaisesti yksi ristiriitaisimmista ja rehellisimmistä tapaamistani ihmisistä. Juuri avoimuus ristiriitojen suhteen teki hänestä rehellisen. Hän vihasi mainoksia, mutta osti niiden perusteella asioita. Hän halveksi hömppäviihdettä, mutta seurasi Tuksu-juoruja. Hän kertoi olevansa maalaispoika, mutta asui kaupungissa. Kulutuksen tapauksessa ristiriitaisuus kumpuaa usein siitä, että teemme päätöksiä tunnepohjaisesti ja perustelemme ne järkiperäisesti. Harva sitä myöntää. Tämä mies myönsi.

Olen osapuilleen keskituloinen eikä minulla ole juuri säästöjä tai pääomia. Velkaakaan ei ole. Kerran erään pankkiiriliikkeen pirtsakka puhelinmyyjä halusi, että sijoittaisin heidän rahastoihinsa. Kuulemma kädestä suuhunkin elävä voisi kääriä voittoja. Asia oli itselleni varsin yhdentekevä, mutta kuuntelin häntä aikani. Kun juttu vain jatkui, annoin enemmän tai vähemmän suoraviivaisia vihjeitä siitä, että haluaisin lopettaa puhelun. Mutta herra, ettekö tulisi silti käymään konttorillamme? Sanoin lopulta suoraan, että aika on tärkeintä pääomaani ja hän kuluttaa sitä parhaillaan tuottamatta minkäänlaista lisäarvoa. Sen jälkeen hän lopetti puhelun melko pian.

Rakastan hyviä myyjiä. Me kaikki olemme myyjiä. Myymme ajatuksiamme, edustamiamme asioita, aikaamme, tavaroitammekin. Haluamme, että puoliso vihdoin imuroisi ja tarjoamme vastapalveluksena jotain toista askaretta. Toivomme, että työkaverit huomioisivat ideamme ja yritämme vakuuttaa heidät niiden tärkeydestä. Myymme kirpputorilla VHS-elokuvia ja laskettelumonoja ja kuvittelemme, että joku ne vielä ostaa. Hyvän myyjän tunnistaa yleensä välittömästi. Hänet tavatessaan tuntuu siltä, että hän tuntee tarpeeni paremmin kuin tunnen ne itse. Hän ei tyrkytä, vaikka puhuukin taitavasti. Hän kuuntelee, toisin kuin pankkiiriliikkeen edustaja. Hänellä on näkemys siitä, miten elämästäni voisi tehdä parempaa. Hänen olemuksestaan huokuu kokonaisvaltainen miellyttävyys, ellei hän ole silkalla itsevarmuudella ja karismalla myyvä alfauros tai -naaras.

Teen päivittäin kymmeniä ostopäätöksiä ja vastaanotan satoja kaupallisia viestejä. Yhdessä näistä reklaameista ruotsalaisen vaateketjun bikinimalli tuijottaa minua päivittäin ratikkapysäkillä. Hänen katseensa näyttää siltä, että hän olisi valmis harrastamaan seksiä kenen tahansa kanssa, missä tahansa, milloin tahansa. Tosiasiassa hän myy tietysti bikinejään, jotka maksavat pari kymppiä. Hän ei ole välttämättä edes hän. Mallin vartalossa jalat saattavat olla joltain toiselta. Kuvankäsittelyohjelmalla on nostettu hänen poskipäitään, kavennettu lantiota, poistettu luomia, pyöristetty rintoja, valkaistu hampaita ja suoristettu nenää. Ilman näitä toimenpiteitä näkymä olisi outo. En olisi tottunut siihen. Se voisi olla kiinnostavaa, huomiota herättävää. Pitäisinkö siitä? En tiedä. Mainonta elää fantasioista, taikapölystä. Kun ratikka tulee, jää bikinimalli pysäkille. Moni haluaisi olla hän.

Yleensä en pysähdy tähän tapaan ajattelemaan mainoksia. Silti mainonta on mielestäni ollut aina kiehtovaa. Olin kiinnostunut mainonnasta jo ennen kuin aloin toimia kyseisen alan liepeillä. Aidosti puhuttelevien mainosten täytyy olla äärimmäisen kekseliäitä, koska ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneita mainonnasta. Yksi hyvän mainoksen tunnusmerkeistä onkin se, että se on laadullisesti samalla viivalla kaikkien muiden sisältöjen kanssa, ei vain mainosten. Ihmiset voivat kiinnostua mainoksista, mutta he eivät varaa aikaa niille tai ole muutenkaan aloitteellisia niiden suhteen. Mainosten täytyy varastaa ihmisten aika. Se ei ole helppoa, mutta vaikeat asiat ovatkin kiinnostavia. Ja ovathan mainosalan ihmiset keskimäärin seksikkäämpiä kuin esimerkiksi verohallinnon viranhoitajat!

Kuluttajuuden maailma on toisaalta etäinen. Kukaan ei puhu itsestään kuluttajana. Kuluttaja on aina jossain toisaalla. Kuluttaja on objekti. Iltauutisten vakava lukija ja paketin pitkäpiimäinen tuoteseloste kertovat kuluttajista. Kuluttajien luottamus talouteen on heikentynyt. Kuluttaja arvostaa kotimaisia tuotteita. Kuluttajan hankinnalla on 30 päivän palautusoikeus. Kuluttaja suosii ulkomaisia luksusbrändejä. Kuluttaja-asiamiehen keskeisenä tehtävänä on valvoa kuluttajansuojalain noudattamista. Kuluttaja-asioita hallinnoi työ- ja elinkeinoministeriö, jonka alaisuudessa toimii kuluttajavirasto ja kuluttajatutkimuskeskus. Kuluttajariitalautakunta on puolueeton ja riippumaton asiantuntijaelin, joka antaa ratkaisusuosituksia kuluttajariitoihin. Jossain siellä välissä on ihminen, joka halusi ostaa jotain kivaa.

(Kuva: Justin in SD via Compfight cc)