Osallisuus: Puistokirppiksiä, tulonsiirtoja vai vaikuttamista?

Osallisuus: Puistokirppiksiä, tulonsiirtoja vai vaikuttamista?

Demokratia on kriisissä tai vähintäänkin selvitystilassa, kuten Sitran ennakointiasiantuntija Elina Kiiski Kataja kirjoittaa muistiossa Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta (2017).

Aihe oli keskiössä myös Tulevaisuuden valtiopäivät -tapahtumassa, jossa kansainväliset ja kotimaiset puhujat pohtivat uusia vallan, vaikuttamisen ja osallisuuden muotoja: demokratian käyttöjärjestelmä on rikki, mutta mitä tulee tilalle? Pontta pohdinnoilleni on antanut myös Matti Apusen, Mikael Jungnerin ja Taru Tujusen pamfletti ”Pelastakaa puolueet! Mitä politiikka voisi oppia Uberilta?” (2016).

Millainen yksilön ja yhteiskunnan suhde voisi olla tulevaisuudessa? Osallisuus-sana liitetään kernaasti lukemattomiin asiayhteyksiin, ja mielikuvallisesti se herättää ajatuksia ikuisesta kyläjuhlasta ja pihakirppiksestä. Kansalaisyhteiskunnan tasolla on syntynyt uudenlaista liikehdintää, mikä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että ihmisten kokemus osallisuudesta olisi voimistunut.

Pitkään osallisuutta on määrittänyt työ. Jos robotisaatio ja automatisaatio vähentävät työn määrää merkittävästi, täytyy ihmisen perustoimeentulo järjestää uudella tavalla. Perustulon sijaan esimerkiksi vihreiden kansanedustaja Antero Vartia on puhunut osallisuustulosta. Osallisuustulo ei ole vastikkeeton, vaan ihmisen olisi syytä osallistua jollain tavalla yhteiskunnan toimintaan. Myös Kelan uusi pääjohtaja Elli Aaltonen on esittänyt, että olemisen sijaan ihmisille pitäisi maksaa osallisuudesta. Suuri kysymys on se, että mitä kaikkea osallisuuteen sisältyy. Miten kuluttajakansalainen siirtyy aktiivisen toimijan rooliin?

Osallistuin joitain viikkoja sitten Vantaan kaupungin tulevaisuustyöpajaan, jossa kerättiin kaupunkilaisten näkemyksiä tulevaisuuden työstä ja asumisesta. Tilaisuuden työmenetelmä ja paikka herättivät ajatuksia uusista paikallisdemokratian ja -aktiivisuuden muodoista.

Työpaja pidettiin Coworking Myyr York -tilassa Myyrmäessä. Kyseessä on yhteistyöskentelytila, jossa käyn muutenkin silloin tällöin. Coworking-toimisto on syntynyt elinkaarensa lopussa olevaan ostoskeskukseen. Tilassa työskentelee esimerkiksi katutaide- ja kaupunginosa-aktiiveja, urbanisteja. Myyrmäessä on syntynyt ahaa-elämys siitä, että kerrostalolähiön asukas voi konkreettisesti muokata elinympäristöään. Harmaasta betonista on tullut katutaiteilijoiden kanvaasi, ja ruohonjuuritason toimintaa löytyy toppahousutansseista taiteiden yöhön.

Samalla virkamiehet ovat huomanneet, että heidän toteuttama osallistaminen toimii paremmin, jos se tehdään yhteistyössä paikallistoimijoiden kanssa. Jeremy Heimansin ja Henry Timmsin ajattelua mukaillen: paikallisyhteisön uusi valta ja hallinnon vanha valta kohtaavat. Paikallisyhteisön valta on avointa, do it yourself -henkistä ja verkostomaisesti järjestäytynyttä. Vanha valta on poissulkevaa, luottamuksellista sekä muodolliseen pätevyyteen ja hallintotapaan nojaavaa. Vanha ja uusi tarvitsevat toisiaan, mutta institutionaalinen valta ja epämuodollinen valta jäävät usein liian etäälle toisistaan.

Työpajojen lisäksi kunnat ovat tehneet osallistamista mm. digitaalisilla alustoilla, jotka ovat eräänlaisia asukasraateja. Kunnat haluavat käydä asukkaiden kanssa jatkuvaa dialogia, pistemäisten kyselyiden sijaan: kaupungin toiminta ohjautuu asukaslähtöisesti. Tällaiset toimintatavat todennäköisesti vakiintuvat, kun niitä opitaan käyttämään oikein. Ensiarvoisen tärkeää on kertoa ihmisille siitä, miten osallistaminen vaikuttaa kunnan päätöksentekoprosessiin. Muuten kyseessä on näennäisosallistaminen, josta jää kaikille huono maku. On myös olennaista, että osallistettavien joukossa on ihmisiä erilaisista väestöryhmistä. Kuten Helsingin tuleva pormestari Jan Vapaavuori sanoi Tulevaisuuden valtiopäivillä: on tärkeää, että uudet osallistamisen muodot eivät jää aktiivisen eliitin puuhasteluksi.

On vaikea nähdä, että vaalijärjestelmä muuttuisi radikaalisti lähitulevaisuudessa. Äänestämisen alaikäraja voi laskea kuuteentoista, ja uurnilla käyminen voi korvautua verkkoäänestämisellä (jonka tietoturvariskit ovat edelleen huomattavia). Tämä on kuitenkin nykyisen järjestelmän viilaamista. Järjestelmä on vielä niin robusti ja legitiimi, että poliittista tahtoa perusteellisiin muutoksiin ei juuri ole. Siksi uudet vaikuttamisen ja demokratian muodot syntyvät vanhan järjestelmän rinnalle, eivät sen sisään.

Vantaan tavoite on, että 20 000 asukasta osallistuu kaupungin tulevaisuuskuvien tekemiseen. Kyseessä on 10 prosenttia kaupungin asukkaista. Tulevaisuutta ei rakenneta komiteamietintönä suljetuin ovin, vaan tulevaisuuskuvat ovat ainakin teoriassa moniäänisiä. Jos kaupungin johto ottaa tulevaisuuskuvat vakavasti, on kyseessä merkittävä yhdessä ajattelun tapa. Tulevaisuudessa tekoäly voi todennäköisesti auttaa tällaisten laajojen keskustelujen ohjaamisessa, käsittelyssä ja tulkinnassa. Kollektiivinen tulevaisuusajattelu automatisoituu.

Björn Wahlroos ja Ayn Randin haamu

Suomessa ei ole juuri merkittävissä asemissa olevia ihmisiä, jotka sanovat julkisesti mitä ajattelevat. Siksi Björn Wahlroos on tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Sanotaan, että vain lapsena ja eläkkeellä ihminen voi puhua mitä sylki suuhun tuo. Muulloin hän polttaa siltoja tai tekee itsestään pellen. Wahlroos näyttää olevan täysin piittaamaton tällaisesta sovinnaisuudesta ja oli sitä jo kauan ennen nousuaan Suomen talouselämän ykkösvaikuttajaksi. Yhtiön edusta piittaamaton höliseminen toki johti esimerkiksi siihen, että Wahlroos siirrettiin sivuun SYP:stä ja hänelle perustettiin oma investointipankki Mandatum. Tämänkin sattumuksen hän käytti mestarillisesti hyväkseen.

Luin toimittaja Tuomo Pietiläisen ja hänen opiskelijaryhmänsä kirjoittaman epävirallisen Wahlroos-elämäkerran. Kuten tiedetään, ei kirjan kohde osallistunut tekoprosessiin. Jälkeenpäin Wahlroos on maininnut, että kirja on “ihan OK”. Kommentti on totuudenmukainen. Kirja kärsii siitä, että se ei pääse sisälle Wahlroosin lähipiiriin. Moni avainhenkilö on kieltäytynyt haastattelusta. Kirja jää monin paikoin auttamattoman pinnalliseksi ja kolmannen käden kuulopuheiden varaan. Toisaalta teos on kymmenistä kirjoittajista huolimatta eheästi toimitettu ja sen lukee mielellään. Taustatyö on luultavasti ollut niin perusteellista kuin se on voinut vallitsevissa olosuhteissa olla. Yliopistokursseilla voitaisiin tehdä tällaisia projekteja enemmänkin.

Venäjänjuutalainen, aikuisena amerikkalaistunut filosofi ja kirjailija Ayn Rand (1905-1982) on Wahlroosin metafyysinen kiinnekohta. Euroopassa Rand on melko tuntematon, mutta Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty miljoonia. Randin objektivismin filosofiaa on käsitelty hyvin vähän akateemisen filosofian piirissä, mutta populaaria mielenkiintoa Rand on herättänyt enemmän kuin monet yliopistojen kärkifilosofit tai talousteoreetikot yhteensä. Rand on vetävä kirjoittaja, mutta hänen ideansa, etiikkansa ja argumentaationsa eivät ole kestäneet ammattifilosofien kriittistä tarkastelua. Randin vahvuus on siinä, että hän antaa tarinallisen, mielikuvitusta kutkuttavan, romanttisen, feminiinisen ja toki myös filosofisesti perustellun lähtökohdan yksilökeskeiselle oman edun tavoittelulle. Randille itsekkyys oli hyve ja altruismi ongelmallista. Randille minimivaltion puitteissa toteutettu vapaa kapitalismi oli oikeudenmukaisin sosiaalinen järjestelmä. Anarkisti hän ei siis ollut.

Olen nähnyt Wahlroosin esiintyvän kerran. Kyseessä oli Aalto ES:n järjestämä ”Suomi hyvinvoinnin jälkeen” -paneelikeskustelu Finlandia-talolla vuonna 2011. Sali oli loppuunvarattu ja paikalla oli pääosin startup-henkisiä nuoria aikuisia. Tässä kontekstissa Wahlroos oli idoli, jonka letkautukset herättivät raikuvia aplodeja. Jotain uutta oli ilmassa. Wahlroos jätti keskustelussa täysin varjoonsa esimerkiksi oudon jännittyneen ystävänsä Jorma Ollilan ja julkista sektoria puolustaneen Risto Siilasmaan. Tuomas Vimmaa mukaillen Wahlroos olisi voinut tokaista: “On vaikeaa olla nöyrä, kun on niin vitun hyvä.” On helppo uskoa tarinoita, joiden mukaan Wahlroos oli aikanaan opiskelijoiden ylivoimainen suosikkiprofessori Hankenissa.

Timo Soinia lukuun ottamatta suomalaiseen julkiseen keskusteluun ei osallistu kukaan, joka taitaisi rajun mutta täsmällisen retoriikan yhtä hyvin kuin Wahlroos. Retoristen tarkoitusperien pohdinta jää monilta puolitiehen, kun he suu vaahdossa hyökkäävät Wahlroosia vastaan. Juuri siksi hän voi hymyillä niin mairean viileästi. Kun Wahlroos sanoo, että “emme voi jatkaa rikkinäisten perheiden tukemista”, tulkitaan se köyhien ”kyykyttämiseksi”. Ajatus taustalla on kuitenkin toinen. Taloustieteilijä Wahlroos uskoo, että jos tietylle käyttäytymiselle (kuten avioerolle) on taloudellinen insentiivi (kuten yksinhuoltajan saama sosiaalituki), niin tällainen käyttäytyminen lisääntyy. Hän haluaa kovalla kielenkäytöllä kommunikoida kyseisen mekanismin olemassaolosta ja avata keskustelun. Muut voivat avata ilmiön sosiaalisia, oikeudellisia ja psykologisia ulottuvuuksia.

Wahlroos ei ole toisaalta ainoa suomalainen libertaristinen ajattelija, joka on pitänyt melua itsestään. Viime vuosina lehtien palstoilla ja seminaareissa ovat megafonejaan tuutanneet esimerkiksi EVA:n Matti Apunen ja mediapersoona Tuomas Enbuske. Heistä Apunen on arvostelun yläpuolella, koska hän on Krzysztof Kieślowskin elokuvien intohimoinen ihailija. Enbuske puolestaan kulutti ydinajatuksensa nopeasti loppuun ja pyörittää samaa levyä kolumnipalstoillaan yhä väsyneemmin, yhä lepsummin kirjoittaen. Libertaristista agendaa on edistänyt myös muun muassa sarjayrittäjä Taneli Tikka, joka sanoi Taloussanomissa elokuussa 2013: ”Paras tilanne olisi mahdollisimman luonnontilainen kysyntä ja tarjonta, jossa asiakkaan kysyntää ei häiritse mikään keinotekoinen tekijä.” Teknoutopioihin mieltyneen Tikan profiili on lähellä teknologiasijoittaja Peter Thieliä, joka rikastui Facebookilla ja PayPalilla ja on sittemmin investoinut esimerkiksi transhumanistisiin hankkeisiin. Yleisesti näyttää siltä, että poliittisesti marginaalinen libertarismi puhuttelee Suomessa pääosin nuorehkoja miehiä, jotka ovat hyvin itsevarmoja, rationaalisia, lahjakkaita ja kunnianhimoisia.

Yksityishenkilö Wahlroosista kirja piirtää perhekeskeisen kuvan. Hänen vaimoaan kuvataan maanläheiseksi, lämpimäksi ja tunteelliseksi. Monien markkinaliberaalien turvallisuushakuisuus kohdistuukin perheeseen, perinteeseen, uskontoon, kansallisuuteen tai vastaavaan konservatiivisena pidettyyn asiaan. Wahlroos on myös tunnettu reserviupseerikoulun puolestapuhuja. Tällaisessa maailmassa liikemies seikkailee, valloittaa ja ottaa osumia, mutta kotona tuoksuu aina pulla. Tilanne on käänteinen moniin vasemmistoradikaaleihin nähden. Heille markkinat ovat elämän säännelty ja hallittu elementti, kun taas vapaudenkaipuu kohdistuu esimerkiksi seksuaalisuuteen, kansainvälisiin muuttoliikkeisiin, taiteeseen ja perhepolitiikkaan. Heille perinteet ovat silkka vitsi. Molempien ihmistyyppien tapauksessa elämässä on sekä pysyviä että vaihtelevia puolia.

Suomessa on tahoja, joita voisi kutsua eräänlaisiksi kaunaventtiileiksi. Wahlroos on yksi heistä. Tahallisille väärinymmärtäjille ja lööpinkirjoittajille Wahlroosin maataloustuet, ideologiset takinkäännöt ja liukasliikkeiset yrityskaupat tarjoavat loputtomasti tykinruokaa. Merkillisin valituksen aihe on nuoruusvuosien siirtymä kommunismista markkinaliberalismiin. On kerrassaan huvittava ajatus, että ihminen ei saisi vaihtaa mielipiteitään elämänsä aikana! Ikään kuin 20-vuotiaan pitäisi jäädyttää aivonsa ja todeta, että “näillä mennään”. Kiinnostavampaa olisi sen sijaan pohtia, että onko Wahlroos valmis enää uusiin suunnanmuutoksiin. Tuskin, vaikka Chicagon koulukunnan taloustieteen tähti himmenee koko ajan. Wahlroosin vallan verkostot kannattelevat häntä vaivattomasti eikä liiketoimien menestykselle näy loppua.