Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen on kyky, joka mainitaan usein työn murroksesta keskusteltaessa. Esimerkiksi huippujohtaja Mårten Mickos on nostanut sen yhdeksi tärkeimmistä nykyajan kyvyistä.

Kun työskentelin kymmenen vuotta sitten kuorma-autonkuljettajana, sanoi eräs vanhempi kuljettaja usein: ”Pauli, oma-aloitteisuus on tärkeintä, ole oma-aloitteinen.” Miten itsensä johtaminen poikkeaa oma-aloitteisuudesta?

Itsensä johtamisessa toiminnan subjekti ja objekti ovat sama henkilö. Yksilö tarkkailee itseään ulkopuolelta. Itsensä johtaminen on reflektiivistä. Oma-aloitteisuus on puolestaan tarttumista asioihin niin, että ei ensimmäiseksi kysy neuvoa muilta. Itsensä johtamisella on suunta, oma-aloitteisuus ilmenee hetkessä.

Itsensä johtaminen on muodostunut ihanteeksi tilanteessa, jossa vanhoista rakenteista on tullut yhä notkeampia ja väliaikaisempia. Yksilön urapolku ei ole instituutioiden tai organisaatioiden turvaama, vaikka se kehittyy niiden puitteissa. Ihminen toimii vaihtuvissa konteksteissa.

Yksilö on oman elämänsä yksityisyrittäjä. Turvakseen hän tarvitsee uudenlaisia mentoreita ja sosiaalisia yhteenliittymiä, lähisuhteiden lisäksi. Itsensä johtamista hän ei voi silti välttää. Millaisia asioita itsensä johtamiseen kuuluu?

Tavoitteiden asettaminen

Työntekijä tarvitsee eri aikavälin tavoitteita. Lyhyen tähtäimen tavoitteet voivat olla sidoksissa esimerkiksi käynnissä olevaan projektiin. Keskipitkällä aikavälillä ihminen voi esimerkiksi miettiä, millaisia uusia taitoja hän haluaa omaksua. Pitkän aikavälin pyrkimys voi olla vaikka työskentely ulkomailla tai uuteen merkittävään asemaan siirtyminen.

Tällaiset asiat voivat tapahtua myös sattumalta ja yllättäen, mutta usein taustalla on pitkäjänteinen itsensä kehittäminen. Ilman tavoitteita ihminen ajelehtii. Liian jääräpäinen reittivalinta voi puolestaan jättää huomiotta sen, että tiellä oleva silta on romahtanut.

Epävarmassa maailmassa työn psykologiset vaatimukset ovat kovia. Uupuneena, masentuneena tai epäonnistuneena on vaikea asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Silloin täytyy edetä pienin askelin päivä kerrallaan. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat tärkeä osa itsensä johtamista.

Ajan- ja tehtävienhallinta

Moni haluaisi tehdä työtä isoina yksittäisinä kokonaisuuksina. Projekteina, joilla on selkeä päämäärä, alku ja loppu. Jostain syystä työ ei tunnu enää organisoituvan näin.

Olen itse alkanut hahmottaa työtäni yhä enemmän vuorovaikutussuhteina, joissa arvo syntyy dialogisesti. Keskustelut ovat uusi dokumentti, kuten Esko Kilpi on sanonut. Asiantuntijan täytyy hyväksyä tiedon keskeneräisyys.

On myös asioita, jotka pitää vain tehdä. Usein niitä on paljon, pieniä ja isoja. Hyvä tehtävienhallinnan työkalu on Trello, jota käytän aina silloin, kun pelkkä kalenteri ei riitä.

Oppiminen

Oppimisen resursseista ei ole pulaa. Esimerkiksi Lynda.com ja Skillshare ovat erinomaisia verkkopalveluita, joissa uusia asioita voi opetella joustavasti ja edullisesti videoita katsomalla. Ne tarjoavat tehokasta täsmäoppimista, mutta eivät välttämättä sosiaalista oppimisympäristöä.

Miten uudenlaiset oppimisen yhteisöt muodostuvat? Noin kolme ja puoli vuotta sitten perustin yhdessä Minna Koskelon kanssa Futures Specialists Helsinki -verkoston, jonka tarkoituksena oli luoda foorumi tulevaisuusajattelusta, trendeistä ja ennakoinnista kiinnostuneille ihmisille.

Perustimme verkoston, koska sen enempää ammattiliitot kuin akateemisetkaan yhteisöt eivät tarjonneet sellaista toimintaa, jota kaipasimme. Olemme järjestäneet verkoston puitteissa noin 40 tapahtumaa ja nyt voi sanoa, että juuri oppimisesta on tullut yksi verkoston tärkeimmistä funktioista. Kuten yksi aktiivijäsenistämme kertoi: ”Tämä on ajatuskarkkia.”

Tekemällä oppiminen on usein nopeinta ja hauskinta oppimista. Yksi tapa on luvata asiakkaalle jotain sellaista, jota ei osaa vielä tehdä. Vision täytyy olla vahva, mutta keinot voi opetella matkan varrella. Jos omat tai kollegoiden taidot eivät ehdi kehittyä riittävästi, löytyy ihmisiä myös oman y-tunnuksen ulkopuolelta.

Kommunikaatio

Viestinnän merkitys kaikessa asiantuntijatyössä kasvaa. Uudet viestintäkulttuurit syntyvät kuluttajatasolla ja leviävät jälkijunassa työelämään. Yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on se, miten tuomme sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden parhaat käytännöt työelämään.

Vanhana IRC-käyttäjänä olen ollut innostunut nopeasti suosiotaan kasvattavasta Slack-palvelusta. Slack ei tapa sähköpostia täysin, mutta on tervetullut lisä sen rinnalle. Slack helpottaa etenkin tiimien sisäistä viestintää.

Tärkeä kysymys on se, miten tällaisia työkaluja käytetään organisaatioiden välisessä viestinnässä. Organisaatiossa on helppo kokeilla uusia työkaluja sisäisesti, mutta kahden organisaation viestintäkulttuurien yhdistäminen on jo isompi soppa.

Kommunikaation eriytyminen on ongelma, kun kommunikaation konteksteja ja rajapintoja on paljon. Syntyy hallitsemattomuuden kokemus. Itsensä johtaja on myös oman työnsä viestintäjohtaja. Hänen täytyy keskittää kommunikaatiota, jotta se on hallittavissa. Samalla hänellä täytyy olla ymmärrystä uusista viestintätavoista. Itsensä johtaja tasapainoilee pelkistämisen ja fragmentaation välillä.

Työntekijäbrändi

Henkilöbrändit ovat nousseet laajaan keskusteluun viime vuosina. Haluammeko puhua henkilöbrändeistä vai olisiko armollisempi termi työntekijä- tai asiantuntijabrändi? Niin, että ihmisen koko elämä ei brändäytyisi.

Ihminen hyödykkeellistyy työmarkkinoilla, kuten tavarat muilla markkinoilla. Kysynnän ja tarjonnan suhde määrää sen, millaisia vaatimuksia työtä myyvälle henkilölle asetetaan. Kun olen haastatellut vastavalmistuneita työnhakijoita, olen kiinnittänyt huomiota etenkin heidän sosiaalisiin taitoihinsa: ne ovat usein ”Amerikan meininkiä”. Nollakasvun aikakauden nuorilla markkinointihenkisyys on takaraivossa.

Brändissä on kyse siitä, että jonkin asian ydin kiteytetään ja päälle ripotellaan hieman taikapölyä. Työmarkkinoiden näkökulmasta hyvin brändätty työntekijä on kiinnostavampi kuin henkilö, joka ei ole samaa vaivaa nähnyt. Yksilön oma valinta on se, kuinka näkyvästi ja hiotusti hän haluaa itsensä esittää. Imagopaineiden keskellä kannattaa muistaa, että hyvä brändi ei ole feikki.

Oman henkilöbrändin hierominen voi olla myös masturbaation kaltainen akti. Yksilö ei saa tarpeekseen siitä, että hänen imagostaan on tullut tykkäysautomaatti.

Lopuksi

Miksi Girls-sarjan Hannah Horvath eli tosielämän Lena Dunham on tämän kirjoituksen kuvassa? Hän on hyvä esimerkki siitä, miltä maailma näyttää nuoren koulutetun työntekijän näkökulmasta. Hän harjoittelee, tekee palkatonta työtä, väsyy epäreiluissa töissä, kitkuttelee taloudellisesti, menestyykin.

Taustalla hänellä on unelma, joka on jotain vaihtuvia työsuhteita suurempaa. Vaikka hän kokee takaiskuja, ei hän lannistu tai menetä itsekunnioitustaan. Kaiken keskellä hän on feministisen radikaali sen suhteen, mitä hän on. Hän elää ja luovii jälkiteollisessa, monimutkaisessa todellisuudessa.

Miten poistamme kiireen tulevaisuuden työelämästä?

Miten poistamme kiireen tulevaisuuden työelämästä?

Törmäsin hyvänpäiväntuttuun eräässä konferenssissa. Kysyin kuulumisia. Hän vastasi:

”Huh, kiire on. Yhtä lentoa. Näitä ruuhkavuosia. Hädin tuskin muistan mitä tein eilen. Mitäs sulle?”

Mutisin jotain vastaavaa. Keskustelu oli niin tavanomainen, että sitä on vaikea kuvitella toisenlaiseksi. Kuinka erikoista olisikaan ollut, jos hän olisi sanonut:

”Olen tehnyt keskittyneesti yhtä isoa juttua. Ohessa voin kehitellä myös vähän uutta. Aikataulu ei hengitä niskaan ja ehdin myös suunnitella tulevaa.”

Työ ja kiire ovat monelle synonyymi. Työn täytyy olla nopeatempoista ja tekemistä pitää olla vähän liikaa. Se pakottaa tehostamaan ja priorisoimaan. Elimistö on oppinut kaipaamaan stressihormonien, kuten adrenaliinin ja kortisolin, eritystä. Työn täytyy tuntua työltä tai muuten se ei ole työtä. Ponnistelu vaatii fyysisen vasteen, vaikka kyseessä olisi tietotyö.

Koemme kiireen annettuna olosuhteena, emme ihmisten heikosti järjestetyn yhteistoiminnan tuloksena. Koemme, että globaalin markkinatalouden alamaisen täytyy juosta yhä kovempaa ja kun vauhti hiipuu, ovat kiinalaiset robotit ja amerikkalaiset algoritmit valmiita tekemään työn halvemmalla. Kun kuulemme kansantalouden uusimmat madonluvut, emme jätä mahdollisuutta itseruoskintaan käyttämättä.

Kiire on makrotason ongelma, johon haetaan yksilöllisiä ratkaisuja. Siis hoidetaan oireita parantamatta tautia. Yksilö voi leppoistaa, ryhtyä remontoimaan kyläkoulua ja perustaa luomuviljelmän. Elämäntapavalintana tämä on vauraille ihmisille mahdollinen kokeilu.

Kiire on saavuttanut pisteen, jossa nopeus on itseisarvo, joka ei enää tuota toivottua lopputulosta. Siis sitä, että asiat tapahtuisivat de facto nopeammin. Kiireessä valmisteltu asia kertautuu kiireisessä päätöksessä, jota seuraa kiireinen toimeenpano. Syntyy sähellyksen spiraali, jossa työn määrä lisääntyy toistuvien korjausliikkeiden vuoksi. Työn lopputulos on taksin takapenkillä puserrettu hätäpaska, joka menee asiakkaalle läpi vain Cheek-tason itseluottamuksella esitettynä silmänkääntötemppuna.

Tietojohtamisen asiantuntija Miia Kosonen esittää blogitekstissään hyviä kysymyksiä siitä, miten kiire vaikuttaa oppimiseen ja uudistumiskykyyn:

”Milloin viimeksi olit työpaikallasi tilanteessa, jossa saitte yhdessä kokeilla, opetella, leikkiä ja epävirallisesti testata jotain uutta ilman, että joku oli jo toinen jalka ilmassa juoksemassa seuraavaan paikkaan tai palaveriin? Entä milloin ylipäätään sait rauhassa tehdä sitä, mikä on varsinaista leipätyötäsi?”

Kiireinen ihminen vaikuttaa usein edistykselliseltä. Hänet halutaan tavata ja hommia riittää. Kiire kuitenkin tekee immuuniksi heikoille signaaleille, jotka kielivät uudistumistarpeesta. Kiireinen ei ehdi kokeilla vaihtoehtoisia polkuja. Kiireen perimmäinen syykään ei välttämättä ole menestys, vaan esimerkiksi heikkokatteinen työ, byrokratia tai asioiden huono organisointi.

Mitä teemme, kun olemme kiireisiä? Viimeistelemme suklaapatukkamerkin brändistrategiaa. Kirjoitamme muistiota jätevesilain virkamiesvalmistelusta. Vääntelehdimme innostuksesta suosikkifilosofin työkykyseminaarissa. Kiireen hetkellä olemme hellyttävän varmoja siitä, että juuri nämä tehtävät ovat maailman tärkeimpiä asioita. Ja niin pitääkin olla: työhön täytyy suhtautua vakavasti, vaikka ei mailaa puristaen.

Työikäisen ihmisen kiire on hänen läheistensä lapsuus ja vanhuus, mistä johtuu kiireen moraalinen arveluttavuus. Kun vietämme pitkää iltaa konttorin kelmeän loisteputken valossa, odottavat lapsemme sählykentän laidalla, että tulisimme edes joskus katsomaan peliä. Kun reissaamme globaaleissa finanssikeskuksissa, kuihtuvat vanhempamme hoitokodissa ostoskanavan ja sudokuvihkon ääreen. Tämä tuntuu tuskalliselta, mutta työn imussa ihminen ajattelee: vielä yksi sähköposti, vielä yksi kokous. Sitten olen valmis. Työelämätutkija Jussi Vähämäen Kuhnurien kerhoa mukaillen: kiireinen on kiinnostunut kaikesta, mutta ei välitä mistään.

Järjestelmä ei tue kiireetöntä elämää. Siksi on rohkaisevaa nähdä, että suomalaisista noin kaksi kolmasosaa kannattaa perustuloa Kelan tuoreen tutkimuksen mukaan. Tälle hallituskaudelle suunniteltu perustulokokeilu on herättänyt paljon uteliaisuutta ja vastaavat kokeilut lisääntyvät myös kansainvälisesti. Onnistuessaan perustulo voi mahdollistaa sen, että työ joustaa yksilön elämäntilanteiden mukaan ja tukee erilaisia arjen rytmejä. Kun työn ja kulutuksen yksittäiset jaksot lyhentyvät ja fragmentoituvat, täytyy taloudellisen perusturvan toimia nykyistä notkeammin.

Parempaa järjestelmää odotellessa yksilö voi harjoittaa oman elämänsä radikalismia. Eräs juuri eläköitynyt ja pitkään työelämässä johtotehtävissä toiminut henkilö kertoi, että hänen uransa lähti todella lentoon vasta siinä vaiheessa, kun hän päätti tehdä vain 60 prosenttia häneltä odotetuista asioista. Vallankumous alkaa siitä, kun opettelet sanomaan vilpittömästi: ”Minulla ei ole kiire.”

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Otin yhteen Suomalaisen Työn Liiton tutkimuspäällikkö Jokke Eljalan kanssa heidän järjestämässään Tutkijoiden taisto -sessiossa. Esitimme argumentteja kolmen vastinparin alla. Edistysmielinen Jokke puhui digitalisaation, joustavuuden ja ideoinnin puolesta. Itse edustin näkökantaa, jota voisi luonnehtia konservatiiviseksi. Seuraavat kolme teesiä pohjautuvat käsikirjoitukseen, jonka tein sessiota varten.

Tarvitsemme työn ja kaupankäynnin analogisaation

Ihminen haluaa kaupankäynniltä ja asioinnilta muutakin kuin transaktion. Hän odottaa kohtaamisia, elämyksiä kaikille aisteille, tunnetason vuorovaikutusta. Tämä korostuu esimerkiksi siinä, mitä nuoret odottavat kaupallisilta tiloilta.

Digitalisaatio on parhaimmillaan silloin, kun se tekee itsensä näkymättömäksi: palvelun taustalta voi löytyä digitaalinen infrastruktuuri, joka ei kuitenkaan vaadi asiakkaalta mitään. Silloin voimme keskittyä tunnetason kokemuksiin. Vain ne jäävät mieleen.

Kaikki tunnistavat hyvän asiakaskokemuksen sellaisen kohdatessaan. Harva niitä osaa kuitenkaan tuottaa, etenkään säännönmukaisesti ja tasalaatuisesti. Tutkimusten mukaan noin kolmannes kuluttajista kokee, että todella hyvät asiakaspalvelukokemukset ovat harvinaisuus Suomessa. Samoin noin kolmannes on sitä mieltä, että myyjät suomalaisissa kaupoissa vaikuttavat siltä, että he eivät juuri välitä työstään. Tässä on kasvun paikka.

Kun työ ja kauppa leviävät joka paikkaan, kärsimme jatkuvasta tyytymättömyyden tunteesta. Olemme aina markkinoilla. Jokaiselta elämänalueelta löytyy osta-painike. Koska myynti ja markkinointi ovat läsnä joka paikassa, on mielemme täynnä tarpeita, jotka etsivät ikuisesti tyydytystään. Kärsimme ahmimishäiriöstä.

Työelämässä olemme aivan hukassa, kun kohtaamme toisemme tuntevina ja intuitiivisina ihmisinä. Tarvitsemme uusia vuorovaikutustaitoja ja kykyä ymmärtää nykyaikaisen työn ja kaupankäynnin sosiaalipsykologisia vaatimuksia. There’s no app for that. 

Teknologinen kehitys huolehtii itsestään ja merkittävillä digitaalisilla ratkaisuilla on liikevoimaa aina. Ne eivät kaipaa hengennostatusta ja herätyskokouksia. Ehdotan, että kaikki Suomen digitalisaatioseminaarit korvataan analogisaatioseminaareilla, joissa älypuhelimet jätetään narikkaan.

Inhimillinen työelämä on vakaa 

Harvat ihmiset ovat psyykkiseltä rakenteeltaan sellaisia, että he sietävät jatkuvaa muutosta ja joustavuutta. Onneksi sellaisiakin ihmisiä on, mutta useimmat meistä eivät ole sellaisia. Ihmisten henkinen hyvinvointi vaatii tulevaisuudessakin jämäköitä rakenteita ja turvallisen odotushorisontin.

Työmarkkinoiden iso kuva muodostuu edelleen pysyvistä toistaiseksi voimassa olevista työsuhteista. Tältä osin ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosikymmeniin. Niin sanottu itsensätyöllistäjien ryhmä, kuten freelancerit ja itsenäiset ammatinharjoittajat, on tilastollisesti marginaalinen ilmiö.

Tarkastelemme tulevaisuuden työelämää nuorten näkökulmasta emmekä ymmärrä sitä, että ihminen voi käyttäytyä eri ikävaiheissa eri tavoin. Nuorten käyttäytyminen tässä ajassa ei siis ennakoi sitä, millaisia he ovat tulevaisuudessa.

Elämäntilanne mahdollistaa nuorille sen, että he voivat kokeilla erilaisia asioita. Siksi he vaikuttavat joustavilta ja kameleonttimaisilta. Tarvitsemme sukupolvien välistä dialogia, emme alemmuudentuntoista nuoruuden ihannointia.

Meillä on valtava perspektiiviharha siinä, kun haluamme tuoda aina kulloinkin menestyvän pelifirman ketterät toimintatavat kaikkiin muihin suomalaisiin organisaatioihin. Kun pelifirma kyykkää hybriksen jälkeen, olemme ensin hyvin hiljaa ja alamme sitten vouhottaa seuraavasta menestyjästä.

Emme kiinnitä lainkaan huomiota yritysten sosiaaliseen koostumukseen. Jos pelifirma koostuu kolmekymppisistä sinkkumiehistä, ei sen pohjalta voi uudistaa sosiaalivirastoa. Silti uskomme kaiken muuttuvan, kun saamme käyttöömme 400 euroa tunnissa laskuttavan lean-konsultin.

Toiveet joustavasta työelämästä törmäävät niiden inhimilliseen mahdottomuuteen. Kun yksi järjestelmä alkaa joustaa, täytyy muidenkin järjestelmien joustaa. Lopputulos on kaaos, jota keskivertoihmisen psyyke ei kestä.

Meillä on liikaa ideoita

Kaikilla meistä on ideoita. Sinulla on ideoita, minulla on ideoita, Prisman kassalla on ideoita, Juha Sipilällä on ideoita, mainostoimiston AD:lla on ideoita. Osa ideoista on hyviä ja osa huonoja. Useimmilla ihmisillä on hyviä ideoita, etenkin jos niitä jaksaa kysellä tarpeeksi kauan. Sen huomaa kulutustutkijana. Jokainen haastattelemasi ihminen voi kertoa sinulle, miten esimerkiksi suomalainen vähittäiskauppa pelastetaan: halvemmat hinnat ja parempaa palvelua.

Rakastamme ideoita, koska ideoiminen on niin helppoa ja hauskaa. Vihaamme ideoiden toteuttamista, koska se pitäisi tehdä jo ennestään mahdottoman työkuorman ohessa. Emme suhtaudu ideoihin vakavasti, emme kunnioita niitä. Olemme oman elämämme juhasipilöitä: arastelemme toimeenpanon hetkellä. Meidän pitää keskittyä vain niihin ideoihin, jotka olemme valmiita ottamaan tosissamme.

Verkostoitumisemme on mukavuudenhaluista. Käymme oman alamme seminaareissa tapaamassa vanhoja tuttuja. Tällöin ideat eivät ristiinpölyty eikä niitä haasteta yllättävistä näkökulmista. Meidän täytyy tavata oikeasti erilaisia ihmisiä.

Erään helsinkiläisen oppilaitoksen rehtori kertoi, että hän istuu joka kuukausi yhden illan jossain Kontulan baarissa. Hän haluaa, että oma maailmankuva ei umpioidu eliitin kabinetteihin. Tämä on radikaalia toimintaa.

Kun tapetoimme ideointipäivässä neukkarin seinät post-it-lapuilla, saatamme samalla sopia jopa ideoiden toteuttamispäivän. Yleensä kuitenkin käy niin, että post-it-laput lakastuvat kuin vaahteranlehdet syksyllä. Emme edes muista ideoita seuraavana päivänä.

Mieleemme jää vain se, että työpajan pitäneellä palvelumuotoilijalla oli ihana peppu. Ideoinnista ja innovoinnista on tullut tyhjää ritualismia. Konkretiaa ei lisää se, että rakennamme ideoinnin pohjalta legoista tai muovailuvahasta jotain. Lopetetaan tällainen leikkiminen ja jätetään ideat ideoinnin ammattilaisille.

Meidän pitää vähentää ideoiden määrää, nostaa ideoiden laatua ja kasvattaa ideoihin liittyvää toimeenpanokykyä. Kärsimme ideointiväsymyksestä. Koemme häpeää, kun luonteeltaan ja kyvyiltään ideointiin sopimattomat ihmiset pakotetaan brainstormaamaan. Emme kunnioita ideoita.

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Eräs keskieurooppalainen toimitusjohtaja toisti kerran tapaamisessa jatkuvasti, että hänen yrityksensä on tavattoman nopealiikkeinen. ”We are a fast-moving company”, sanoi hän vaikeasti ymmärrettävällä aksentilla. Tietysti firma oli oikeasti epäkiinnostava köntys, jonka kryptisten PowerPoint-himmeleiden tulkintaan olisi tarvittu munkkilatinan dosenttia. Johtaja kuitenkin toimi niin kuin häneltä odotetaan: hän pyrki antamaan yrityksestään niin hyvän kuvan kuin mahdollista. Ei kukaan odota mainospuheelta totuutta.

Kanadalais-amerikkalainen sosiologi Erving Goffman esitti kirjassaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) kuuluisan käsityksensä arkielämän rooleista ja näyttämöistä. Kuten teatterissa, on tavallisessakin elämässä päänäyttämö ja takahuone. Näyttämöllä luomme identiteettejä, joiden uskomme olevan muiden silmissä toivottuja ja joilla haluamme antaa myönteisen vaikutelman. Vuorovaikutustilanteissa häpeän välttely ohjaa niin näyttelijää kuin katsojaakin. Takahuoneissa, kuten kotona, naamiot riisutaan ja yksilö voi kokea olevansa oma itsensä. Silloinkin ihminen voi toimia erilaisissa rooleissa, mutta takahuoneissa käyttäytyminen on yleisesti vapaampaa ja outoihinkin rooleihin suhtaudutaan empaattisesti.

Työelämän kieli kuvastaa sitä, mitä odotamme työnäyttämön performansseilta. Yksi jo pitkään vallinneista ihanteista on se, että niin yksilön kuin organisaationkin tulisi pyrkiä dynaamisuuteen ja ketteryyteen. Molemmat sanoista ovat rajun kulutuksen myötä tyhjentyneet kouriintuntuvista merkityksistä. Toisaalta sanat ovat hyviä, koska ne voivat tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ketteryys avaa laajemman mielikuvien maailman kuin esimerkiksi sana ”nopeus”. Dynaamisuus puolestaan kuulostaa tekniseltä ja vierasperäiseltä, minkä vuoksi sen täytyy olla jotain hyvin hienoa. Sanat eivät varsinaisesti vääristele totuutta, ne vain tekevät siitä harmaata kiisseliä.

Ihanteet heijastuvat myös arkisempiin sanavalintoihin. Jonkin asian pohtiminen palaverissa on ”jumppaamista”. Kun ihminen vastaanottaa tehtävän, hän ”ottaa kopin”. Suunnitelma on ”pläni”, jonka ääntämyksellinen asu on kerrassaan piukean ponteva. ”Juoksemista” käsittelin tässä tekstissä. Jos työelämän ulkopuolinen ei tietäisi mistä on kyse, saattaisi hän kuvitella, että kyseessä on urheiluseuran pukuhuone.

Performanssi voi olla myös tietoinen ratkaisu ja tehokeino. Taiteista, kuten esimerkiksi teatterista, tanssista tai runoudesta, kumpuava esitystapa voisi voimistaa erilaisia sanomia. Monet korostavat juuri nyt tarinankerronnan merkitystä. Mutta voisiko tulevaisuuden radikaali ”pitch” olla esimerkiksi folk-laulu tai jazz-improvisaatio? Ei välttämättä, mutta taiteille ominainen absoluuttisen täydellisyyden tavoittelu on kuitenkin ihanteena tärkeä. Valitettavan usein ihanne saa väistyä käytännönläheisempien päämäärien tieltä.

Tutkimusmaailmassa taiteen ilmaisuvoimaa on kokeiltu performatiivisten sosiaalitieteiden piirissä. Suuntausta on käsitelty esimerkiksi Mary M. Gergenin ja Kenneth J. Gergenin artikkelissa Performative Social Science and Psychology (2011). Tieteen vaihtoehtoiset esitystavat ovat herättäneet närkästystä, mutta eräät filosofit ovat myös pitäneet tiedettä itsessään performanssina ja samalla problematisoineet tieteen ja taiteen erottelun. Usein performanssitaiteen ja sosiaalisen kommentaarin yhdistelmillä on pyritty vauhdittamaan yhteiskunnallisia muutoksia aktivismin hengessä. Kun pelkkä teksti pyrkii loogisesti koherenttiin kokonaisuuteen, voi performanssi vaikuttaa useampiin aisteihin ja hyödyntää esimerkiksi huumoria ja henkilökohtaisuutta tehokeinoina. Ennen kaikkea performatiivinen ote luo kiinnostavia yhteistyömahdollisuuksia tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille.

Työn arvot, kieli ja keholliset representaatiot elävät rinta rinnan. Tutkija Jaana Parviainen kirjoittaa useisiin lähteisiin viitaten siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus tuottaa eriarvoisuutta. Naisten ylipaino korreloi palkkauksen ja työllistymisen kanssa. Pitkät miehet tienaavat puolestaan enemmän ja etenevät johtotehtäviin helpommin. Tietyn ammatin kehollisiin ihanteisiin sopeutuva ihminen harvoin tunnistaa näitä vaatimuksia itsessään. Ihmiset elävät roolinsa todeksi ja tunnistavat näyttämöidentiteetin vasta siitä irtaannuttuaan. Erilaiset roolit tekevät arjen näytelmästä kirjavan: lumenpudottaja näyttää yleensä erilaiselta kuin copywriter, lääkäri poikkeaa rock-muusikosta. Elämän takahuoneissa heistä kaikki viihtyvät kauhtuneissa verkkareissa.

Henkilöbrändien myötä tietoisuus ja tavoitteellisuus ovat tulleet osaksi yksilöllistä identiteettipeliä. ”Itsensä johtaja” mittaa brändinsä arvon päivittäin kasvokkaistilanteissa ja sosiaalisen median palautesykleissä. Itsensä johtaminen edellyttää sitä, että ihminen osaa katsoa itseään ulkopuolelta. Jos ihminen on vanhanaikaisesti vain itsenäinen tai oma-aloitteinen, on vaarana otteen herpaantuminen. Hän vain elää identiteettiään sen tavoitteellisen hallinnan sijaan. Itsensä johtaja on valmis pitämään projektipalaverin yksityisyrityksessään milloin vain. Hän arvioi suoritustasonsa ja ottaa hikikarpaloisen selfien crossfit-salin peilistä. Tietoisuus identiteetin toiminnallisesta luonteesta voi olla toisaalta vapauttava kokemus: esimerkiksi amerikkalaisfilosofi Judith Butlerin käsitykset sukupuolen performatiivisuudesta ovat inspiroineet feministejä jo vuosikymmenten ajan.

Työelämän ulkonäkönormit ja performanssit ovat joka tapauksessa monipuolistuneet. Casual Friday on monessa paikassa Casual Everyday. Samalla höltyneiden tapojen taustalla väijyy kiristyneen kansainvälisen kilpailun imperatiivi, mikä tekee performansseista usein näennäisrentoja. Ihmisten näyttämölle tuoma ystävällinen hymy katoaa välittömästi, kun neuvotteluhuoneen ovi sulkeutuu perässä. Käytävällä käsi kouristuu älypuhelimen ympärille ja peukalo haravoi viestimassaa maanisdepressiivisellä otteella. Kepeys jää ideointipäiviin, vaikka luovuuden pitäisi olla vaikeaa ja kirjanpidon helppoa. Orwellilaisen doublespeakin tavoin niin korporaatiokieli kuin poliittinen puhe hämärtävät merkityksiä tietoisesti. Puheen ja performanssien pohjimmainen tarkoitus on yhä vaikeammin ymmärrettävissä. Se minkä näkee ei ole totta ja toisaalta usein se minkä näkee on kaikki minkä voi tietää.