Onko algoritmista muusikoksi?

Onko algoritmista muusikoksi?

Maaliskuussa uutisoitiin laajasti (ks. esim. Rolling Stone, The Guardian, The Verge, Pitchfork) , että Warner Music on tehnyt kaikkien aikojen ensimmäisen levytyssopimuksen algoritmin kanssa. Sopimus koskee 20 albumia, joista viisi on jo ilmestynyt. Myöhemmin täsmennettiin, että kyseessä on jakelu- ja kustannussopimus.

Ajatus on kutkuttava. Kyseessä on saksalainen startup-yritys Endel, jonka algoritmi tuottaa erilaisiin tilanteisiin ja tunnetiloihin mukautuvia äänimaisemia. Endel kertoo sivustollaan mitattuja tuloksia siitä, että algoritmin tuottama musiikki parantaa keskittymiskykyä, vähentää ahdistusta ja voimistaa läsnäoloa. Suuren levy-yhtiön kiinnostus Endeliä kohtaan on oire etenkin erilaisten ”kontekstisoittolistojen” suosiosta: nukkumista, työntekoa, urheilua ja muita aktiviteetteja varten valikoitu musiikki kerää miljoonia kuuntelijoita.

Elektronisen musiikin historiassa on säännöllisin väliajoin kauhisteltu sitä, että ”nyt musiikkia voi tehdä nappia painamalla” ja ”eihän kukaan soita tässä oikeasti”. On pohdittu, että onko synteettinen musiikki ylipäänsä musiikkia. Musiikillisilla innovaatioilla onkin tapana haastaa musiikin käsite, mikä tapahtui myös rap-musiikin tapauksessa. Koneille annetaan mielellään myös inhimillisiä ominaisuuksia, kuten Endelin tapauksessa: algoritmi on tehnyt sopimuksen, algoritmi on tehnyt musiikin, algoritmi uhkaa inhimillistä sävellystyötä.

Tekoäly on kuitenkin vain uusi musiikin instrumentti ja työkalu. Algoritmin on ohjelmoinut ihminen, ja ihminen on myös päättänyt käyttää algoritmia tiettyyn tarkoitukseen. Uskallan myös olettaa, että sopimuksen allekirjoittajat ovat olleet ihmisiä lihassa ja veressä. Musiikin tekijänoikeudet myönnettiin lopulta kaikille algoritmia kehittäneille koodareille. On kuitenkin totta, että algoritmi tuottaa musiikkia itsenäisesti (kun nappia on ensin painettu), ja esimerkiksi suuri levy-yhtiö voi algoritmin tuottamilla tunnelmapaloilla täyttää Spotify-soittolistoja hyvin kustannustehokkaasti.

Onko algoritmin tuottama musiikki kiinnostavaa ja käyttökelpoista? Kuuntelin Spotifysta ensimmäisiä julkaistuja Endel-albumeita. Ne ovat taustamusiikiksi kelvollisia, mutta taiteellista arvoa niissä on vaikea kuulla. Musiikin alkuperäinen tarkoitus onkin funktionaalinen, ja ilman Endelin sovelluksen tilannekohtaista personointia äänimaisemien käyttöarvo on huomattavasti pienempi. Kuuntelijamäärät Spotifyssa ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi ja albumeita ei ole lopulta nostettu suosituille soittolistoille. Pr-tempauksena julkaisu oli kuitenkin onnistunut.

Kyseessä on joka tapauksessa oiva esimerkki tekoälyn vaikutuksesta matalan lisäarvon luovaan työhön. Tekoäly voi tuottaa hissimusiikkia siinä missä rutiininomaisia lakipalveluita tai tilastoihin keskittyvää urheilujournalismia. Muutamia päiviä sitten uutisoitiin, että Springer Nature on ensimmäisenä akateemisena kustantajana julkaissut algoritmin koostaman kirjan. Tiedon luokitteluun ja järjestelyyn perustuvassa työssä tekoäly on verraton tukiäly.

Miten valitsen ammatin, kun työelämän tulevaisuus näyttää epävarmalta?

Miten valitsen ammatin, kun työelämän tulevaisuus näyttää epävarmalta?

Istumme rantahietikolla varpaat vedessä. Näemme aaltojen lähestyvän, mutta onko kyseessä tsunami vai ohi lipuvan jollan peräaallokko? Tältä työelämä tuntuu juuri nyt.

Viime vuosina tutkimuslaitokset ovat esittäneet dramaattisia arvioita, joiden mukaan merkittävä osa nykyisistä työtehtävistä katoaa lähitulevaisuudessa. Luova tuho on terveen talouden merkki. Hyvin toimivilla työmarkkinoilla ammatteja kuolee ja syntyy joka päivä.

Lintuperspektiivistä kansantalous näyttää tältä. Yksilön, ja etenkin nuoren ihmisen, näkökulma on erilainen. Hänelle työelämä on sokkelo, johon on vaikea päästä sisään, jossa on vaikea suunnistaa, ja josta pääsee ulos yhä vanhempana.

Ammatti ja työ ovat usein synonyymi. Esimerkiksi ammatinvalintatesteissä ja -oppaissa näkökulma tiivistyy yleensä yksittäisiin ammatteihin. Hieman laajennettuna ihminen saattaa pohtia alaa, jolle haluaisi työllistyä.

Ajattelutapa tiristää tunnetuista tosiasioista yhden oikean ratkaisun: päättely on deduktiivista. On pakko valita. Entä jos asetelma olisi toisin päin?

Ihmisellä on vahvuuksia, jotka ovat sidoksissa hänen persoonaansa, temperamenttiinsa ja luonteeseensa. Osa ihmisistä on sosiaalisesti älykkäitä. He viihtyvät muiden kanssa, ja osaavat esimerkiksi neuvotella, opettaa ja myydä. Joillain on analyyttista älykkyyttä, joka kohdistuu abstrakteihin asioihin. Osalla on puolestaan hienomotoriikaltaan hämmästyttäviä kädentaitoja.

Tällaiset asiat ovat perusta, jonka päälle hiotut ammatilliset taidot ja kyvyt rakentuvat. Tiristämisen sijaan näkymää kannattaa kuitenkin laajentaa. Yhden asian lukitsemisen sijaan voi miettiä: mitä kaikkea taipumukseni mahdollistavat? Taidot ovat olennainen asia, ei ammatti tai ura. Mille taidoille haluan omistautua?

Maisemaan piirtyy monia ammatteja, töitä ja tehtäviä. Näkökulma kannattaa jatkuvasti pitää yksittäistä ammattia tai tutkintonimikettä yleisemmällä tasolla. Millaisessa työssä sosiaalisuuden merkitys on suuri? Mikä edellyttää matemaattisia taitoja? Mihin kaikkeen taiteellinen mielikuvitus voi kohdistua?

Näitä kysymyksiä kannattaa peilata työelämän ja maailman suuriin kehityslinjoihin. Toimialakohtaista työllisyyttä voi tarkastella esimerkiksi Findikaattorissa. Kiinnostavan yhteenvedon tuoreesta työn tulevaisuutta koskevasta tutkimuksesta tarjoaa esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian ja VTT:n Dialogi, työ ja tulevaisuus -sivusto. Megatrendien tasolla voi tarkastella esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja väestön ikääntymisen kaltaisia asioita. Silloin havaitsee myös alueita, joilla syntyy uutta työtä.

Kirjassaan The Neo-Generalist: Where You Go Is Who You Are (2016) Kenneth Mikkelsen ja Richard Martin kuvaavat työntekijätyyppiä, joka on samanaikaisesti generalisti ja spesialisti. Neo-generalisti ei halua erikoistua liian pitkälle, vaan hän etsii ideoita oman toimialansa ulkopuolelta. Hänen perspektiivinsä on laaja, ja hän pystyy toimimaan linkkinä eri alojen välillä. Tämä on yhä tärkeämpää monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien maailmassa.

Kun ihminen pystyy liikkumaan henkilökohtaisten toiveiden ja laajempien kehityskulkujen välillä, muuttuu näkymä tulevaisuudesta lohdullisemmaksi. Yksilö ei ole vain ajopuu ajan virrassa, vaan hän pystyy omiin vahvuuksiinsa tukeutuen löytämään työn ja kasvun lähteitä. Työstä ja oppimisesta syntyy kartasto, jonka reitit eivät ole toisensa poissulkevia.

Teksti on julkaistu myös Taloudellinen tiedotustoimisto TATin blogissa.

Työ on uusi vapaa-aika

Työ on uusi vapaa-aika

Nykyajan ihanteiden valossa työ on intohimoa, empatiaa, kekseliäisyyttä. Onnellisuutta, merkityksellisyyttä. Työ on haltioitumista kaikista niistä tavoista, joilla voimme rakentaa parempaa maailmaa.

Tällaisen hurmoksen rinnalla vapaa-aika näyttäytyy ikävien velvollisuuksien liukuhihnana. Tiskit, pyykit, talvirenkaat, kurahousut, makaronilaatikko. Aivokuollut taloyhtiön hallituksen kokous. Päivän päätteeksi urheilemme rajusti, koska töissä on aikaa palautua.

Olen kuullut pariskunnista, jotka pitävät viikoittaisia suunnittelupalavereita ruuhkavuosista selvitäkseen. Moni perhe seuraa budjettiaan excel-taulukossa. Kun tähän lisää hysteerisen kahvakuulan reuhtomisen, niin kyllä tekee hyvää päästä töihin lepäämään!

Hauskuuden eetos leimaa työtiloja. Värikkäine huonekaluineen ja seinämaalauksineen ne muistuttavat yhä enemmän päiväkotia. Kun aulasta löytyy flipperi, olemme varmoja firman innovatiivisuudesta: täällä työ on leikkiä. Sen sijaan kotejamme leimaa skandinaavisen minimalismin ankaruus, johon verrattuna lääkeyhtiöidenkin neuvotteluhuoneet ovat aistillisuuden ilotulitusta. Kun kotielämää täydentää jokin eksoottisen kuuloinen tavaroidenvähennysfilosofia, on lopputulos se, että kotona jokainen päivä on siivouspäivä. Ihan kuin työtä.

Moni työtä tekevä vanhempi on oivaltanut, että lasten hoitaminen on töihin verrattuna puuduttavaa hommaa. Kognitiivinen kuorma puuttuu. Siksi nykyajan vanhemmista on tullut leikkikentän laidalla nyhjöttäviä kännykkämuumioita, joille välitön läsnäolo on yhä vaikeampaa. Hiekkakakun tekeminen sadatta kertaa ei anna samoja kiksejä kuin sähköposti, joka kertoo tarjouksen läpimenosta. Samasta syystä jäi väliin se, kun hiekkakakku syntyi ensimmäistä kertaa.

Joskus töissä oli kyse siitä, että maksoimme toisillemme asioista, joita emme osaa tai viitsi itse tehdä. Nyt töiden ikävä puoli on vaiettu. Positiivisesta ajattelusta on tullut menestyjien itsetehostusta, jonka nektarin uskotaan valuvan myös muille. Ihmisellä on yksilöpsykologinen vastuu innostua. Hänen täytyy ymmärtää, että jokainen uusi asia on hyvä asia. Henkisesti ahdas yt-organisaatio ei saa olla syy sille, että ihminen ei pääse työn imuun. Yksilöllistyneen vastuun myötä on syntynyt markkinat elämäntapavalmentajille, jotka auttavat ihmistä pitämään palapelinsä kasassa.

Monen ihmisen pyrkimys on löytää ”oma juttu”, jossa voi ”toteuttaa itseään”. Kun nuoren opiskelu katkeaa, hän sanoo: ”Tää ei ollu oikein mun juttu.” Ajatus on, että ihmisellä on valmis minuus ja identiteetti, joita maailman tulee palvella. Identiteetti on kuitenkin myös toiminnan seuraus. Kun ihminen tekee jotain, muuttaa tekeminen häntä. Näistä teoista tulee osa hänen minuuttaan. Uudet asiat ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän niihin perehtyy. Siksi ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa masturboinnilta, ei tulevaisuuteen suuntautuvalta toiminnalta.

Töissä pitää kuitenkin olla kivaa. Huomio täytyy kääntää yksilöllisistä suoritteista työn sosiaaliseen ympäristöön. Kun työ on vaikeaa ja ikävää, korostuu työyhteisön tuen merkitys. Jaetut ongelmat ovat pienempiä ongelmia. Suomi, moni muu maa ja maailma ovat tilanteessa, jossa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja niiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa jatkuva oman työn mielekkyyden parissa nykertely on aivan liian itsekästä. Sen sijaan meidän kannattaa pohtia sitä, millaiset työyhteisöt kukoistavat häijyjen ongelmien aikakaudella. Tämä takaa myös yksilön hyvinvoinnin.

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen on kyky, joka mainitaan usein työn murroksesta keskusteltaessa. Esimerkiksi huippujohtaja Mårten Mickos on nostanut sen yhdeksi tärkeimmistä nykyajan kyvyistä.

Kun työskentelin kymmenen vuotta sitten kuorma-autonkuljettajana, sanoi eräs vanhempi kuljettaja usein: ”Pauli, oma-aloitteisuus on tärkeintä, ole oma-aloitteinen.” Miten itsensä johtaminen poikkeaa oma-aloitteisuudesta?

Itsensä johtamisessa toiminnan subjekti ja objekti ovat sama henkilö. Yksilö tarkkailee itseään ulkopuolelta. Itsensä johtaminen on reflektiivistä. Oma-aloitteisuus on puolestaan tarttumista asioihin niin, että ei ensimmäiseksi kysy neuvoa muilta. Itsensä johtamisella on suunta, oma-aloitteisuus ilmenee hetkessä.

Itsensä johtaminen on muodostunut ihanteeksi tilanteessa, jossa vanhoista rakenteista on tullut yhä notkeampia ja väliaikaisempia. Yksilön urapolku ei ole instituutioiden tai organisaatioiden turvaama, vaikka se kehittyy niiden puitteissa. Ihminen toimii vaihtuvissa konteksteissa.

Yksilö on oman elämänsä yksityisyrittäjä. Turvakseen hän tarvitsee uudenlaisia mentoreita ja sosiaalisia yhteenliittymiä, lähisuhteiden lisäksi. Itsensä johtamista hän ei voi silti välttää. Millaisia asioita itsensä johtamiseen kuuluu?

Tavoitteiden asettaminen

Työntekijä tarvitsee eri aikavälin tavoitteita. Lyhyen tähtäimen tavoitteet voivat olla sidoksissa esimerkiksi käynnissä olevaan projektiin. Keskipitkällä aikavälillä ihminen voi esimerkiksi miettiä, millaisia uusia taitoja hän haluaa omaksua. Pitkän aikavälin pyrkimys voi olla vaikka työskentely ulkomailla tai uuteen merkittävään asemaan siirtyminen.

Tällaiset asiat voivat tapahtua myös sattumalta ja yllättäen, mutta usein taustalla on pitkäjänteinen itsensä kehittäminen. Ilman tavoitteita ihminen ajelehtii. Liian jääräpäinen reittivalinta voi puolestaan jättää huomiotta sen, että tiellä oleva silta on romahtanut.

Epävarmassa maailmassa työn psykologiset vaatimukset ovat kovia. Uupuneena, masentuneena tai epäonnistuneena on vaikea asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Silloin täytyy edetä pienin askelin päivä kerrallaan. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat tärkeä osa itsensä johtamista.

Ajan- ja tehtävienhallinta

Moni haluaisi tehdä työtä isoina yksittäisinä kokonaisuuksina. Projekteina, joilla on selkeä päämäärä, alku ja loppu. Jostain syystä työ ei tunnu enää organisoituvan näin.

Olen itse alkanut hahmottaa työtäni yhä enemmän vuorovaikutussuhteina, joissa arvo syntyy dialogisesti. Keskustelut ovat uusi dokumentti, kuten Esko Kilpi on sanonut. Asiantuntijan täytyy hyväksyä tiedon keskeneräisyys.

On myös asioita, jotka pitää vain tehdä. Usein niitä on paljon, pieniä ja isoja. Hyvä tehtävienhallinnan työkalu on Trello, jota käytän aina silloin, kun pelkkä kalenteri ei riitä.

Oppiminen

Oppimisen resursseista ei ole pulaa. Esimerkiksi Lynda.com ja Skillshare ovat erinomaisia verkkopalveluita, joissa uusia asioita voi opetella joustavasti ja edullisesti videoita katsomalla. Ne tarjoavat tehokasta täsmäoppimista, mutta eivät välttämättä sosiaalista oppimisympäristöä.

Miten uudenlaiset oppimisen yhteisöt muodostuvat? Noin kolme ja puoli vuotta sitten perustin yhdessä Minna Koskelon kanssa Futures Specialists Helsinki -verkoston, jonka tarkoituksena oli luoda foorumi tulevaisuusajattelusta, trendeistä ja ennakoinnista kiinnostuneille ihmisille.

Perustimme verkoston, koska sen enempää ammattiliitot kuin akateemisetkaan yhteisöt eivät tarjonneet sellaista toimintaa, jota kaipasimme. Olemme järjestäneet verkoston puitteissa noin 40 tapahtumaa ja nyt voi sanoa, että juuri oppimisesta on tullut yksi verkoston tärkeimmistä funktioista. Kuten yksi aktiivijäsenistämme kertoi: ”Tämä on ajatuskarkkia.”

Tekemällä oppiminen on usein nopeinta ja hauskinta oppimista. Yksi tapa on luvata asiakkaalle jotain sellaista, jota ei osaa vielä tehdä. Vision täytyy olla vahva, mutta keinot voi opetella matkan varrella. Jos omat tai kollegoiden taidot eivät ehdi kehittyä riittävästi, löytyy ihmisiä myös oman y-tunnuksen ulkopuolelta.

Kommunikaatio

Viestinnän merkitys kaikessa asiantuntijatyössä kasvaa. Uudet viestintäkulttuurit syntyvät kuluttajatasolla ja leviävät jälkijunassa työelämään. Yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on se, miten tuomme sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden parhaat käytännöt työelämään.

Vanhana IRC-käyttäjänä olen ollut innostunut nopeasti suosiotaan kasvattavasta Slack-palvelusta. Slack ei tapa sähköpostia täysin, mutta on tervetullut lisä sen rinnalle. Slack helpottaa etenkin tiimien sisäistä viestintää.

Tärkeä kysymys on se, miten tällaisia työkaluja käytetään organisaatioiden välisessä viestinnässä. Organisaatiossa on helppo kokeilla uusia työkaluja sisäisesti, mutta kahden organisaation viestintäkulttuurien yhdistäminen on jo isompi soppa.

Kommunikaation eriytyminen on ongelma, kun kommunikaation konteksteja ja rajapintoja on paljon. Syntyy hallitsemattomuuden kokemus. Itsensä johtaja on myös oman työnsä viestintäjohtaja. Hänen täytyy keskittää kommunikaatiota, jotta se on hallittavissa. Samalla hänellä täytyy olla ymmärrystä uusista viestintätavoista. Itsensä johtaja tasapainoilee pelkistämisen ja fragmentaation välillä.

Työntekijäbrändi

Henkilöbrändit ovat nousseet laajaan keskusteluun viime vuosina. Haluammeko puhua henkilöbrändeistä vai olisiko armollisempi termi työntekijä- tai asiantuntijabrändi? Niin, että ihmisen koko elämä ei brändäytyisi.

Ihminen hyödykkeellistyy työmarkkinoilla, kuten tavarat muilla markkinoilla. Kysynnän ja tarjonnan suhde määrää sen, millaisia vaatimuksia työtä myyvälle henkilölle asetetaan. Kun olen haastatellut vastavalmistuneita työnhakijoita, olen kiinnittänyt huomiota etenkin heidän sosiaalisiin taitoihinsa: ne ovat usein ”Amerikan meininkiä”. Nollakasvun aikakauden nuorilla markkinointihenkisyys on takaraivossa.

Brändissä on kyse siitä, että jonkin asian ydin kiteytetään ja päälle ripotellaan hieman taikapölyä. Työmarkkinoiden näkökulmasta hyvin brändätty työntekijä on kiinnostavampi kuin henkilö, joka ei ole samaa vaivaa nähnyt. Yksilön oma valinta on se, kuinka näkyvästi ja hiotusti hän haluaa itsensä esittää. Imagopaineiden keskellä kannattaa muistaa, että hyvä brändi ei ole feikki.

Oman henkilöbrändin hierominen voi olla myös masturbaation kaltainen akti. Yksilö ei saa tarpeekseen siitä, että hänen imagostaan on tullut tykkäysautomaatti.

Lopuksi

Miksi Girls-sarjan Hannah Horvath eli tosielämän Lena Dunham on tämän kirjoituksen kuvassa? Hän on hyvä esimerkki siitä, miltä maailma näyttää nuoren koulutetun työntekijän näkökulmasta. Hän harjoittelee, tekee palkatonta työtä, väsyy epäreiluissa töissä, kitkuttelee taloudellisesti, menestyykin.

Taustalla hänellä on unelma, joka on jotain vaihtuvia työsuhteita suurempaa. Vaikka hän kokee takaiskuja, ei hän lannistu tai menetä itsekunnioitustaan. Kaiken keskellä hän on feministisen radikaali sen suhteen, mitä hän on. Hän elää ja luovii jälkiteollisessa, monimutkaisessa todellisuudessa.

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Otin yhteen Suomalaisen Työn Liiton tutkimuspäällikkö Jokke Eljalan kanssa heidän järjestämässään Tutkijoiden taisto -sessiossa. Esitimme argumentteja kolmen vastinparin alla. Edistysmielinen Jokke puhui digitalisaation, joustavuuden ja ideoinnin puolesta. Itse edustin näkökantaa, jota voisi luonnehtia konservatiiviseksi. Seuraavat kolme teesiä pohjautuvat käsikirjoitukseen, jonka tein sessiota varten.

Tarvitsemme työn ja kaupankäynnin analogisaation

Ihminen haluaa kaupankäynniltä ja asioinnilta muutakin kuin transaktion. Hän odottaa kohtaamisia, elämyksiä kaikille aisteille, tunnetason vuorovaikutusta. Tämä korostuu esimerkiksi siinä, mitä nuoret odottavat kaupallisilta tiloilta.

Digitalisaatio on parhaimmillaan silloin, kun se tekee itsensä näkymättömäksi: palvelun taustalta voi löytyä digitaalinen infrastruktuuri, joka ei kuitenkaan vaadi asiakkaalta mitään. Silloin voimme keskittyä tunnetason kokemuksiin. Vain ne jäävät mieleen.

Kaikki tunnistavat hyvän asiakaskokemuksen sellaisen kohdatessaan. Harva niitä osaa kuitenkaan tuottaa, etenkään säännönmukaisesti ja tasalaatuisesti. Tutkimusten mukaan noin kolmannes kuluttajista kokee, että todella hyvät asiakaspalvelukokemukset ovat harvinaisuus Suomessa. Samoin noin kolmannes on sitä mieltä, että myyjät suomalaisissa kaupoissa vaikuttavat siltä, että he eivät juuri välitä työstään. Tässä on kasvun paikka.

Kun työ ja kauppa leviävät joka paikkaan, kärsimme jatkuvasta tyytymättömyyden tunteesta. Olemme aina markkinoilla. Jokaiselta elämänalueelta löytyy osta-painike. Koska myynti ja markkinointi ovat läsnä joka paikassa, on mielemme täynnä tarpeita, jotka etsivät ikuisesti tyydytystään. Kärsimme ahmimishäiriöstä.

Työelämässä olemme aivan hukassa, kun kohtaamme toisemme tuntevina ja intuitiivisina ihmisinä. Tarvitsemme uusia vuorovaikutustaitoja ja kykyä ymmärtää nykyaikaisen työn ja kaupankäynnin sosiaalipsykologisia vaatimuksia. There’s no app for that. 

Teknologinen kehitys huolehtii itsestään ja merkittävillä digitaalisilla ratkaisuilla on liikevoimaa aina. Ne eivät kaipaa hengennostatusta ja herätyskokouksia. Ehdotan, että kaikki Suomen digitalisaatioseminaarit korvataan analogisaatioseminaareilla, joissa älypuhelimet jätetään narikkaan.

Inhimillinen työelämä on vakaa 

Harvat ihmiset ovat psyykkiseltä rakenteeltaan sellaisia, että he sietävät jatkuvaa muutosta ja joustavuutta. Onneksi sellaisiakin ihmisiä on, mutta useimmat meistä eivät ole sellaisia. Ihmisten henkinen hyvinvointi vaatii tulevaisuudessakin jämäköitä rakenteita ja turvallisen odotushorisontin.

Työmarkkinoiden iso kuva muodostuu edelleen pysyvistä toistaiseksi voimassa olevista työsuhteista. Tältä osin ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosikymmeniin. Niin sanottu itsensätyöllistäjien ryhmä, kuten freelancerit ja itsenäiset ammatinharjoittajat, on tilastollisesti marginaalinen ilmiö.

Tarkastelemme tulevaisuuden työelämää nuorten näkökulmasta emmekä ymmärrä sitä, että ihminen voi käyttäytyä eri ikävaiheissa eri tavoin. Nuorten käyttäytyminen tässä ajassa ei siis ennakoi sitä, millaisia he ovat tulevaisuudessa.

Elämäntilanne mahdollistaa nuorille sen, että he voivat kokeilla erilaisia asioita. Siksi he vaikuttavat joustavilta ja kameleonttimaisilta. Tarvitsemme sukupolvien välistä dialogia, emme alemmuudentuntoista nuoruuden ihannointia.

Meillä on valtava perspektiiviharha siinä, kun haluamme tuoda aina kulloinkin menestyvän pelifirman ketterät toimintatavat kaikkiin muihin suomalaisiin organisaatioihin. Kun pelifirma kyykkää hybriksen jälkeen, olemme ensin hyvin hiljaa ja alamme sitten vouhottaa seuraavasta menestyjästä.

Emme kiinnitä lainkaan huomiota yritysten sosiaaliseen koostumukseen. Jos pelifirma koostuu kolmekymppisistä sinkkumiehistä, ei sen pohjalta voi uudistaa sosiaalivirastoa. Silti uskomme kaiken muuttuvan, kun saamme käyttöömme 400 euroa tunnissa laskuttavan lean-konsultin.

Toiveet joustavasta työelämästä törmäävät niiden inhimilliseen mahdottomuuteen. Kun yksi järjestelmä alkaa joustaa, täytyy muidenkin järjestelmien joustaa. Lopputulos on kaaos, jota keskivertoihmisen psyyke ei kestä.

Meillä on liikaa ideoita

Kaikilla meistä on ideoita. Sinulla on ideoita, minulla on ideoita, Prisman kassalla on ideoita, Juha Sipilällä on ideoita, mainostoimiston AD:lla on ideoita. Osa ideoista on hyviä ja osa huonoja. Useimmilla ihmisillä on hyviä ideoita, etenkin jos niitä jaksaa kysellä tarpeeksi kauan. Sen huomaa kulutustutkijana. Jokainen haastattelemasi ihminen voi kertoa sinulle, miten esimerkiksi suomalainen vähittäiskauppa pelastetaan: halvemmat hinnat ja parempaa palvelua.

Rakastamme ideoita, koska ideoiminen on niin helppoa ja hauskaa. Vihaamme ideoiden toteuttamista, koska se pitäisi tehdä jo ennestään mahdottoman työkuorman ohessa. Emme suhtaudu ideoihin vakavasti, emme kunnioita niitä. Olemme oman elämämme juhasipilöitä: arastelemme toimeenpanon hetkellä. Meidän pitää keskittyä vain niihin ideoihin, jotka olemme valmiita ottamaan tosissamme.

Verkostoitumisemme on mukavuudenhaluista. Käymme oman alamme seminaareissa tapaamassa vanhoja tuttuja. Tällöin ideat eivät ristiinpölyty eikä niitä haasteta yllättävistä näkökulmista. Meidän täytyy tavata oikeasti erilaisia ihmisiä.

Erään helsinkiläisen oppilaitoksen rehtori kertoi, että hän istuu joka kuukausi yhden illan jossain Kontulan baarissa. Hän haluaa, että oma maailmankuva ei umpioidu eliitin kabinetteihin. Tämä on radikaalia toimintaa.

Kun tapetoimme ideointipäivässä neukkarin seinät post-it-lapuilla, saatamme samalla sopia jopa ideoiden toteuttamispäivän. Yleensä kuitenkin käy niin, että post-it-laput lakastuvat kuin vaahteranlehdet syksyllä. Emme edes muista ideoita seuraavana päivänä.

Mieleemme jää vain se, että työpajan pitäneellä palvelumuotoilijalla oli ihana peppu. Ideoinnista ja innovoinnista on tullut tyhjää ritualismia. Konkretiaa ei lisää se, että rakennamme ideoinnin pohjalta legoista tai muovailuvahasta jotain. Lopetetaan tällainen leikkiminen ja jätetään ideat ideoinnin ammattilaisille.

Meidän pitää vähentää ideoiden määrää, nostaa ideoiden laatua ja kasvattaa ideoihin liittyvää toimeenpanokykyä. Kärsimme ideointiväsymyksestä. Koemme häpeää, kun luonteeltaan ja kyvyiltään ideointiin sopimattomat ihmiset pakotetaan brainstormaamaan. Emme kunnioita ideoita.

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Katsoin taannoin Netflixistä dokumenttielokuvan Jimi Hendrix: Hear My Train a Comin’. Muutamia uusia arkistopätkiä lukuun ottamatta dokumentti ei tuonut juurikaan mitään uutta Hendrixin tarinaan tai artistikuvaan. Puhuvia päitä, kuuluisimmat keikat, jotain levyjen tekemisestä. Dokumentti kuitenkin muistutti minua Hendrixin erityisyydestä, joka tiivistyy kahteen asiaan. Hendrix pystyi kitarallaan viemään kuuntelijan paikkoihin, joissa hän ei ollut ennen vieraillut. Toisekseen hänen soitossaan saattoi tapahtua milloin vain mitä vain, myönteisessä mielessä.

Kyky venyttää ja uudistaa totutun ilmaisun rajoja on taito, joka on vain hyvin harvoilla ihmisillä. Sama pätee välittömän improvisoinnin kykyyn. Hendrix opiskeli perinteen, soitti peruskaavoja muiden komennossa ja lopulta uudisti kaiken, mitä sähkökitaralla voi tehdä. Hän suhtautui soittimeensa rajattomien mahdollisuuksien työkaluna, jota sovinnaisuus ei kahlitse millään tavalla. Tämä voima välittyy hänen musiikistaan edelleen. Myöhempien aikojen mestareiden osalta olen aistinut saman villin alkuvoimaisuuden ja hienostuneisuuden yhdistelmän vain Stevie Ray Vaughanin soitossa. Kapinallisia he eivät olleet, vaan kunnioitus bluesia kohtaan säilyi heidän musiikissaan aina.

Luovuus on ollut työelämän keskeisiä puheenaiheita jo vuosia, kyllästymiseen ja eräänlaiseen laskusuhdanteeseen asti. Luovuudesta on tullut jokaisen työntekijän ihannekyky ja luovuutta on koulutettu lukemattomilla kursseilla, työpajoissa ja seminaareissa. Luovuus palvelee talouselämän yleistä innovaatiorationaalisuutta, jonka myötä jokainen innovaatioita edistävä asia on suositeltava, kannatettava ja oikeastaan välttämätön.

Yksi markkinatalouden silmiinpistävistä piirteistä on se, että se kykenee luomaan jopa inhimillisesti vaikeista ja monimutkaisista asioista helposti sulavia paketteja ja iskulauseita. McLuovuus, 7,99€. Lupaus luovuudesta kutkuttaa monissa kirjoissa, luennoissa ja luovuusgurujen opeissa. Luovuus ei kuitenkaan tarjoa pikavoittoja, vaan luovuus on pikemminkin kivulias elämänmittainen projekti. Luovuutta TED-tapahtumissa ja kirjekursseilla opiskeleva haluaa luovuudesta vain kivat puolet: identiteettikokemuksen itsestään luovana ihmisenä ja pintapuolisten ideointiharjoitusten kaltaista harmitonta ajanvietettä. Luovuuskeskustelun ovat omineet ihmiset, jotka eivät ole kovin luovia. Monia niin sanotun luovan luokan muotipuheenaiheita leimaa laumasieluisuus, joka saa Lemmings-pelin hahmot näyttämään individualisteilta.

Luovuuden trivialisoituminen on karhunpalvelus luovuudelle itselleen, koska luovuus ei ole yhdentekevä asia. Kenties kyllääntymispistettä seuraavan inflaation myötä kykenemme tunnistamaan taas kirkkaasti sen, mistä luovuudessa on kyse ja mitä luovuus tarkoittaa yksilön näkökulmasta. Ehkä luovuus saa uuden elämän vain tekoina ja henkisinä välttämättömyyksinä, joiden ympäriltä luovuushöpötyksen kuona on valunut pois.

Voisimmeko kuvitella Jimi Hendrixin osallistuvan ”Voimaannu luovuudesta: idearikkaan elämän avaimet” -tyyppiselle viikonloppukurssille? Useimpia ajatus todennäköisesti huvittaa. Hendrix eli luovaa elämää koko valveillaoloaikansa, todennäköisesti siksi että hän ei voinut elää millään muulla tavalla. Hendrixin koko itseymmärrys oli musiikin ja jossain määrin naissuhteiden varassa. Hänen piinaava ujoutensa ja epävarmuutensa kieli luultavasti siitä, että hän oli hyvin kaukana omasta visiostaan ja suhtautui brutaalin kriittisesti omaan luovaan projektiinsa. Hyvin tiedetään, että hän häpesi lauluaan.

Monien luovien ihmisten elämä ei ole kovin onnellinen. Heidän on vaikea löytää paikkaansa maailmassa ja tämän kitkan tulkitsemisesta syntyy heidän taiteensa voima. Heidän kengässään on aina hiertävä kivi, jonka poistaminen on vaikeaa. Täydellinen ymmärtämättömyys luovuuden synkistä varjoista tekee hilpeän ja leikkisän luovuuden puolestapuhujista niin kiusallisen naiiveja. He kauppaavat rasvatonta hyla-maitoa täysmaitona ja jauhavat sydänlihaksesta halpamakkaraa. He eivät halua ottaa niitä mielenterveydellisiä ja sosiaalisia riskejä, joita aidosti rajoja venyttävästä luovuudesta voi seurata. Ei se ole välttämättä suositeltavaakaan.

Luovuuden arkipäiväistyminen riisuu luovuudesta myyttisyyden ja salaperäisyyden. Luovuus ei kumpua intuitiosta tai tunne-elämästä, vaan siitä tulee työkalu ja metodi, jolla ratkaistaan erilaisia haasteita. Luovuudesta on tullut järkevää, vaikka luovuus on monin tavoin irrationaalinen ja vaistonvarainen kokemus. Luova prosessi edellyttää usein sitä, että asiat ehtivät jalostua alitajunnassa. Alitajunnan järkiperäinen hallinta ei kuitenkaan ole mahdollista. En tosin epäile, etteikö joku olisi kehittänyt senkin avuksi ”työkalua” tai ”sisältötuotetta”. Luovuudesta on tullut maskuliinisen käytännöllisyyden ja feminiinisen hyväuskoisuuden irvokas liitto.

Tämän blogitekstin kuvaksi lainatusta maalauksesta (Self-Portrait, 1982) vastaava Jean-Michel Basquiat on hyvä esimerkki luovuuden vaikeatulkintaisuudesta, vaaroista ja monialaisuudesta. Osana neoekspressionismin aaltoa 1980-luvun taidemaailma hyödykkeellisti nuoren lahjakkuuden työt kalliiksi sensaatioiksi. Basquiatin nousu katutaiteilijasta New Yorkin galleriamaailman huipulle ja Andy Warholin lemmikiksi oli hämmästyttävän nopea. Afroamerikkalaisten edustus kuvataidemaailman eliitissä oli olematon, mikä myös teki Basquiatin läpimurrosta poikkeuksellisen. Kyynisiäkin tulkintoja on tehty: jotkut katsovat taidemaailman vain rahastaneen mustan katupojan eksotiikalla ja graffitikulttuurin vaarallisella auralla.

Basquiat ei pystynyt käsittelemään saamaansa huomiota. Hän maalasi Armanin puku päällä ja käytti heroiinia kiihtyvällä tahdilla, kuollen Hendrixin tavoin vain 27-vuotiaana. ”If that’s what it takes”, kerrotaan Basquiatin sanoneen luovuuden ja loppuun palamisen suhteesta. Ensisilmäyksellä Basquiatin kaoottisten kuvien tulkitseminen on vaikeaa. Ne eivät tyhjene merkityksistä yksiselitteisesti. Ehkä juuri siksi kuvien taika, energia ja mystiikka on säilynyt vuosikymmeniä. Kuraattori Marc Mayer on käyttänyt Basquiatin töistä käsitteitä ”half-knowing” ja ”mystery-within-familiarity”. Hänen maalauksensa olisivat sopineet Hendrixin levynkansiksi.

On ymmärrettävää ja arvostettavaakin, että ihmiset ovat kiinnostuneita luovuudesta. Luovuus on monitahoinen, rikas, palkitseva asia. Moni ei vain tiedä leikkivänsä tulella. Ja jos näpit eivät pala, on leikki epäonnistunut.

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Eräs keskieurooppalainen toimitusjohtaja toisti kerran tapaamisessa jatkuvasti, että hänen yrityksensä on tavattoman nopealiikkeinen. ”We are a fast-moving company”, sanoi hän vaikeasti ymmärrettävällä aksentilla. Tietysti firma oli oikeasti epäkiinnostava köntys, jonka kryptisten PowerPoint-himmeleiden tulkintaan olisi tarvittu munkkilatinan dosenttia. Johtaja kuitenkin toimi niin kuin häneltä odotetaan: hän pyrki antamaan yrityksestään niin hyvän kuvan kuin mahdollista. Ei kukaan odota mainospuheelta totuutta.

Kanadalais-amerikkalainen sosiologi Erving Goffman esitti kirjassaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) kuuluisan käsityksensä arkielämän rooleista ja näyttämöistä. Kuten teatterissa, on tavallisessakin elämässä päänäyttämö ja takahuone. Näyttämöllä luomme identiteettejä, joiden uskomme olevan muiden silmissä toivottuja ja joilla haluamme antaa myönteisen vaikutelman. Vuorovaikutustilanteissa häpeän välttely ohjaa niin näyttelijää kuin katsojaakin. Takahuoneissa, kuten kotona, naamiot riisutaan ja yksilö voi kokea olevansa oma itsensä. Silloinkin ihminen voi toimia erilaisissa rooleissa, mutta takahuoneissa käyttäytyminen on yleisesti vapaampaa ja outoihinkin rooleihin suhtaudutaan empaattisesti.

Työelämän kieli kuvastaa sitä, mitä odotamme työnäyttämön performansseilta. Yksi jo pitkään vallinneista ihanteista on se, että niin yksilön kuin organisaationkin tulisi pyrkiä dynaamisuuteen ja ketteryyteen. Molemmat sanoista ovat rajun kulutuksen myötä tyhjentyneet kouriintuntuvista merkityksistä. Toisaalta sanat ovat hyviä, koska ne voivat tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ketteryys avaa laajemman mielikuvien maailman kuin esimerkiksi sana ”nopeus”. Dynaamisuus puolestaan kuulostaa tekniseltä ja vierasperäiseltä, minkä vuoksi sen täytyy olla jotain hyvin hienoa. Sanat eivät varsinaisesti vääristele totuutta, ne vain tekevät siitä harmaata kiisseliä.

Ihanteet heijastuvat myös arkisempiin sanavalintoihin. Jonkin asian pohtiminen palaverissa on ”jumppaamista”. Kun ihminen vastaanottaa tehtävän, hän ”ottaa kopin”. Suunnitelma on ”pläni”, jonka ääntämyksellinen asu on kerrassaan piukean ponteva. ”Juoksemista” käsittelin tässä tekstissä. Jos työelämän ulkopuolinen ei tietäisi mistä on kyse, saattaisi hän kuvitella, että kyseessä on urheiluseuran pukuhuone.

Performanssi voi olla myös tietoinen ratkaisu ja tehokeino. Taiteista, kuten esimerkiksi teatterista, tanssista tai runoudesta, kumpuava esitystapa voisi voimistaa erilaisia sanomia. Monet korostavat juuri nyt tarinankerronnan merkitystä. Mutta voisiko tulevaisuuden radikaali ”pitch” olla esimerkiksi folk-laulu tai jazz-improvisaatio? Ei välttämättä, mutta taiteille ominainen absoluuttisen täydellisyyden tavoittelu on kuitenkin ihanteena tärkeä. Valitettavan usein ihanne saa väistyä käytännönläheisempien päämäärien tieltä.

Tutkimusmaailmassa taiteen ilmaisuvoimaa on kokeiltu performatiivisten sosiaalitieteiden piirissä. Suuntausta on käsitelty esimerkiksi Mary M. Gergenin ja Kenneth J. Gergenin artikkelissa Performative Social Science and Psychology (2011). Tieteen vaihtoehtoiset esitystavat ovat herättäneet närkästystä, mutta eräät filosofit ovat myös pitäneet tiedettä itsessään performanssina ja samalla problematisoineet tieteen ja taiteen erottelun. Usein performanssitaiteen ja sosiaalisen kommentaarin yhdistelmillä on pyritty vauhdittamaan yhteiskunnallisia muutoksia aktivismin hengessä. Kun pelkkä teksti pyrkii loogisesti koherenttiin kokonaisuuteen, voi performanssi vaikuttaa useampiin aisteihin ja hyödyntää esimerkiksi huumoria ja henkilökohtaisuutta tehokeinoina. Ennen kaikkea performatiivinen ote luo kiinnostavia yhteistyömahdollisuuksia tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille.

Työn arvot, kieli ja keholliset representaatiot elävät rinta rinnan. Tutkija Jaana Parviainen kirjoittaa useisiin lähteisiin viitaten siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus tuottaa eriarvoisuutta. Naisten ylipaino korreloi palkkauksen ja työllistymisen kanssa. Pitkät miehet tienaavat puolestaan enemmän ja etenevät johtotehtäviin helpommin. Tietyn ammatin kehollisiin ihanteisiin sopeutuva ihminen harvoin tunnistaa näitä vaatimuksia itsessään. Ihmiset elävät roolinsa todeksi ja tunnistavat näyttämöidentiteetin vasta siitä irtaannuttuaan. Erilaiset roolit tekevät arjen näytelmästä kirjavan: lumenpudottaja näyttää yleensä erilaiselta kuin copywriter, lääkäri poikkeaa rock-muusikosta. Elämän takahuoneissa heistä kaikki viihtyvät kauhtuneissa verkkareissa.

Henkilöbrändien myötä tietoisuus ja tavoitteellisuus ovat tulleet osaksi yksilöllistä identiteettipeliä. ”Itsensä johtaja” mittaa brändinsä arvon päivittäin kasvokkaistilanteissa ja sosiaalisen median palautesykleissä. Itsensä johtaminen edellyttää sitä, että ihminen osaa katsoa itseään ulkopuolelta. Jos ihminen on vanhanaikaisesti vain itsenäinen tai oma-aloitteinen, on vaarana otteen herpaantuminen. Hän vain elää identiteettiään sen tavoitteellisen hallinnan sijaan. Itsensä johtaja on valmis pitämään projektipalaverin yksityisyrityksessään milloin vain. Hän arvioi suoritustasonsa ja ottaa hikikarpaloisen selfien crossfit-salin peilistä. Tietoisuus identiteetin toiminnallisesta luonteesta voi olla toisaalta vapauttava kokemus: esimerkiksi amerikkalaisfilosofi Judith Butlerin käsitykset sukupuolen performatiivisuudesta ovat inspiroineet feministejä jo vuosikymmenten ajan.

Työelämän ulkonäkönormit ja performanssit ovat joka tapauksessa monipuolistuneet. Casual Friday on monessa paikassa Casual Everyday. Samalla höltyneiden tapojen taustalla väijyy kiristyneen kansainvälisen kilpailun imperatiivi, mikä tekee performansseista usein näennäisrentoja. Ihmisten näyttämölle tuoma ystävällinen hymy katoaa välittömästi, kun neuvotteluhuoneen ovi sulkeutuu perässä. Käytävällä käsi kouristuu älypuhelimen ympärille ja peukalo haravoi viestimassaa maanisdepressiivisellä otteella. Kepeys jää ideointipäiviin, vaikka luovuuden pitäisi olla vaikeaa ja kirjanpidon helppoa. Orwellilaisen doublespeakin tavoin niin korporaatiokieli kuin poliittinen puhe hämärtävät merkityksiä tietoisesti. Puheen ja performanssien pohjimmainen tarkoitus on yhä vaikeammin ymmärrettävissä. Se minkä näkee ei ole totta ja toisaalta usein se minkä näkee on kaikki minkä voi tietää.