Kiireen merkityksiä

Kiireen merkityksiä

Elämäni on kiireistä, sanoo moni. Kun asiaa tiedustelee kyselytutkimuksessa, on valtaosa tai ainakin suuri osa vastaajista yleensä samaa mieltä. Niin arkikokemuksen kuin erilaisten tutkimustenkin pohjalta voi sanoa, että kiire on merkittävä suomalaista nykytodellisuutta määrittelevä piirre.

Kiireen tunne voi olla reaktio ulkopuolelta tulevaan paineeseen, mutta myös sisäsyntyinen elämän järjestämisen tapa. Kiire on parhaimmillaan, kun siitä vastaa itse. Silloin kiire on vain joukko kiinnostavia asioita, jotka vaativat priorisointia. Tuskallisimmillaan kiire on silloin, kun se vyöryy päälle muiden ihmisten asettamina vaatimuksina. Monet elämänhallintaoppaat kompastuvat juuri tähän: niissä kuvitellaan, että yksilön vastuu kumoaa sosiaalisen todellisuuden.

Kiire on yhä vähemmän cool, tasapainoinen elämä on yhä enemmän pop. Jossain näiden välissä on intohimopohjainen antautuminen, jonka tapauksessa sekä ajallinen investointi että henkinen palkkio ovat suuria. Kiireellä kerskailu on tapa osoittaa, että moni taho maailmassa kaipaa juuri minun panostani (vaikka joku muukin voisi hoitaa saman tehtävän). Kiireitänsä korostava sanoo käytännössä, että minulla ei ole aikaa juuri sinulle tai tarjoamallesi asialle. Jokaisella on aikaa 24 tuntia vuorokaudessa.

Erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset reagoivat kiireeseen eri tavoin. Erityisherkän ihmisen käsite (HSP, highly sensitive person) on saanut Suomessa paljon huomiota viimeisen vuoden aikana Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan (2014, alkup. 1997) suomennoksen myötä. Erityisherkkiä ihmisiä on arvioitu olevan noin viidennes väestöstä. Kyseessä on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, joka johtaa tavallista suurempaan aistiherkkyyteen. Ilmiöstä on puhuttu myös aistien yliherkkyytenä. Erityisherkkä ihminen on allerginen kiireelle, koska se ylivirittää ja kuormittaa hänen elimistönsä: kokemus voi olla sekä henkinen että fyysinen. Oma reaktioni kiireeseen ja moniin muihinkin asioihin on lähellä tätä ääripäätä ja pyrin siksi pitämään elämäntapani varsin yksinkertaisena.

Moni nauttii kiireen tunteesta. Aikapaine, toiminta ja muutokset pitävät ihmisen hereillä, hän kokee jatkuvasti jotain uutta. Hän saa asioita aikaan. Kiireen tunne rinnastuu suurkaupunkilaiseen mentaliteettiin, jota saksalainen sosiologi ja filosofi Georg Simmel kuvasi osuvasti 1900-luvun alussa. Simmelin mukaan suurissa kaupungeissa elävien ihmisten sielunelämän hermostunut ja levoton älyperäisyys johtuu osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja toistuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden runsautta kompensoi suurkaupunkilaisen ”blaseerattu” kyllästyneisyys. Jos suurkaupunkilainen antautuisi täysin rinnoin kaikille kohtaamilleen ärsykkeille, kokisi hän psykologisen katastrofin.

Nykyaikainen, usein kaupunkimaisessa ympäristössä ja myös netissä elävä ihminen on verkostoitumisvelvoitteinen. Se, että tuntee jollain tasolla mahdollisimman suuren määrän ihmisiä, on arvo sinänsä. Tämä johtaa sosiaaliseen kiireeseen ja näyttäytymispaineeseen. Työelämässä olen kuullut sanottavan, että LinkedIn-yhteisöpalvelussa kontaktimäärän ”500+” (jolloin kontaktien tarkka määrä ei enää näy) saavuttanut henkilö on oikeasti hyvin verkottunut. Verkostojen hyötyä tuskin kiistää kukaan. Harva pohtii kuitenkaan verkostojen laadullisia piirteitä. Moni ekstrovertti pystyy keräämään jopa tuhansien tuttavuuksien massan, kun taas introvertimpi henkilö korostaa yksittäisten ihmissuhteiden syvyyttä määrän kustannuksella. Jälkimmäinen, usein pimentoon jäävä orientaatio johtaa niin yksityiselämässä kuin työssäkin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka voivat olla arvokkaampia kuin moikkaustason tuttavamassat ja pursuileva käyntikorttikotelo.

Olen viime aikoina tutkinut suomalaisia perheitä. Olen viettänyt aikaa useamman perheen kodissa ja tutustunut heidän elämäänsä. Monien perheiden elämää leimaa eräänlainen hahmoton kiire, josta puhutaan usein myös ruuhkavuosina. Perheissä on havaittavissa kaksi selkeää strategiaa, joilla kiirettä suitsitaan: jotkut pyrkivät aikatauluttamiseen, tehokkuuteen ja kiireen hallintaan projektijohtamisen tavoin. He vaikuttavat pohjimmiltaan nauttivan siitä, että elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista. Toiset puolestaan yrittävät padota kiireen. He minimoivat perheen ulkopuolelta tulevien vaatimusten, kalenterimerkintöjen ja tehtävien määrän. Näissä perheissä ei välttämättä harrasteta ”mitään erityistä”, vaan he korostavat esimerkiksi spontaania yhdessäoloa.

”Ei minkään erityisen” tekeminen ja kiireen hallitseminen ovat tärkeitä taitoja: ne aktivoivat hitaan ajattelun moodin, joka on viime vuosina saanut huomiota etenkin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjan (2011) myötä. Kahneman kuvaa kirjassa kahta ajattelun osa-aluetta, joita hän kutsuu systeemeiksi. Systeemejä ei ole sellaisenaan olemassa, vaan ne ovat kielellisiä abstraktioita. Ajattelun Systeemi 1 reagoi nopeasti ja intuitiivisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Systeemi 2 puolestaan pyrkii pidempiin loogis-rationaalisiin ajatteluketjuihin. Kiireen ja ärsykkeiden paineistaman elämän riski on se, että Systeemi 1 dominoi kaikkea ajatustoimintaa. Virhepäätelmien ja vaistonvaraisen sätkimisen määrä kasvaa.

(Kuva: Jonas Hansel)

10 tapaa elävöittää tutkimus

10 tapaa elävöittää tutkimus

Tutkimuksia ei juuri lueta, kuten havaitsimme edellisessä tekstissäni. Tutkimukset ovat ajattelun ja viestinnän työkaluina rikkinäisiä. Tutkimusten perustehtävä on uuden tiedon tuottaminen ja tutkimukset siinä myös usein onnistuvat. Mutta miksi tuore tieto jää kuitenkin niin usein tekijän ja hänen parin kollegansa ihmeteltäväksi? Tutkijat ja tutkimukset kamppailevat huomiosta maailmassa, jossa tiedon määrä lisääntyy räjähdysmäisesti. Maailmassa, jossa ihmisten viestintätottumukset ovat muuttuneet radikaalisti. Koska tutkimukset eivät mukaudu uusiin olosuhteisiin, ne menettävät merkitystään jatkuvasti.

Niin korkeakoulut, tutkimuslaitokset kuin yrityksetkin elävät samassa avoimen tiedon ja demokratisoituneen viestinnän maailmassa. Oma viime vuosien kokemukseni on yritysmaailmasta, jossa tehtävän tutkimuksen luonne poikkeaa merkittävästi esimerkiksi yliopistoista. Seuraavien vinkkien soveltaminen on helpompaa kaupallisissa tutkimuksissa, joissa tyyli ja muoto ovat vapaampia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että akateemisempi tutkimus ei voisi muuttua. Vinkit kumpuavat yhteiskunta-, tulevaisuus- ja markkinatutkimuksen kentiltä. En tiedä, voiko ideoita soveltaa siltojen lujuuslaskelmiin, metsätieteisiin tai AIDS-tutkimukseen. Tuskin sekään mahdotonta on. Kaikki tutkimus haluaa tulla kuulluksi. Valtaosaa ideoista olen kokeillut, loppuja aion kokeilla lähitulevaisuudessa.

1. Käytä yleiskieltä. Pohdi, miten selittäisit asiasi 7-vuotiaalle. Käytä muotikäsitteitä varoen. Älä paistattele alan tähtien valokeilassa, vaan tuo oma äänesi esiin. Namedroppaus jättää useimmat kylmäksi. Kun ammattikielen karsii, jää jäljelle eräänlainen paljas sisältö: onko minulla oikeastaan mitään sanottavaa?

2. Näe tutkimus prosessina, joka viestii olemassaolostaan jatkuvasti. Tutkimuksen etenemisestä voi kertoa esimerkiksi viikoittaisin uutiskirjein tai blogitekstein. Millainen olisi tutkimuksellinen videoblogi, entä maanantaipalaverin yhteydessä järjestetty stand up -esitys? Millaisen Instagram-tilin rakentaisit tutkimuksellesi? Tutkimuspohjaisia pelejäkin on nähty.

3. Visualisoi tietoa. Tee infografiikoita, hyödynnä videota. Muista myös äänimaailma, jos tutkimuskohteessasi sellainen on. Jos tutkit ihmisiä ja heidän elämäänsä, kuvaa heitä (tietysti yksityisyyttä kunnioittaen). Älä anna ihmisten typistyä numeroiksi tai havaintoyksiköiksi. Raporteissa ja kirjoissa ulkoasua – taittoa, kansia, typografiaa, kuvitusta – voisi useimmissa tapauksissa miettiä enemmänkin. Ensivaikutelma on tärkeä.

4. Hahmota raportti tai muu dokumentaatiosi tiedon solmukohtana. Kyseessä ei ole suljettu merkityssäiliö, joka perustuu yksilölliseen nerouteesi: tieto on sosiaalista. Verkossa kaikki dokumentit kytkeytyvät sosiaalisiin verkostoihin. Staattisten tietoyksiköiden sijaan elämme vuorovaikutteisen tiedon aikakautta. Kun viittaat johonkin henkilöön, lisää dokumenttiin linkki esimerkiksi hänen Twitter-tiliinsä tai blogiinsa. Voit tarjota myös muita aihepiiriä tukevia sisältöjä. Esimerkiksi YouTube on pullollaan maailman parhaiden esiintyjien, akateemikoiden ja asiantuntijoiden luentoja, jotka voit kytkeä käsittelemääsi teemaan.

5. Valmistaudu kertomaan kolme tärkeintä tulosta. Tutkimuksia esitellessä käy usein niin, että tilanteeseen pamahtaa joku Senior Executive, jolla on kaksi minuuttia aikaa. Hän haluaa tulokset nopeasti, eikä “toisaalta, toisaalta” -pyörittely ole mahdollista (vaikka se olisi äärimmäistä pelkistämistä totuudenmukaisempaa!). Älä hurahda omaan maksimalismiisi. Vaikka tutkimuksesi on sinulle Maailman Rakkain Asia, on se sitä harvoin muille.

6. Tee lentolehtinen, joka sisältää tutkimuksen tärkeimmät havainnot. Kiiltäväpintaista paperilappua on kiva jakaa, mutta flaijeri voi olla myös digitaalinen. Kunhan se leviää. Muista, että monet inhoavat sähköpostin liitetiedostoja. Jätä lentolehtisiä yllättäviin paikkoihin: vessaan, pomon tuulilasinpyyhkimen alle, röökipaikalle.

7. Kärjistä, provosoi, liioittele, häröile. Tutkimuksen dokumentaatio voi sisältää esimerkiksi kolumnin kaltaisia palstoja, joissa tarkastelet asioita vapaammin ja henkilökohtaisemmin. Tutkimusraportti voi noudattaa aikakauslehden muotoa: monia erilaisia sisältötyyppejä, joita voi lukea monessa rytmissä. Sisältöjä, jotka huomioivat niin asiantuntijat kuin maallikotkin. Pohdi tutkimuksellisen ja journalistisen ilmaisun rajapintoja. Tutustu parhaiden tieteen popularisoijien tuotoksiin. Muista, että faktojen lisäksi maailmaa ohjaavat tarinat, kaskut, juorut, mielikuvat ja vastaavat hähmäisemmät (mutta ehkä jännittävämmät!) tiedon muodot.

8. Järjestä tutkimukseen liittyviä tapahtumia, jotka huomioivat kaikki aistit. Edes pukuihmiset eivät jaksa pönöttää, vaikka näyttävätkin siltä. Tila ja esimerkiksi ruoka ohjaavat ihmisen tunnetilaa. Hiljaisuuden ja voisilmäpullan voi korvata jazzilla ja inkiväärimehulla. Toisaalta voit viedä ihmiset tutkittavien maailmaan. Monet johtajat seurustelevat vain toisten johtajien kanssa: keskivertoasiakkaan maailma voi olla heille hyvin etäinen. Jos teet 10 tutkimushaastattelua, anna tutkimuksen tilaajan tehdä yksi.

9. Luovu raporteista tai käännä raportin käsite päälaelleen. Jos silti joudut tekemään raportin, pyri ainakin siihen, että raportti ei ole symbolisesti tärkein aikaansaannoksesi. Tutkimus ei ole sama asia kuin raportti. Monet haluavat raportin, koska eivät osaa vaatia muuta: yllätä yleisösi ja vapauta heidät PDF-suon tarpomisesta.

10. Mieti, mihin haluat vaikuttaa ja miksi. Pohdi avainhenkilöt, joiden tulee sisäistää tutkimus. Jos lähetät heille materiaalia, kysy vaikutelmia jälkeenpäin. Tiedustele, mitä apua tutkimuksesta on ollut. Jos tieto on jäänyt käyttämättä, kysy syitä. Tiedon alikäyttö on pahin motivaation nakertaja.

(Kuva: Nick Kenrick)

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Onko perusteltua, että maailman terävimmät aivot tuottavat tietoa, joka ei kiinnosta juuri ketään ja jonka vaikutukset jäävät arvailujen varaan? Maailmanpankki kertoi taannoin, että kolmannesta sen tuottamista raporteista ei ole koskaan ladattu järjestön verkkosivulta. Ironisesti latausmääriä tutkineesta raportista tuli yksi sivuston ladatuimmista.

Tapaus on tuskin ainutlaatuinen. Harva kuitenkaan myöntää ongelmaansa Maailmanpankin tapaan. Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää. Raporttien formaatti – pituus, ulkoasu, tiedon jäsentely – on monissa tapauksissa säilynyt samana vuosikymmeniä. Useimmat raportit onnistuvat kommunikoimaan vain omaa luotaantyöntävyyttään. Milloin viimeksi luit itse jonkin raportin alusta loppuun? Sanotaan, että organisaatioissa on paljon hiljaista tietoa. Entä jos tieto olisikin äänekästä?

Teen yhden asian selväksi. Minä rakastan tutkimuksien tekemistä, tiedettä, kevyempää kaupallista tutkimusta, akateemisuutta, luennointia, kirjastoja ja ylipäänsä kaikenlaista kehittynyttä ajattelua ja siihen liittyvää säätämistä. Joskus vihaan tutkimuksia; niiden triviaaliutta, kuivuutta ja tärkeilevyyttä. Laadukas tutkimuksellinen ajattelu yllättää, ilahduttaa ja auttaa näkemään maailman tarkemmin, uusista kulmista. Usein tutkimukset tarjoavat vain jonninjoutavuuksia ja nanometrin levyisen aiheen ylianalysointia. Niin hyvät kuin huonotkin asiat ovat johtaneet siihen, että haluan taistella paitsi paremman tutkimuksen myös kiinnostavamman tutkimusviestinnän puolesta.

Yksi kilpailukyky-yhteiskunnan harvoin kiistetyistä perusteeseistä on se, että tutkimus tuottaa innovaatioita ja tutkimukseen tulee resursoida yhä enemmän rahaa (olen pahoillani, jos joku nukahti tämän virkkeen aikana). Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

Tieteellä on itseisarvoinenkin puolensa. Esimerkiksi väitöskirja on viime kädessä tieteellistä kypsyyttä osoittava opinnäyte, jonka tekijä vihitään tiedeyhteisön täysvaltaiseksi jäseneksi. Väitöskirja kehittää tekijänsä ajattelua, jota voi hyödyntää muissakin yhteyksissä. Silti väikkäri tuntuu olevan monille lähinnä riippakivi. Siitä puhutaan tuskastuneeseen sävyyn. Tutkimusta tehdään ainakin viisi vuotta ja projekti paisuu kuin purkkapallo. Arvioiden mukaan puolet akateemisista artikkeleista jää vain vertaisarvioijien ja kustannustoimittajien lukemiksi. Satoja tuhansia tekstejä elää kuplassa, joka ei ole minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Asiaa ei helpota se, että tekstit ovat maksumuurien takana. Tiedeyhteisön toimintaperiaate on kuitenkin ankara: jos et julkaise, et etene. Miten joku pystyy motivoitumaan tällaiseen toimintaan? Tyhjiössä kirjoittaminen on yksinäinen ja itsekäs elämänpolku.

Olen aina pitänyt tutkijoista, jotka ovat valmiita popularisoimaan tiedettään. Suomessa julkisuuteen on mahtunut yleensä muutama akateeminen rokkitähti. Suosittuja ovat olleet esimerkiksi filosofit, kosmologit ja seksitutkijat. Perhe- ja lapsitutkijoillakin on vakiintunut asemansa naistenlehdissä. Nuoriso- ja trendiasiantuntijan roolissa olen itse antanut kymmeniä haastatteluja erilaisille medioille, pääosin sanomalehdille ja radiokanaville. Ymmärrän, että media pelottaa ja ärsyttää monia tieteentekijöitä. Media pakottaa yksinkertaistamaan, journalistit ovat allergisia jaarittelulle. Media käsittelee haastatteluja usein varsin luovasti. Kun jotain julkaistaan, on korjaaminen ja selittäminen jälkikäteen yleensä turhaa. Silti kieltäydyn haastatteluista vain silloin kun en tiedä aiheesta tarpeeksi.

Media on joka tapauksessa yksi niistä harvoista tahoista, jotka osaavat viestiä tutkimuksista. Tiedettä popularisoivat aikakauslehdet ovat Suomessa verraten suosittuja. Sanomalehdissä on mainioita tiedejuttuja ja -palstoja, jotka käsittelevät useimmiten luonnontieteitä, välillä humanistisiakin aiheita. Jani Kaaron kaltaiset poleemiset journalistit hyödyntävät tiedettä vallitsevien totuuksien kyseenalaistamiseen. Tutkimus voi olla ärhäkkääkin, kun sen tuo oikeaan yhteyteen ja esittää oikealla tavalla. Tutkimukseen vetoavassa argumentoinnissa on voimaa.

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirja Taisteleva tutkimus (2014) avaa toiminnallisia tutkimuksen muotoja. Jo kirjan nimestä voi arvata, että monet esimerkit tulevat etenkin vasemmistoaktivismin piiristä. Sorto, hegemonia, kapitalismi, prekariaatti, feminismi ja muut vastaavat aiheet esiintyvät kirjassa usein. Ne ovat arvokkaita teemoja, mutta taistelevan tutkijuuden idea olisi sovellettavissa myös moniin muihin yhteyksiin. Sosiologian klassikko C. Wright Mills (1916-1962) sanoi aikanaan, että “yhteiskuntatieteilijän älyllinen ja poliittinen tehtävä lankeavat yhteen ja yhdessä ne tarkoittavat aikakauden ahdistusten, ongelmien ja välinpitämättömyyden syiden ja piirteiden tutkimista”. Tiedon ja toiminnan suhdetta kuvaa praksiksen käsite, jossa ajattelu ja toiminta ovat dialektisessa suhteessa toisiinsa. Toinen ei edellä toista, eikä toista voi olla ilman toista. Taistelevan tutkijan on myös osattava liittyä yhteen muiden ihmisten kanssa. Hänen täytyy tarttua todellisiin ongelmiin.

Toimin itse pääosin kaupallisella sektorilla. Olisi kornia kutsua itseään taistelevaksi tutkijaksi. Taistelua bisnesmaailman tutkimuskäytännöt silti kaipaavat. Tutkimuksen tulee luoda säpinää. Sen pitää antaa todellisia puheenaiheita. Tiedon täytyy vaikuttaa käyttäytymiseen ja käyttäytymisen tietoon. Tutkimus täytyy kääntää ymmärrettäväksi puheeksi ja kauniiksi visuaalisuudeksi. Tutkimuksen tulee olla tarvittaessa nopeaa, tarvittaessa syvällistä. Joskus yleissivistävää, joskus tarkoin rajattua ja sovellettua. Pureudun tulevissa blogiteksteissäni siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

(Kuva: Stuck in Customs)

Työ ja teknologia: sutinaa ilottomaan pakkoavioliittoon

Työ ja teknologia: sutinaa ilottomaan pakkoavioliittoon

Miten suhtautuisit remonttimieheen, joka tuntisi vasaran mutta karsastaisi ruuvimeisseliä? Tai käyttäisi taiten vatupassia mutta välttelisi pensseliä? Useimmat tietotyöläiset suhtautuvat teknologiaan juuri näin. Piipahdus Office-paketin ulkopuolelle on kuin synkkä korpivaellus, jolta ei ole paluuta.

On ehkä kohtuutonta, että syyttävä sormi osoittaa yksittäistä työntekijää. Tietokone, älypuhelin ja tabletti (jotka ovat yhä enemmän sama asia) ovat pohjattoman monimutkaisia laitteita vatupassiin verrattuna. Samalla niiden vakaus on aamuyön nakkikioskiasiakkaan tasoa, ne tilttaavat kuin Tauski keikkareissulla. Monet vihaavat tietokoneita, aiheesta. Taistelu tietokoneita vastaan on haukannut leijonanosan monen työhistoriasta.

Vihan ongelma on se, että se sokaisee. Useimmat tietokoneet ja käyttöjärjestelmät ovat nimittäin perusluonteeltaan vakaita ja lempeitä. Jotain kuitenkin tapahtuu, kun toimihenkilö Toropainen istutetaan penkin ja näyttöpäätteen väliin. Moni kokee, että viimeistään parin vuoden päästä ostohetkestä kone on ”juntturassa”. Vaikka ongelma liittyy yleensä ohjelmistoihin, tulkitaan se koneen ”hajoamiseksi”, fyysis-mekaaniseksi prosessiksi.

Kuulen jo vastaväitteen: sinähän olet nuori mies ja siten jäävi puhumaan tietokoneongelmista! Niin. Uskon olevani keskimääräistä kiinnostuneempi tietokoneista ja niiden sielunelämästä. Olen se tyyppi, joka on tottunut korjaamaan suvun digiboksit (”tikipoksit”), telkkarit ja läppärit. Mikromikonnäköisistä 286-ajoista alkaen. Entinen PC- ja Windows-mies, nykyinen Mac- ja Android-käyttäjä. En koe olevani nörtti, mutta tunnen silti tiettyä itseisarvoista kiinnostusta teknologiaa kohtaan. Ennen kaikkea kiinnostukseni on kuitenkin välineellistä: tietokoneilla pystyy tekemään hämmästyttäviä asioita niin töissä kuin harrastuksissakin. Tietokone on yksi kruununjalokivistä ihmiskunnan keksintöjen historiassa. Se on mielen polkupyörä, kuten muuan edesmennyt amerikkalainen yritysjohtaja sanoi.

Toisin kuin keskimääräinen taksikuski, on tietokone hyvä renki mutta huono isäntä. Herran asemaan päässyt kone käyttäytyy arvaamattomasti ja hallitsemattomasti, viekkaasti ikään kuin sillä olisi oma tahto. Virusturva, defragmentointityökalut ja monen sortin cleaner-ohjelmat on asennettu, mutta silti Toropaisen mölinä kantautuu läpi avokonttorin: ”Saatana, se on taas juntturassa!”

”Juntturaan” johtavia kausaaliketjuja on vaikea tunnistaa täsmällisesti. Yksi syy on se, että Toropainen ei ole yhtä kiinnostunut tietokoneensa ylläpidosta kuin autonsa rassaamisesta. Huippukehittynyt tietotekninen instrumentti vaatii tiettyjä huoltotoimenpiteitä ja pelisilmää, jotta se pysyy kunnossa. Ennen kaikkea se vaatii sitä, että ei klikkaa ”OK” jokaiseen asiaan, jota kone tarjoaa. Jos jonkin pornotuben reunoilla vilkkuu chat-ikkuna, jossa 19-vuotias nainen ehdottaa kiihkeää panoa lähikunnassa, on asiaan syytä suhtautua terveellä skeptisyydellä. Koneen pitäminen käyttökunnossa vaatii tiettyä kieltäymystä ja tekemättömyyttä.

Noin viimeisen vuoden ajan olen saanut osallistua kiinnostavaan TrendIT-tutkimushankkeeseen. Olemme vierailleet suomalaisilla työpaikoilla, havainnoineet teknologiatrendejä ja keränneet kansallisesti edustavan verkkolomakeaineistonkin. Pyrimme hahmottamaan sitä, millainen suomalaisen työntekijän suhde teknologiaan on. Kartoitimme teknologian herättämiä tunteita ja haaveita. Pohdimme myös esimerkiksi uuden teknologian vaikutusta organisaatioiden rakenteeseen. Tunnistimme kipukohdat ja onnistumiset.

Työssä useimpien suhde teknologiaan on järkevä, varovaisen innostunut, joskus turhautunut. Sen sijaan vapaa-ajalla ja kuluttajatasolla monet laitteet herättävät jopa rakkauden kaltaisia tunteita, mistä ilmeinen esimerkki oli monen kohdalla iPhone. Evernote, Dropbox ja muut vastaavat minimalistiset, lean-filosofiaa henkivät ohjelmat solahtavat käyttöön vaivatta. Firmojen intrat, tietojärjestelmät, portaalit ja raportointisovellukset puolestaan saavat otsasuonet tykyttämään. Siksi ”bring your own device” -nimellä kulkeva trendi on niin voimakas: ihmiset tuovat töihin laitteita, joita on kiva käyttää. Laitteita, jotka saa käyttöön ilman anelua. Koneita, jotka eivät ole koko ajan huollossa. Sofistikoituneen kuluttajateknologian aikakaudella on huvittavaa, että Suomessa yritystasolle ei ole vieläkään kehittynyt mainittavia premium-tasoisten it-ratkaisujen markkinoita, kuten eräs teknologiajohtaja mainitsi hankkeen aikana. Ylhäällä ostetaan halpaa ja alhaalla kärsitään.

TrendIT-tutkimustemme lisäksi uusi Digibarometri antoi viitteitä siitä, että Suomessa tekninen infrastruktuuri on sinänsä kunnossa, mutta sen käyttö on kunnianhimotonta. Mikä sitten sytyttäisi Toropaisen? Tietotekniikan käyttöä leimaa se, että vastuun voi siirtää aina jollekin muulle: it-tukihenkilöille, jälkikasvulle, naapurille tai laitevalmistajan puhelintuelle (jossa vastaava asiakaspalvelija tietysti solvataan alimpaan helvettiin, ikään kuin hän olisi ihan vain vittuillakseen rikkonut soittajan tietokoneen tai kännykän). Yksilön vastuun (kuinka oikeistolaista!) lisäksi on oleellista, että laitteita voi säätää, kokeilla ja virittää suht’ vapaasti ja riskittömästi. Vain se luo luottamuksellisen suhteen koneeseen, joka on muuten kuin omaa tahtoaan noudattava ilmestys kyberpunk-dystopiasta. Rennompi säätösuhde edellyttää myös tietoturvanormien höllentämistä ja avoimen tiedon aikakauden ymmärtämistä. Miksi pingottaa, kun maailman kehittyneimpiinkin järjestelmiin on murtauduttu? Arvo on harvoin tiedossa itsessään.

Onkin todennäköistä, että nuoret sukupolvet luovat murroksen yritysten teknologiakulttuuriin. He ovat joutuneet alunperinkin opettelemaan käytön itse, he ovat ”diginatiiveja”. He haluavat helppokäyttöiset ja nätit laitteet, vaikka työnantaja tuputtaa eilispäivän rotiskoa, jota saa hävetä palaverissa kuin vatsavaivaisen kollegan pierua. Nuoret pölisevät työasioista sosiaalisessa mediassa ja pikaviestimissä, koska ovat siihen tottuneet muutenkin. Heille on aivan samantekevää, vaikka CIA-agentti lukisikin heidän viestejään. Kenties jonain päivänä pelon ja kontrollin korvaa kepeä huolettomuus, joka ihannetapauksessa tekee teknologiasta lähes näkymätöntä.

40 muistiinpanoa trendeistä

40 muistiinpanoa trendeistä

Aina en halua kirjoittaa esseemuodossa. Hajamietelmille, lastuille, ei-niin-perustelluille mielipiteille ja ohimeneville “kelailuille” on oma formaattinsa: numeroitu lista. Seuraava lista koostuu muistiinpanoista ja ajatuksista, jotka ovat työn lomassa jollain tavalla tarttuneet mieleen, kuin magneetit jääkaapin oveen. Aiheena “trendit”, joita pohdin päivittäin. Lista ei ole kovin lukijaystävällinen, koska se ei harpo sulavasti eri ajatusten välillä. Vain muutamat peräkkäisyydet ovat osa samaa ajatuskokonaisuutta. Virkkeiden välit on jätetty ennen kaikkea lukijan omia mielleyhtymiä varten. Varaan oikeuden ajatusten jatkokehittelyyn ja se oikeus on myös sinulla.

1. Trendi on asia tai joukko asioita, jotka muuttuvat johonkin suuntaan tässä ajassa.

2. Trendi voi olla silmin havaittava ja kouriintuntuva asia, mutta myös kielellinen ja henkinen ilmiö.

3. Trendit synnyttävät vastatrendejä.

4. Ei ole olemassa absoluuttisen oikeaa aikaa reagoida trendiin. On kuitenkin syytä vältellä trendin ylikuumentumispistettä ja myöhässä oloa. Trendien kulkua havainnollistetaan usein ns. hypesykleillä, joista näkee myös muut kehitysvaiheet.

5. Trendi on usein aistittavissa estetiikassa – muodissa, taiteessa, musiikissa – ennen kuin se määritellään täsmällisesti tekstimuodossa tai esimerkiksi tutkimuksen keinoin.

6. Ihmiset keksivät samoja ideoita toisistaan tietämättä, yksittäiset heikot signaalit alkavat verkottua, syntyy mikrotrendejä ja suurempia liikehdintöjä.

7. Tylsä trendi on niin ilmeinen asia, että sen ajatteleminen ikävystyttää. Silti ei ole syytä unohtaa esimerkiksi ilmastonmuutosta tai globalisaatiota.

8. Trendi-sanan assosiaatiot ovat ongelmallisia. Esitetyistä vaihtoehdoista, kuten “ilmiöstä”, puuttuu kuitenkin usein liike. Ne ovat staattisia.

9. Pitkäaikaista kiinnostusta trendeihin osoittanut henkilö on neofiili, jonka uutuudenviehätyksen kaipuu on luonteeltaan myönteisen patologista.

10. Neofiili on kapinallinen neurootikko.

11. Trendien keskinäissuhteisiin liittyvän kompleksisuuden ymmärtäminen on ihmismielelle vaikeaa, lähes mahdotonta.

12. Trendien ns. ekstrapoloiminen on vaarallista, mutta joskus välttämätöntä.

13. Ammattimainen trendien havainnoija kokee, että kaksi viikkoa on pitkä aika. Edellisvuodelle päivätty nettisivu on kuin esihistoriallinen luolamaalaus. Se on vähän hassuakin.

14. Yksittäisten trendien havainnoimista olennaisempi asia on yleinen kulttuurinen herkkyys ja sen ylläpitäminen.

15. Monien trendien taustalla on arkisiin huoliin liittyvä kitka. Ongelman ratkaiseminen synnyttää kulovalkean lailla leviävän trendin, jonka ympärille kehittyy uusia elämäntapoja, liiketoimintaa ja diskursseja.

16. Trendejä on helpointa seurata netissä. Verkko ei voi kuitenkaan olla ainoa lähde.

17. Trendejä täytyy kokea ja elää, jotta niitä voi ymmärtää kokonaisvaltaisesti. Kaikkea ei voi kuitenkaan kokeilla.

18. Trendejä havainnoivan kannattaa kiinnittää huomiota nuoriin radikaaleihin ja tutustua heihin.

19. Trendien luominen on uskottavampaa kuin niiden seuraaminen ja hännysteleminen.

20. Globaalit trendit lokalisoidaan: usein ensin syntyy kompasteleva kopio kansainvälisestä esikuvasta, ajan kuluessa kypsä paikallinen versio, ns. glokaali muoto.

21. Kaupalliset trenditutkijat kiinnittävät liian vähän huomiota yhteiskunnallisiin ja poliittisiin trendeihin.

22. Trenditutkijoiden, futuristien ja ennakoijien täytyy hyväksyä toistuva ammatillinen identiteettikriisi, koska heidän tutkimuskohteensa muuttuvat koko ajan.

23. Kaikki ihmiset elävät trendien vaikutuspiirissä, mutta vain pieni osa ihmisistä haluaa toimia trendien etujoukkona.

24. Jos ihminen ei ole henkisesti joustava, hänen kykynsä reagoida trendeihin on heikko.

25. Kaupallinen trendien havainnointi on usein liian sisäsiistiä ja optimistista toimintaa. Julkisen sektorin trendiennusteilla on taipumus tuomiopäivän ennusteluun ja itsestäänselvyyksiin.

26. Liiallinen trendiherkkyys heikentää brändin integriteettiä.

27. Vaatemuodin lisäksi trendejä on helpointa löytää teknologisten innovaatioiden piiristä. Digitaalisen maailman hypeherkkyys voi aiheuttaa sen, että metsää ei nähdä puilta.

28. Trendi voi olla täysin banaali asia. Trendin ei tarvitse olla seksikäs asia.

29. Trendiä ei tule etäännyttää asiaksi, joka koskee “kuluttajaa” “tuolla jossain”. Se on varmin tapa paljastaa oma trendiopportunismi.

30. Ihmisellä on taipumus yliarvioida lyhyen aikavälin trendejä ja aliarvioida pitkän aikavälin trendejä.

31. Trendien “fiilistely” on mukavaa, mutta trendien pohjalta on vaivalloista tehdä liiketoimintaa koskevia johtopäätöksiä. Vaiva kannattaa kuitenkin nähdä.

32. Trendiekspertti saattaa kuvitella, että hänellä on hallussaan mullistavaa salatietoa. Näin ei yleensä ole, mutta niin voi olla.

33. Kulttuurinen radikalismi on jännittävää ja tutustumisen arvoista, mutta se harvoin johtaa pysyviin muutoksiin ilman laajamittaista keskiluokan osallistumista.

34. Ajan henki on helpompi kokea intuitiivisesti kuin analyyttisesti.

35. Elämäntyylitrendi tuottaa kokonaisen symbolimaailman, joka näyttää sitä koherentimmalta mitä lähempänä ihminen on trendiä.

36. Kun joku antautuu voimakkaasti uuden trendin vietäväksi, herättää se helposti epäilyjä kyseisen henkilön arvostelukyvystä ja persoonan vakaudesta. Se on turhaa, koska identiteetti kestää vääntämistä ja ihmiset seikkailuja.

37. Voimakas kulttuurinen trendi synnyttää lähes maagisen kokemuksen siitä, että aikakausi on vaihtumassa. Murros on kuitenkin usein valitettava illuusio.

38. Maailmassa näkee vain muutoksia, jos siitä etsii vain muutoksia.

39. Systemaattinen epäily ja monialaisuus on hyvän ennakoinnin tae. Se on kuitenkin viestinnällinen riski.

40. Trendit ovat kiehtova asia. Ne ovat osoitus ihmisen herkeämättömästä uteliaisuudesta, vaihtelun kaipuusta, huikentelevaisuudesta ja kekseliäisyydestä. Trendit rikastuttavat elämää.

(Kuva: ”The Wanderer’s Eye Photography”)

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Yksi suurimpia etuoikeuksia tutkijan työssä on se, että voi tehdä lyhyitä vierailuja tuntemattomien elämään. Tutkimusmenetelmien kielellä tämä tarkoittaa yleensä etnografiaa tai syvähaastattelua, siis joidenkin tuntien tai jopa päivien mittaista läsnäoloa tutkittavan luonnollisessa ympäristössä. Kyseessä on miniatyyrinen ihmissuhde, joka alkaa ja katkeaa kuin veitsellä leikaten. Tarkkaavaiselle havainnoijalle ja kuuntelijalle vierailu tarjoaa rikkaan aineiston, jota on mahdotonta kerätä millään muulla tavalla. Etnografia-sana herättää usein mielikuvan antropologista tutkimassa Polynesian heimoyhteisöjä, mutta etnografista tutkimusotetta hyödynnetään myös esimerkiksi urbaanin elämän kulutuskonteksteissa. Etnografia ei ole toisaalta kovin kaukana tutkivan journalismin genrestäkään ja ovatpa jotkut puhuneet “journografiastakin”.

Jos tarkastelen etnografiaa sosiologin hattu päässä, olen kiinnostunut ihmisten elämäntavasta, yhteiskunnallisista näkemyksistä, kulttuurisesta pääomasta ja sosiaalisista verkostoista. Kulutustutkijana huomio kiinnittyy ostopäätöksiin ja niiden perusteluihin, markkinointiviestien tulkintaan, brändisuhteisiin ja esimerkiksi perheen taloudenpidon prioriteetteihin. Futuristina olen kiinnostunut tulevaisuutta ennakoivista muutoksista ihmisten arjessa sekä ihmisten odotuksista, haaveista ja unelmista tulevaisuutensa suhteen. Saatan myös kiinnittää huomiota siihen mikä ei muutu. Esimerkiksi ihmisten ajankäyttötottumukset ovat pysyneet hyvin vakaina jo vuosikymmeniä, siksi muutoksen siemeniä täytyy tulkita maltillisesti. Lopputuloksena syntyy joka tapauksessa eräänlaista tulevaisuusorientoitunutta markkina-antropologiaa.

Etnografi joutuu outoihin ja yllättäviin tilanteisiin. Eräässä perheessä lapsia oli ainakin seitsemän ja heidät oli synnytetty noin 10 vuoden sisällä. Heistä yhtä piti haastatella ja muut seurasivat tilannetta kuin jatkoaikaa jääkiekon Suomi-Ruotsi -pelissä. Kerran haastatellun aviomies puolestaan tuijotti minua jäätävä ilme kasvoillaan sanomatta sanaakaan. Keravalaisella jäteasemalla liikuin kypärä ja huomioliivi päällä. Eräs eläinoikeusaktivisti puolestaan suhtautui tutkimuksen kaupallisuuteen torjuvasti, mutta yllättyi lopulta siitä, että olin hyvin samanhenkinen ihminen kuin hän. Graffitimaalareiden tapauksessa perusluottamuksen rakentaminen edellytti usein erityistä huolellisuutta: itse edustin virallishenkistä instituutiota ja maalarit olivat puolestaan lain rajamailla liikkuvia alakulttuuri-ihmisiä aikana, jolloin ilmiön ympärillä vellova julkinen keskustelu oli poikkeuksellisen tulehtunut.

Tällaiset sattumukset ja etnografia yleisestikin pitävät tutkijan perspektiivin laveana. Ihmiset elävät kuplissa, jotka muodostuvat heidän tuttavapiiristään, maantieteellisestä liikkuma-alastaan, viestintätottumuksistaan ja esimerkiksi ammattiryhmästään. Usein avarakatseisinakin esittäytyvillä ihmisillä tämä kupla saattaa olla hyvinkin pieni. He tuntevat itsensä sivistyneiksi, mutta eivät ole koskaan jutelleet perussuomalaisen kanssa Nakkilan huoltoasemalla. Jos aineistot ovat monipuolisia, pystyy tutkija välttämään kokemuspiirinsä umpioitumisen. Kymmenen demografisesti vaihtelevaa haastattelua on kuin päivä yleisessä saunassa, paitsi että naisiakin on mukana! Hyvä aineisto mahdollistaa antropologi Clifford Geertziä mukaillen tiheän kuvauksen, jossa hahmottuu sekä toiminta että konteksti.

Koti on yksityinen tila. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Siksi ihmiset ovat usein hieman varautuneita ja pidättyväisiä, kun tutkija on paikalla. Luontevan ja vapautuneen tunnelman luominen onkin yksi kriittisimmistä seikoista etnografian alussa. Dokumentointikalusto luo omat haasteensa. Videoitu materiaali kiinnostaa tutkimuksen yleisöä, mutta kamera myös joskus ujostuttaa tutkittavia. Harvoin tosin yhtään enemmän kuin pelkkä ääninauhuri. Pikakirjoittaminen paperille takaa välittömän tunnelman, mutta vaikeuttaa kuuntelemista ja tilanteeseen keskittymistä. Kokonaisuuden kannalta olen tullut siihen tulokseen, että videointi kannattaa aina kun se on mahdollista.

Moni etnografi on herkeämätön aikalaistarkkailija työn ulkopuolellakin. Julkiset kulkuvälineet ovat oivia paikkoja tähän tarkoitukseen. Olen jo vuosien ajan seurannut narkomaanien touhuilua aamuratikassa. He ovat yleensä matkalla hakemaan annosta, mikä näkyy heidän optimistisesta olemuksestaan. Heillä on hetkellistä maksukykyä ja he ovat aamuyöstä nauttineet jotain piristävää. Olen kehittänyt kykyä erottaa subutexin, amfetamiinin ja esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjät toisistaan. Aloittelevien kovien aineiden käyttäjien habitus on yleensä vielä melko yhteiskuntakelpoinen ja heidät tunnistaa vain pupillien pistävästä olemuksesta, pitkän linjan addikteilla iho on jo haavautunut ja kalvakka ja hampaita on vähän. Monilla on Reindeerspotting-elokuvan tapaan räppihenkinen habitus. Kurjia tuntemuksia herättävät he, jotka ovat jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa ja vasta vihkiytymässä huumekulttuuriin. He voisivat vielä valita toisin.

Omista asioista kertominen on terapeuttista. Arjen keskusteluissa monet odottavat vain omaa suunvuoroaan muita kuunnellessaan. He haluavat kommentoida kaikkea omasta näkökulmastaan ja keskustelukumppani toimii lähinnä ponnahduslautana omille ajatuksille. Etnografi ei voi toimia näin, vaan hänen täytyy olla aidosti kiinnostunut haastateltavasta, kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja minimoida oman egonsa rooli. Usein lyhyt, odottava hiljaisuuskin on toimiva jippo. Pienimuotoinen oman elämän ja mielipiteiden avaaminen on toisaalta usein paikallaan, haastattelija ei ole kuitenkaan kone. Kenties kuuntelun intensiivisyydestä johtuen monissa haastatteluissa on eräänlainen terapeuttinen pohjavire. Haastateltava vapautuu avautuessaan ja tajuaa lopulta, ettei ole koskaan pohtinut ääneen monia käsitellyistä asioista. Ja juuri kun keskustelusta on tullut luottamuksellinen, loppuu usein aika! Mieti omakohtaisesti: milloin viimeksi kuuntelit puolisoasi tai parasta kaveriasi niin, että olit itse äänessä vain viisi prosenttia keskustelun ajasta? Kannattaa kokeilla, se nimittäin tuntuu työltä.

Futuristin outo ammatti

Futuristin outo ammatti

Futuristin tehtävä on ennakoida, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tehtävä ei ole helppo, koska kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Futuristin täytyy siis luoda maallikkoarvioita täsmällisempiä ja todennäköisempiä tulevaisuuskuvia. Tulevaisuuksia pohtiessaan futuristi voi poimia työkalupakistaan erilaisia vasaroita ja meisseleitä. Havainnollistan tätä pyörittelemällä erään miniskenaarion todennäköisyyttä.

Oletetaan, että haluan huomenna illalliseksi lohta, koska sen kilohinta on poikkeuksellisesti vain kuusi euroa. Koska ostohetki sijaitsee hyvin lyhyen aikavälin tulevaisuudessa, voi aikeen toteutumista pitää varsin todennäköisenä. ”Hän ostaa illalliseksi lohta, koska se on halpaa” -skenaario näyttää päällisin puolin robustilta. Todennäköisyyttä lisää se, että lohta myyvä marketti sijaitsee rutiininomaisen kotimatkan varrella.

Tulevaisuus liikkuu usein optimismin ja skeptisismin välillä. Lohen alhainen hinta herättääkin epäilyksiä. Kenties kala on pumpattu täyteen kemikaaleja ja kasvatettu surkean pienessä altaassa. Ehkä lohen koostumus on jauhoinen ja rasvainen. Jos lohi on fileoitu, on se saattanut tulla Norjasta Suomeen Thaimaan kautta. Voinko luottaa kalatiskin herrasmiehen vakuutteluihin siitä, että ei ole syytä olla huolissaan?

Numeroita on hyvä olla, koska niihin uskoo kylmäkiskoisinkin konserninjohtaja. Koska skenaario valahti jo epäilyn asteelle, voin täsmentää sitä määrällisellä kyselytutkimuksella 30-35-vuotiaiden helsinkiläismiesten keskuudessa. Kyselyä varten voin laatia väittämiä kuten ”olen lisännyt kalan syöntiä viime vuosina” tai ”syön mieluummin kalaa kuin muita lihoja”. Jos tarkastelen myönteisesti vastanneiden prosenttiosuuksia korkeakoulutettujen segmentissä, voin olettaa, että ne korreloivat ainakin jonkin verran oman elämäntapani kanssa. Voin myös yrittää etsiä aiemman vastaavan tutkimuksen, jolloin pystyn tekemään ajallista vertailua eri mittausten kesken.

Tulevaisuus antaa vihjeitä itsestään. Voin tarkkailla uusia ruokakulttuurin ilmiöitä lähiympäristössäni ja metsästää niin sanottuja heikkoja signaaleita. Muutaman karvalakkivuoden jälkeen sushi näyttää kasvattaneen suosiotaan: kenties voisin valmistaa lohen japanilaisittain ja pitää kutsut! Saatan pohtia, millaisen vaikutelman sushi-illallinen antaisi ja mikä on lohen asema keskiluokkaisissa kulttuurisen pääoman kamppailuissa. Kutsut sisältäisivät myös epäonnistumisen riskin, koska en ole valmistanut kyseistä ruokalajia ennen.

Tulevaisuus on nykyhetken intentioissa. Voin hyödyntää datamassoja louhivaa verkkoanalytiikkaa ja kartoittaa kalansyöntiaikeita nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Kuinka moni on maininnut tänään tweetissään sanan “kala” tai ”lohi”? Onko lohen polkuhinta luomassa kohtuuttoman ryntäyksen markettiin? Onko syytä varautua kalan loppumiseen? Onko jostain lohireseptistä syntynyt sosiaalisen median sensaatio viime aikoina? Onko joku julkisuuden sankarikokki intoillut lohen puolesta?

Voin myös kysyä asiasta erilaisilta päivystäviltä dosenteilta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on jo joitain vuosia ollut ruokakulttuurin professori. Kipakan mielipiteen halvasta lohestani voisin saada joltain bloggaajalta, “biohakkerilta” tai ruokakulttuurin nuorelta radikaalilta, jotka todennäköisesti hyökkäisivät suu vaahdossa viljeltyä lohtani kohtaan. Puoltavamman näkemyksen tarjoaisi todennäköisesti joku teollisuuden edustaja. Hän korostaisi vakaata laadunvalvontaprosessia, jonka myötä lohessa ei ole antibioottijäämiä tai torjunta-aineita.

Voin pohtia kalansyöntiä suhteessa erilaisiin trendeihin. Voin rakentaa lukuisista nano-, mikro-, makro- ja megatrendeistä visuaalisen mallin, jossa trendien keskinäisiä vaikutussuhteita on hahmoteltu. Lohen ympärille kertyisi todennäköisesti ilmiöitä kuten kasvispainotteinen syöminen, lähiruoan suosiminen, uusi lautasmalli, holistinen hyvinvointi ja paleodieetti. Voin pohtia, mitkä näistä ilmiöistä sivuavat omaa elämääni.

Jo tällainen pintaraapaisu osoittaa, että analyysi voi rakentua monista kerroksista. Kompleksisuutta lisää kommunikaation määrän kasvu. Monimutkaisuus vaatii luottamusta intuitioon. Gonzo-futuristiksi itseään kutsuva Justin Pickard on yksi harvoista tietämistäni tulevaisuuseksperteistä, jonka työssä on eräänlainen postmoderni tatsi. Pickard kirjoittaa gonzo-futuristin manifestissaan: ”Gonzo futurism wants you to listen to your amygdala: elevate the subjective, the emotional, and the memetic. Future shock is social and psychological, so keep asking: how do these observations make you feel?”

Navigointikokemus tiedon paljoudessa on joskus sekava. Identiteettikriisi on tyypillinen aloille, jotka tutkivat jatkuvasti muuntuvia sosiaalis-inhimillisiä todellisuuksia. Jotkut taistelevat häilyväisyyttä vastaan vetäytymällä kattojärjestöihin ja haikailemalla sertifikaattien perään. He hoitavat oireita tunnistamatta taudin syitä. Futuristin tulisikin hyväksyä roolinsa eräänlaisena kaaospilottina, näyttää keskisormea puiseville standardointipyrkimyksille ja olla ylpeä monikasvoisuudestaan.

(Kuva: State Of Mind Those Who Go, Umberto Boccioni, 1911)