Indiana Jones Lidlissä

Indiana Jones Lidlissä

Oletko koskaan tarkkaillut raskaana olevaa naista, joka on ostamassa tupakkaa? Hänen kehonkielensä on yhdistelmä uhmaa, häpeää ja pelkoa. Muut jonossa olevat kohdistavat häneen tuomitsevia katseita. Kassatyöntekijä haluaisi kieltäytyä myymästä, mutta pysyy hiljaa. Kaikkien päässä kaikuu terveysviranomaisten huolestunut ääni. Kun ostos on tehty, ei tupakka syty ulko-ovella, vaan katseiden ulottumattomissa.

Esimerkki on kärjistetty, mutta se on silti yksi monista mikrotilanteista, joita arki on täynnä. Nämä tilanteet antavat vihjeitä ihmisten elämäntavasta. Tilanteet ovat täynnä merkityksiä, eleitä ja käyttäytymismalleja, jotka antropologi Clifford Geertzia mukaillen kaipaavat tiheää kuvausta.

Tällaista aikalaistarkkailua voi harjoittaa kuka tahansa. Se on hauskaa ja opettavaista, arjen etnografille kassahihnakin on kultakaivos. Vakavasti otettavaksi tutkimusaineistoksi tällaiset havainnot eivät kuitenkaan riitä. Yksittäistapausten pohjalta ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja tilanteesta puuttuu myös tutkittavan oma näkökulma. Tiheän kuvauksen ajatuksena onkin ymmärtää käyttäytymisen lisäksi toiminnan konteksti.

Tarkkailijan tulkinta tilanteesta voi nimittäin olla väärä. Hän ei ehkä ymmärrä tilanteen taustaa tai asiayhteyttä. Tupakkaa ostava nainen saattaa hakea savukkeita miehelleen, ja häpeää vain sitä, että muut luulevat hänen ostavan niitä itselleen. Ehkä hän ei ole lainkaan raskaana, vaan vain näyttää siltä (naiset rakastavat tällaista havaintoa). Selitys tilanteelle voi olla myös jotain ”listan ulkopuolelta”, uusi ennakoimaton näkökulma. Terveystajuisen tutkijan on myös syytä olla tarkkana, että hänen moraaliset kantansa eivät vinouta tulkintaa.

Jos tarkkailisimme kymmentä vastaavaa tilannetta, ja tiedustelisimme samalla tutkittavien omia kokemuksia, voisimme tehdä jo jämäkämpiä päätelmiä. Tupakkaa ostavien keskuudesta paljastuisi erilaisia alaryhmiä, elämäntilanteita ja motiiveja. Muita läsnäolijoita haastattelemalla avautuisi yhteisön arvomaailma, sosiaalinen hierarkia ja käyttäytymisnormit.

Syntyisi aineistojen triangulaatiota, eli erilaisten tietolähteiden sekoittumista. Raskaana olevista teini-ikäisistä tupakoi tilastojen mukaan lähes puolet. Tilastohavainto saisi syvempiä merkityksiä, ja sattumanvaraisestikin kerätyssä etnografisessa aineistossa olisi luultavasti muutamia teiniäitejä.

Perusteellisempi tilastollinen tarkastelu todennäköisesti osoittaisi, että raskausajan tupakointi yhdistyy matalaan koulutustasoon, yksin asumiseen ja omien vanhempien tupakointiin. Trendejä ja uusia ilmiöitä tarkkailemalla voisimme huomata, että osa raskausaikana tupakoivista on siirtynyt sähkötupakkaan. Myös lisäaineettomat savukkeet saattavat olla suosittuja tässä ryhmässä.

Syvähaastatteluissa tai verkkopäiväkirjoissa havaitsisimme luultavasti, että raskausaikana tupakoivat eivät halua elää niin kuin elävät. Heillä ei vain yksinkertaisesti ole voimavaroja, työkaluja ja ulkopuolista tukea, jotka auttaisivat heitä tekemään lapsen kannalta tärkeän muutoksen. On syntynyt rikkaalla merkityskerroksella vuorattu ongelma, jota voimme lähteä ratkaisemaan yhdessä eri osapuolten kanssa.

(Kuva: Lyza, CC BY-SA 2.0)

Nyrjähdyksiä jakamistaloudessa

Nyrjähdyksiä jakamistaloudessa

Ostin narkomaanilta kaiuttimet noin vuosi sitten. En tietenkään tiennyt kauppakumppanini elämäntavoista etukäteen. Olin sopinut kaupoista sähköpostilla. Lyhytsanaisten ja epäselvien viestien pohjalta oletin, että hän on vain laiska ja kiireinen kirjoittaja. Sovimme tapaamisen hänen asunnolleen.

Saavuin paikalle lämpimänä kesäiltana. Kyseessä oli kaupungin vuokra-asunnoista koostuva kortteli. Mies oli pihalla vastassa ison mustan koiransa kanssa. Mies vaikutti sympaattiselta, koira oli selvästi hänelle hyvin tärkeä. Puhuessaan hän häpesi tärviöllä olevia hampaitaan.

Asunto oli pimeä ja sotkuinen. Tässä vaiheessa olin varma, että hänellä on päihdeongelma. Kävin läpi erilaisia ajatuskulkuja. Ovatko kaiuttimet varastettua tavaraa? Onko ylipäänsä syytä rahoittaa hänen elintapojaan ja tukea järjestäytynyttä rikollisuutta? Tai ehkä hän vain halusi maksaa vuokran?

Tutkin tilanteen pikaisesti. Kaiuttimet olivat luonteva osa asunnon sisustusta. Ne olivat käytössä osana kodin viihde- ja pelikeskusta. Tämä elämänalue on nuorilla miehillä yleensä kunnossa, vaikka kaikki muu puuttuisi. Mies puhui kaiuttimista asiantuntevasti. Hän havainnollisti niiden toimivuutta soittamalla Nightwishia ja Darudea. Hän muisteli alkuperäistä hintaa ja takuuehtoja. Kokonaisuus oli uskottava.

Kyseessä oli vertaiskaupankäynnille ominainen tilanne, jossa luotettavuuden varmistaminen on vaikeaa. Kaupankäynnin vaihdantakustannukset kasvavat: yleensä ajallisesti, mutta myös lisääntyneen stressin muodossa. Vaihdannan ulkopuoliset asiat sekoittuvat tilanteeseen. Vakiintunut toimintatapa puuttuu, mikä on toisaalta osa kierrätyskulttuurin viehätystä.

Jakamistalous, vertaistalous, alustatalous, kiertotalous, kierrätystalous. Viime vuosina on kiinnitetty paljon huomiota siihen, että tavalliset ihmiset käyvät yhä enemmän kauppaa keskenään, ja näin kohentavat olemassa olevien resurssien käyttöastetta. Ihmiset ovat vaihtaneet, jakaneet ja myyneet tavaroita toisilleen ennenkin, mutta uudet kommunikaatioteknologiat, kaupungistuminen ja ekologinen arvomaailma ovat kiihdyttäneet ilmiön ennennäkemättömään vauhtiin.

Vertaiskaupankäynnin taloudellinen merkitys on valtava. Tampereen yliopiston ja Kaupan liiton tutkimuksen mukaan suomalaisen vertaisverkkokaupan volyymi ylittää jo kulutuksen Virossa. Monet kulutustuotebränditkin ovat heränneet ilmiöön, ja pohtivat rooliaan tuotteiden ennakko- ja jälkimarkkinoilla. Ikea kokeilee käytettyjen huonekalujen myyntiä. Posti pilotoi lähilokeroita, joihin ihmiset voivat jättää tavaroita noudettavaksi. Yritykset rakentavat alustoja vaihdannalle, kuten autoilussa on tapahtunut. Kyytien jakamisesta on tullut miljardiluokan bisnes, joka leviää myös Suomessa.

Otin taannoin Uber-kyydin Helsingin Punavuoresta Vantaan Myyrmäkeen. Kuski oli pirteä, nuori tummaihoinen mies. Matkan alussa puhuimme niitä näitä small talk -hengessä. Ruskeasuon kohdalla vaivuin ajatuksiini ja näpyttelin kännykällä muutaman viestin. Päivä oli ollut kuluttava, enkä ollut varsinaisesti juttutuulella.

Matkan lopussa kuski hermostui, ja vaihtoi kielen suomesta englanniksi. Hän sanoi, että kuka tahansa voi ostaa hienon älypuhelimen, eikä sillä tarvitse leveillä. Hän koki, että kyseinen tapa on riesa nykykulttuurissa, ja että käytökseni on ylimielistä. Hän sanoi, että olemuksessani on omituinen aura.

En aivan ymmärtänyt, mistä hänen avautumisensa kumpusi. Siitäkö, että alkumatkan jutustelu vaihtui hiljaisuudeksi? Kysyin, että luuleeko hän ihan oikeasti, että yritän kerskailla puhelimellani – mielestäni väite oli naurettava. Hän vastasi, että ehkä nyt ei kuitenkaan. Hän jatkoi sosiaalipsykologista pohdintaansa vielä hetken, ennen kuin saavuimme perille. Pienestä kärhämästä huolimatta paiskasimme lopulta kättä.

Kenties tilanteen kitka kumpusi siitä, että yksilöiden toiminta alustataloudessa ei ole selkeästi ammattimaista tai harrastelua, vaan jotain siltä väliltä. Kuski ehkä odotti tilanteelta samankaltaisia asioita kuin satunnaisten tuttavien kohtaamiselta. Palveluntarjoajan ja asiakkaan roolit eivät olleet kirkkaat. Asiakaspalvelun näkökulmasta kuskin käytös oli outoa, mutta muussa tilanteessa se olisi voinut olla perusteltua. Tilanteen sosiaalinen koodisto oli vasta kehittymässä; it was complicated.

Tulevaisuudessa vertaistalouden normit selkiytyvät, niin juridisesti kuin sosiaalisesti. Toiminta ammattimaistuu, kuten esimerkiksi Airbnb-asuntovuokrauksessa on ollut jo nähtävissä. Käyttöoikeus korvaa omistamista. Erilaisten hyödykkeiden elinkaari pidentyy ja käyttöaste kasvaa. Vaihdannan kolmannet osapuolet kehittävät transaktioiden luotettavuutta ja sujuvuutta. Lopputuloksena maailmassa on toivottavasti vähemmän jätettä ja enemmän kohtaamisia.

(Kuva: Janne Hellsten, CC BY 2.0, rajattu)

Nyt puhuu konsultti: miksi neuvon muita?

Nyt puhuu konsultti: miksi neuvon muita?

Konsultointi tarkoittaa neuvojen kysymistä, mutta sillä viitataan usein myös neuvonantoon. Ihmisen elämä on täynnä neuvonantajia. Lääkäri neuvoo meitä terveyteemme liittyvissä asioissa. Pankkivirkailija opastaa raha-asioissa. Ravintovalmentaja auttaa syömään oikein. Pappi ja psykologi ohjaavat henkisissä kysymyksissä.

Heistä harvoin puhutaan konsultteina, vaikka he toimivat konsultin tavoin: arvioivat asiakkaan tilanteen ja antavat neuvoja asiantuntemuksensa pohjalta. Haluaisivatko he käyttää konsultin ammattinimikettä? Tuskin. Sana on tahriintunut ja muuttunut pilkan kohteeksi. Monen konsultin reaktio näykkimiseen on itseironia. Miksi konsultteihin kohdistuu niin paljon ärtymystä, ylenkatsetta ja naljailua?

Kenties tutuin konsultti on teknis-taloudellinen liiketoimintaprosessien viilaaja, joka työskentelee suuren kansainvälisen organisaation leivissä. Isot konsulttitalot toimivat konemaisella tehokkuudella ja niiden lonkerot ovat levittäytyneet kaikkialle. Kyseessä on satojen miljardien markkina, joka kasvaa. Konsultit avustavat valtioita, yrityksiä, järjestöjä. Konsulttien toiminnasta ja palkkioista on vähän avointa tietoa, mutta yleisen käsityksen mukaan laskut ovat muhkeita. Hyödyt voivat olla puolestaan vaikeasti mitattavia ja osoitettavia.

Onko perinteinen konsultointiala huijausta tai kupla? Tuskin. Mikään hyödytön ei kestä vuosikymmeniä, saati kasva. Käytän itse jonkin verran isojen konsulttitalojen tutkimuksia ja selvityksiä, joita on avoimesti saatavilla. Niissä järjestelmätason ymmärrys asioista on yleensä hyvä, vaikka näkemyksiä voisikin elävöittää ihmisläheisemmällä otteella. Konsulttitalojen tuotannossa kaihertaa usein eräänlainen kolkkous ja sieluttomuus.

Konsultteja käyttää yleensä johto. Tavallisen työntekijän näkökulmasta konsultti tulee puuttumaan työn arkeen, sotkemaan asioita. Eikö oman väen osaaminen riitä? Kun yritys on kriisissä, alkaa nurkissa pyöriä kuluja karsivia konsultteja. Ruusuisia eivät ole mielikuvat raskaita tietojärjestelmähankkeita vetäneistä it-konsulteistakaan. Kun Pekka Himanen lynkattiin julkisuudessa, kutsuttiin häntä konsulttifilosofiksi. Entä some-konsultti, joka ehti Snapchatiin ennen teinityttöjä, ja on tuonut uuden maailman ilosanoman kaikkien kuultavaksi? Jostain syystä monella verenpaine nousee ja otsalohkossa tykyttää.

Jos konsultti ei ole tehnyt kotiläksyjä, vaikuttaa hän irralliselta. Hänen ajattelunsa ja toimintansa eivät kytkeydy asiakasorganisaation maailmaan, vaan ne jäävät leijumaan ylätasolle. Jos tähän yhdistyy liiallinen itsevarmuus ja innokkuus, on kiusallinen mielikuva karikatyyrisestä konsultista valmis. Kädet huitovat ja suu pärskii, mutta kytkentä liiketoimintaan uupuu.

Konsultin täytyy hyväksyä, että hän on narri. Ei pääosassa, vaan vuokratyövoimaa. Kun konsultti onnistuu, näyttää asiakas hyvältä. Itse hän jää varjoihin. Suhteessa valtaan konsultti ei ole puudeli tai dobermanni, vaan jotain siltä väliltä.

Moni uuden sukupolven konsultti ei välttämättä kutsu itseään konsultiksi, vaan käyttää esimerkiksi strategi-nimikettä. Heillä on kädet savessa: konsultointi pohjautuu kokemuksiin ja aineistoihin elävästä elämästä. Heillä on kyky konseptoida ideoitaan ja jalkauttaa ymmärrystä. Pyrin itse siihen, että työssäni on aina läsnä tutkimustieto, Zeitgeist-ymmärrys ja konsultoiva tulkinta. Jos jokin uupuu, ei lopputulos ilahduta asiakasta.

Konsultti-nimike kaipaa arvonnostoa, koska yhä useammissa työnkuvissa on konsultoiva ote. Tiedon tuotanto, soveltaminen ja myynti ovat saman henkilön vastuulla, ja vuorovaikutustaitojen merkitys kasvaa. Tämä heijastuu moniin asiantuntija-ammatteihin. Avainsana on kommunikaatio: dialogit ovat työ an sich. Konsultoinnin latinalainen kantasana consultare tarkoittaakin keskustelua. Je suis konsultti.

Lean-filosofia tutkimustyössä: 5 toimintatapaa

Lean-filosofia tutkimustyössä: 5 toimintatapaa

Asiantuntijatyö muuttuu. Työstä tulee notkeampaa, avoimempaa ja kokeilevampaa. Joillekin muutos on luonteva, jotkut karsastavat uutta maailmaa. Näen tämän niin isoissa kuin pienissä organisaatioissa, joissa olen keskustellut aiheesta.

Tutkimustyö on asiantuntijatyötä esimerkillisimmillään. Työ edellyttää suurten tietomäärien hallintaa ja yhä enemmän kykyä viestiä olennainen tieto erilaisille kohderyhmille heille sopivassa muodossa. Puhun tässä tekstissä ennen kaikkea kaupallisesta tutkimusmaailmasta, koska sen tunnen. Vinkit voivat toimia muissakin yhteyksissä, mutta tiedostan myös, että yliopistollista tutkimusta ja sektoritutkimuslaitosten työtä leimaavat erilaiset lainalaisuudet kuin yritysmaailman monin tavoin villiä ja vapaata tutkimusta.

Lean-ajattelu ja -metodit ovat suosittuja nykyään etenkin startup-yrityksissä, mutta termillä on kuvattu myös esimerkiksi Toyotan toimintaa 1980-luvulla. Lean-sana saa erilaisia merkityksiä eri yhteyksissä. Lean-tuotannolla viitataan toimintatapaan, jossa asiakasarvo pyritään maksimoimaan ja arvoa luomaton ylijäämä minimoimaan (eliminating waste). Lean-tuotekehitystä leimaavat nopeat iteraatiot, kokeilut ja tuotteen jatkuva testaaminen loppukäyttäjällä. Lean-prosessit sijoittuvat raskaiden järjestelmien ja spontaanin ad hoc -toiminnan välimaastoon. Olennaista lean-henkisyydessä on tunnistaa ratkaistava ongelma ja rakentaa ripeästi ensimmäinen testituote (minimum viable product), jonka myötä kehitys- ja palautesykli voi alkaa. Metodologiasta voi lukea tarkemmin esimerkiksi täällä.

Monet tutkimushankkeet toimivat edelleen niin, että tutkijaryhmä vetäytyy hieromaan aineistoaan jopa vuosiksi ja julkaisee lopulta jotain, yleensä kirjallisen raportin. Hankkeen ainoat viestintätoimenpiteet voivat olla raportin julkaisutilaisuus ja PDF-tiedoston tarjoaminen organisaation verkkosivulla. Yleensä käy niin, että julkaisutilaisuuden innostus haihtuu yhtä nopeasti kuin pullakahvien aiheuttama närästys. PDF-raporttia ei kukaan ehdi lukea ja se jää yksin vaeltelemaan digijätteen joutomaille. Voisiko tutkimuksien tekeminen olla nopeampaa, hyödyllisempää, kokeilevampaa, hauskempaakin?

Klassisen tietokäsityksen mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Ajan myötä tieto täsmentyy ja varmentuu, minkä vuoksi pitkätkin tutkimushankkeet ovat perusteltuja. Usein on kuitenkin niin, että tiedollinen minimum viable product riittää ja hioutumatonkin tieto on arvokasta prosessin kaikissa vaiheissa. Aineistolähtöisessä kaupallisessa tutkimuksessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi jatkuvaa raportointia ison loppuraportin sijaan. Kuva tutkimuskohteesta täsmentyy vuorovaikutuksessa asiakkaan ja tutkittavien kanssa, minkä myötä myös tutkimuksen hyödyllisyys on jatkuvassa testissä. Monissa tapauksissa on myös niin, että aineisto vanhenee nopeasti ja tilanne ei mahdollista syväsukelluksia. Toki välillä käy myös niin, että annetun budjetin puitteissa on pakko olla hyvin niukka ja nopea. Lean-henkisyyttä on peräänkuulutettu tutkimusten rahoitushakemuksiinkin.

Seuraavat viisi vinkkiä kumpuvat käytännönläheisestä kulutustutkimuksesta. Toimintatavat pyrkivät lean-hengessä kevyeen prosessiin, sälän minimointiin sekä tutkimuksen tilaajan hyödyn ja ilon maksimointiin.

1. Raportoi muistiinpanoja suoraan kentältä. Tein työtoverini Mikko Ampujan kanssa joitain vuosia sitten tutkimuksen, jossa vaadittiin paitsi nopea raportointi myös eri kansallisuuksia ja kielialueita edustava aineisto hyvin nopealla aikataululla. Keräsimme joukon kansainvälisiä perheitä Etelä-Suomesta ja raportoimme niin tekstiä kuin videota samalla kun etenimme haastatteluissa. Teimme pienen loppuraportinkin, mutta siinä vaiheessa olennainen tieto oli jo asiakkaalla ja heidän oma tuotekehityksensä pääsi rullaamaan eteenpäin.

2. Operoi kevyellä teknisellä varustuksella. Suuri määrä teknistä kalustoa luo helposti tunteen siitä, että omassa tekemisessä on kyse jostain hyvinkin tärkeästä. Etenkin jos muut eivät osaa käyttää samoja välineitä! Esimerkiksi haastattelujen kuvauksessa video- tai järjestelmäkameran voi aivan hyvin korvata älypuhelimella, jos videokuvan laatu ei ole projektin päätavoite. Esimerkiksi tämä video osoittaa, että tietyissä kuvausasetelmissa laadullista eroa ei edes ole tai se voi olla jopa kännykän hyväksi. Mitä vähemmän tekniikkaa on esillä, sitä rentoutuneempi informantti on. Samalla pystyt itse keskittymään paremmin. GoPro-kameran kanssa olemme tehneet haastattelua lenkkipolullakin.

3. Karsi raporteista ylimääräiset ärsykkeet. Visuaalisuus ei tarkoita sitä, että raportissa täytyy olla sata eri väriä. Selkeä ja raikas typografia sekä väljästi asetellut tekstikappaleet valkoisella pohjalla vievät pitkälle. Oman organisaation logoja, sertifikaatteja tai kumppaneita ei tarvitse viljellä jokaiseen alakulmaan. Lukija tietää muutenkin, mitä on lukemassa. Executive Summary on olemassa, koska päättäjä ei ehdi muuta lukea. Siksi sivun 47 alaviitteen hiominen ei ole olennaista. Eräs johtaja sanoikin leikkisästi, että paras raportin pituus on yksi sivu.

4. Ole herkkä aineiston saturoitumisen suhteen. Esimerkiksi yksilöhaastatteluja tehdessä 10 henkilöä on hyvä perustavoite. Usein pääteemat alkavat hahmottua kuitenkin jo viiden haastattelun kohdalla ja seitsemän tai kahdeksan juttutuokion jälkeen tärkeimmät asiat ovat selvillä. Aineiston loppuun viemisen sijaan aikaa ja rahaa voi siirtää esimerkiksi graafisen materiaalin tuottamiseen tai sidosryhmäviestintään.

5. Testaa tutkimuksen relevanssia jatkuvalla viestinnällä. Omaan tutkimusaiheeseen on helppo rakastua. Samalla voi unohtua, että tutkimuksen tulisi puhutella muitakin. Pienistä asioista tulee suuria, kun ne pyörivät vain omassa päässä. Tutkimus saa uudenlaisia merkityksiä, kun sen havainnot resonoivat muuallakin kuin omassa julkaisuluettelossa. Tutkimuksen vaikuttavuus, mediaseksikkyys tai verkkojulkisuus eivät ole itseisarvoja, mutta usein ne innostavat ja motivoivat niin tutkijaa kuin tutkimuksen rahoittajaakin.

(Kuva: Yves Klein, People begin to fly, 1961)

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Eräs keskieurooppalainen toimitusjohtaja toisti kerran tapaamisessa jatkuvasti, että hänen yrityksensä on tavattoman nopealiikkeinen. ”We are a fast-moving company”, sanoi hän vaikeasti ymmärrettävällä aksentilla. Tietysti firma oli oikeasti epäkiinnostava köntys, jonka kryptisten PowerPoint-himmeleiden tulkintaan olisi tarvittu munkkilatinan dosenttia. Johtaja kuitenkin toimi niin kuin häneltä odotetaan: hän pyrki antamaan yrityksestään niin hyvän kuvan kuin mahdollista. Ei kukaan odota mainospuheelta totuutta.

Kanadalais-amerikkalainen sosiologi Erving Goffman esitti kirjassaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) kuuluisan käsityksensä arkielämän rooleista ja näyttämöistä. Kuten teatterissa, on tavallisessakin elämässä päänäyttämö ja takahuone. Näyttämöllä luomme identiteettejä, joiden uskomme olevan muiden silmissä toivottuja ja joilla haluamme antaa myönteisen vaikutelman. Vuorovaikutustilanteissa häpeän välttely ohjaa niin näyttelijää kuin katsojaakin. Takahuoneissa, kuten kotona, naamiot riisutaan ja yksilö voi kokea olevansa oma itsensä. Silloinkin ihminen voi toimia erilaisissa rooleissa, mutta takahuoneissa käyttäytyminen on yleisesti vapaampaa ja outoihinkin rooleihin suhtaudutaan empaattisesti.

Työelämän kieli kuvastaa sitä, mitä odotamme työnäyttämön performansseilta. Yksi jo pitkään vallinneista ihanteista on se, että niin yksilön kuin organisaationkin tulisi pyrkiä dynaamisuuteen ja ketteryyteen. Molemmat sanoista ovat rajun kulutuksen myötä tyhjentyneet kouriintuntuvista merkityksistä. Toisaalta sanat ovat hyviä, koska ne voivat tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ketteryys avaa laajemman mielikuvien maailman kuin esimerkiksi sana ”nopeus”. Dynaamisuus puolestaan kuulostaa tekniseltä ja vierasperäiseltä, minkä vuoksi sen täytyy olla jotain hyvin hienoa. Sanat eivät varsinaisesti vääristele totuutta, ne vain tekevät siitä harmaata kiisseliä.

Ihanteet heijastuvat myös arkisempiin sanavalintoihin. Jonkin asian pohtiminen palaverissa on ”jumppaamista”. Kun ihminen vastaanottaa tehtävän, hän ”ottaa kopin”. Suunnitelma on ”pläni”, jonka ääntämyksellinen asu on kerrassaan piukean ponteva. ”Juoksemista” käsittelin tässä tekstissä. Jos työelämän ulkopuolinen ei tietäisi mistä on kyse, saattaisi hän kuvitella, että kyseessä on urheiluseuran pukuhuone.

Performanssi voi olla myös tietoinen ratkaisu ja tehokeino. Taiteista, kuten esimerkiksi teatterista, tanssista tai runoudesta, kumpuava esitystapa voisi voimistaa erilaisia sanomia. Monet korostavat juuri nyt tarinankerronnan merkitystä. Mutta voisiko tulevaisuuden radikaali ”pitch” olla esimerkiksi folk-laulu tai jazz-improvisaatio? Ei välttämättä, mutta taiteille ominainen absoluuttisen täydellisyyden tavoittelu on kuitenkin ihanteena tärkeä. Valitettavan usein ihanne saa väistyä käytännönläheisempien päämäärien tieltä.

Tutkimusmaailmassa taiteen ilmaisuvoimaa on kokeiltu performatiivisten sosiaalitieteiden piirissä. Suuntausta on käsitelty esimerkiksi Mary M. Gergenin ja Kenneth J. Gergenin artikkelissa Performative Social Science and Psychology (2011). Tieteen vaihtoehtoiset esitystavat ovat herättäneet närkästystä, mutta eräät filosofit ovat myös pitäneet tiedettä itsessään performanssina ja samalla problematisoineet tieteen ja taiteen erottelun. Usein performanssitaiteen ja sosiaalisen kommentaarin yhdistelmillä on pyritty vauhdittamaan yhteiskunnallisia muutoksia aktivismin hengessä. Kun pelkkä teksti pyrkii loogisesti koherenttiin kokonaisuuteen, voi performanssi vaikuttaa useampiin aisteihin ja hyödyntää esimerkiksi huumoria ja henkilökohtaisuutta tehokeinoina. Ennen kaikkea performatiivinen ote luo kiinnostavia yhteistyömahdollisuuksia tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille.

Työn arvot, kieli ja keholliset representaatiot elävät rinta rinnan. Tutkija Jaana Parviainen kirjoittaa useisiin lähteisiin viitaten siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus tuottaa eriarvoisuutta. Naisten ylipaino korreloi palkkauksen ja työllistymisen kanssa. Pitkät miehet tienaavat puolestaan enemmän ja etenevät johtotehtäviin helpommin. Tietyn ammatin kehollisiin ihanteisiin sopeutuva ihminen harvoin tunnistaa näitä vaatimuksia itsessään. Ihmiset elävät roolinsa todeksi ja tunnistavat näyttämöidentiteetin vasta siitä irtaannuttuaan. Erilaiset roolit tekevät arjen näytelmästä kirjavan: lumenpudottaja näyttää yleensä erilaiselta kuin copywriter, lääkäri poikkeaa rock-muusikosta. Elämän takahuoneissa heistä kaikki viihtyvät kauhtuneissa verkkareissa.

Henkilöbrändien myötä tietoisuus ja tavoitteellisuus ovat tulleet osaksi yksilöllistä identiteettipeliä. ”Itsensä johtaja” mittaa brändinsä arvon päivittäin kasvokkaistilanteissa ja sosiaalisen median palautesykleissä. Itsensä johtaminen edellyttää sitä, että ihminen osaa katsoa itseään ulkopuolelta. Jos ihminen on vanhanaikaisesti vain itsenäinen tai oma-aloitteinen, on vaarana otteen herpaantuminen. Hän vain elää identiteettiään sen tavoitteellisen hallinnan sijaan. Itsensä johtaja on valmis pitämään projektipalaverin yksityisyrityksessään milloin vain. Hän arvioi suoritustasonsa ja ottaa hikikarpaloisen selfien crossfit-salin peilistä. Tietoisuus identiteetin toiminnallisesta luonteesta voi olla toisaalta vapauttava kokemus: esimerkiksi amerikkalaisfilosofi Judith Butlerin käsitykset sukupuolen performatiivisuudesta ovat inspiroineet feministejä jo vuosikymmenten ajan.

Työelämän ulkonäkönormit ja performanssit ovat joka tapauksessa monipuolistuneet. Casual Friday on monessa paikassa Casual Everyday. Samalla höltyneiden tapojen taustalla väijyy kiristyneen kansainvälisen kilpailun imperatiivi, mikä tekee performansseista usein näennäisrentoja. Ihmisten näyttämölle tuoma ystävällinen hymy katoaa välittömästi, kun neuvotteluhuoneen ovi sulkeutuu perässä. Käytävällä käsi kouristuu älypuhelimen ympärille ja peukalo haravoi viestimassaa maanisdepressiivisellä otteella. Kepeys jää ideointipäiviin, vaikka luovuuden pitäisi olla vaikeaa ja kirjanpidon helppoa. Orwellilaisen doublespeakin tavoin niin korporaatiokieli kuin poliittinen puhe hämärtävät merkityksiä tietoisesti. Puheen ja performanssien pohjimmainen tarkoitus on yhä vaikeammin ymmärrettävissä. Se minkä näkee ei ole totta ja toisaalta usein se minkä näkee on kaikki minkä voi tietää.

Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Olin taannoin eräässä talouselämän ja politiikan seurapiiritilaisuudessa, jossa kuulin Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreckin kannustuspuheenvuoron alkavalle vuodelle. Oreckin sanoma oli tiivistetysti, että “tulevaisuus on sellainen jonka siitä teet” ja “tänä vuonna tsempataan”. Bodari Oreck esitti asiansa pontevalla kehonkielellä ja kovalla äänellä. Ihmiset olivat puheesta haltioissaan. Pidin itsekin puheen esitystavasta ja Oreckin karismasta, joskin sanoma jäi kaihertamaan muunkin kuin itsestäänselvyytensä vuoksi. Miksi?

Moni sanoo nykyään rutiininomaisesti, että “täytyy juosta yhä kovempaa”. Hokeman vertauskuvallinen merkitys voi tarkoittaa monia asioita, mutta oletan sen liittyvän ennen kaikkea siihen, että asioita pitäisi tehdä yhä nopeammin. Kun jostain väitteestä tulee hokema, on sen kyseenalaistaminen yhä vaikeampaa. Halu juosta kovempaa on muuttunut yleiseksi eetokseksi ja suositeltavaksi toimintatavaksi. En ole kuitenkaan varma, että kovempaa juokseminen tuottaisi niitä vaikutuksia, joita siltä halutaan. Kriittisen teorian keskeinen kehittäjä, saksalainen filosofi ja sosiologi Max Horkheimer piti kriittisen teorian kriteerinä sitä, että se pyrkii vapauttamaan ihmiset heitä orjuuttavista olosuhteista. Koska en pidä perusteltuna ”juosta” yhtään kovempaa, voin sentään ajattelun voimalla kyseenalaistaa ”juoksemisen” merkityksiä.

Entä jos pyrkisimme tekemään enemmän olennaisia asioita yhä hitaammin? Epäolennaisiakin asioita täytyy tehdä jonkin verran, koska joidenkin asioiden olennaisuutta on mahdotonta määritellä etukäteen. Hitauteen liittyy kaksi tärkeää asiaa: arvostelu- ja keskittymiskyky. Molempien tärkeys perustuu siihen, että pitkän prosessin aikana varhaisten väliarvioiden laiminlyönti kerrostuu yhä järkälemäisemmiksi virheiksi lopussa. Tsemppikulttuurin ja herkeämättömän ”pöhinän” aikakaudella maltillinen harkitsevuus näyttäytyy ikävänä jahkailuna. Harkitsija on luupäinen vastarannankiiski, joka arkailee epämukavuusalueelle heittäytymistä, vaikka hän vain yrittää piirtää kartan, jolla epämukavuusalueen saa haltuun helpommin. Kun harkitsija vielä hahmottaa kokonaiskuvaa, ovat muut jo siirtyneet ”brainstormauksesta” ”pitchaukseen” ja ”implementointiin”.

Juokseminen sumentaa näkökentän. Ilmiön havaitsee selkeimmin autolla ajaessa: mitä kovempi vauhti, sitä kapeammaksi ja lyhyemmäksi näkökenttä muuttuu. Hybris-sana kuvaa tilaa, jossa ihminen kokee liioiteltua itsevarmuutta. Hybriksestä on puhuttu sokaisevana ylpeytenä, johon liittyy myös kritiikin puute: hybriksessä oleva ihminen tunnistaa ympäristöstä vain hänelle itselleen suosiolliset signaalit. Kreikkalaisessa mytologiassa hybrikseen sortuneet kokivat Nemesiksen koston. Vääjäämätön jumalainen rangaistus rinnastuu useiden yritysten elinkaareen markkinoilla: satumaista kasvua seuraa usein syvä kriisi ja pahimmillaan tuho. Hybris voi siis ilmetä niin organisaatio- kuin yksilötasollakin. Voiko hybrikseltä välttyä kiivaan menestyksen aikana? Tuskin. Luen paljon taiteilijaelämäkertoja ja niistä voi havaita, että useimmat alojensa tähdet tunnistavat nuoruudestaan ns. kusipäävaiheen, jota on myös yleensä seurannut laadullinen notkahdus luomistyössä. Ihminen on perso imartelulle ja oman identiteetin suojaaminen tuhansien ulkopuolisten ihailulta on mutkikasta. Kaunista on toisaalta se, että Kanye Westin ja Salvador Dalín kaltaiset henkilöt osaavat tehdä narsismista ja suuruudenhulluudesta taidetta.

Korvavaloja valmistavan Valkee-yrityksen tarina on esimerkki siitä, että toiminnan kriittinen tarkastelu alkuvaiheessa olisi voinut ehkäistä suuremmat ongelmat myöhemmin. Yrityksen kehityskaaressa on myös ajoittaisia hybriksen merkkejä. Muistan, kun kuulin kaamosmasennusoireita helpottavista, aivoihin valoa suuntaavista “kuulokkeista” ensimmäisen kerran: jos nämä toimivat, on potentiaali aivan valtava. Potentiaalin nieli moni muukin, vaikka korvavaloihin liittyvissä alkuvaiheen tutkimuksissa tehtiin vakavia laiminlyöntejä ja henkilötason lehmänkauppoja. Toimittaja Oskari Onninen osoitti Valkeeta käsittelevässä artikkelissaan, miten kriittinen journalismi voi viedä yritykseltä viimeisenkin arvokkuuden: kynä päihittää kiiluvasilmäisen innovaatiokiiman. Ennen Onnista Valkeen tarinaan tarttui myös Ylen MOT-ohjelma. Varhaisen vaiheen kritiikki voi olla kullanarvoista ennen kuin Tekes- ja enkelimiljoonat sullotaan startup-sensaatioiden taskuihin. Tieteellistä ymmärrystä ja ennen kaikkea aikaa vaativa kritiikki on toisaalta äärimmäisen vaikea laji: toimittaja saa päiväkausien penkomisesta palkkion, mutta harva keskivertokuluttaja tai edes pääomasijoittaja ehtii perehtyä tiedejournaalien julkaisukriteereihin tai tutkimusasetelmien oikeaoppisuuteen.

Kritiikki on välittämistä. Kritiikittömälle ihmiselle kaikki on haljun yhdentekevää. Aivan sama. Kritiikki voi olla myös välinpitämättömyyttä, jos se on vain pakonomaista eri mieltä olemista. Kritiikin oikeaa määrää on vaikea arvioida. Hyvä ohjenuora lienee se, että kriittiselle asenteelle ominaisia, purkavia ja hajottavia näkemyksiä tulisi olla vähemmän kuin rakentavia ja kehittäviä ehdotuksia. Usein kuulee sanottavan, että neljännes negatiivista on sopiva sekoitussuhde. Kritiikin tarkoitus ei ole kuitenkaan yksinomaan virheiden etsiminen tai itsensä ja muiden ruoskiminen, vaan kriittinen analyysi voi päätyä myös kehuvaan lopputulokseen. Jos analyysi jää tekemättä, kulkee toiminta autopilotilla.

(Kuva: John Martin, n. 1823-1827)

Kiireen merkityksiä

Kiireen merkityksiä

Elämäni on kiireistä, sanoo moni. Kun asiaa tiedustelee kyselytutkimuksessa, on valtaosa tai ainakin suuri osa vastaajista yleensä samaa mieltä. Niin arkikokemuksen kuin erilaisten tutkimustenkin pohjalta voi sanoa, että kiire on merkittävä suomalaista nykytodellisuutta määrittelevä piirre.

Kiireen tunne voi olla reaktio ulkopuolelta tulevaan paineeseen, mutta myös sisäsyntyinen elämän järjestämisen tapa. Kiire on parhaimmillaan, kun siitä vastaa itse. Silloin kiire on vain joukko kiinnostavia asioita, jotka vaativat priorisointia. Tuskallisimmillaan kiire on silloin, kun se vyöryy päälle muiden ihmisten asettamina vaatimuksina. Monet elämänhallintaoppaat kompastuvat juuri tähän: niissä kuvitellaan, että yksilön vastuu kumoaa sosiaalisen todellisuuden.

Kiire on yhä vähemmän cool, tasapainoinen elämä on yhä enemmän pop. Jossain näiden välissä on intohimopohjainen antautuminen, jonka tapauksessa sekä ajallinen investointi että henkinen palkkio ovat suuria. Kiireellä kerskailu on tapa osoittaa, että moni taho maailmassa kaipaa juuri minun panostani (vaikka joku muukin voisi hoitaa saman tehtävän). Kiireitänsä korostava sanoo käytännössä, että minulla ei ole aikaa juuri sinulle tai tarjoamallesi asialle. Jokaisella on aikaa 24 tuntia vuorokaudessa.

Erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset reagoivat kiireeseen eri tavoin. Erityisherkän ihmisen käsite (HSP, highly sensitive person) on saanut Suomessa paljon huomiota viimeisen vuoden aikana Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan (2014, alkup. 1997) suomennoksen myötä. Erityisherkkiä ihmisiä on arvioitu olevan noin viidennes väestöstä. Kyseessä on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, joka johtaa tavallista suurempaan aistiherkkyyteen. Ilmiöstä on puhuttu myös aistien yliherkkyytenä. Erityisherkkä ihminen on allerginen kiireelle, koska se ylivirittää ja kuormittaa hänen elimistönsä: kokemus voi olla sekä henkinen että fyysinen. Oma reaktioni kiireeseen ja moniin muihinkin asioihin on lähellä tätä ääripäätä ja pyrin siksi pitämään elämäntapani varsin yksinkertaisena.

Moni nauttii kiireen tunteesta. Aikapaine, toiminta ja muutokset pitävät ihmisen hereillä, hän kokee jatkuvasti jotain uutta. Hän saa asioita aikaan. Kiireen tunne rinnastuu suurkaupunkilaiseen mentaliteettiin, jota saksalainen sosiologi ja filosofi Georg Simmel kuvasi osuvasti 1900-luvun alussa. Simmelin mukaan suurissa kaupungeissa elävien ihmisten sielunelämän hermostunut ja levoton älyperäisyys johtuu osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja toistuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden runsautta kompensoi suurkaupunkilaisen ”blaseerattu” kyllästyneisyys. Jos suurkaupunkilainen antautuisi täysin rinnoin kaikille kohtaamilleen ärsykkeille, kokisi hän psykologisen katastrofin.

Nykyaikainen, usein kaupunkimaisessa ympäristössä ja myös netissä elävä ihminen on verkostoitumisvelvoitteinen. Se, että tuntee jollain tasolla mahdollisimman suuren määrän ihmisiä, on arvo sinänsä. Tämä johtaa sosiaaliseen kiireeseen ja näyttäytymispaineeseen. Työelämässä olen kuullut sanottavan, että LinkedIn-yhteisöpalvelussa kontaktimäärän ”500+” (jolloin kontaktien tarkka määrä ei enää näy) saavuttanut henkilö on oikeasti hyvin verkottunut. Verkostojen hyötyä tuskin kiistää kukaan. Harva pohtii kuitenkaan verkostojen laadullisia piirteitä. Moni ekstrovertti pystyy keräämään jopa tuhansien tuttavuuksien massan, kun taas introvertimpi henkilö korostaa yksittäisten ihmissuhteiden syvyyttä määrän kustannuksella. Jälkimmäinen, usein pimentoon jäävä orientaatio johtaa niin yksityiselämässä kuin työssäkin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka voivat olla arvokkaampia kuin moikkaustason tuttavamassat ja pursuileva käyntikorttikotelo.

Olen viime aikoina tutkinut suomalaisia perheitä. Olen viettänyt aikaa useamman perheen kodissa ja tutustunut heidän elämäänsä. Monien perheiden elämää leimaa eräänlainen hahmoton kiire, josta puhutaan usein myös ruuhkavuosina. Perheissä on havaittavissa kaksi selkeää strategiaa, joilla kiirettä suitsitaan: jotkut pyrkivät aikatauluttamiseen, tehokkuuteen ja kiireen hallintaan projektijohtamisen tavoin. He vaikuttavat pohjimmiltaan nauttivan siitä, että elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista. Toiset puolestaan yrittävät padota kiireen. He minimoivat perheen ulkopuolelta tulevien vaatimusten, kalenterimerkintöjen ja tehtävien määrän. Näissä perheissä ei välttämättä harrasteta ”mitään erityistä”, vaan he korostavat esimerkiksi spontaania yhdessäoloa.

”Ei minkään erityisen” tekeminen ja kiireen hallitseminen ovat tärkeitä taitoja: ne aktivoivat hitaan ajattelun moodin, joka on viime vuosina saanut huomiota etenkin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjan (2011) myötä. Kahneman kuvaa kirjassa kahta ajattelun osa-aluetta, joita hän kutsuu systeemeiksi. Systeemejä ei ole sellaisenaan olemassa, vaan ne ovat kielellisiä abstraktioita. Ajattelun Systeemi 1 reagoi nopeasti ja intuitiivisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Systeemi 2 puolestaan pyrkii pidempiin loogis-rationaalisiin ajatteluketjuihin. Kiireen ja ärsykkeiden paineistaman elämän riski on se, että Systeemi 1 dominoi kaikkea ajatustoimintaa. Virhepäätelmien ja vaistonvaraisen sätkimisen määrä kasvaa.

(Kuva: Jonas Hansel)