Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Pasilan aamu oli märkä, kylmä ja pimeä. Kello oli 5:55. Taksikuski sanoi katsovansa lähetyksen tablettitietokoneeltaan. Kävelin Radiotalona tunnettuun rakennukseen, jossa Ylen aamu-tv:tä tehdään. Lämpiössä vuoroaan odotteli mies, joka oli yhdistänyt veganismin ja vaativan treenaamisen. Meikki, ohjeistus, kahvi. Suora lähetys 6:41. Yhdeksän minuuttia, ja kiitos käynnistä. Pasilan kadulla bussi pärski loskaa ohikulkijoiden päälle. Maailmaan oli jälleen tehotuotettu yksi puhuva pää.

Olen ollut työni puolesta esillä televisiossa, radiossa, sanomalehdissä ja medioiden verkkosivuilla. Joitain kymmeniä kertoja. Yksityiselämääni käsitteleviä juttuja ei ole tehty, ja hyvä niin.

Huomio on tuntunut joskus imartelevalta, mutta pääosin lähinnä siedän esillä oloa. Siitä on tullut osa työtäni. Jos minulla on median, ja ennen kaikkea sen yleisön, näkökulmasta kiinnostavaa sanottavaa, niin koen velvollisuudekseni kertoa asiani.

Muutamien isompien juttujen jälkeen on käynyt niin, että tuntematon henkilö tervehtii kadulla. Tai vieras ihminen kysyy: ”Hei, olitsä siinä yhdessä jutussa?” Tämä on lievästi kiusallista, koska tilanteessa konkretisoituu se, että olen siirtynyt julkisen tarkastelun kohteeksi. En ole enää anonyymi.

Henkilökohtaisia yhteydenottoja jutuista seuraa harvoin, mutta sosiaalisessa mediassa keskustelua on helppo seurata, etenkin Twitterissä. Joitain yhteistyösuhteita ja projekteja on alkanut median luoman herätteen myötä, mutta mikään myyntiautomaatti julkisuus ei ole.

Millä auktoriteetilla puhun mediassa? Käytän yleensä tutkijan titteliä, mutta minulla ei ole kuitenkaan akateemista arvovaltaa tai asemaa, jos maisterin tutkintoa ei sellaiseksi lasketa. Olen yksityis- ja julkisrahoitteisia projekteja tekevä konsulttitutkija, joka on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En halua väheksyä asemaani. Teen laadukkailla aineistoilla ja koetelluilla menetelmillä vaativia tutkimus- ja kehitysprojekteja, mikä on luonut pohjan substanssiosaamiselle. Joitain kertoja olen myös kieltäytynyt haastattelusta, jos en ole kokenut asiantuntemustani riittäväksi. Kommentoin usein aiheita, joihin akateeminen tutkimus ei ole ehtinyt reagoida. Tämä tarkoittaa esimerkiksi uusia nuoriso- ja populaarikulttuurin ilmiöitä.

Joskus tilanteet ovat koomisia. Toissa vuoden kesällä olin grillaamassa, kun Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimittaja soitti. Olin edeltävänä päivänä julkaissut nykyajan juppeja käsittelevän kirjoituksen, joka oli levinnyt sosiaalisessa mediassa nopeasti. Kyseessä ei ollut tutkimus, vaan pohdiskeleva esseekirjoitus. Media kuitenkin mielellään hyödynsi asiantuntijanäkemystä siitä, että juppikulttuuri on tullut takaisin. Makkaroita ja vihanneksia grillillä käännellessäni annoin toimittajan humoristisiin kysymyksiin muutaman vastauksen. Lopullinen Nyt-liitteen artikkeli tyytyi lähinnä referoimaan alkuperäistä blogikirjoitusta. Tekstini osui ajan hermoon, ja sitä käsiteltiin myöhemmin myös pääkaupunkiseudun paikallislehdissä. Oman blogin etu on se, että näkemyksiä voi esittää suodattamattomina. Asiantuntijalla voi olla myös oma media.

Toinen hauska tapaus liittyy Turkuun ja hipstereihin (joko saa nauraa?). Kun hipsteri-ilmiöstä tuli yleinen keskustelunaihe noin viisi vuotta sitten, alkoivat turkulaiset sanomalehdet pohtia mistä on kyse. Milloin hipsterit tulevat Turkuun? Missä heitä voi nähdä? Annoin ainakin viisi haastattelua erilaisiin turkulaisiin medioihin näistä aiheista. Eräs jutuista pohti, että onko hipsteri nettiajan nörtti (ei varsinaisesti). Kiinnostus heräsi myös Turun ulkopuolella. Kerran keskustelin YleX:n radiolähetyksessä siitä, että onko pituushyppääjä Tommi Evilä hipsteri (ehkä vähän). Mikä tärkeä ajankohtaisaihe!

Olen työskennellyt myös toimittajana, minkä vuoksi minulla ei ole ollut koskaan syytä demonisoida mediaa. Ymmärrän median toimintalogiikan. Tiedän myös, millaista puhetta toimittajat haluavat kuulla. Selkeää, konkreettista, muutama jännittävä anekdootti siellä täällä. Tämä on usein vastakohta tutkimukselle, joka on abstraktia, yleistä, eikä pyri herkuttelemaan tarinallisilla elementeillä. Asiantuntijan integriteettiin kuuluu se, että ajatuksia ei voi yksinkertaistaa, viihteellistää tai popularisoida vain median ehdoilla. Molempien on syytä tulla vastaan.

Haastattelutilanne on spontaani, eikä sitä voi täysin kontrolloida. Tämä voi olla ahdistavaa tutkijalle ja asiantuntijalle, joka on tottunut muotoilemaan ajatuksiaan jopa vuosia. Ennen haastattelua kannattaa pyytää alustava kysymysrunko, jos sellainen on olemassa. Aina ei ole. Epäselvyyksien varalle haastattelun voi myös nauhoittaa, tosin itse en ole niin tehnyt. Yhden haastattelun äänitin puhelimellani, koska toimittajan nauhuri oli rikki. Muutama ydinargumentti kannattaa miettiä valmiiksi, mutta samalla on tärkeää luottaa omaan tietopohjaan. Asiantuntemusta pitäisi vuosien työn jälkeen olla tarpeeksi (juuri siitä media on kiinnostunut), eikä viime hetken kertaus välttämättä selkiytä ajatuksia.

Kaiken julkisen näkyvyyden osalta ihmisen pahin kriitikko on usein hän itse. Oli kyseessä sitten esiintyminen, medianäkyvyys tai vaikka julkaistu kirjoitus, tietää vain puhuja ja kirjoittaja itse sen, mitä jäi sanomatta. Yleisö keskittyy siihen, mitä on sanottu. Oman itsekritiikkini suosikkikohde on sentimentaalisuus. En siedä ilmaisuja, jotka ovat tunteellisempia kuin niiden pitäisi olla. Saatan miettiä epäonnistunutta lausetta vuosia.

On myös hyvä muistaa, että lukijalle, katsojalle ja kuuntelijalle kyseessä on ohikiitävä hetki. Asiantuntija elää vain itse illuusiossa, että koko kansa on kokoontunut kuuntelemaan hänen punnittuja sanojaan. Puhuvat päät, sitaatit, keskusteluohjelmat, kolumnit ja muut media-artefaktit ovat kyyneleitä sateessa. Ne eivät katoa verkosta, mutta ne katoavat ajassa.

Ps. Kirjoittamani pamfletti ”Sekava nuoruus: Kuka olen, minne menen?” on julkaistu (TAT, 2017). Teksti käsittelee nuoria ja työelämää. Voit tilata ja ladata pamfletin ilmaiseksi täältä.

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Onko perusteltua, että maailman terävimmät aivot tuottavat tietoa, joka ei kiinnosta juuri ketään ja jonka vaikutukset jäävät arvailujen varaan? Maailmanpankki kertoi taannoin, että kolmannesta sen tuottamista raporteista ei ole koskaan ladattu järjestön verkkosivulta. Ironisesti latausmääriä tutkineesta raportista tuli yksi sivuston ladatuimmista.

Tapaus on tuskin ainutlaatuinen. Harva kuitenkaan myöntää ongelmaansa Maailmanpankin tapaan. Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää. Raporttien formaatti – pituus, ulkoasu, tiedon jäsentely – on monissa tapauksissa säilynyt samana vuosikymmeniä. Useimmat raportit onnistuvat kommunikoimaan vain omaa luotaantyöntävyyttään. Milloin viimeksi luit itse jonkin raportin alusta loppuun? Sanotaan, että organisaatioissa on paljon hiljaista tietoa. Entä jos tieto olisikin äänekästä?

Teen yhden asian selväksi. Minä rakastan tutkimuksien tekemistä, tiedettä, kevyempää kaupallista tutkimusta, akateemisuutta, luennointia, kirjastoja ja ylipäänsä kaikenlaista kehittynyttä ajattelua ja siihen liittyvää säätämistä. Joskus vihaan tutkimuksia; niiden triviaaliutta, kuivuutta ja tärkeilevyyttä. Laadukas tutkimuksellinen ajattelu yllättää, ilahduttaa ja auttaa näkemään maailman tarkemmin, uusista kulmista. Usein tutkimukset tarjoavat vain jonninjoutavuuksia ja nanometrin levyisen aiheen ylianalysointia. Niin hyvät kuin huonotkin asiat ovat johtaneet siihen, että haluan taistella paitsi paremman tutkimuksen myös kiinnostavamman tutkimusviestinnän puolesta.

Yksi kilpailukyky-yhteiskunnan harvoin kiistetyistä perusteeseistä on se, että tutkimus tuottaa innovaatioita ja tutkimukseen tulee resursoida yhä enemmän rahaa (olen pahoillani, jos joku nukahti tämän virkkeen aikana). Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

Tieteellä on itseisarvoinenkin puolensa. Esimerkiksi väitöskirja on viime kädessä tieteellistä kypsyyttä osoittava opinnäyte, jonka tekijä vihitään tiedeyhteisön täysvaltaiseksi jäseneksi. Väitöskirja kehittää tekijänsä ajattelua, jota voi hyödyntää muissakin yhteyksissä. Silti väikkäri tuntuu olevan monille lähinnä riippakivi. Siitä puhutaan tuskastuneeseen sävyyn. Tutkimusta tehdään ainakin viisi vuotta ja projekti paisuu kuin purkkapallo. Arvioiden mukaan puolet akateemisista artikkeleista jää vain vertaisarvioijien ja kustannustoimittajien lukemiksi. Satoja tuhansia tekstejä elää kuplassa, joka ei ole minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Asiaa ei helpota se, että tekstit ovat maksumuurien takana. Tiedeyhteisön toimintaperiaate on kuitenkin ankara: jos et julkaise, et etene. Miten joku pystyy motivoitumaan tällaiseen toimintaan? Tyhjiössä kirjoittaminen on yksinäinen ja itsekäs elämänpolku.

Olen aina pitänyt tutkijoista, jotka ovat valmiita popularisoimaan tiedettään. Suomessa julkisuuteen on mahtunut yleensä muutama akateeminen rokkitähti. Suosittuja ovat olleet esimerkiksi filosofit, kosmologit ja seksitutkijat. Perhe- ja lapsitutkijoillakin on vakiintunut asemansa naistenlehdissä. Nuoriso- ja trendiasiantuntijan roolissa olen itse antanut kymmeniä haastatteluja erilaisille medioille, pääosin sanomalehdille ja radiokanaville. Ymmärrän, että media pelottaa ja ärsyttää monia tieteentekijöitä. Media pakottaa yksinkertaistamaan, journalistit ovat allergisia jaarittelulle. Media käsittelee haastatteluja usein varsin luovasti. Kun jotain julkaistaan, on korjaaminen ja selittäminen jälkikäteen yleensä turhaa. Silti kieltäydyn haastatteluista vain silloin kun en tiedä aiheesta tarpeeksi.

Media on joka tapauksessa yksi niistä harvoista tahoista, jotka osaavat viestiä tutkimuksista. Tiedettä popularisoivat aikakauslehdet ovat Suomessa verraten suosittuja. Sanomalehdissä on mainioita tiedejuttuja ja -palstoja, jotka käsittelevät useimmiten luonnontieteitä, välillä humanistisiakin aiheita. Jani Kaaron kaltaiset poleemiset journalistit hyödyntävät tiedettä vallitsevien totuuksien kyseenalaistamiseen. Tutkimus voi olla ärhäkkääkin, kun sen tuo oikeaan yhteyteen ja esittää oikealla tavalla. Tutkimukseen vetoavassa argumentoinnissa on voimaa.

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirja Taisteleva tutkimus (2014) avaa toiminnallisia tutkimuksen muotoja. Jo kirjan nimestä voi arvata, että monet esimerkit tulevat etenkin vasemmistoaktivismin piiristä. Sorto, hegemonia, kapitalismi, prekariaatti, feminismi ja muut vastaavat aiheet esiintyvät kirjassa usein. Ne ovat arvokkaita teemoja, mutta taistelevan tutkijuuden idea olisi sovellettavissa myös moniin muihin yhteyksiin. Sosiologian klassikko C. Wright Mills (1916-1962) sanoi aikanaan, että “yhteiskuntatieteilijän älyllinen ja poliittinen tehtävä lankeavat yhteen ja yhdessä ne tarkoittavat aikakauden ahdistusten, ongelmien ja välinpitämättömyyden syiden ja piirteiden tutkimista”. Tiedon ja toiminnan suhdetta kuvaa praksiksen käsite, jossa ajattelu ja toiminta ovat dialektisessa suhteessa toisiinsa. Toinen ei edellä toista, eikä toista voi olla ilman toista. Taistelevan tutkijan on myös osattava liittyä yhteen muiden ihmisten kanssa. Hänen täytyy tarttua todellisiin ongelmiin.

Toimin itse pääosin kaupallisella sektorilla. Olisi kornia kutsua itseään taistelevaksi tutkijaksi. Taistelua bisnesmaailman tutkimuskäytännöt silti kaipaavat. Tutkimuksen tulee luoda säpinää. Sen pitää antaa todellisia puheenaiheita. Tiedon täytyy vaikuttaa käyttäytymiseen ja käyttäytymisen tietoon. Tutkimus täytyy kääntää ymmärrettäväksi puheeksi ja kauniiksi visuaalisuudeksi. Tutkimuksen tulee olla tarvittaessa nopeaa, tarvittaessa syvällistä. Joskus yleissivistävää, joskus tarkoin rajattua ja sovellettua. Pureudun tulevissa blogiteksteissäni siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

(Kuva: Stuck in Customs)