Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Otin yhteen Suomalaisen Työn Liiton tutkimuspäällikkö Jokke Eljalan kanssa heidän järjestämässään Tutkijoiden taisto -sessiossa. Esitimme argumentteja kolmen vastinparin alla. Edistysmielinen Jokke puhui digitalisaation, joustavuuden ja ideoinnin puolesta. Itse edustin näkökantaa, jota voisi luonnehtia konservatiiviseksi. Seuraavat kolme teesiä pohjautuvat käsikirjoitukseen, jonka tein sessiota varten.

Tarvitsemme työn ja kaupankäynnin analogisaation

Ihminen haluaa kaupankäynniltä ja asioinnilta muutakin kuin transaktion. Hän odottaa kohtaamisia, elämyksiä kaikille aisteille, tunnetason vuorovaikutusta. Tämä korostuu esimerkiksi siinä, mitä nuoret odottavat kaupallisilta tiloilta.

Digitalisaatio on parhaimmillaan silloin, kun se tekee itsensä näkymättömäksi: palvelun taustalta voi löytyä digitaalinen infrastruktuuri, joka ei kuitenkaan vaadi asiakkaalta mitään. Silloin voimme keskittyä tunnetason kokemuksiin. Vain ne jäävät mieleen.

Kaikki tunnistavat hyvän asiakaskokemuksen sellaisen kohdatessaan. Harva niitä osaa kuitenkaan tuottaa, etenkään säännönmukaisesti ja tasalaatuisesti. Tutkimusten mukaan noin kolmannes kuluttajista kokee, että todella hyvät asiakaspalvelukokemukset ovat harvinaisuus Suomessa. Samoin noin kolmannes on sitä mieltä, että myyjät suomalaisissa kaupoissa vaikuttavat siltä, että he eivät juuri välitä työstään. Tässä on kasvun paikka.

Kun työ ja kauppa leviävät joka paikkaan, kärsimme jatkuvasta tyytymättömyyden tunteesta. Olemme aina markkinoilla. Jokaiselta elämänalueelta löytyy osta-painike. Koska myynti ja markkinointi ovat läsnä joka paikassa, on mielemme täynnä tarpeita, jotka etsivät ikuisesti tyydytystään. Kärsimme ahmimishäiriöstä.

Työelämässä olemme aivan hukassa, kun kohtaamme toisemme tuntevina ja intuitiivisina ihmisinä. Tarvitsemme uusia vuorovaikutustaitoja ja kykyä ymmärtää nykyaikaisen työn ja kaupankäynnin sosiaalipsykologisia vaatimuksia. There’s no app for that. 

Teknologinen kehitys huolehtii itsestään ja merkittävillä digitaalisilla ratkaisuilla on liikevoimaa aina. Ne eivät kaipaa hengennostatusta ja herätyskokouksia. Ehdotan, että kaikki Suomen digitalisaatioseminaarit korvataan analogisaatioseminaareilla, joissa älypuhelimet jätetään narikkaan.

Inhimillinen työelämä on vakaa 

Harvat ihmiset ovat psyykkiseltä rakenteeltaan sellaisia, että he sietävät jatkuvaa muutosta ja joustavuutta. Onneksi sellaisiakin ihmisiä on, mutta useimmat meistä eivät ole sellaisia. Ihmisten henkinen hyvinvointi vaatii tulevaisuudessakin jämäköitä rakenteita ja turvallisen odotushorisontin.

Työmarkkinoiden iso kuva muodostuu edelleen pysyvistä toistaiseksi voimassa olevista työsuhteista. Tältä osin ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosikymmeniin. Niin sanottu itsensätyöllistäjien ryhmä, kuten freelancerit ja itsenäiset ammatinharjoittajat, on tilastollisesti marginaalinen ilmiö.

Tarkastelemme tulevaisuuden työelämää nuorten näkökulmasta emmekä ymmärrä sitä, että ihminen voi käyttäytyä eri ikävaiheissa eri tavoin. Nuorten käyttäytyminen tässä ajassa ei siis ennakoi sitä, millaisia he ovat tulevaisuudessa.

Elämäntilanne mahdollistaa nuorille sen, että he voivat kokeilla erilaisia asioita. Siksi he vaikuttavat joustavilta ja kameleonttimaisilta. Tarvitsemme sukupolvien välistä dialogia, emme alemmuudentuntoista nuoruuden ihannointia.

Meillä on valtava perspektiiviharha siinä, kun haluamme tuoda aina kulloinkin menestyvän pelifirman ketterät toimintatavat kaikkiin muihin suomalaisiin organisaatioihin. Kun pelifirma kyykkää hybriksen jälkeen, olemme ensin hyvin hiljaa ja alamme sitten vouhottaa seuraavasta menestyjästä.

Emme kiinnitä lainkaan huomiota yritysten sosiaaliseen koostumukseen. Jos pelifirma koostuu kolmekymppisistä sinkkumiehistä, ei sen pohjalta voi uudistaa sosiaalivirastoa. Silti uskomme kaiken muuttuvan, kun saamme käyttöömme 400 euroa tunnissa laskuttavan lean-konsultin.

Toiveet joustavasta työelämästä törmäävät niiden inhimilliseen mahdottomuuteen. Kun yksi järjestelmä alkaa joustaa, täytyy muidenkin järjestelmien joustaa. Lopputulos on kaaos, jota keskivertoihmisen psyyke ei kestä.

Meillä on liikaa ideoita

Kaikilla meistä on ideoita. Sinulla on ideoita, minulla on ideoita, Prisman kassalla on ideoita, Juha Sipilällä on ideoita, mainostoimiston AD:lla on ideoita. Osa ideoista on hyviä ja osa huonoja. Useimmilla ihmisillä on hyviä ideoita, etenkin jos niitä jaksaa kysellä tarpeeksi kauan. Sen huomaa kulutustutkijana. Jokainen haastattelemasi ihminen voi kertoa sinulle, miten esimerkiksi suomalainen vähittäiskauppa pelastetaan: halvemmat hinnat ja parempaa palvelua.

Rakastamme ideoita, koska ideoiminen on niin helppoa ja hauskaa. Vihaamme ideoiden toteuttamista, koska se pitäisi tehdä jo ennestään mahdottoman työkuorman ohessa. Emme suhtaudu ideoihin vakavasti, emme kunnioita niitä. Olemme oman elämämme juhasipilöitä: arastelemme toimeenpanon hetkellä. Meidän pitää keskittyä vain niihin ideoihin, jotka olemme valmiita ottamaan tosissamme.

Verkostoitumisemme on mukavuudenhaluista. Käymme oman alamme seminaareissa tapaamassa vanhoja tuttuja. Tällöin ideat eivät ristiinpölyty eikä niitä haasteta yllättävistä näkökulmista. Meidän täytyy tavata oikeasti erilaisia ihmisiä.

Erään helsinkiläisen oppilaitoksen rehtori kertoi, että hän istuu joka kuukausi yhden illan jossain Kontulan baarissa. Hän haluaa, että oma maailmankuva ei umpioidu eliitin kabinetteihin. Tämä on radikaalia toimintaa.

Kun tapetoimme ideointipäivässä neukkarin seinät post-it-lapuilla, saatamme samalla sopia jopa ideoiden toteuttamispäivän. Yleensä kuitenkin käy niin, että post-it-laput lakastuvat kuin vaahteranlehdet syksyllä. Emme edes muista ideoita seuraavana päivänä.

Mieleemme jää vain se, että työpajan pitäneellä palvelumuotoilijalla oli ihana peppu. Ideoinnista ja innovoinnista on tullut tyhjää ritualismia. Konkretiaa ei lisää se, että rakennamme ideoinnin pohjalta legoista tai muovailuvahasta jotain. Lopetetaan tällainen leikkiminen ja jätetään ideat ideoinnin ammattilaisille.

Meidän pitää vähentää ideoiden määrää, nostaa ideoiden laatua ja kasvattaa ideoihin liittyvää toimeenpanokykyä. Kärsimme ideointiväsymyksestä. Koemme häpeää, kun luonteeltaan ja kyvyiltään ideointiin sopimattomat ihmiset pakotetaan brainstormaamaan. Emme kunnioita ideoita.

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijaksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee perusteellisesti jonkin asian tai joukon asioita. Asiantuntemuksen ydin on kova tieto, mutta asiantuntija on myös asioita tunnusteleva, asioista tunteileva ja asioita intuitiivisesti kokeva. Asiantuntija on välillä asioita heikosti tunteva, mutta sitä hän ei mielellään myönnä. Asiantuntija on ollut perinteisesti asioita säilövä, mutta nykyaikainen asiantuntija on yhä enemmän myös asioita jakava. Arvo asiantuntijatiedossa itsessään vähenee ja se lisääntyy tiedon pohjalta syntyvissä sosiaalisissa prosesseissa.

Yksi karikatyyri perinteisestä asiantuntijasta on ns. päivystävä dosentti. Dosentti on lukenut rekkalastillisen kirjoja ja hänelle voi soittaa kysyäkseen jotain asiaa. Dosentin vastauksista syntyy lehtiotsikoita, kuten “Filosofi väittää: suomalaisten tulisi ryhdistäytyä henkisesti”, “Taloustieteilijä: eurosta luopuvat vain idiootit” tai “Seksologi: fellaation suosio laskussa”. Asiantuntija siis välittää ajatuksensa laajempien joukkojen tietoon. Näin voi tapahtua mediassa, mutta myös ihan tavallisissa organisaatioissa tai esimerkiksi kahdenvälisissä keskusteluissa. Asiantuntijoilla ja kaiken sortin tietokauppiailla on kuitenkin ongelma: Google on aika hyvä päivystävä dosentti.

Päivystävän dosentin ongelmasta seuraa, että pelkälle tiedolle täytyy tehdä jotain. Tiedosta tulee edetä käytäntöihin, sovelluksiin. Moni ennen ah-niin-raikas think tank haluaakin nyt olla do tank. Tietoa voi muotoilla, tiedon voi estetisoida. Tieto voi olla kaunista, mutta tyylittelyn tulee tapahtua tiedon ehdoilla. Laadukas informaatiomuotoilu lisää tiedon käytettävyyttä, omaksuttavuutta ja ymmärrettävyyttä. Se tuo uusia mahdollisuuksia lineaarisen tekstimuotoisen kerronnan rinnalle.

Asiantuntijatietoa voi lähestyä journalismin keinoin: tiedon voi kiteyttää vetäviksi otsikoiksi, jouhevaksi yleiskieleksi ja pituudeltaan napakaksi paketiksi. Tunteisiin vetoaviksi tarinoiksi. Tämä on useimmille tutkijoille hyvin vaikeaa. He haluaisivat kertoa kaiken tietämänsä ja vielä vähän päälle. Heidän PowerPoint-kalvonsa tursuavat yhä hienojakoisempia erittelyjä ja bullet point toisensa jälkeen selitetään hartaasti kuin merisää. Monille tutkijoille median tehokeinot, yksinkertaistaminen ja viihteellistäminen ovat ongelma sinänsä. He kirjoittavat koko elämäntyönsä parille ohjaajalle ja joukolle vertaisarvioijia ja se heille suotakoon. Maailmaa heidän tietonsa ei muuta.

Asiantuntija joutuu kamppailemaan huomiosta. Asiantuntija trimmaa henkilöbrändinsä kuntoon, on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, esiintyy, kirjoittaa blogia, kommentoi asioita myös oman erityisosaamisalueensa ulkopuolelta. Asiantuntija on läpeensä top-of-mind. Toisaalta asiantuntija ei tarvitse botoxia tai silmänkääntötemppuja tehdäkseen vaikutuksen: Hans Rosling ja Kimmo Vehkalahti ovat tehneet tilastotieteestä hauskaa varsin yksinkertaisin keinoin. Kukaan ei vain ollut ajatellut aiemmin, että tilastotiede voisi ylipäänsä olla hauskaa! Eräs mainosmies ohjeisti minua kerran, että uudessa ideassa pitää olla 90 prosenttia vanhaa. Juuri näin Rosling ja Vehkalahti ovat toimineet.

Tietoauktoriteetit murentuvat yhä herkemmin. Viime vuosien ravinto-opilliset sodat ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset keksivät jatkuvasti uudestaan, miten heidän tulisi syödä. Ravintotietouden vanhoja linnakkeita kohtaan hyökätään suu vaahdossa ja fiksuinkin perustein. Oman elämänsä kansalaistieteilijät kokoavat kirjavista lähteistä tietoa, jonka pohjalta he kyseenalaistavat viranomaisten tarjoaman tiedon. Usein he ovat oikeassa, mutta myös väärässä – tai kuka sen tietää? Karismaattisilla tiedontuottajilla on hyvä sauma: he lumoavat ihmiset ilmaisukeinoillaan ja vetoavat tarvittaessa myös näkemystensä tieteellisyyteen. Heille sosiaalinen media ja muut verkon rihmastot ovat uudenlaisten kansanliikkeiden hedelmällistä kasvualustaa.

Hakkerimentaliteetilla varustetut kansalaistieteilijät ovat omaehtoisia tietonsa suhteen. Ihannetapauksessa heidän tietonsa on hienostuneen subjektiivista. Jos heidän luomansa diskurssi on tarpeeksi vahva, voi se synnyttää jopa tieteen kaltaisen objektiivisuuden illuusion. He pystyvät vaikuttamaan tiedollaan ilman instituutioiden tukea, heidän tietonsa liikkuu salamannopeasti. Toisaalta he saattavat korostaa tiedon itseisarvoisuutta: monet intohimoisista Wikipedia-aktiiveista haluavat pysyä anonyymeina ja nauttivat vain pienen piirin arvostusta. He rakastavat tietoa ja sen jakamista. He eivät ole ympärivuorokautisia some-narsisteja.

Vaikka tieto herättää tunteita, suhtautuu moni asiantuntija tietoonsa perin järkevästi. Järkevä tietosuhde tuntuu itsestään selvältä. Onhan tieto järkeilyn lopputulos, eikö? Asiantuntija jopa näyttää järkevältä. Asialliselta! Asiantuntija hillitsee itsensä ja tukahduttaa tunteensa. Asiantuntija unohtaa järkevyytensä kerran vuodessa joraamalla ysärihittiä ja lääppimällä viestintäharjoittelijaa firman kehityspäivillä. Moni asiantuntija haluaa, että luovatkin prosessit ovat järkeviä. Siis rutinoituja, valvottuja, viinerinmakuisia ja kiskoilla eteneviä. Luovuus vaatii kurinalaisuutta ja suunnitelmallisuutta, mutta luovuuden harhaileva ja epävarma luonne pelottaa monia asiantuntijoita.

(Kirjoitus pohjautuu Asiantuntijatyön tulevaisuus -luentoon, jonka olen pitänyt kahdessa eri yhteydessä. Kuva: laverrue)