Kettu, siili ja neofiili

Kettu, siili ja neofiili

Jotkut ihmiset ovat kiinnostuneempia uusista asioista kuin toiset. Uteliaisuutta ja avoimuutta pidetään yleisesti ihmiselle suotuisina ominaisuuksina. Harva kiistäisi väittämää, että uusista asioista kiinnostuminen on itsessään arvokasta ja tarpeellista. Olisi radikaalia sanoa: “En ole juurikaan kiinnostunut uusista asioista.” Vaikka se olisi perusteltuakin! Ovathan vanhat asiat kuitenkin ajan saatossa osoittautuneet toimiviksi, niitä on koeteltu historian käänteissä. Vanhassa pysyminen luo elämään turvallisuutta. Eivätkö juuri vakaat rakenteet tee toiminnasta ennakoitavaa ja tehokasta? Eivätkö ”nuorison kotkotukset” ole ohimeneviä hairahduksia, joiden jälkeen palataan vanhaan ja tuttuun?

2010-luvun muutoksista sanotaan usein, että ne kiihtyvät eksponentiaalisesti. Tällainen puheenparsi on jo miltei klisee. Kiihtymisellä viitataan esimerkiksi prosessorien kehitykseen, tiedon määrän kasvuun ja ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ilmiöihin. Puhutaan jopa kaaoksen ajasta, jota leimaavat epätietoisuus, näköalattomuus ja säntäily. Onkin ilmeistä, että esimerkiksi muutokset ihmisten välisissä viestintätavoissa aiheuttavat ja ovat jo aiheuttaneet merkittäviä, kaikille elämänalueille yltäviä mullistuksia.

Amerikkalainen kulttikirjailija, kulttuurivaikuttaja ja “sissiontologi” Robert Anton Wilson (1932-2007) on pohtinut neofiilin persoonallisuustyyppiä. ”Kaiken agnostismiin” ja herkeämättömään epäilyyn pyrkinyt Wilson oli epäilemättä itsekin jonkin sortin neofiili. Wilsonin mukaan neofiili pystyy mukautumaan nopeasti äärimmäisiinkin muutoksiin. Neofiili suhtautuu kielteisesti, jopa halveksuen perinteisiin, toistoon ja rutiineihin. Neofiili yksinkertaisesti kyllästyy vanhoihin asioihin ja haluaa samalla lähes pakkomielteisesti kokea uusia asioita. Neofiili on luonnostaan kapinallinen ja vallankumouksellinen. Hän haluaa aiheuttaa sosiaalista ja henkistä levottomuutta ympäristössään.

Tulevaisuus- ja trenditutkimus ovat eräänlaisia ammattimaisen neofilian lajeja. Yritysmaailman neofiilit pyrkivät kuvaamaan nykyhetken keskeisiä muutosvoimia. He antavat aavistuksia siitä, millainen maailma voisi olla ja millainen se kenties tulee olemaan. Futuristeilla on laaja käsitys siitä, millaiset ideat, liiketoimintamallit ja organisoitumisen tavat toimivat tällä hetkellä. He myös pyrkivät kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen siitä, mikä on eri ilmiöiden liikesuunta ja millaisia keskinäisvaikutuksia trendeillä on. Futuristien pyrkimys ajanmukaisuuteen ja “pulssilla oloon” on olemukseltaan lähes neuroottista.

Kaupallinen trenditutkimus liikkuu usein markkinatutkimuksen, yhteiskuntatieteellisen aikalaisdiagnoosin ja journalistiikan rajapinnoilla. Markkinatutkimuksellinen lähestymistapa avaa ilmiöiden kokoluokan. Toistuvilla mittauksilla voidaan nähdä myös ilmiöiden kehityssuunta. Aikalaisdiagnoosi pyrkii puolestaan määrittelemään ajan hengen, se kuvaa kullekin ajalle ominaista kulttuurista ilmapiiriä ja miljöötä. Aikalaisdiagnoosi yhdistää monia aineistoja ja edellyttää myös tiivistä mediaseurantaa. Aikalaisdiagnostikon keskeinen ominaisuus on kulttuurinen herkkyys. Tutkijoiden lisäksi hyviä ajan hengen aistijoita ovat usein kirjailijat, musiikintekijät ja muut taiteilijat: Zeitgeist kismittää heitä ja he haluavat esittää siitä tulkintoja. Journalistinen lähestymistapa puolestaan viittaa siihen, että ilmiöihin tartutaan nopeasti. Ne myös analysoidaan ja raportoidaan ripeästi.

Tietyt ajattelumallit ja -tavat helpottavat tulevaisuuden ja trendien ennakointia. Amerikkalainen tilastotieteilijä Nate Silver on soveltanut Isaiah Berlinin klassista ajatusta ketuista ja siileistä The Signal and the Noise: The Art and Science of Prediction -kirjassaan (2012). Kyseessä on pelkistetty dikotomia kahdesta inhimillisen ajattelun perustyypistä. Historian merkittävimpien ajattelijoiden joukossa on sekä kettuja että siilejä, ja ihminen voi elämänsä aikana myös liikkua näiden ideaalien välillä. Miten ketut ja siilit sitten eroavat toisistaan?

Kettu on monialainen. Hän poimii ideoita monista ajattelusuuntauksista ja paradigmoista. Siili keskittyy yhteen tai enintään muutamaan suureen ideaan, joihin oma ajattelu nojaa. Siili saattaa suhtautua skeptisesti vieraisiin ajattelumalleihin. Siili metsästää yhtä suurta ideaa, kettu puolestaan keräilee monia pieniä ideoita. Ongelmia ratkaistessaan kettu on mukautuvainen ja hyödyntää useita erilaisia lähestymistapoja samanaikaisesti. Siili pyrkii puolestaan hyödyntämään yhtä erikoisosaamisaluettaan. Uuden tiedon siili soveltaa olemassaolevaan malliinsa. Kettu sietää maailman monimutkaisuutta ja hyväksyy sen, että monet asiat ovat paitsi ratkaisemattomia myös ennakoimattomia. Siili puolestaan rakentaa hallittuja järjestelmiä, jotka toimivat selkeiden periaatteiden mukaan. Kettu on empiristi ja luottaa enemmän havaintoihinsa kuin teoriaan. Siili uskoo, että eri asiat ovat ilmentymiä jostain itseään suuremmasta teoreettisesta kokonaisuudesta.

Siilin kiistaton etu on syvällinen ymmärrys jostain yksittäisestä asiasta. Siili on malliesimerkki siitä, miten olemme tottuneet määrittelemään asiantuntijan: “Asiantuntija X tuntee asian Y hyvin perusteellisesti. Hän on Y:n johtava asiantuntija maassamme.” Siilin selkeät ja voimakkaat näkemykset kiinnostavat esimerkiksi mediaa, eikä siili ajaudu “toisaalta, toisaalta” -jaaritteluun. Ketun asema on kyseenalaisempi: hänellä ei ole välttämättä yhtäkään yksittäistä syvällistä osaamisaluetta. Ketulla on kuitenkin hyvässä lykyssä kyky punoa lankoja yhteen ja luoda synteesi, johon siilit eivät kykene. Ketun on vaikea siilin tapaan olla kovin itsevarma, koska hän tietää mitä ei tiedä (minkä lisäksi on tietysti tietoa, joka on tietämätöntä!). Ketun laaja-alainen katse tekee hänestä siiliä paremman ennakoijan.

Monissa työn tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa ketun profiili määrittääkin ihanteellista kuvaa asiantuntijasta. Tällainen henkilö pystyy toimimaan monilla sektoreilla, hänen ajattelunsa on elastista eikä hän lukitse toimenkuvaansa tai identiteettiään kovin tarkasti. Koska hän on epävarma ja toisaalta valpas tulevaisuuden suhteen, on hän valmis kokeilemaan jatkuvasti erilaisia asioita. Kriittiset työelämätutkijat ovat sättineet nykypäivän kettuja siitä, että moiset verkostosukkulat ovat jatkuvasti kiinnostuneita kaikesta, mutta eivät aidosti välitä mistään. Vaikka ketut nauttivatkin notkealiikkeisyydestään, on heidän syytä vältellä helppoheikkimäistä opportunismia ja neofiilien historiattomuutta.

(Teksti perustuu esitykseeni 15/30 Researchin Ajatuslaboratorio-aamuklubilla 28.2.2014.)

Futuristin outo ammatti

Futuristin outo ammatti

Futuristin tehtävä on ennakoida, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tehtävä ei ole helppo, koska kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Futuristin täytyy siis luoda maallikkoarvioita täsmällisempiä ja todennäköisempiä tulevaisuuskuvia. Tulevaisuuksia pohtiessaan futuristi voi poimia työkalupakistaan erilaisia vasaroita ja meisseleitä. Havainnollistan tätä pyörittelemällä erään miniskenaarion todennäköisyyttä.

Oletetaan, että haluan huomenna illalliseksi lohta, koska sen kilohinta on poikkeuksellisesti vain kuusi euroa. Koska ostohetki sijaitsee hyvin lyhyen aikavälin tulevaisuudessa, voi aikeen toteutumista pitää varsin todennäköisenä. ”Hän ostaa illalliseksi lohta, koska se on halpaa” -skenaario näyttää päällisin puolin robustilta. Todennäköisyyttä lisää se, että lohta myyvä marketti sijaitsee rutiininomaisen kotimatkan varrella.

Tulevaisuus liikkuu usein optimismin ja skeptisismin välillä. Lohen alhainen hinta herättääkin epäilyksiä. Kenties kala on pumpattu täyteen kemikaaleja ja kasvatettu surkean pienessä altaassa. Ehkä lohen koostumus on jauhoinen ja rasvainen. Jos lohi on fileoitu, on se saattanut tulla Norjasta Suomeen Thaimaan kautta. Voinko luottaa kalatiskin herrasmiehen vakuutteluihin siitä, että ei ole syytä olla huolissaan?

Numeroita on hyvä olla, koska niihin uskoo kylmäkiskoisinkin konserninjohtaja. Koska skenaario valahti jo epäilyn asteelle, voin täsmentää sitä määrällisellä kyselytutkimuksella 30-35-vuotiaiden helsinkiläismiesten keskuudessa. Kyselyä varten voin laatia väittämiä kuten ”olen lisännyt kalan syöntiä viime vuosina” tai ”syön mieluummin kalaa kuin muita lihoja”. Jos tarkastelen myönteisesti vastanneiden prosenttiosuuksia korkeakoulutettujen segmentissä, voin olettaa, että ne korreloivat ainakin jonkin verran oman elämäntapani kanssa. Voin myös yrittää etsiä aiemman vastaavan tutkimuksen, jolloin pystyn tekemään ajallista vertailua eri mittausten kesken.

Tulevaisuus antaa vihjeitä itsestään. Voin tarkkailla uusia ruokakulttuurin ilmiöitä lähiympäristössäni ja metsästää niin sanottuja heikkoja signaaleita. Muutaman karvalakkivuoden jälkeen sushi näyttää kasvattaneen suosiotaan: kenties voisin valmistaa lohen japanilaisittain ja pitää kutsut! Saatan pohtia, millaisen vaikutelman sushi-illallinen antaisi ja mikä on lohen asema keskiluokkaisissa kulttuurisen pääoman kamppailuissa. Kutsut sisältäisivät myös epäonnistumisen riskin, koska en ole valmistanut kyseistä ruokalajia ennen.

Tulevaisuus on nykyhetken intentioissa. Voin hyödyntää datamassoja louhivaa verkkoanalytiikkaa ja kartoittaa kalansyöntiaikeita nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Kuinka moni on maininnut tänään tweetissään sanan “kala” tai ”lohi”? Onko lohen polkuhinta luomassa kohtuuttoman ryntäyksen markettiin? Onko syytä varautua kalan loppumiseen? Onko jostain lohireseptistä syntynyt sosiaalisen median sensaatio viime aikoina? Onko joku julkisuuden sankarikokki intoillut lohen puolesta?

Voin myös kysyä asiasta erilaisilta päivystäviltä dosenteilta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on jo joitain vuosia ollut ruokakulttuurin professori. Kipakan mielipiteen halvasta lohestani voisin saada joltain bloggaajalta, “biohakkerilta” tai ruokakulttuurin nuorelta radikaalilta, jotka todennäköisesti hyökkäisivät suu vaahdossa viljeltyä lohtani kohtaan. Puoltavamman näkemyksen tarjoaisi todennäköisesti joku teollisuuden edustaja. Hän korostaisi vakaata laadunvalvontaprosessia, jonka myötä lohessa ei ole antibioottijäämiä tai torjunta-aineita.

Voin pohtia kalansyöntiä suhteessa erilaisiin trendeihin. Voin rakentaa lukuisista nano-, mikro-, makro- ja megatrendeistä visuaalisen mallin, jossa trendien keskinäisiä vaikutussuhteita on hahmoteltu. Lohen ympärille kertyisi todennäköisesti ilmiöitä kuten kasvispainotteinen syöminen, lähiruoan suosiminen, uusi lautasmalli, holistinen hyvinvointi ja paleodieetti. Voin pohtia, mitkä näistä ilmiöistä sivuavat omaa elämääni.

Jo tällainen pintaraapaisu osoittaa, että analyysi voi rakentua monista kerroksista. Kompleksisuutta lisää kommunikaation määrän kasvu. Monimutkaisuus vaatii luottamusta intuitioon. Gonzo-futuristiksi itseään kutsuva Justin Pickard on yksi harvoista tietämistäni tulevaisuuseksperteistä, jonka työssä on eräänlainen postmoderni tatsi. Pickard kirjoittaa gonzo-futuristin manifestissaan: ”Gonzo futurism wants you to listen to your amygdala: elevate the subjective, the emotional, and the memetic. Future shock is social and psychological, so keep asking: how do these observations make you feel?”

Navigointikokemus tiedon paljoudessa on joskus sekava. Identiteettikriisi on tyypillinen aloille, jotka tutkivat jatkuvasti muuntuvia sosiaalis-inhimillisiä todellisuuksia. Jotkut taistelevat häilyväisyyttä vastaan vetäytymällä kattojärjestöihin ja haikailemalla sertifikaattien perään. He hoitavat oireita tunnistamatta taudin syitä. Futuristin tulisikin hyväksyä roolinsa eräänlaisena kaaospilottina, näyttää keskisormea puiseville standardointipyrkimyksille ja olla ylpeä monikasvoisuudestaan.

(Kuva: State Of Mind Those Who Go, Umberto Boccioni, 1911)