Hetki vieraan ihmisen elämässä

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Yksi suurimpia etuoikeuksia tutkijan työssä on se, että voi tehdä lyhyitä vierailuja tuntemattomien elämään. Tutkimusmenetelmien kielellä tämä tarkoittaa yleensä etnografiaa tai syvähaastattelua, siis joidenkin tuntien tai jopa päivien mittaista läsnäoloa tutkittavan luonnollisessa ympäristössä. Kyseessä on miniatyyrinen ihmissuhde, joka alkaa ja katkeaa kuin veitsellä leikaten. Tarkkaavaiselle havainnoijalle ja kuuntelijalle vierailu tarjoaa rikkaan aineiston, jota on mahdotonta kerätä millään muulla tavalla. Etnografia-sana herättää usein mielikuvan antropologista tutkimassa Polynesian heimoyhteisöjä, mutta etnografista tutkimusotetta hyödynnetään myös esimerkiksi urbaanin elämän kulutuskonteksteissa. Etnografia ei ole toisaalta kovin kaukana tutkivan journalismin genrestäkään ja ovatpa jotkut puhuneet “journografiastakin”.

Jos tarkastelen etnografiaa sosiologin hattu päässä, olen kiinnostunut ihmisten elämäntavasta, yhteiskunnallisista näkemyksistä, kulttuurisesta pääomasta ja sosiaalisista verkostoista. Kulutustutkijana huomio kiinnittyy ostopäätöksiin ja niiden perusteluihin, markkinointiviestien tulkintaan, brändisuhteisiin ja esimerkiksi perheen taloudenpidon prioriteetteihin. Futuristina olen kiinnostunut tulevaisuutta ennakoivista muutoksista ihmisten arjessa sekä ihmisten odotuksista, haaveista ja unelmista tulevaisuutensa suhteen. Saatan myös kiinnittää huomiota siihen mikä ei muutu. Esimerkiksi ihmisten ajankäyttötottumukset ovat pysyneet hyvin vakaina jo vuosikymmeniä, siksi muutoksen siemeniä täytyy tulkita maltillisesti. Lopputuloksena syntyy joka tapauksessa eräänlaista tulevaisuusorientoitunutta markkina-antropologiaa.

Etnografi joutuu outoihin ja yllättäviin tilanteisiin. Eräässä perheessä lapsia oli ainakin seitsemän ja heidät oli synnytetty noin 10 vuoden sisällä. Heistä yhtä piti haastatella ja muut seurasivat tilannetta kuin jatkoaikaa jääkiekon Suomi-Ruotsi -pelissä. Kerran haastatellun aviomies puolestaan tuijotti minua jäätävä ilme kasvoillaan sanomatta sanaakaan. Keravalaisella jäteasemalla liikuin kypärä ja huomioliivi päällä. Eräs eläinoikeusaktivisti puolestaan suhtautui tutkimuksen kaupallisuuteen torjuvasti, mutta yllättyi lopulta siitä, että olin hyvin samanhenkinen ihminen kuin hän. Graffitimaalareiden tapauksessa perusluottamuksen rakentaminen edellytti usein erityistä huolellisuutta: itse edustin virallishenkistä instituutiota ja maalarit olivat puolestaan lain rajamailla liikkuvia alakulttuuri-ihmisiä aikana, jolloin ilmiön ympärillä vellova julkinen keskustelu oli poikkeuksellisen tulehtunut.

Tällaiset sattumukset ja etnografia yleisestikin pitävät tutkijan perspektiivin laveana. Ihmiset elävät kuplissa, jotka muodostuvat heidän tuttavapiiristään, maantieteellisestä liikkuma-alastaan, viestintätottumuksistaan ja esimerkiksi ammattiryhmästään. Usein avarakatseisinakin esittäytyvillä ihmisillä tämä kupla saattaa olla hyvinkin pieni. He tuntevat itsensä sivistyneiksi, mutta eivät ole koskaan jutelleet perussuomalaisen kanssa Nakkilan huoltoasemalla. Jos aineistot ovat monipuolisia, pystyy tutkija välttämään kokemuspiirinsä umpioitumisen. Kymmenen demografisesti vaihtelevaa haastattelua on kuin päivä yleisessä saunassa, paitsi että naisiakin on mukana! Hyvä aineisto mahdollistaa antropologi Clifford Geertziä mukaillen tiheän kuvauksen, jossa hahmottuu sekä toiminta että konteksti.

Koti on yksityinen tila. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Siksi ihmiset ovat usein hieman varautuneita ja pidättyväisiä, kun tutkija on paikalla. Luontevan ja vapautuneen tunnelman luominen onkin yksi kriittisimmistä seikoista etnografian alussa. Dokumentointikalusto luo omat haasteensa. Videoitu materiaali kiinnostaa tutkimuksen yleisöä, mutta kamera myös joskus ujostuttaa tutkittavia. Harvoin tosin yhtään enemmän kuin pelkkä ääninauhuri. Pikakirjoittaminen paperille takaa välittömän tunnelman, mutta vaikeuttaa kuuntelemista ja tilanteeseen keskittymistä. Kokonaisuuden kannalta olen tullut siihen tulokseen, että videointi kannattaa aina kun se on mahdollista.

Moni etnografi on herkeämätön aikalaistarkkailija työn ulkopuolellakin. Julkiset kulkuvälineet ovat oivia paikkoja tähän tarkoitukseen. Olen jo vuosien ajan seurannut narkomaanien touhuilua aamuratikassa. He ovat yleensä matkalla hakemaan annosta, mikä näkyy heidän optimistisesta olemuksestaan. Heillä on hetkellistä maksukykyä ja he ovat aamuyöstä nauttineet jotain piristävää. Olen kehittänyt kykyä erottaa subutexin, amfetamiinin ja esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjät toisistaan. Aloittelevien kovien aineiden käyttäjien habitus on yleensä vielä melko yhteiskuntakelpoinen ja heidät tunnistaa vain pupillien pistävästä olemuksesta, pitkän linjan addikteilla iho on jo haavautunut ja kalvakka ja hampaita on vähän. Monilla on Reindeerspotting-elokuvan tapaan räppihenkinen habitus. Kurjia tuntemuksia herättävät he, jotka ovat jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa ja vasta vihkiytymässä huumekulttuuriin. He voisivat vielä valita toisin.

Omista asioista kertominen on terapeuttista. Arjen keskusteluissa monet odottavat vain omaa suunvuoroaan muita kuunnellessaan. He haluavat kommentoida kaikkea omasta näkökulmastaan ja keskustelukumppani toimii lähinnä ponnahduslautana omille ajatuksille. Etnografi ei voi toimia näin, vaan hänen täytyy olla aidosti kiinnostunut haastateltavasta, kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja minimoida oman egonsa rooli. Usein lyhyt, odottava hiljaisuuskin on toimiva jippo. Pienimuotoinen oman elämän ja mielipiteiden avaaminen on toisaalta usein paikallaan, haastattelija ei ole kuitenkaan kone. Kenties kuuntelun intensiivisyydestä johtuen monissa haastatteluissa on eräänlainen terapeuttinen pohjavire. Haastateltava vapautuu avautuessaan ja tajuaa lopulta, ettei ole koskaan pohtinut ääneen monia käsitellyistä asioista. Ja juuri kun keskustelusta on tullut luottamuksellinen, loppuu usein aika! Mieti omakohtaisesti: milloin viimeksi kuuntelit puolisoasi tai parasta kaveriasi niin, että olit itse äänessä vain viisi prosenttia keskustelun ajasta? Kannattaa kokeilla, se nimittäin tuntuu työltä.

Kun informaatiodieetti närästää

Olen tietoläski. Se tarkoittaa informaation ylensyöntiä. Termiä käytti eräs tutkija kuvatessaan ihmisiä, joiden henkilökohtainen tiedonhallinta on heikkoa. Liekö omakohtaistakin, koska tiedon ahmiminen on tyypillistä ellei peräti välttämätöntä kyseiselle ammattikunnalle. Miksi tietoa sitten pitää kahmia kaksin käsin?

Maailmasta eivät mielenkiintoiset, jollain tavalla dokumentoidut asiat lopu. Uteliaalle ihmiselle tämä on ongelman ydin. On vain hauskaa tietää enemmän. On kuitenkin olemassa vaikeasti määritettävä raja-arvo, jolloin ahmiminen kääntyy itseään vastaan. Tieto ei enää sula, vaan se vetää aivot tukkoon. Tieto ei jää muistiin, se tuntuu sirpaleiselta ja yhdentekevältä. Se ei synnytä uusia yhteyksiä olemassa olevan tiedon kanssa.

Ajatus informaatiodieetistä pohjautuu siihen, että omaksuttua tietoa tulisi tarkkailla ruokavalion tavoin. Etenkin silloin, jos elämä koostuu pitkälti tiedon keräämisestä, muokkaamisesta, järjestelystä ja siirtelystä. Jos tieto on digitaalisessa muodossa, seurantaa voi automatisoida eri tavoin. Esimerkiksi Scoopinion-sovelluksella voi seurata omaa “mediajalanjälkeä” varsin havainnollisella tavalla. Analogiset mediat puolestaan kertyvät pinoiksi pöydille ja hyllyihin.

Useimpien informaatiodieetti on varsin rutinoitunut. Sen kulmakivet voivat olla esimerkiksi Helsingin Sanomat, Kauppalehti ja puoli yhdeksän uutiset. Dieetti on turvallinen, ja sisällöllisesti ihan pätevä ja luotettava. Dieetti on ongelmallinen, jos ihminen haluaa ajatella asioita joita muut eivät ajattele tai jos hän haluaa nähdä maailman sellaisena kuin ei ole tottunut sitä näkemään. Alf Rehn kertoi kerran, että hän oli osana erästä konsultointiprojektia pakottanut yrityksen johtohenkilöt lukemaan vasemmistolaisliberaaleja sanomalehtiä konservatiivijulkaisujen sijaan. Vastustus oli ollut huomattava, mutta edut olivat hahmottuneet pian. Ihmisten maailmankuva oli raikastunut silmänräpäyksessä.

Ihminen on elitistijuntti, jos hän ei koskaan lue Seiskaa tai Alibia. Highbrow-informaatiota pitää sotkea kaiken maailman sonnalla. Pillerihumalassa toikkaroiviin white trash -ikoneihin kiteytyy suuri osa maailman absurdiudesta. Huimassa lennossa oleva Vice-media ymmärtää korkean ja matalan välillä surffailun edut. Vice voi kertoa liimaa imppaavista Somalimaan katulapsista, mutta yhdistää samaan artikkeliin oivaltavaa yhteiskunnallista analyysiä. Samaan tapaan kirjoitti Hymyn tähtireportteri Veikko Ennala 1960- ja 70-luvuilla.

Ian Leslien artikkeli Intelligent Life -lehdessä kuvaa osuvasti sitä, että internet voisi olla maailman suurin serendipiteettikone, mutta käytännössä on sitä harvoin. Vaikeasti kääntyvä serendipiteetti-sana tarkoittaa onnekasta sattumaa tai “sattumahdollisuutta”. Netillä onkin taipumus yksipuolistaa ihmisen maailmankuvaa. Verkosta löytää sen, minkä sieltä haluaa löytää. Sosiaalinen media supistaa näkökulmaa entisestään, koska omat verkostot koostuvat ihmisistä, jotka edustavat samaa yhteiskuntaluokkaa, harrastavat samoja harrastuksia, kuuntelevat samoja bändejä, peukuttavat samoja Helsingin Sanomien kolumneja, herkistyvät samojen sympatiasisältöjen äärellä. Jos verkossa haluaa yllättyä, täytyy sen eteen tehdä töitä!

Työn tulevaisuuteen erikoistunut professori Lynda Gratton on ennakoinut, että ihmiset tarvitsevat tulevaisuudessa yhä enemmän “kognitiivisia assistentteja” hallitakseen päivittäistä informaatiokuormaa. Kognitiivinen assistentti voi olla jokin Sirin kaltainen teknologia, mutta myös globaaleilta freelancer-markkinoilta hankittu henkilö. Näin Gratton kuvaa The Shift: The Future of Work Is Already Here -kirjassaan Alfie-nimistä kognitiivista assistenttia: “Alfie is unique – it’s a machine that uses artificial intelligence to build a logic which best fits Jill’s context and working patters, and evolves as Jill’s preferences become clearer.”

Lihasta ja verestä koostuvia assistentteja tulevat käyttämään jatkossakin ne, joilla on siihen varaa. Tekoälyyn perustuvia tiedonmurskaajia voivat käyttää puolestaan kaikki, joilla on jonkinlainen kehittynyt älylaite käytössään. Toisaalta tietolihomisen voi pysäyttää ilman apuriakin. Kuulin taannoin kahdelta IT-alalla toimivalta johtajalta, että he näkevät jo orastavana trendinä siirtymän takaisin yksinkertaisiin peruspuhelimiin. Ihmiset ovat havahtumassa jatkuvien keskeytysten, pakonomaisen virtuaaliläsnäolon ja sirpaleinformaation huonoihin puoliin. Koska pidän kokeiluista, saattaa yksi tulevista blogikirjoituksistani ollakin nimeltään “viikko ilman älypuhelinta”.

Futuristin outo ammatti

Futuristin outo ammatti

Futuristin tehtävä on ennakoida, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tehtävä ei ole helppo, koska kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Futuristin täytyy siis luoda maallikkoarvioita täsmällisempiä ja todennäköisempiä tulevaisuuskuvia. Tulevaisuuksia pohtiessaan futuristi voi poimia työkalupakistaan erilaisia vasaroita ja meisseleitä. Havainnollistan tätä pyörittelemällä erään miniskenaarion todennäköisyyttä.

Oletetaan, että haluan huomenna illalliseksi lohta, koska sen kilohinta on poikkeuksellisesti vain kuusi euroa. Koska ostohetki sijaitsee hyvin lyhyen aikavälin tulevaisuudessa, voi aikeen toteutumista pitää varsin todennäköisenä. ”Hän ostaa illalliseksi lohta, koska se on halpaa” -skenaario näyttää päällisin puolin robustilta. Todennäköisyyttä lisää se, että lohta myyvä marketti sijaitsee rutiininomaisen kotimatkan varrella.

Tulevaisuus liikkuu usein optimismin ja skeptisismin välillä. Lohen alhainen hinta herättääkin epäilyksiä. Kenties kala on pumpattu täyteen kemikaaleja ja kasvatettu surkean pienessä altaassa. Ehkä lohen koostumus on jauhoinen ja rasvainen. Jos lohi on fileoitu, on se saattanut tulla Norjasta Suomeen Thaimaan kautta. Voinko luottaa kalatiskin herrasmiehen vakuutteluihin siitä, että ei ole syytä olla huolissaan?

Numeroita on hyvä olla, koska niihin uskoo kylmäkiskoisinkin konserninjohtaja. Koska skenaario valahti jo epäilyn asteelle, voin täsmentää sitä määrällisellä kyselytutkimuksella 30-35-vuotiaiden helsinkiläismiesten keskuudessa. Kyselyä varten voin laatia väittämiä kuten ”olen lisännyt kalan syöntiä viime vuosina” tai ”syön mieluummin kalaa kuin muita lihoja”. Jos tarkastelen myönteisesti vastanneiden prosenttiosuuksia korkeakoulutettujen segmentissä, voin olettaa, että ne korreloivat ainakin jonkin verran oman elämäntapani kanssa. Voin myös yrittää etsiä aiemman vastaavan tutkimuksen, jolloin pystyn tekemään ajallista vertailua eri mittausten kesken.

Tulevaisuus antaa vihjeitä itsestään. Voin tarkkailla uusia ruokakulttuurin ilmiöitä lähiympäristössäni ja metsästää niin sanottuja heikkoja signaaleita. Muutaman karvalakkivuoden jälkeen sushi näyttää kasvattaneen suosiotaan: kenties voisin valmistaa lohen japanilaisittain ja pitää kutsut! Saatan pohtia, millaisen vaikutelman sushi-illallinen antaisi ja mikä on lohen asema keskiluokkaisissa kulttuurisen pääoman kamppailuissa. Kutsut sisältäisivät myös epäonnistumisen riskin, koska en ole valmistanut kyseistä ruokalajia ennen.

Tulevaisuus on nykyhetken intentioissa. Voin hyödyntää datamassoja louhivaa verkkoanalytiikkaa ja kartoittaa kalansyöntiaikeita nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Kuinka moni on maininnut tänään tweetissään sanan “kala” tai ”lohi”? Onko lohen polkuhinta luomassa kohtuuttoman ryntäyksen markettiin? Onko syytä varautua kalan loppumiseen? Onko jostain lohireseptistä syntynyt sosiaalisen median sensaatio viime aikoina? Onko joku julkisuuden sankarikokki intoillut lohen puolesta?

Voin myös kysyä asiasta erilaisilta päivystäviltä dosenteilta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on jo joitain vuosia ollut ruokakulttuurin professori. Kipakan mielipiteen halvasta lohestani voisin saada joltain bloggaajalta, “biohakkerilta” tai ruokakulttuurin nuorelta radikaalilta, jotka todennäköisesti hyökkäisivät suu vaahdossa viljeltyä lohtani kohtaan. Puoltavamman näkemyksen tarjoaisi todennäköisesti joku teollisuuden edustaja. Hän korostaisi vakaata laadunvalvontaprosessia, jonka myötä lohessa ei ole antibioottijäämiä tai torjunta-aineita.

Voin pohtia kalansyöntiä suhteessa erilaisiin trendeihin. Voin rakentaa lukuisista nano-, mikro-, makro- ja megatrendeistä visuaalisen mallin, jossa trendien keskinäisiä vaikutussuhteita on hahmoteltu. Lohen ympärille kertyisi todennäköisesti ilmiöitä kuten kasvispainotteinen syöminen, lähiruoan suosiminen, uusi lautasmalli, holistinen hyvinvointi ja paleodieetti. Voin pohtia, mitkä näistä ilmiöistä sivuavat omaa elämääni.

Jo tällainen pintaraapaisu osoittaa, että analyysi voi rakentua monista kerroksista. Kompleksisuutta lisää kommunikaation määrän kasvu. Monimutkaisuus vaatii luottamusta intuitioon. Gonzo-futuristiksi itseään kutsuva Justin Pickard on yksi harvoista tietämistäni tulevaisuuseksperteistä, jonka työssä on eräänlainen postmoderni tatsi. Pickard kirjoittaa gonzo-futuristin manifestissaan: ”Gonzo futurism wants you to listen to your amygdala: elevate the subjective, the emotional, and the memetic. Future shock is social and psychological, so keep asking: how do these observations make you feel?”

Navigointikokemus tiedon paljoudessa on joskus sekava. Identiteettikriisi on tyypillinen aloille, jotka tutkivat jatkuvasti muuntuvia sosiaalis-inhimillisiä todellisuuksia. Jotkut taistelevat häilyväisyyttä vastaan vetäytymällä kattojärjestöihin ja haikailemalla sertifikaattien perään. He hoitavat oireita tunnistamatta taudin syitä. Futuristin tulisikin hyväksyä roolinsa eräänlaisena kaaospilottina, näyttää keskisormea puiseville standardointipyrkimyksille ja olla ylpeä monikasvoisuudestaan.

(Kuva: State Of Mind Those Who Go, Umberto Boccioni, 1911)

Olenko biohakkeri?

Kysymys kuulostaa hassulta. Biohakkerointi ja oman elämän kvantifiointi ovat hieman koomisia ilmiöitä, koska korskeine termeineen ne ovat olevinaan enemmän kuin ovat. Silti suhtaudun niihin lähtökohtaisen positiivisesti, toisin kuin esimerkiksi professori Alf Rehn Turun Sanomien kirjoituksessaan.

Wikipedia-määritelmän mukaan ”biohakkeri suhtautuu kehoonsa monimutkaisena systeeminä, jonka puitteissa tehdään hypoteeseihin perustuen omakohtaisia systeemisiä interventioita”. Elämänsä kvantifioija pyrkii puolestaan kehittämään itsetuntemustaan numeerisen tiedon avulla. Tätä tietoa voi kerätä esimerkiksi älypuhelimella tai erilaisia sensoreja sisältävillä rannekkeilla. Ilmiöt esiintyvät yleensä rinnakkain.

Luulen, että olen osa-aikainen wannabe-biohakkeri, joka poimii mielellään parhaat puolet uusista elämäntapavirtauksista. Toiminta on poukkoilevaa, mutta silti avoin kokeilu on parempi tapa suhtautua uusiin asioihin kuin naljaileva ”ne siellä jossain tekevät jotain vähän hölmöä” -tyyppinen ylimielinen etäisyydenotto (mistä en syytä Rehniä!). Trendien kokeileminen antaa syvemmän ymmärryksen kuin pelkkä trendien havainnointi.

Tarkkailen usein lähikaupassa, millaisia tuotteita ihmiset asettavat kassan hihnalle. Kotikulmillani Helsingin Kalliossa keskimääräinen nuori mies ostaa viikonpäivästä riippumatta kaljaa, pakastepitsan, karkkia ja tupakkaa. Biohakkerin lähtökohta ravinnon optimoinnissa voi olla elitistinen ja kallis, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Edellä mainitun kaltaisen dieetin korvaaminen jollain edes vähän paremmalla ei ole finanssikysymys, mutta henkinen hyppy Dr. Oetkerista pakurikääpään on pitkä. Tässä biohakkerointi törmää kaikenlaisen self-helpin perusongelmaan: omien tapojen ja rutiinien muuttaminen voi olla tolkuttoman vaikeaa.

Olen tavannut biohakkerikulttuurin avainhenkilöistä Teemu Arinan ja Jaakko Halmetojan ohimennen, ja pidän heitä kiinnostavina hahmoina. ”Hahmo” voikin olla hyvä sana, koska esimerkiksi Arina esiintyy medioissa jonkinlainen aivotoimintaa mittaava häkkyrä päässään. Tällainen tienraivaus on kiinnostavaa, vaikka se sisältäisikin lievän Kummeli-ulottuvuuden. Biohakkeri provosoi ihmisiä ajattelemaan omaa kehoaan ja terveyttään.

Arjen biohakkeri tekee elimistöllään kokeita, ”eksperimenttejä”. Fiksuin viime vuonna tekemäni koe oli kasvissyönnin aloittaminen. Kyseessä oli nimenomaan elämäntapakokeilu, jonka keston suhteen en asettanut minkäänlaisia tavoitteita. Kasvissyönnissä ei ole kyse siitä, että jättää vanhasta ruokavaliosta lihan pois, mutta syö muuten kuten ennen. Niin voi käydä, mutta todennäköisesti ei. Olennaista on se, että koko ruokavalio rakentuu uudesta näkökulmasta, mikä omalla kohdallani johti merkittävästi kohentuneeseen hyvinvointiin.

Elämän kvantifioinnin hengessä kokeilin unen mittaamista Androidin SleepBot-sovelluksella. Koska minulla ei ole uniongelmia, en nähnyt syytä kokeen jatkamiseen, eikä koe varsinaisesti hyödyttänyt minua mitenkään. Sovelluksen tuottama data oli kuitenkin varsin kiinnostavaa, koska sovellus taltioi esimerkiksi hengitysäänet ja havainnoi sängyssä pyörimistä. Jos ihminen nukkuu levottomasti tai herää omaan kuorsaukseensa, on tällainen mittaaminen hyvä tapa täsmentää ongelman luonne.

Teknologia kiehtoo miehiä. Kenties paras piirre biohakkeroinnissa on se, että se tuo teknologisen motiivin oman terveyden kehittämiseen, mikä puolestaan inspiroi uudenlaisia ihmisryhmiä kantamaan huolta hyvinvoinnistaan. Biohakkerin eksperimentit eivät nimittäin ole useinkaan täysin uusia asioita, ideat on vain kontekstualisoitu uudella tavalla. Kyseessä on käyttäytymisen brändääminen. Terve piirre biohakkeroinnissa on myös auktoriteettien kyseenalaistaminen: esimerkiksi tiedollisten resurssien suhteen biohakkeri on samalla viivalla koulutetun lääkärin kanssa. Hänellä on välitön pääsy tietoon, vaikka tieto ei olisikaan vielä kehittynyt kokemuksen tuomaksi viisaudeksi. Tiedon yhdistäminen itsetuntemukseen on loistava lähtökohta, mutta sisältää myös hoitovirheen riskin.

Alf Rehn kritisoi biohakkerointia ja koko lifehacking-ilmiötä siitä, että se on vaativaa hyväosaisten touhua. Elämäntavan voi viedä äärimmilleen, jolloin tuloksena on datamassojen kuormittama neuroottinen kontrollifriikki. Itse soisin, että biohakkerin ajattelutapa auttaisi ihmisiä kehittämään itsetuntemustaan ja itsenäisyyttään terveyteensä liittyvissä asioissa.