Viisi tulevaisuutta ennakoivaa trendiä

Viisi tulevaisuutta ennakoivaa trendiä

Tarkastelen tässä tekstissä viittä trendiä, joihin olen kiinnittänyt huomiota kansainvälisissä medioissa ja trenditoimistojen julkaisuissa viime aikoina. Lyhyen kuvauksen lisäksi olen kerännyt linkkejä, joiden avulla trendeihin voi tutustua tarkemmin.

Kaikkien trendien osalta arvioin, että ne kasvavat tulevina vuosina. Toisaalta trendeissä voi olla hetkellistä ylikuumenemista, minkä jälkeen niiden kehitys tasaantuu. Merkittäviä katkoksia tai epäjatkuvuuksia en trendeihin ennakoi.

Vaikka käyttämäni lähteet ovat ulkomaisia, ovat trendien vaikutukset nähtävissä jo Suomessa. Onkin hieman vanhanaikaista ajatella, että Suomen ja muun maailman välillä olisi merkittävä viive. Useimmat uudet asiat omaksutaan hyvin nopeasti. Edelläkävijät ovat samalla globaalin viestinnän pulssilla.

Kasvotatuoinnit tulevat valtavirtaan

Tatuoinnit ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet nopeasti. Kuvat ovat yhä isompia ja näkyvämpiä. Länsimaisessa tatuointikulttuurissa kasvoja on pidetty pitkään pyhänä alueena, jota varjelevat rohkeimmatkin kehonmuokkaajat. Pään alueen tatuointeihin liittyy edelleen jännittävä ja alakulttuurinen aura, joka leimasi ennen kaikkia tatuointeja.

Kun hohto ja erikoisuus on haihtunut tavallisista tatuoinneista, on muste hiipinyt kaulaa pitkin kohti kasvoja. Viime vuosina kasvotatuointeja ovat ottaneet poptähdet, urheilijat ja muut julkisuuden henkilöt. Ääriesimerkkinä huomiohakuisuudesta voi pitää aloittelevia muusikoita, kuten SoundCloudin emo trap -artisteja (kuvassa viime marraskuussa fentanyylin ja xanaxin yliannostukseen kuollut Lil Peep), joiden parissa kasvotatuoinnit ovat jo musiikkigenren tunnusmerkki. Esikuvien esimerkistä tatuoinnit leviävät väistämättä rahvaan kasvoille tulevina vuosina. Jos eivät kovin näkyvinä, niin ainakin Justin Bieberin ristin kaltaisina pieninä merkkeinä.

The New York Times: ”Face Tattoos Go Mainstream” (4.8.2018)
Vice: ”How SoundCloud Rappers and Xanax Influenced Fashion” (3.4.2018)

Teknologiabrändien estetiikka inhimillistyy

Ristiriitaiset voimat riepottelevat teknologiakorporaatioita. Yksityisyys on kriisissä. Valheita levittävä propaganda on arkipäiväistynyt. ”Dopamiinitalouden” palvelut ruokkivat addiktiivista käyttäytymistä. Toisaalta teknologia nivoutuu yhä huomaamattomammin arjen ympäristöihin.

Kohujen keskellä teknologiabrändit haluavat olla helpommin lähestyttäviä ja käsin kosketeltavia. Google on suunnitellut uutta älykangasta yhdessä Levi’s-vaatemerkin kanssa. Ikea on puolestaan laajentanut kodinteknologiaan uudella kangaspäällysteisellä kaiutinmallilla. Lippulaivamyymälöissä suositaan puupintoja, kasveja ja sosiaalisia kohtaamisia. Pyöreät muodot, pehmeät materiaalit ja rosoinen epätäydellisyys yleistyvät.

JWT Intelligence: ”Big Tech’s handmade aesthetic” (30.7.2018)

Vanhemmat palkkaavat lapsille videopelivalmentajia

Videopeleistä on tullut huippu-urheilua. Arvioiden mukaan eSports-kilpailujen maailmanlaajuinen yleisömäärä tulee olemaan yli 400 miljoonaa katsojaa vuonna 2019. Parhaat pelaajat yltävät miljoonien eurojen omaisuuksiin. Onkin johdonmukaista, että valmistautuminen eSports-uralle aloitetaan varhain ja yhä ammattimaisemmin. Aiemmin tuntihinnalla myytävää online-valmennusta ovat hyödyntäneet ensisijaisesti aikuiset pelaajat, mutta nyt trendi on yleistymässä myös lasten ja nuorten keskuudessa.

The Wall Street Journal: ”Ready, Aim, Hire a ‘Fortnite’ Coach: Parents Enlist Videogame Tutors for Their Children” (31.7.2018)

Kuntosali on uusi yökerho

Nuorten juominen vähentyy. Kuntosaliketjut paisuvat. Baarit ja yökerhot ovat vaikeuksissa. Tilanne ei ole kuitenkaan niin mustavalkoinen kuin tilastoista voisi päätellä. Juhlimista muistuttava elämyksellisyys nimittäin lisääntyy kuntosaleilla. Korkean profiilin kuntosalit tuovat diskovalot ja DJ:n perjantai-illan HIIT-tunnille. Harjoituksen jälkeen kuntosalin baarissa odottaa lasi proseccoa. Treenaaminen on yhä enemmän sosiaalisen kanssakäymisen muoto, josta ei kuitenkaan seuraa krapulaa. Samalla kuntosalit haluavat tehdä itsestään Instagram-kelpoisia, eli visuaalisesti tyylikkäitä, erottuvia ja omaperäisiä.

The Guardian: ”Squat party: how the gym became the new nightclub” (31.7.2018)
Kuva: 1Rebel Boutique Gym, Lontoo

Sukupuoliroolien hämärtyminen kannustaa miehiä kauneudenhoitoon

Yliopistokampuksilta tuttu feministinen keskustelu on tullut valtavirtaan. Me Too -kampanjoiden vanavedessä ”toksisen maskuliinisuuden” kaltaiset käsitteet ovat levinneet arkikäyttöön, ja niillä arvioidaan niin Cheekin esiintymisiä kuin Kevin Spaceyn miessuhteita. Samalla keskustelu sukupuolirooleista monipuolistuu.

Yksi hyötyjä on kosmetiikkateollisuus, jossa miehille suunnattujen tuotteiden kategoriat kasvavat naisten kauneudenhoitoa nopeammin. Suurten metropolien kaduilla voi nähdä vain miehille suunnattuja kynsisalonkeja. Korealaisen popin androgyynit ja silotellut mieshahmot inspiroivat myös länsimaissa. Suomalaisessa valkokaulustyöelämässä ei ole tavatonta nähdä nuorilla miehillä kevyttä ehostusta. Tilanne on kuitenkin ristiriitainen: vaikka miehillä on uusia vapauksia ilmaista itseään, ovat he myös yhä kovempien ulkonäköpaineiden kohteena.

Elle: ”The rise and rise of the all-male beauty salon” (31.7.2018)
The Guardian: ”Threaded bliss: why more men are getting their eyebrows shaped” (16.8.2018)
Jing Daily: ”Men & Makeup: The Changing Face of Chinese Beauty” (3.7.2018)

Artikkelin kuva: Jonathan Weiner

Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Tulevaisuudessa on se hyvä puoli, että siitä voi sanoa lähes mitä tahansa. Nykyhetkestäkin voi sanoa mitä tahansa, mutta silloin käteen jää vain mielenterveysdiagnoosi.

Olen ajoittain näykkinyt tulevaisuudentutkijoita (tai ”tulevaisuuksientutkijoita”, kuten nyt sanotaan) siitä, että skenaariotöiden ja muun ennakoinnin lopputulokset ovat usein harmitonta kevytlevitettä, joka lähinnä muistuttaa siitä, että globalisaatio, digitalisaatio ja ilmastonmuutos jatkuvat seuraavanakin vuonna.

Tämä ei kuitenkaan johdu futuristien ammattitaidottomuudesta, vaan pikemminkin oikein tehdystä analyysista. Tutuille megatrendeille on yksinkertaisesti eniten näyttöä. Ne ovat myös kriittisen tärkeitä sekä julkishallinnon että yritysten näkökulmasta.

Välillä on kuitenkin hyvä ottaa kierompi näkökulma, kuten tein myös vuonna 2014 kirjoituksessa ”Törkeät tulevaisuudet: 5 skenaariota”. Ennakoin silloin esimerkiksi sadan tuhannen suomalaisen muuttavan Viroon. Pohdin myös, että S-ryhmä voisi perustaa merelle itsehallintoalueen. Näin ei ole vielä tapahtunut, mutta esimerkiksi perussuomalaisten kehitystä koskeva huomioni piti hyvin kutinsa. Myös some-kupliin liittyvä ajatus ”erityissivistyksestä” oli mielestäni aikaansa edellä.

Keskityn tässä kirjoituksessa kasvaviin, jo havaittaviin trendeihin, joita ei kuitenkaan ole osattu ennakoida kovin tarkasti. Ilmiöt ovat kenties tuntuneet aiempien kokemusten perusteella ”vääriltä”, intuition vastaisilta. Juuri tämä tekee tulevaisuuden ennakoinnista niin mutkikasta. Tulevaisuutta voi olla ylipäänsä vaikea käsitteellistää nykyisellä sanastolla, ja samalla ajattelun pitäisi olla sidoksissa siihen, mikä nykyhetkessä on merkityksellistä.

Seuraavienkin trendien tapauksessa on niin, että niitä on tulkittu sekä olemassa olevissa kehyksissä että uusien käsitteiden valossa. Välillä tulkinta on ollut myös valtakamppailua ilmiöiden hyväksyttävyydestä.

Valkoinen nationalismi astuu takahuoneesta näyttämölle

Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa (1/2017) oli kiinnostava artikkeli Yhdysvaltain alt-right -liikkeestä (”vaihtoehtoinen oikeisto”) ja sen suunnannäyttäjästä Richard Spenceristä. Uusi äärioikeisto pyrkii erottumaan muista oikeistolaisiksi mielletyistä suuntauksista, kuten nostalgisesta konservatismista ja libertaristisesta markkinafundamentalismista. Liikkeen edustajat voivat flirttailla fasistisilla äänenpainoilla ja natsitervehdyksillä, mutta samalla he välttelevät taitavasti erilaisia lokerointeja. Sosiaalisen median ja verkon hyödyntäminen on heille itsestäänselvyys. Alt-right nousi maailmanpolitiikan valokeilaan, kun Donald Trumpin strategin Steve Bannonin yhteyksistä uuteen äärioikeistoon alettiin keskustella.

Onko kyseessä jonkinlainen valkoisen heteromiehen comeback? Etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ja niihin liittyvien valta-asetelmien purkamisesta on tullut tärkeä teema länsimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Puheessa on korostunut etenkin naisten ja etnisten vähemmistöjen suhde valtaeliittiin, joka koostuu pääosin valkoisista, ikääntyneistä miehistä. Kenties tämä paine luo vastareaktioita, joissa valkoisuus ja maskuliinisuus ovat keskiössä. Alt-right -liikehdintä ei ole kuitenkaan vain reaktiivista tai menneisyyteen katsovaa, vaan sillä on omat ajatushautomonsa, julkaisunsa ja ideologiset johtajansa, jotka luovat tulevaisuuden visioita. Uuden äärioikeiston tavoite on etnisesti yhdenmukainen kansallisvaltio, mutta monista muista teemoista liikkeellä ei ole yksimielisyyttä.

Nuoret harrastavat aiempaa vähemmän seksiä

Arjen ”pornoistumisesta” ja ”hyperseksualisoitumisesta” on keskusteltu viimeistään 1990-luvulta alkaen. Seksualisoituneen kuluttuurin on katsottu vaikuttavan haitallisesti etenkin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole kriittistä kykyä käsitellä kohtaamaansa kuvastoa. Yhteiskunnan on arvioitu kehittyvän yhä promiskuiteettisemmaksi. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että seksin harrastaminen on vähentynyt nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa. Tämän hetken nuorilla on aiempia sukupolvia vähemmän seksikumppaneita, ja seksielämä aloitetaan myöhemmin. Suomessa tilanne on ollut melko vakaa 1980-luvulta alkaen.

Ilmiötä on selitetty monista näkökulmista. Ajan epävarmuuden on katsottu heijastuvan slacker-mentaliteettiin, jossa vetäydytään omiin oloihin. Digitaalisten laitteiden läsnäolo sosiaalisissa tilanteissa on kenties vienyt tilaa seksiltä. Ehkä yksilökeskeisyys luo pelkoa tunnetason sitoutumista kohtaan. Moni nuori on hyvin urakeskeinen, eikä ehdi seurustella. Tietoisuus sukupuolitaudeista on yleistä. Tai sitten äärimmäisen seksualisoitunut kulttuuri on johtanut tilanteeseen, jossa mystiikkansa kadottanut seksi ei enää jaksa kiinnostaa entiseen tapaan.

Rajatieto tulee valtavirtaan

Joogan ja mindfulness-harjoitteiden suosio on tuonut eräänlaisen kevythenkisyyden osaksi länsimaista arkea, ja viime vuosina henkisyys on saanut new age -kulttuuria muistuttavia sävyjä. Parantavat kristallit ja tarot-kortit kiinnostavat, ja niitä on käsitelty (ilman ironiaa) esimerkiksi Newsweek-lehdessä. Belgialainen nuorisotutkija Ellen Anthoni on puhunut ”mindful mindfucking” -trendistä, jossa esimerkiksi LSD:n käyttö hyvin pieninä annoksina yleistyy. 2010-luvun terveysyrittäjät ovat tehneet laillistetusta kannabiksesta lifestyle-tuotteen. Psykoaktiivisia aineita ei käytetä Anthonin mukaan vain hauskanpitoon, vaan niillä ruokitaan esimerkiksi luovuutta ja tuottavuutta.

Burning Manin kaltaisilla ”transformatiivisilla” festivaaleilla pyritään kokemaan henkinen muodonmuutos, ei vain hetkellistä hedonistista täyttymystä. Transformatiivisilla festivaaleilla käymisestä on tullut statussymboli, ja Mark Zuckerbergin kaltaiset vaikuttajat lennättävät liikekumppaneitaan nauttimaan tapahtumien eksentrisestä tunnelmasta. Psykedeelinen taide kokee uutta nousua, ja taiteilijat hyödyntävät esimerkiksi virtuaalisen ja lisätyn todellisuuden antamia teknologisia mahdollisuuksia. Aivojen ja ajattelun äärirajoja koetellaan uusin tavoin.

(Kuva: Android Jones – HanaHaus Mural)

8 tärkeintä ajatusta Lontoon FutureFest-tapahtumasta

8 tärkeintä ajatusta Lontoon FutureFest-tapahtumasta

FutureFest on vuosittain Lontoossa järjestettävä tapahtuma, joka tuo yhteen tulevaisuuden tekijöitä tieteen, taiteen, liike-elämän ja julkishallinnon kentiltä. Juuri monipuolisuus tekee festivaalista kiinnostavan. Puheenvuorojen lisäksi tarjolla on debatteja, installaatioita ja performansseja. Tapahtumaa järjestää Nesta-säätiö, joka keskittyy innovaatiotoiminnan kehittämiseen Iso-Britanniassa.

Tapahtuman teemoja olivat tänä vuonna rakkaus, työ, leikki ja kukoistus. Puhujia olivat mm. musiikin maailmasta tutut Brian Eno ja DJ Spooky, journalisti-kirjailija Will Self, tekoäly-guru Mustafa Suleyman, kyberatleetti Claire Lomas sekä peliteollisuuden vaikuttaja Rhianna Pratchett. Tiivistin päähuomioni kuulemistani ja kokemistani asioista seuraavaan kahdeksaan ajatukseen.

Konkretisoi tulevaisuuksia

Tulevaisuus tulee lähelle, kun sitä voi koskettaa. Erilaiset tulevaisuutta havainnollistavat tavarat, tuotekonseptit ja visuaaliset hahmotelmat olivat tärkeä osa tapahtumaa. Esimerkiksi munasolujen jäädyttämisen ympärille rakennettu tuotesarja havainnollisti lisääntymisen tulevaisuutta. Myös kuolemaan liittyen oli kehitelty erilaisia tuotteita, esimerkiksi vainajan digitaalisen jäämistön säilytystä varten. Yksi kiinnostava konsepti oli Suomen Lontoon instituutin tuottama installaatio siitä, miten biologinen organismi voi vaikuttaa tekoälyyn. Installaatiossa homekasvusto oli kytketty visualisoituihin tekoälyhahmoihin, joiden mielenterveys rapistui homeen kasvun myötä.

Ihmisen ja koneen suhde tiivistyy

Teemasta riippumatta teknologia oli vahvasti keskusteluissa läsnä. Terveys, ympäristö, media, kehollisuus, työ, ihmissuhteet – teknologiset muutokset muovaavat kaikkia elämänalueita. Ihminen vaikuttaa teknologiaan, ja teknologia vaikuttaa ihmiseen. Merkille pantavaa kehitys on juuri nyt etenkin tekoälyn alueella, jossa tarkasteltiin mm. koneoppimisen (deep learning) ja tunteiden roolia. Teknologisen tulevaisuuden ei tarvitse olla kylmä, kova ja steriili. Se voi olla pehmeä ja ihmisläheinen.

Robottien tunneäly kehittyy

Ihmisten ja robottien välinen tunnevuorovaikutus on vielä alkeellisella tasolla, mutta robottien kyky tunnistaa tunteita ja reagoida niihin kehittyy koko ajan. Japani ja Etelä-Korea kulkevat kehityksen eturintamassa, mistä oli kertomassa korealainen Soh Yeong Roh. Hän oli kiinnostunut robottien kehollisesta läsnäolosta. Seuraa pitävät robotit pystyvät tällä hetkellä ymmärtämään ihmisen aivotoimintoja ja tunnetiloja. Yksi tärkeimpiä asioita puhujan mukaan on se, että ihminen voi tulla robottien avulla tietoisemmaksi omista tunnetiloistaan ja -reaktioistaan. Soh Yeong Roh johtaa Art Center Nabi -keskusta, joka on rakentanut viime vuosina yli 30 sosiaalista robottia.

Mikrosirut tulevat osaksi kehoa

Biohakkerit ympäri maailmaa tekevät kokeiluja NFC-mikrosiruilla, jotka asetetaan ihon alle. Suomessakin ilmiö on ollut havaittavissa viime vuosina. Implanteissa voi ainakin teoriassa olla muistikapasiteettia, rahaa, kanta-asiakaskortteja, avaimia. Pyrkimys on helpottaa arkea, ja myös tehdä kokeiluja omalla keholla. Sirujen asennuksia tekevät esimerkiksi lävistäjät. Tapahtumassa asennettiin siru kahdelle ihmiselle osana aihetta käsittelevää esitystä.

Sosiaalisen median kupla-efekti leviää uusille alueille

Ihminen kohtaa yhä enemmän sisältöä, joka on optimoitu hänen aiemman käyttäytymisensä mukaan. Niin sanottu kupla-ilmiö on tuttu esimerkiksi Facebookista: feedin sisältö valikoituu aiempien peukutusten, ja monien muiden henkilökohtaisten parametrien perusteella. BBC tekee tällä hetkellä kokeiluja ohjelmasisällöillä, jotka muuttuvat katsojakohtaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi katsojan tunnetilan pohjalta valittua musiikkia ja kuvan värimaailmaa. Myös sisältöelementtien paikat voivat vaihtua. BBC:n Ian Forrester kutsui tätä käsitteellä ”perceptive media”.

Syntymä ja kuolema ovat tärkeitä tulevaisuuskeskustelun aiheita

Tulevaisuuden ennakointi keskittyy usein kaupungistumisen ja digitalisaation kaltaisiin megatrendeihin. Ihmiselämän biologiset perusasiat, kuten syntymä ja kuolema, jäävät pienemmälle huomiolle, kenties pysyvän luonteensa vuoksi. Niiden tarkastelu avaa kuitenkin kiinnostavia näköaloja. Esimerkiksi kuoleman tapauksessa maallistuminen ja yksilöllistyminen vaikuttavat siihen, että ihmisten kuolemaan liittyvät käytännöt ja rituaalit monipuolistuvat. Kuolleiden digitaaliset identiteetit jatkavat elämäänsä, ja läheiset kommunikoivat niiden kanssa – tällainen kulttuuri on jo syntynyt. Nykyiset ”terapiasukupolvet” haluavat käsitellä kuolemaan liittyviä tunteita aiempaa enemmän. Hautaustoimistot pohtivat enemmän asiakkaan näkökulmaa. Tapahtumassa sai myös keskustella omasta kuolemasta asiantuntijan kanssa.

Työn ja koulutuksen suhde on vaikea

Kun työ muuttuu, täytyy myös koulutuksen muuttua. Mutta miten? Se on avoin kysymys, jota käsiteltiin tapahtumassa monissa yhteyksissä. Osa puhujista ja väittelijöistä korosti tieteen, teknologian ja ns. STEM-aineiden merkitystä. Osa puhui tunne- ja vuorovaikutustaitojen sekä luovuuden puolesta. Työn ja oppimisen suhteen täytyy olla nykyistä notkeampi.

Leiki ilman suunnitelmia

Leikki oli yksi tapahtuman pääteemoista. Journalisti ja kirjailija Will Self korosti leikkiä yhtenä elämän perusasioista. Leikin pitää olla pakotonta, suunnittelematonta, ohjelmoimatonta. Hän väitti, että ihmisten on yhä vaikeampi tehdä asioita suunnittelematta niitä etukäteen. Leikin perusluonne on se, että leikin tarkoitus on leikki itse. Siksi suunniteltu, välineellisiä päämääriä palveleva leikki ymmärtää leikin tarkoituksen väärin. Tätä on hyvä pohtia esimerkiksi silloin, kun asioita halutaan ”pelillistää”.

Lopuksi: Älä pode kansallista alemmuudentuntoa!

Yleisenä huomiona tapahtumasta on syytä mainita se, että Suomi ei ole muuta maailmaa jäljessä, ainakaan tiedollisesti. Esimerkiksi työelämä- ja koulutuskeskustelujen teemat olivat suomalaisesta näkökulmasta jo liiankin tuttuja. Toisaalta esimerkiksi robotiikan osalta Japanissa ja Etelä-Koreassa tehdään paljon uraauurtavaa työtä. Globaali tiedonvälitys on nykyään niin tehokasta, että konferenssimatkat pelkän tiedon vuoksi ovat yleensä laihoja. Siksi tapahtumien kokemuksellinen ja sosiaalinen ulottuvuus vahvistuvat.

Videoita, kuvia ja ajatuksia löydät lisää tapahtuman sivulta.

(Kuva: FutureFest)

Trendien hyödyntämisen ABC

Trendien hyödyntämisen ABC

Useimmissa organisaatioissa vallitsee jonkinlainen käsitys siitä, että erilaisia trendejä ja uusia ilmiöitä kannattaa seurata. Tämä voi tapahtua monella tasolla. On toimialatrendejä, kuluttajatrendejä, teknologiatrendejä, elämäntapatrendejä – you name it.

Usein on myös niin, että tällainen toiminta ei ole aivan löytänyt paikkaansa, eikä trendien ympärille ole syntynyt järjestelmällistä toimintatapaa. Homma on ad hoc -harrastelua. Samalla trendien tärkeys kuitenkin tiedostetaan.

Ongelma voi olla esimerkiksi se, että tieto ei käänny teoiksi. Trendit ovat valuvaa hyytelöä, joka ei asetu. Jos trendeistä ei synny toimintaa, on niiden hyödyllisyyttä vaikea arvioida. Miten selätät hähmäisyyden ja viet trendiymmärryksen toiminnan ytimeen?

Tuo eri osapuolet saman pöydän ääreen

Trendiymmärryksen pitää kulkeutua organisaation kaikille tasoille, mutta trendit jäävät helposti keskijohdon ja tutkimusyksikön puuhasteluksi. Trendeillä on tärkeä rooli organisaation strategisissa valinnoissa. Johto on avainasemassa siinä, miten trendit kytketään strategiaan ja organisaation muihin prosesseihin. Esimerkiksi asiakaspalvelijoilla voi olla puolestaan kullanarvoinen käsitys siitä, miten kuluttajien käyttäytyminen on muuttumassa. Kokoa eri tahot saman pöydän ääreen puhumaan trendeistä.

Kulje abstraktista konkretiaan

Teorian ja käytännön suhde on vaikeampi kuin saattaisi kuvitella. Teoriasta on helpompi siirtyä käytäntöön kuin käytännöstä teoriaan. Sekään ei ole kuitenkaan helppoa. Trendien ongelma on usein se, että ne ovat liian ”yleisiä”. Trendit ovat abstraktioita jostain ilmiökokonaisuudesta. Käytännön maailma, jossa pohditaan esimerkiksi jonkin tuotteen pakkausmuotoilua tai markkinointia, on kaukana trendien käsitteellisestä tasosta. Sillan rakentaminen vaatii paitsi kärsivällistä ajattelua myös intuitiivista tunnustelua. Vaiva kannattaa nähdä, mutta usein se jää näkemättä. Välillä täytyy hyväksyä myös tiedon epäkäytännöllisyys.

Koe, elä, käytä, tunne

Ihmisillä on harvoin kädet savessa trendien kanssa. Heillä on kädet näppäimistöllä. Vaikka verkon tietomassaan hukuttautuminen on houkuttelevaa ja kustannustehokasta, kannattaa trendejä myös kokeilla, aistia ja elää. Esimerkiksi Uber-kyydit, Airbnb-asunnot ja Periscope-lähetykset eivät ole enää uusia asioita, mutta käyttökokemus puuttuu edelleen useimmilta ihmisiltä. Se puuttuu etenkin 50-vuotiailta yritysjohtajilta. Palveluiden mullistavuudesta voi lukea lehdistä, mutta sen tuntee käyttämällä palveluita itse.

Hyppää sisäsiistin keskiluokkaisen maailmasi ulkopuolelle

Elämme kuplissa. Tartumme asioihin, jotka tuntuvat mukavilta ja miellyttäviltä. Haaveilemme puhtaasta ja kauniista tulevaisuudesta. Tältä trendikatsaukset myös usein näyttävät: hygieeniseltä unelmahötöltä. Tulevaisuus on kuitenkin monimutkainen, hankala, yllättävä, outo. Trendien leviämis- ja vaikutussuunnat vaihtelevat. Hakeudu paikkoihin, joissa kohtaat ihmisiä ja elämäntapoja itsellesi vieraista yhteiskuntaluokista ja ikäryhmistä. Havainnot ovat kouriintuntuvia ja rosoisia. Niihin on pakko tarttua.

Älä kuluta trendejä puhki

Digitalisaatio, kokeilukulttuuri, ekologisuus. Tärkeitä asioita, joista pitää puhua. Liika on kuitenkin liikaa. Tällaisia trendejä kannattaa ravistella vaihtoehtoisilla näkökulmilla ja tulkinnoilla. Ei pyörittää samaa levyä uudelleen ja uudelleen. Tutut megatrendit kehittyvät monisäikeisesti, mutta eivät tarjoa stop the press -tyyppisiä yllätyksiä. Näitä trendejä pitää käsitellä vaihtoehtoisin tavoin, mutta niitä ei saa missään nimessä unohtaa tai sivuuttaa.

Arvosta trendiallergikkoja

Ei ole tavatonta, että ihminen ei ole vielä löytänyt sisältään ratkaisukeskeistä startup-yrittäjää, joka tutkii maailmaa etulinjassa. Hän haluaa tehdä mieluummin tuttuja asioita kuin uusia asioita. Ja joitain asioita voi tehdä ”sitten syssymmällä”. Tuttuun tukeutuva ei perusta ”muotivillityksistä” tai ”trendihössötyksestä”. Hänellä saattaa olla kuitenkin kehittynyt käsitys siitä, mikä on pysyvää tai vain vähän muuttuvaa. Tämän näkökulman arvokkuus kannattaa huomioida, koska trendiallerginen ihminen on yleensä tehnyt jo muutaman kierroksen korttelin ympäri. Monet asiat eivät nimittäin muutu niin paljon kuin trendiasiantuntijat haluaisivat.

Trendien havainnointi eurooppalaisena liiketoimintana

Trendien havainnointi eurooppalaisena liiketoimintana

Monet trendiasiantuntijat kärsivät edelleen identiteeettikriisistä. Trendejä ammatikseen havainnoivat ja tulkitsevat ihmiset ovat ilmestyneet kentälle, jolta löytyy ennestään markkinatutkijoita, muutoskonsultteja, skenaariofuturisteja, consumer insight -spesialisteja, kulutusetnografeja ja monen sortin bisnesfiksuja. Heillä kaikilla on ainakin jonkin verran ymmärrystä trendeistä. Tähän problematiikkaan on jo vuosien ajan pureuduttu trendiammattilaisten LaFutura-tapahtumassa, johon olen itse osallistunut viimeisenä neljänä vuotena.

Trendiasiantuntijat ovat itsekin kirjava joukko. Osa heistä keskittyy tiukasti yhteen teemaan, kuten teknologiaan tai nuorisokulttuuriin. Jotkut ovat systemaattista ymmärrystä tavoittelevia generalisteja. Joillekin muotoileva, soveltava ja konkretisoiva toimintatapa on tärkeä. Jotkut matkustavat ympäri maailmaa ja metsästävät nanotrendejä yhä eksoottisemmista kohteista. Monet pohtivat globaaleja gigatrendejä ja elävät Twitterissä. Joillain on vahvasti arvopohjainen eetos, jotkut puolestaan kokevat toimivansa kulttuuris-teknologisen vallankumouksen etujoukoissa. Numeronmurskaajat hyödyntävät ennakoivaa analytiikkaa ja tehokkaita prosessoreita. Joillekin riittää Moleskine. Transhumanisti-futuristit haaveilevat kuolemattomuudesta.

Kentän heterogeenisyys saattaa hämmentää heitä, jotka haluaisivat käyttää trendiasiantuntijoiden palveluita. Mitä heiltä oikeastaan saa? Jotkut haluaisivat korjata tilanteen yhdenmukaistamalla trendeihin liittyvää ammattikuvaa ja liiketoimintaa. Itse en usko tähän ratkaisuun. Olemme tulleet uudenlaisen sirpaleisuuden aikakaudelle, jota leimaa tietojen ja taitojen jatkuva liike. Trendiasiantuntija analysoi jatkuvasti muuttuvia todellisuuksia ja muuttuu samalla itse. Identiteettikriisi on väistämätön ammattitauti, joka täytyy hyväksyä oireiden suitsimisen sijaan. Luottamus trendiasiantuntijan ja asiakkaan välillä ei rakennu sertifikaateista, kattojärjestöistä tai tutkinnoista – vaikka ei niistä haittaakaan ole.

Pelkkä trenditieto ei enää riitä. Vielä viisikin vuotta sitten tilanne oli se, että trenditiedon kaivaminen netin uumenista ei ollut aina helppoa. Etenkään harjaantumattomalle. Nyt ilmaista tietoa on kaikkialla. Tieto ei tietenkään ole aina parasta mahdollista ja lähdekritiikkikin voi joskus unohtua. Olennaista on kuitenkin monien asiakkaiden kokemus, jota voisi luonnehtia lauseilla “me oikeestaan tiedettiin tää jo” ja “sä googlasit tän jostain”. Trenditieto on perushyödyke, josta täytyy edetä yhä rivakammin ja mielikuvituksellisemmin käytännön sovelluksiin, bisneskonsepteihin, palvelumuotoiluun ja strategisen tason ymmärrykseen.

Monet säilövät deskriptiivistä trenditietoa edelleen erilaisiin tietopankkeihin ja kausiraportteihin, joita tarjotaan eteenpäin rahaa vastaan. Pelkän tiedon kaupittelu voi onnistuakin, jos suuri volyymi mahdollistaa alhaiset hinnat. Näyttää siltä, että tältä osin markkina keskittyy muutaman ison toimijan käsiin.

Samalla trendiymmärrys lisääntyy potentiaalisten asiakasyritysten sisällä. Monet markkina- ja kulutustutkijat ovat ottaneet trendit osaksi työkalupakkiaan. He käyvät trendiseminaareissa ja tuntevat verkon mansikkapaikat. Moni trendiasiantuntija näyttäytyy heille keisarina, jolla ei ole vaatteita (paitsi hienot lenkkarit!). Trendiammattilaiset joutuvat perustelemaan toimintansa selkeämmin, jotta he voivat erottua trendejä hyödyntävistä korporaatioiden insight-ihmisistä. Yhteisissä harrastuksissa piilee toisaalta yhteistyön mahdollisuus. Trendiasiantuntijan kannattaa miettiä, onko hän kettu vai siili.

Moni puhuu ennakoivasta analytiikasta ja datamassojen hyödyntämisestä. Harva kertoo ihan oikeasti toimivista työkaluista ja menestystarinoista. Monet yritykset, kuten päivittäistavarakaupat, ovat keränneet mittavan varannon asiakastietoa jo 1990-luvulta alkaen. Automaattisesti, systemaattisesti. Tietoa on analysoitu ja raportoitu, mutta mitä on tapahtunut asiakkaan kokemukselle? Ei juuri mitään. Käsitteenä big data on kuin purkillinen maalia, jota on helppo roiskia sinne tänne. Löperöt muotisanat hämärtävät näkökentän eivätkä tuo esiin empiiristä todellisuutta.

Puhujamarkkinoilla karismasta ja viihteellisyydestä on apua, mutta tunnetalous ei ole aina ylpeilyn aihe. Saksalainen Florian Peter esitti taannoin kysymyksen: pitääkö trendien olla aina seksikkäitä? Ei, mutta silti ne ovat. Ne ovat yleensä myös miellyttäviä, positiivisia, hygieenisiä. Moni keynote-puhuja esittää trendit voimakkaan visuaalisesti, musiikkia ja liikkuvaa kuvaa hyödyntäen. Kannatan kaikkien aistien palvelemista, mutta tietyin varauksin: usein käy niin, että säihkyvän pinnan takaa ei löydy mitään. Trendiasiantuntijan kovalla innolla ja uholla puhkuma PowerPoint-säihke jättää tyhjän olon: kivalta tuntui, mutta maailma näyttää edelleen aivan samalta. Tarvitsemme enemmän yllättäviä, kriittisiä ja epäesteettisiä trendejä.

Kaikesta huolimatta trendiasiantuntijoita ja futuristeja tarvitaan. Ei ole aivan tavanomaista, että ihminen voi omistaa merkittävän osan ajastaan tulevaisuuden pohtimiselle. Usein elämä tapahtuu hetkessä, ärsykkeisiin reagoiden, tulipaloja sammutellen. Koulut opettavat viljalti historiaa, mutta tulevaisuutta vähemmän. Kaikilla on tavoitteita tulevaisuuden suhteen, mutta heillä ei ole välttämättä karttaa ja kompassia, jotka opastaisivat toiveiden luokse. Vaikka maailma olisikin juuri nyt poikkeuksellisen kompleksisessa ja ennakoimattomassa tilassa, niin silti futuristien ja trendispesialistien täytyy kyetä tarjoamaan jäsentyneimpiä käsityksiä siitä, miten toivottuun tulevaisuuteen pääsee ja miten vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin voi varautua.

(Kuva: Vainsang)

Työ ja teknologia: sutinaa ilottomaan pakkoavioliittoon

Työ ja teknologia: sutinaa ilottomaan pakkoavioliittoon

Miten suhtautuisit remonttimieheen, joka tuntisi vasaran mutta karsastaisi ruuvimeisseliä? Tai käyttäisi taiten vatupassia mutta välttelisi pensseliä? Useimmat tietotyöläiset suhtautuvat teknologiaan juuri näin. Piipahdus Office-paketin ulkopuolelle on kuin synkkä korpivaellus, jolta ei ole paluuta.

On ehkä kohtuutonta, että syyttävä sormi osoittaa yksittäistä työntekijää. Tietokone, älypuhelin ja tabletti (jotka ovat yhä enemmän sama asia) ovat pohjattoman monimutkaisia laitteita vatupassiin verrattuna. Samalla niiden vakaus on aamuyön nakkikioskiasiakkaan tasoa, ne tilttaavat kuin Tauski keikkareissulla. Monet vihaavat tietokoneita, aiheesta. Taistelu tietokoneita vastaan on haukannut leijonanosan monen työhistoriasta.

Vihan ongelma on se, että se sokaisee. Useimmat tietokoneet ja käyttöjärjestelmät ovat nimittäin perusluonteeltaan vakaita ja lempeitä. Jotain kuitenkin tapahtuu, kun toimihenkilö Toropainen istutetaan penkin ja näyttöpäätteen väliin. Moni kokee, että viimeistään parin vuoden päästä ostohetkestä kone on ”juntturassa”. Vaikka ongelma liittyy yleensä ohjelmistoihin, tulkitaan se koneen ”hajoamiseksi”, fyysis-mekaaniseksi prosessiksi.

Kuulen jo vastaväitteen: sinähän olet nuori mies ja siten jäävi puhumaan tietokoneongelmista! Niin. Uskon olevani keskimääräistä kiinnostuneempi tietokoneista ja niiden sielunelämästä. Olen se tyyppi, joka on tottunut korjaamaan suvun digiboksit (”tikipoksit”), telkkarit ja läppärit. Mikromikonnäköisistä 286-ajoista alkaen. Entinen PC- ja Windows-mies, nykyinen Mac- ja Android-käyttäjä. En koe olevani nörtti, mutta tunnen silti tiettyä itseisarvoista kiinnostusta teknologiaa kohtaan. Ennen kaikkea kiinnostukseni on kuitenkin välineellistä: tietokoneilla pystyy tekemään hämmästyttäviä asioita niin töissä kuin harrastuksissakin. Tietokone on yksi kruununjalokivistä ihmiskunnan keksintöjen historiassa. Se on mielen polkupyörä, kuten muuan edesmennyt amerikkalainen yritysjohtaja sanoi.

Toisin kuin keskimääräinen taksikuski, on tietokone hyvä renki mutta huono isäntä. Herran asemaan päässyt kone käyttäytyy arvaamattomasti ja hallitsemattomasti, viekkaasti ikään kuin sillä olisi oma tahto. Virusturva, defragmentointityökalut ja monen sortin cleaner-ohjelmat on asennettu, mutta silti Toropaisen mölinä kantautuu läpi avokonttorin: ”Saatana, se on taas juntturassa!”

”Juntturaan” johtavia kausaaliketjuja on vaikea tunnistaa täsmällisesti. Yksi syy on se, että Toropainen ei ole yhtä kiinnostunut tietokoneensa ylläpidosta kuin autonsa rassaamisesta. Huippukehittynyt tietotekninen instrumentti vaatii tiettyjä huoltotoimenpiteitä ja pelisilmää, jotta se pysyy kunnossa. Ennen kaikkea se vaatii sitä, että ei klikkaa ”OK” jokaiseen asiaan, jota kone tarjoaa. Jos jonkin pornotuben reunoilla vilkkuu chat-ikkuna, jossa 19-vuotias nainen ehdottaa kiihkeää panoa lähikunnassa, on asiaan syytä suhtautua terveellä skeptisyydellä. Koneen pitäminen käyttökunnossa vaatii tiettyä kieltäymystä ja tekemättömyyttä.

Noin viimeisen vuoden ajan olen saanut osallistua kiinnostavaan TrendIT-tutkimushankkeeseen. Olemme vierailleet suomalaisilla työpaikoilla, havainnoineet teknologiatrendejä ja keränneet kansallisesti edustavan verkkolomakeaineistonkin. Pyrimme hahmottamaan sitä, millainen suomalaisen työntekijän suhde teknologiaan on. Kartoitimme teknologian herättämiä tunteita ja haaveita. Pohdimme myös esimerkiksi uuden teknologian vaikutusta organisaatioiden rakenteeseen. Tunnistimme kipukohdat ja onnistumiset.

Työssä useimpien suhde teknologiaan on järkevä, varovaisen innostunut, joskus turhautunut. Sen sijaan vapaa-ajalla ja kuluttajatasolla monet laitteet herättävät jopa rakkauden kaltaisia tunteita, mistä ilmeinen esimerkki oli monen kohdalla iPhone. Evernote, Dropbox ja muut vastaavat minimalistiset, lean-filosofiaa henkivät ohjelmat solahtavat käyttöön vaivatta. Firmojen intrat, tietojärjestelmät, portaalit ja raportointisovellukset puolestaan saavat otsasuonet tykyttämään. Siksi ”bring your own device” -nimellä kulkeva trendi on niin voimakas: ihmiset tuovat töihin laitteita, joita on kiva käyttää. Laitteita, jotka saa käyttöön ilman anelua. Koneita, jotka eivät ole koko ajan huollossa. Sofistikoituneen kuluttajateknologian aikakaudella on huvittavaa, että Suomessa yritystasolle ei ole vieläkään kehittynyt mainittavia premium-tasoisten it-ratkaisujen markkinoita, kuten eräs teknologiajohtaja mainitsi hankkeen aikana. Ylhäällä ostetaan halpaa ja alhaalla kärsitään.

TrendIT-tutkimustemme lisäksi uusi Digibarometri antoi viitteitä siitä, että Suomessa tekninen infrastruktuuri on sinänsä kunnossa, mutta sen käyttö on kunnianhimotonta. Mikä sitten sytyttäisi Toropaisen? Tietotekniikan käyttöä leimaa se, että vastuun voi siirtää aina jollekin muulle: it-tukihenkilöille, jälkikasvulle, naapurille tai laitevalmistajan puhelintuelle (jossa vastaava asiakaspalvelija tietysti solvataan alimpaan helvettiin, ikään kuin hän olisi ihan vain vittuillakseen rikkonut soittajan tietokoneen tai kännykän). Yksilön vastuun (kuinka oikeistolaista!) lisäksi on oleellista, että laitteita voi säätää, kokeilla ja virittää suht’ vapaasti ja riskittömästi. Vain se luo luottamuksellisen suhteen koneeseen, joka on muuten kuin omaa tahtoaan noudattava ilmestys kyberpunk-dystopiasta. Rennompi säätösuhde edellyttää myös tietoturvanormien höllentämistä ja avoimen tiedon aikakauden ymmärtämistä. Miksi pingottaa, kun maailman kehittyneimpiinkin järjestelmiin on murtauduttu? Arvo on harvoin tiedossa itsessään.

Onkin todennäköistä, että nuoret sukupolvet luovat murroksen yritysten teknologiakulttuuriin. He ovat joutuneet alunperinkin opettelemaan käytön itse, he ovat ”diginatiiveja”. He haluavat helppokäyttöiset ja nätit laitteet, vaikka työnantaja tuputtaa eilispäivän rotiskoa, jota saa hävetä palaverissa kuin vatsavaivaisen kollegan pierua. Nuoret pölisevät työasioista sosiaalisessa mediassa ja pikaviestimissä, koska ovat siihen tottuneet muutenkin. Heille on aivan samantekevää, vaikka CIA-agentti lukisikin heidän viestejään. Kenties jonain päivänä pelon ja kontrollin korvaa kepeä huolettomuus, joka ihannetapauksessa tekee teknologiasta lähes näkymätöntä.

Autenttisuusfetisistin vaikea elämä

Autenttisuusfetisistin vaikea elämä

Kävin Virossa, taas. Tallinna on jännittävä kaupunki, jossa asiat muuttuvat nopeasti. Pidän myös Tarttosta, jonka luonne on rauhallisempi ja sivistyneempi. Tallinnan luoteispuolella sijaitsevasta Kalamajan kaupunginosasta on tullut hyvin trendikäs viime vuosina. Alue koostuu vanhoista puutaloista, kerrostaloasutuksesta ja enemmän tai vähemmän hylätyistä teollisuuskiinteistöistä. Rosoisiin rakennuksiin on perustettu F-Hoonen ja Boheemin kaltaisia Tallinnan luovan luokan suosikkiravintoloita. Telliskiven kortteleista löytyy myös vintage-kauppoja, luomuruokaa, ”luovia hubeja” ja muita asioita, joita tämänkaltaisilla alueilla yleensä on. Kaduilla ja alituiseen kulkevissa raitiovaunuissa näkee taiteilijoita ja muoti-ihmisiä, mutta myös ihan tavallisia virolaisia.

Kalamaja sai minut taannoin pohtimaan autenttisuuden merkitystä. Monet matkailijat hakevat Kalamajasta vaihtelua Tallinnan vanhan kaupungin kieltämättä liiankin turistipitoiselle meiningille. He etsivät jotain aidompaa, paikallisempaa. Ja tietysti myös edullisempaa. Viime matkalla hyödynsin Like A Local -nimistä kännykkäsovellusta, joka nimensä mukaisesti vihjaa paikallisten suosimista paikoista. Tai sellaisista, joita paikalliset ovat ainakin joskus suosineet!

Usein käy nimittäin niin, että sovelluksen suosittelema kohde on täynnä ulkomaisia nuoria aikuisia pillifarkuissaan, Converse-tossuissaan ja Fjällräven-repuissaan. Autenttisia paikalliskokemuksia janoava matkailija ampuu itseään jalkaan, koska juuri hänen turistiutensa nakertaa kokemusten paikallisuutta. Autenttisuusfetisisti on kuin muinainen antropologi olettaessaan, että kulttuurisessa umpiossa elävät alkuasukkaat vain odottavat pääsevänsä säteilemään paikallisuuttaan, kun aitousintoilija saapuu paikalle. Hän “kuluttaa” ja ”fiilistelee” paikallisuuden harhakuvaa lisäten sen sekakulttuurisuutta. Jos autenttisuusfetisisti olisi johdonmukainen, tulisi hänen vain pysyä kotona ja vaalia korttelikulttuurinsa koskemattomuutta. Viestintäammattilainen ja sosiologi Tuomas Niska esitti osuvan huomion siitä, että ”vaihtoehtoturistin katse” tuottaa eräänlaista autenttisuuskitschiä.

Asioiden arvottaminen autenttinen-epäautenttinen -akselilla on oikeastaan aika hassua. Mitä autenttisuus edes on? Onko autenttisuutta ilman lainausmerkkejä? Jos vien Suomessa käyvän ulkomaalaisen Rossoon tai ABC-huoltoaseman ravintolaan, niin tulisiko hänen tulkita tuo kokemus autenttisena vai epäautenttisena? Ainakin kokemus on de facto normaalimpi useammalle suomalaiselle kuin vaikka pohjoisafrikkalaisen fuusioruoan syöminen Helsingin Kalliossa. Toisaalta jos jokin ravintola on konseptoitu “suomalaiseksi”, niin se tarkoittaa poronkäristyksen syömistä koivuhalon päältä kusiaispesässä istuen. Taviskulttuuri ei ole autenttista, vaan tietty eksoottisuus on autenttisuuden perusoletus. Autenttisuus on kulttuuristen ominaispiirteiden liioittelua.

Autenttisuus koetaan massakulttuurin antiteesinä. Autenttisuusfetisisti janoaa historiaa, tarinoita, jännittäviä anekdootteja. Hän haluaa ruoan luomuna ja palvelun standardoimattomana. Halu edelläkävijyyteen on elimellinen osa autenttisuusfetisismiä: neitseellinen maaperä on aitoutta tavoittelevan unelma, koskemattomuus on arvo sinänsä. Eiffel-tornin kaltaiset äärimmäiset banaliteetit ovat haaste autenttisuusfetisistille: hän saattaa käydä niissä, mutta tuolloinkin hän tekee eron itsensä ja bussin tuomien turistimassojen välille. Hän ottaa valokuvia, käy kohteessa ja intoilee aiheesta sosiaalisessa mediassa, mutta ei silti koe olevansa Samsonite-laumaeläin.

Filosofi Frank Martela ottaa aitouden johtotähdekseen pohtiessaan Arttu Wiskarin tuotantoa NRGM-musiikkimediassa (johon olen itsekin kirjoittanut useita artikkeleita). Tapaus on kiinnostava, koska Martelan suhtautuminen Wiskariin muistuttaa autenttisuusfetisistin vierailua näennäispaikallisessa turistikohteessa. Kyseessä on pohjimmiltaan luonnollisuuden kaapuun verhottu ”trippi”. Martelalle Wiskari on aitouden kiteytymä, joka ei sorru ironiseen etäisyydenottoon tai muodon taakse pakenemiseen. Wiskari tulee lähelle, ja Martela kertookin itkeneensä vuolaasti kuullessaan Wiskarin Tuntemattoman Potilaaan. Perusjätkän suora puhe ja epäeskapistinen asenne ovat Martelalle aitoutta paljaimmillaan. Matkailun kontekstissa wiskarimainen kokemus tarkoittaisi kai kalsaripyykin pesemistä ja kalapuikkojen syömistä laitakaupungin rivarinpätkässä. Ehkä matkailija voisi myös tehdä jotain paikallisille tyypillistä työtä esimerkiksi rautakaupassa.

Sekä Martelan näkemys että pakkomielteisesti aitoutta tavoitteleva matkailu kiistävät sen, että fantasia, merkityksillä leikittely ja mielikuvitus olisivat tavanomainen osa elämää – eikä vain taidetta tai turismia. Wiskarin aitous on luonteeltaan perussuomalaista: hän on suosittu populisti, muttei suinkaan totuus ”kansasta”. Wiskarin maailma on brutaali, koska se ei tarjoa poispääsyä arjen fundamenttien – talon, työn, perheen – puristuksesta. Itse koen Wiskarin musiikin eskapistisena: se vain vie johonkin todella ankeaan paikkaan! Wiskari korostaa erilaisia huolia ja murheita pateettisuuteen asti. Wiskari ei tarjoa esimerkiksi Agentsin tai Wong Kar-wain kaltaista suloista ja estetisoitua melankoliaa, vaan hänen surulliset laulunsa ovat olemukseltaan yhtä viehättäviä kuin perintätoimiston kirjeet. Niin matkaileva autenttisuusfetisisti kuin Wiskarikin tekevät elämästä kapeakatseisen tulkinnan, joka palvelee heidän tarkoitusperiään.

Joku saattaa ajatella, että tekstin kriittinen pohjavire on ristiriidassa oman elämäntapani kanssa. Täytänhän monia autenttisuusfetisistin tuntomerkeistä. Kirjoittaminen on toisaalta pyrkimys ymmärtää omaa ja ympäröivää todellisuutta. Kirjoittaminen pakottaa viemään ajatuspolkuja loppuun asti. Jos todellisuus näyttäytyy huvittavassa sävyssä, ei tekstiä tule silotella. Paljastunut epäjohdonmukaisuus osoittaa, miten ristiriitaista ja epäloogista elämä usein on. En kirjoita miellyttääkseni itseäni.