Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Ajatus perheestä tuntuu itsestään selvältä, jos emme pysähdy miettimään asiaa tarkemmin. Suurennuslasilla tarkastellessa perhe osoittautuu kuitenkin mustekalaksi, jonka lonkerot hapuilevat moniin suuntiin. Perhe on eräänlainen zombikategoria: jotain mikä jatkuvasti kadottaa hahmonsa, mutta elää silti keskuudessamme.

Intuitiivisin käsitys perheestä lienee se, että perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Ydinperhe. Monet kokevat pelkän parisuhteenkin perheeksi. Toisille isovanhemmat ovat osa perhettä. Perhe on myös vertauskuva, joka liitetään tärkeisiin harrastus- ja ammattiyhteisöihin: ”Tämä käsipallojoukkue on kuin perhe, nämä kundit ovat veljiäni.” Sinkkutalouksien yleistyessä perheen kaltaista kokemusta haetaan todennäköisesti yhä enemmän yhteisöistä, jotka eivät perustu sukulaisuussiteisiin. Yksinäiselle lemmikit voivat olla tärkeimpiä perheenjäseniä. Uusperheissä jalka on monissa perheissä yhtaikaisesti, kansainvälisissä perheissä käydään kulttuurien välisiä vuoropuheluja. Sateenkaariperheitäkin on ja joidenkin perhe on lastenkodissa. Kaikista näkökulmista perhe näyttäytyy turvapaikkana, jonka ihmissuhteita leimaavat vakaus, neuvottelemattomuus ja tiiviys.

Ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa yksin, perheissäkin. Kymmenessä vuodessa yksin vietetty aika on lisääntynyt vajaan tunnin henkilöä kohden. Osan seurallisesta ajasta on nakertanut epäilemättä digitaalinen kommunikaatio ja uppoutuminen virtuaalimaailmoihin. Samalla fyysisen ja virtuaalisen erottelu tuntuu kuitenkin yhä keinotekoisemmalta. Esko Kilpi esittää blogissaan osuvan huomion siitä, että ihmiset käyttävät uusia kommunikaatioteknologioita, koska ne vähentävät viestinnän transaktiokustannuksia. Viestinnän pyrkimys ei kuitenkaan muutu: ihmiset haluavat olla henkisesti läsnä. Tarkemmin tulisi havainnoida sitä, milloin ihminen tuntee olevansa yksin. Näin ei välttämättä ole verkon sosiaalisissa rihmastoissa.

Miehen roolissa on tapahtunut murros, joka voimistuu tulevaisuudessa. Mies ei ole enää yksinoikeutettu breadwinner, vaan yhä useammin naista pienipalkkaisempi ja heikommin koulutettu. Mies joutuu omaksumaan hoivaavamman ja tunneilmaisultaan kehittyneemmän roolin. Mies ei voi jäädä enää pihavajaan murisemaan työkalujen ja puupalikoiden sekaan, vaan hänen täytyy hallita small talk hoitovapaata viettävien kahvilatapaamisissa. Kehityskulku on tervetullut: mies elää lähempänä lasta ja työelämän sukupuoliasetelmat tasapainottuvat. Monilta osin mies vaikenee edelleen: miehet puhuvat suhteidensa ongelmista pääosin vain kumppaninsa kanssa. Naiset jakavat huoliaan huomattavasti enemmän ystävien ja sukulaisten kanssa.

Nykyaikaista nuorten sukupolvien parisuhdemallia on kuvattu termeillä kuten sarjamonogamia ja romantiikan renessanssi (ks. esim. Perhebarometri 2013). Peräkkäisiä suhteita solmitaan yhä herkemmin ja suhdetta vaihdetaan nopeasti, jos se ei tyydytä seksuaalisesti tai emotionaalisesti. Samalla uskottomuus tuomitaan yhä voimakkaammin. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi näyttäytyy erittäin tiukkana yksiavioisuuden vaalijana. Rinnakkaissuhteiden vähenemisen on katsottu johtuvan myös siitä, että vapaa-ajan harrastukset ja työ ovat yhä suurempia aikarohmuja. Pettämään ei ehdi. Itsetyydytyksen suosio onkin kasvanut: se on viihtymisen lifehack kalenterihaasteellisille! Sooloseksin virikemateriaali valtaa alaa myös naisten keskuudessa: kun vuonna 1992 pornoa piti kiihottavana 38 prosenttia suomalaisista nuorista naisista, oli luku vuonna 2007 jo 59 prosenttia (ks. Between Sexual Desire and Reality, 2009).

Suomalaiset ovat keskimäärin tyytyväisiä parisuhteisiinsa. Perheissä onnen ja painajaismaisuuden ääripäät ovat toisaalta voimakkaampia kuin kenties missään muissa ihmissuhteissa. Perheen julkisivu voi olla puunattu, mutta sisällä rapa roiskuu. Perhettä näytellään. Perheet sisältävät aina mahdollisuuden valtavaan onneen, mutta perheissä kytee myös romahduksen riski. Siksi rakkaus taiteen ja populaarikulttuurin ydinaiheena ei kuihdu. Piilevä tragedia leimaa monia taiteen perhekuvauksia. Hajoava perhe on draaman perusaines, lapseen kohdistuva kärsimys sen kivuliain tehokeino. Se kertoo perheen tärkeydestä.

Suomalainen perhemalli on pysynyt vakaana jo muutamia vuosikymmeniä ja perheiden modernisaatiokehityksen katsotaan pysähtyneen. Perheiden ympärillä monet rakenteet ovat kuitenkin yhä notkeampia, jopa hajonneita. Tämä pätee etenkin työhön, jonka sidos aikaan ja paikkaan heikkenee koko ajan. Ympäristön epävarmuus on omiaan voimistamaan perheen kaipuuta, ja monien nuorten tulevaisuudenhaaveissa kaikuvat perinteiset arvot ja usko yksilölliseen elämänhallintaan. Julkisen sektorin talouskurimus todennäköisesti tiivistää perheitä entisestään ja lisää ylisukupolvisia hoitosuhteita, miksei myös suurperhemäistä asumista. Zombikategoria elää ajassa ja paikassa, mutta ei katoa.

(Kuva: Pedro Moura Pinheiro)

Futuristin outo ammatti

Futuristin outo ammatti

Futuristin tehtävä on ennakoida, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tehtävä ei ole helppo, koska kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Futuristin täytyy siis luoda maallikkoarvioita täsmällisempiä ja todennäköisempiä tulevaisuuskuvia. Tulevaisuuksia pohtiessaan futuristi voi poimia työkalupakistaan erilaisia vasaroita ja meisseleitä. Havainnollistan tätä pyörittelemällä erään miniskenaarion todennäköisyyttä.

Oletetaan, että haluan huomenna illalliseksi lohta, koska sen kilohinta on poikkeuksellisesti vain kuusi euroa. Koska ostohetki sijaitsee hyvin lyhyen aikavälin tulevaisuudessa, voi aikeen toteutumista pitää varsin todennäköisenä. ”Hän ostaa illalliseksi lohta, koska se on halpaa” -skenaario näyttää päällisin puolin robustilta. Todennäköisyyttä lisää se, että lohta myyvä marketti sijaitsee rutiininomaisen kotimatkan varrella.

Tulevaisuus liikkuu usein optimismin ja skeptisismin välillä. Lohen alhainen hinta herättääkin epäilyksiä. Kenties kala on pumpattu täyteen kemikaaleja ja kasvatettu surkean pienessä altaassa. Ehkä lohen koostumus on jauhoinen ja rasvainen. Jos lohi on fileoitu, on se saattanut tulla Norjasta Suomeen Thaimaan kautta. Voinko luottaa kalatiskin herrasmiehen vakuutteluihin siitä, että ei ole syytä olla huolissaan?

Numeroita on hyvä olla, koska niihin uskoo kylmäkiskoisinkin konserninjohtaja. Koska skenaario valahti jo epäilyn asteelle, voin täsmentää sitä määrällisellä kyselytutkimuksella 30-35-vuotiaiden helsinkiläismiesten keskuudessa. Kyselyä varten voin laatia väittämiä kuten ”olen lisännyt kalan syöntiä viime vuosina” tai ”syön mieluummin kalaa kuin muita lihoja”. Jos tarkastelen myönteisesti vastanneiden prosenttiosuuksia korkeakoulutettujen segmentissä, voin olettaa, että ne korreloivat ainakin jonkin verran oman elämäntapani kanssa. Voin myös yrittää etsiä aiemman vastaavan tutkimuksen, jolloin pystyn tekemään ajallista vertailua eri mittausten kesken.

Tulevaisuus antaa vihjeitä itsestään. Voin tarkkailla uusia ruokakulttuurin ilmiöitä lähiympäristössäni ja metsästää niin sanottuja heikkoja signaaleita. Muutaman karvalakkivuoden jälkeen sushi näyttää kasvattaneen suosiotaan: kenties voisin valmistaa lohen japanilaisittain ja pitää kutsut! Saatan pohtia, millaisen vaikutelman sushi-illallinen antaisi ja mikä on lohen asema keskiluokkaisissa kulttuurisen pääoman kamppailuissa. Kutsut sisältäisivät myös epäonnistumisen riskin, koska en ole valmistanut kyseistä ruokalajia ennen.

Tulevaisuus on nykyhetken intentioissa. Voin hyödyntää datamassoja louhivaa verkkoanalytiikkaa ja kartoittaa kalansyöntiaikeita nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Kuinka moni on maininnut tänään tweetissään sanan “kala” tai ”lohi”? Onko lohen polkuhinta luomassa kohtuuttoman ryntäyksen markettiin? Onko syytä varautua kalan loppumiseen? Onko jostain lohireseptistä syntynyt sosiaalisen median sensaatio viime aikoina? Onko joku julkisuuden sankarikokki intoillut lohen puolesta?

Voin myös kysyä asiasta erilaisilta päivystäviltä dosenteilta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on jo joitain vuosia ollut ruokakulttuurin professori. Kipakan mielipiteen halvasta lohestani voisin saada joltain bloggaajalta, “biohakkerilta” tai ruokakulttuurin nuorelta radikaalilta, jotka todennäköisesti hyökkäisivät suu vaahdossa viljeltyä lohtani kohtaan. Puoltavamman näkemyksen tarjoaisi todennäköisesti joku teollisuuden edustaja. Hän korostaisi vakaata laadunvalvontaprosessia, jonka myötä lohessa ei ole antibioottijäämiä tai torjunta-aineita.

Voin pohtia kalansyöntiä suhteessa erilaisiin trendeihin. Voin rakentaa lukuisista nano-, mikro-, makro- ja megatrendeistä visuaalisen mallin, jossa trendien keskinäisiä vaikutussuhteita on hahmoteltu. Lohen ympärille kertyisi todennäköisesti ilmiöitä kuten kasvispainotteinen syöminen, lähiruoan suosiminen, uusi lautasmalli, holistinen hyvinvointi ja paleodieetti. Voin pohtia, mitkä näistä ilmiöistä sivuavat omaa elämääni.

Jo tällainen pintaraapaisu osoittaa, että analyysi voi rakentua monista kerroksista. Kompleksisuutta lisää kommunikaation määrän kasvu. Monimutkaisuus vaatii luottamusta intuitioon. Gonzo-futuristiksi itseään kutsuva Justin Pickard on yksi harvoista tietämistäni tulevaisuuseksperteistä, jonka työssä on eräänlainen postmoderni tatsi. Pickard kirjoittaa gonzo-futuristin manifestissaan: ”Gonzo futurism wants you to listen to your amygdala: elevate the subjective, the emotional, and the memetic. Future shock is social and psychological, so keep asking: how do these observations make you feel?”

Navigointikokemus tiedon paljoudessa on joskus sekava. Identiteettikriisi on tyypillinen aloille, jotka tutkivat jatkuvasti muuntuvia sosiaalis-inhimillisiä todellisuuksia. Jotkut taistelevat häilyväisyyttä vastaan vetäytymällä kattojärjestöihin ja haikailemalla sertifikaattien perään. He hoitavat oireita tunnistamatta taudin syitä. Futuristin tulisikin hyväksyä roolinsa eräänlaisena kaaospilottina, näyttää keskisormea puiseville standardointipyrkimyksille ja olla ylpeä monikasvoisuudestaan.

(Kuva: State Of Mind Those Who Go, Umberto Boccioni, 1911)