Eihän tässä ole mitään uutta

Eihän tässä ole mitään uutta

Nuorena ja kokemattomana huutelijana koin mielelläni närkästyneisyyttä ja ylenkatsetta, jos jokin merkittävä tutkimushanke ei tuottanut mitään yllättävää. Hah, nollatutkimus, taas on syöty palaveripullaa ja pumpattu säätiön rahat! Tämä näkökulmahan on yhtä raikas kuin eineslihapullapaketin suojakaasu!

Tietenkään en lukenut tutkimuksia tiivistelmiä ja yhteenvetoja pidemmälle.

Kohtaan tutkimus- ja konsultointiprojekteissa edelleen tilanteita, joissa ajattelen: eihän tässä ole mitään uutta. Huomio voi olla aiheellinen, mutta siitä tehtävät johtopäätökset eivät ole niin ilmeisiä kuin saattaisi ajatella. Tutkimuksen tehtävä ei nimittäin ole tuottaa uutisia, vaan uutta tietoa. Näillä asioilla on ratkaiseva ero.

Uutuusarvo ei välttämättä löydy pintapuolisista ”oho, kas vain!” -reaktioista, vaan uusista näkökulmista tuttuun asiaan, tai uusista tavoista jäsentää tutkimuksen aihepiiriä. Usein arvo on keskusteluissa, joita tutkimuksen pohjalta käydään. Tutkimusta täytyy pysähtyä ajattelemaan.

Mistä tunne uutuuden puuttumisesta johtuu? Aikaansa ja alaansa seuraavilla ihmisillä on yleensä intuitiivinen käsitys siitä, miten asiat ovat. Tutkimus täsmentää ja laajentaa tätä käsitystä.

On hienoa, jos tutkimuksen myötä tulee ilmi jotain täysin uutta ja yllättävää. Se ei voi kuitenkaan olla itseisarvoista. Tiedon kyllästämässä maailmassa salaisuuksia on vähän. Koska lähes kaikkia asioita tutkitaan koko ajan, olisi aiempien tutkimusten kannalta arveluttavaa, jos niissä olisi jäänyt jotain olennaista havaitsematta.

Olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut viitekehyksistä ja kokonaisjäsennyksistä – kuinka seksikästä. Kun laadukasta aineistoa tarkastelee hyväksi havaitulla viitekehyksellä, se tuottaa lähes automaattisesti uusia oivalluksia. Tästä syntyy tiedollinen pohja luovalle ja henkilökohtaiselle ajattelulle. Usein tuhdeimmat argumentit ovat objektiivisuuden kaapuun verhottua subjektiivisuutta. Mielenkiintoisinta on räikeä ja holtiton subjektiivisuus.

Tutkimuksen täytyy tuottaa jotain uutta, mutta usein olisi syytä ymmärtää paremmin, mitä tämä ”jokin” on. Verkon informaatiovyöryn turruttamat aivomme eivät mielellään taivu tilaan, jossa arvo löytyisi pitkän ajatus- ja keskusteluprosessin tuloksena. Janoamme nopeita kiksejä ja helppoa stimulaatiota.

Eräs englantilainen futuristi-tuttavani kertoi taannoin, että hän on alkanut lisätä päiviinsä hetkiä, jolloin hän ei tee varsinaisesti mitään. Hän saattaa syödä tai juoda jotain näissä tilanteissa, mutta tärkeintä on ajatella – ja ajatella ajattelua. Älylaitteet jäävät ehdottomasti sivuun.

Työelämässä pitäisi olla enemmän tilanteita, joissa tutkimusten ja selvitysten sisältöä lähestyttäisiin tällä tavalla. Ilman odotusta välittömästä leukojen loksahduksesta, kiireettömästi pohdiskellen, kriittisesti keskustellen.

Miten poistamme kiireen tulevaisuuden työelämästä?

Miten poistamme kiireen tulevaisuuden työelämästä?

Törmäsin hyvänpäiväntuttuun eräässä konferenssissa. Kysyin kuulumisia. Hän vastasi:

”Huh, kiire on. Yhtä lentoa. Näitä ruuhkavuosia. Hädin tuskin muistan mitä tein eilen. Mitäs sulle?”

Mutisin jotain vastaavaa. Keskustelu oli niin tavanomainen, että sitä on vaikea kuvitella toisenlaiseksi. Kuinka erikoista olisikaan ollut, jos hän olisi sanonut:

”Olen tehnyt keskittyneesti yhtä isoa juttua. Ohessa voin kehitellä myös vähän uutta. Aikataulu ei hengitä niskaan ja ehdin myös suunnitella tulevaa.”

Työ ja kiire ovat monelle synonyymi. Työn täytyy olla nopeatempoista ja tekemistä pitää olla vähän liikaa. Se pakottaa tehostamaan ja priorisoimaan. Elimistö on oppinut kaipaamaan stressihormonien, kuten adrenaliinin ja kortisolin, eritystä. Työn täytyy tuntua työltä tai muuten se ei ole työtä. Ponnistelu vaatii fyysisen vasteen, vaikka kyseessä olisi tietotyö.

Koemme kiireen annettuna olosuhteena, emme ihmisten heikosti järjestetyn yhteistoiminnan tuloksena. Koemme, että globaalin markkinatalouden alamaisen täytyy juosta yhä kovempaa ja kun vauhti hiipuu, ovat kiinalaiset robotit ja amerikkalaiset algoritmit valmiita tekemään työn halvemmalla. Kun kuulemme kansantalouden uusimmat madonluvut, emme jätä mahdollisuutta itseruoskintaan käyttämättä.

Kiire on makrotason ongelma, johon haetaan yksilöllisiä ratkaisuja. Siis hoidetaan oireita parantamatta tautia. Yksilö voi leppoistaa, ryhtyä remontoimaan kyläkoulua ja perustaa luomuviljelmän. Elämäntapavalintana tämä on vauraille ihmisille mahdollinen kokeilu.

Kiire on saavuttanut pisteen, jossa nopeus on itseisarvo, joka ei enää tuota toivottua lopputulosta. Siis sitä, että asiat tapahtuisivat de facto nopeammin. Kiireessä valmisteltu asia kertautuu kiireisessä päätöksessä, jota seuraa kiireinen toimeenpano. Syntyy sähellyksen spiraali, jossa työn määrä lisääntyy toistuvien korjausliikkeiden vuoksi. Työn lopputulos on taksin takapenkillä puserrettu hätäpaska, joka menee asiakkaalle läpi vain Cheek-tason itseluottamuksella esitettynä silmänkääntötemppuna.

Tietojohtamisen asiantuntija Miia Kosonen esittää blogitekstissään hyviä kysymyksiä siitä, miten kiire vaikuttaa oppimiseen ja uudistumiskykyyn:

”Milloin viimeksi olit työpaikallasi tilanteessa, jossa saitte yhdessä kokeilla, opetella, leikkiä ja epävirallisesti testata jotain uutta ilman, että joku oli jo toinen jalka ilmassa juoksemassa seuraavaan paikkaan tai palaveriin? Entä milloin ylipäätään sait rauhassa tehdä sitä, mikä on varsinaista leipätyötäsi?”

Kiireinen ihminen vaikuttaa usein edistykselliseltä. Hänet halutaan tavata ja hommia riittää. Kiire kuitenkin tekee immuuniksi heikoille signaaleille, jotka kielivät uudistumistarpeesta. Kiireinen ei ehdi kokeilla vaihtoehtoisia polkuja. Kiireen perimmäinen syykään ei välttämättä ole menestys, vaan esimerkiksi heikkokatteinen työ, byrokratia tai asioiden huono organisointi.

Mitä teemme, kun olemme kiireisiä? Viimeistelemme suklaapatukkamerkin brändistrategiaa. Kirjoitamme muistiota jätevesilain virkamiesvalmistelusta. Vääntelehdimme innostuksesta suosikkifilosofin työkykyseminaarissa. Kiireen hetkellä olemme hellyttävän varmoja siitä, että juuri nämä tehtävät ovat maailman tärkeimpiä asioita. Ja niin pitääkin olla: työhön täytyy suhtautua vakavasti, vaikka ei mailaa puristaen.

Työikäisen ihmisen kiire on hänen läheistensä lapsuus ja vanhuus, mistä johtuu kiireen moraalinen arveluttavuus. Kun vietämme pitkää iltaa konttorin kelmeän loisteputken valossa, odottavat lapsemme sählykentän laidalla, että tulisimme edes joskus katsomaan peliä. Kun reissaamme globaaleissa finanssikeskuksissa, kuihtuvat vanhempamme hoitokodissa ostoskanavan ja sudokuvihkon ääreen. Tämä tuntuu tuskalliselta, mutta työn imussa ihminen ajattelee: vielä yksi sähköposti, vielä yksi kokous. Sitten olen valmis. Työelämätutkija Jussi Vähämäen Kuhnurien kerhoa mukaillen: kiireinen on kiinnostunut kaikesta, mutta ei välitä mistään.

Järjestelmä ei tue kiireetöntä elämää. Siksi on rohkaisevaa nähdä, että suomalaisista noin kaksi kolmasosaa kannattaa perustuloa Kelan tuoreen tutkimuksen mukaan. Tälle hallituskaudelle suunniteltu perustulokokeilu on herättänyt paljon uteliaisuutta ja vastaavat kokeilut lisääntyvät myös kansainvälisesti. Onnistuessaan perustulo voi mahdollistaa sen, että työ joustaa yksilön elämäntilanteiden mukaan ja tukee erilaisia arjen rytmejä. Kun työn ja kulutuksen yksittäiset jaksot lyhentyvät ja fragmentoituvat, täytyy taloudellisen perusturvan toimia nykyistä notkeammin.

Parempaa järjestelmää odotellessa yksilö voi harjoittaa oman elämänsä radikalismia. Eräs juuri eläköitynyt ja pitkään työelämässä johtotehtävissä toiminut henkilö kertoi, että hänen uransa lähti todella lentoon vasta siinä vaiheessa, kun hän päätti tehdä vain 60 prosenttia häneltä odotetuista asioista. Vallankumous alkaa siitä, kun opettelet sanomaan vilpittömästi: ”Minulla ei ole kiire.”

Mitä tietotyöläinen voi oppia Zlatan Ibrahimovićilta?

Mitä tietotyöläinen voi oppia Zlatan Ibrahimovićilta?

David Lagercranzin kirjoittama Minä, Zlatan Ibrahimović (alkuteos Jag är Zlatan Ibrahimović: Min historia, 2011) on erinomainen elämäkerta, josta tuli kansainvälinen menestys pian ilmestymisensä jälkeen. Nelisen vuotta vanha kirja ei sisällä jalkapalloilijan viimeisimpiä urakäänteitä ja Paris Saint-Germainin ajanjaksoa, mutta teos on silti edelleen lukemisen arvoinen.

Kirjassa Zlatan esiintyy minä-muodossa, mutta kirja ei kuitenkaan perustu suoriin sitaatteihin. Elämäkerturi Lagercranz on pyrkinyt luomaan kielen ja kerronnan, joka tuo esiin kohteensa persoonan olematta kuitenkaan autenttista sisältöä. Ratkaisu on onnistunut. Kirja esittää Zlatanin räjähtävänä katujätkänä, jossa on kuitenkin herkempiä, pohdiskeleviakin puolia.

Zlatanin tarina on malliesimerkki klassisesta draaman rakenteesta. Malmön Rosengårdin maahanmuuttajalähiössä kasvanut Zlatan on altavastaaja, joka vastoin kaikkia odotuksia ja silti vääjäämättömästi voittaa tiellään olevat esteet ja nousee maailman terävimmälle huipulle. Zlatan on herooisen maskuliinisuuden tyypillinen edustaja: hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, hän ei piittaa säännöistä, hän kostaa vääryydet. Zlatan on valmis tappelemaan. Hänellä on upeita autoja, kaunis vaimo, iso talo. Hänen habituksessaan on messiaanisen rock-tähden elkeitä, jota pitkät hiukset ja lukemattomat tatuoinnit korostavat. Taiteilijaluonne tulee esiin tunnereaktioiden voimakkuudessa ja hallitsemattomuudessa. Hän on mies, jota on helppo ihailla.

Zlatan on menestynyt satumaisesti fyysisenä urheilijana, mutta voiko tietoa käsittelevä asiantuntija ja nykyaikainen laptop-cowboy oppia häneltä jotain?

Yksilön ja tiimin suhde elää jatkuvasti Zlatanin tarinassa. Kirja osoittaa, että yksilö ei voi toimia ryhmässä, johon hän ei sosiaalipsykologisesti sovi. Vaikka kyseessä olisi FC Barcelona, maailman maineikkain ja kenties paras jalkapallojoukkue. FC Barcelonan kulttuuriin kuuluu koulumainen kuuliaisuus, jossa yksilöt eivät missään tilanteessa nouse ryhmän yläpuolelle. Starailu on pannassa. Zlatanin kaltaiselle yksilölle tämä tarkoitti kuitenkin oman persoonan suitsimista, mikä johti ponnettomuuteen ja ilottomuuteen. Barcelona osti hänet kalliilla ja joutui pian myymään halvalla.

Useimmiten ihmisen sosioekonominen tausta ennakoi hänen tulevaisuutensa. Tämä on tilastollinen fakta. Samalla elämme aikakautta, jonka eetos on se, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Eetosta perustellaan Zlatanin kaltaisilla hahmoilla: hän nousi huipulle lähes mahdottomista lähtökohdista, miksi et siis sinäkin? Kysymys on puoliksi oikeutettu. Zlatan selätti sosiaaliset esteet, mutta samalla jää huomiotta, että hänellä on synnynnäisiä biologisia edellytyksiä huippujalkapalloilijaksi esimerkiksi kehollisen koordinaation muodossa. On myös huomioitava palkintojen rajallisuus: FC Barcelonan piikkipaikoilla pelaa vain muutama henkilö kerrallaan. Jokainen ei voi siis olla FC Barcelonan kärkihyökkääjä, vaikka kuinka haluaisi.

Medioituneessa ja verkottuneessa maailmassa jokaisella on tietty määrä hallittua julkisuutta ja myös annos hallitsematonta. Hallitsemattomuus lisääntyy yhdessä ihmisen tunnettuuden kanssa. Zlatanin julkisuussuhde on aluksi hallitsematon. Hän ei harkitse sanomisiaan, hän ampuu yli. Seassa on nuoren miehen kaikkivoipaa egomaniaa. Juuri tämä tekee hänestä kiinnostavan. Työelämän taipumus on muuttaa ihmiset samanlaisiksi: homososiaalisuuden myötä kaikki näyttävät samalta ja ajattelevat samoja ajatuksia. Samalla erottumisen paine kasvaa, kun työmarkkinat kiristyvät ja ihmiset taistelevat paikasta auringossa. Zlatanin ansio on pitää kiinni tyylistään ja periaatteistaan, vaikka vastustus ja sosiaalinen paine on kova. Hän ei pelkää erimielisyyksiä. Tiimin ei pidä joka tilanteessa pyrkiä harmoniaan, vaan se voi säilyttää yhtenäisyytensä myös repivien riitojen jälkeen – jos riidoilla on hyvä syy. Kitkaton organisaatio on harvoin luova.

Huippu-urheilu on elämysteollisuutta, jossa yksilöiden arvo nousee pilviin. Zlatan-kirjassa sopimusneuvottelut näyttäytyvät avoimena henkisenä sotana. Neuvotteluja käyvät mafiosoja muistuttavat miehet, jotka pyrkivät maksimoimaan oman etunsa ja lannistamaan vastapuolen. Työelämän tulevaisuuskeskusteluilla on taipumusta päätyä pehmeisiin visioihin, joissa myötätunto, feminiinisyys ja esimerkiksi arvokkaan tiedon pyyteetön jakaminen lisääntyvät. Samalla vallan ja intressien epäsuhtaisuuden tarkastelu jää taka-alalle. Häikäilemättömyys on osa kilpailuun perustuvaa taloutta, jossa rahan kieli puhuu.

Mitä Zlatan tekeekin, hän heittäytyy siihen täysillä. Rosengårdissa hän ei kiinnostunut päihteista, vaikka niitä oli tarjolla joka paikassa. Hänellä on kuitenkin riippuvuustaipumus, hän janoaa adrenaliinia. Päivästä toiseen Zlatan pelaa videopelejä läpi yön ja ajaa Porschella 330 kilometrin tuntivauhtia yleisellä tiellä. Hän varasteli polkupyöriä myöhäiseen teini-ikään asti ja pikkurikolliset kaverit pyörivät hänen seurassaan myöhemminkin. Vajavaisuudet, typeryydet ja kohtuuttomuudet tekevät hänestä inhimillisen eikä hän pelkää näyttää niitä.

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

“Mul on se jossain meilissä” on tuttu vastaus moneen kysymykseen. Havainto on arkipäiväisyydessään tylsä, mutta paljastaa jotain olennaista tiedon luonteesta.

Kun tieto on “jossain meilissä”, ovat sekä tiedon lähettäjän että vastaanottajan aikeet olleet yleensä vilpittömät. Lähettäjä odottaa, että vastaanottaja huomioi tiedon ja perehtyy siihen. Vastaanottaja ei kuitenkaan niin tee, vaan jättää tiedon ylimalkaisesti roikkumaan. Hän ehkä ajattelee palaavansa siihen myöhemmin tai tieto ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tärkeältä vastaanottohetkellä. Vastaanottaja luottaa siihen, että löytää tiedon tarvittaessa. Riittää, että mahdollisesti tärkeä tieto on ehkä löydettävissä joskus jostain. Kuten legendaarinen viestinnän professori Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Varjelemamme tieto on harvoin niin tärkeää kuin kuvittelemme sen olevan, vaikka tieto sisältäisikin kolmen liuskan mittaisen salassapitoklausuulin ja formulakuskin tilipussille sopivan hintalapun. Tieto elää vasta vuorovaikutustilanteessa. Tieto vaatii reaktion ja sen pohjalta syntyvän toiminta-aikeen. Suurin osa tiedosta on historiatonta ja tulevaisuudetonta: tiedon merkitys ja arvo kuolevat sekunneissa. Vastaanotetut viestit lähes välittömästi tuhoava Snapchat-menestyssovellus on tästä erinomainen esimerkki. Tiedon säilyvyydellä ei ole merkitystä, vaan iloa on pikemminkin tiedon säilymättömyydestä. Lyhyt parasta ennen -päiväys on etu viestiviidakon huomiotaisteluissa.

Moninapaisen verkoston yhteistyöhankkeet luovat usein kokemuksen tiedon hallitsemattomuudesta. Esimerkiksi viiden tahon muodostama koalitio luo monimutkaisen tiedollisen koreografian, mikä näkyy tavallisimmin sähköpostiruuhkana ja kalenterien yhteensovittamisen vaikeutena. Kokeneellekin koordinoijalle tällaisen “systeemin” ja siihen liittyvän viestinnän hallitseminen on vaikeaa. Kun yhteinen hanke on saatu päätökseen, on monilla uupunut ja “ihan kiva 8+” -tyyppinen olo. Tilanteen kompleksisuuden vuoksi yhteinen taival ei välttämättä jatku, vaikka harjoittelu on vasta alkanut. Lopettaminen voi olla virhe, koska tulevaisuudessa monialaisten verkostojen yhteistyö ja sen orkestrointi ovat yhä merkittävämmässä roolissa: maailma ei rajaudu helposti hahmotettaviksi könteiksi, vaan tieto ja ihmiset kulkevat notkeissa rihmastoissa. Onneksi verkostojen hallintaa helpottavat sosiaaliset teknologiat kehittyvät koko ajan.

Tiedon elohopeamaisuus on luonut tilanteen, jossa itse työn määritteleminen on lähes mahdotonta. Kun työ ei rajaudu ajan tai paikan mukaan, on työksi kutsuttavia ajatuskulkuja yhä vaikeampi tunnistaa. En pidä työn täsmällistä lokerointia edes tarpeellisena, mutta itse kysymys on kiinnostava ja se sisältää monia implikaatioita. Luovassa työssä käy usein niin, että tiukkatempoinen ”toimistoaika” kuluu yhteydenpitoon, projektien koordinointiin ja sekalaisiin silppuhommiin. Varsinainen luova ongelmanratkaisu tapahtuu kuitenkin usein aivan muualla kuin tyypillisessä työkontekstissa. Ratkaisua kaipaava ongelma on määritelty esimerkiksi palaverissa, mutta kiireessä ongelma on jäänyt muhimaan alitajuntaan tai ongelmaan liittyvät varhaiset ideat eivät ole olleet riittävän hyviä. Varsinainen kuningasidea kuitenkin ilmestyy usein silloin kun sitä vähiten odottaisi. Itse olen huomannut, että esimerkiksi uiminen käynnistää usein työn kannalta suotuisia ajatusprosesseja, vaikka menenkin uimaan ennen kaikkea virkistymisen ja vetreytymisen vuoksi. Alitajunnan jalostava vaikutus on tärkeä.

Eräs menestynyt markkinointiammattilainen sanoi kerran, että “jos ideointi vaatii brenkkua, niin sitten otetaan brenkkua”. Muistan myös elävästi, kun eräs tieto- ja mediayhteiskunnan tutkija halusi nauttia palaverin alussa “eurooppalaisen iltapäiväbissen”. Kesken palaverin hän jaaritteli noin 10 minuuttia puhelinmyyjän kanssa ja kaiken lisäksi laittoi tämän innokkaan kauppanaisen kaiuttimelle. Alkoholin vaikutus luovuuteen ja ajatteluun on kaksisuuntainen. Pidän Andy McCoy’n käyttämästä sanasta “blues-öljy”: yksi tai kaksi annosta puhdistaa sopivasti aivojen kalkkeumia ja vauhdittaa assosiaatioita. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin jatkuvaa alamäkeä, jos tavoitteena on kestävä ja vakavasti otettava ajattelu. Harva baari-illan neronleimaus jää elämään, vaikka istunnon sosiaaliset edut olisivatkin ilmeiset. Tieto vaihtuu eikä kenenkään tarvitse nojata PowerPointiin.

Hahmotamme tiedon usein tietoyksiköinä, vaikka olennaista olisi keskittyä tietosuhteisiin. Tutkijan työssä tietoyksiköiden ylivalta näkyy siinä, että raportit ja artikkelit ovat symbolisesti vahvassa roolissa. Harva kuitenkaan lukee raportteja, mistä kirjoitin tarkemmin tässä tekstissä. Itselleni raportti on ennen kaikkea työkalu ajatella jokin asia läpi, mutta samalla olen iloinen orastavasta raporttiritualismin kritiikistä. Monessa tapauksessa sokraattinen menetelmä ja dialogia korostava tiedon ”kätilöinti” olisivat paljon terveempi lähestymistapa asioiden ymmärtämiseen kuin ylianalyyttisten PDF-nivaskojen heittely sähköpostilaatikosta toiseen. Dialogissa syntyvälle tärkeälle tiedolle on ominaista sen tarttuvuus: olennaisesta ajatuksesta syntyy kuin automaattisesti muistiin pano (sic), joka myös herättää halun toimia.