Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

“Mul on se jossain meilissä” on tuttu vastaus moneen kysymykseen. Havainto on arkipäiväisyydessään tylsä, mutta paljastaa jotain olennaista tiedon luonteesta.

Kun tieto on “jossain meilissä”, ovat sekä tiedon lähettäjän että vastaanottajan aikeet olleet yleensä vilpittömät. Lähettäjä odottaa, että vastaanottaja huomioi tiedon ja perehtyy siihen. Vastaanottaja ei kuitenkaan niin tee, vaan jättää tiedon ylimalkaisesti roikkumaan. Hän ehkä ajattelee palaavansa siihen myöhemmin tai tieto ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tärkeältä vastaanottohetkellä. Vastaanottaja luottaa siihen, että löytää tiedon tarvittaessa. Riittää, että mahdollisesti tärkeä tieto on ehkä löydettävissä joskus jostain. Kuten legendaarinen viestinnän professori Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Varjelemamme tieto on harvoin niin tärkeää kuin kuvittelemme sen olevan, vaikka tieto sisältäisikin kolmen liuskan mittaisen salassapitoklausuulin ja formulakuskin tilipussille sopivan hintalapun. Tieto elää vasta vuorovaikutustilanteessa. Tieto vaatii reaktion ja sen pohjalta syntyvän toiminta-aikeen. Suurin osa tiedosta on historiatonta ja tulevaisuudetonta: tiedon merkitys ja arvo kuolevat sekunneissa. Vastaanotetut viestit lähes välittömästi tuhoava Snapchat-menestyssovellus on tästä erinomainen esimerkki. Tiedon säilyvyydellä ei ole merkitystä, vaan iloa on pikemminkin tiedon säilymättömyydestä. Lyhyt parasta ennen -päiväys on etu viestiviidakon huomiotaisteluissa.

Moninapaisen verkoston yhteistyöhankkeet luovat usein kokemuksen tiedon hallitsemattomuudesta. Esimerkiksi viiden tahon muodostama koalitio luo monimutkaisen tiedollisen koreografian, mikä näkyy tavallisimmin sähköpostiruuhkana ja kalenterien yhteensovittamisen vaikeutena. Kokeneellekin koordinoijalle tällaisen “systeemin” ja siihen liittyvän viestinnän hallitseminen on vaikeaa. Kun yhteinen hanke on saatu päätökseen, on monilla uupunut ja “ihan kiva 8+” -tyyppinen olo. Tilanteen kompleksisuuden vuoksi yhteinen taival ei välttämättä jatku, vaikka harjoittelu on vasta alkanut. Lopettaminen voi olla virhe, koska tulevaisuudessa monialaisten verkostojen yhteistyö ja sen orkestrointi ovat yhä merkittävämmässä roolissa: maailma ei rajaudu helposti hahmotettaviksi könteiksi, vaan tieto ja ihmiset kulkevat notkeissa rihmastoissa. Onneksi verkostojen hallintaa helpottavat sosiaaliset teknologiat kehittyvät koko ajan.

Tiedon elohopeamaisuus on luonut tilanteen, jossa itse työn määritteleminen on lähes mahdotonta. Kun työ ei rajaudu ajan tai paikan mukaan, on työksi kutsuttavia ajatuskulkuja yhä vaikeampi tunnistaa. En pidä työn täsmällistä lokerointia edes tarpeellisena, mutta itse kysymys on kiinnostava ja se sisältää monia implikaatioita. Luovassa työssä käy usein niin, että tiukkatempoinen ”toimistoaika” kuluu yhteydenpitoon, projektien koordinointiin ja sekalaisiin silppuhommiin. Varsinainen luova ongelmanratkaisu tapahtuu kuitenkin usein aivan muualla kuin tyypillisessä työkontekstissa. Ratkaisua kaipaava ongelma on määritelty esimerkiksi palaverissa, mutta kiireessä ongelma on jäänyt muhimaan alitajuntaan tai ongelmaan liittyvät varhaiset ideat eivät ole olleet riittävän hyviä. Varsinainen kuningasidea kuitenkin ilmestyy usein silloin kun sitä vähiten odottaisi. Itse olen huomannut, että esimerkiksi uiminen käynnistää usein työn kannalta suotuisia ajatusprosesseja, vaikka menenkin uimaan ennen kaikkea virkistymisen ja vetreytymisen vuoksi. Alitajunnan jalostava vaikutus on tärkeä.

Eräs menestynyt markkinointiammattilainen sanoi kerran, että “jos ideointi vaatii brenkkua, niin sitten otetaan brenkkua”. Muistan myös elävästi, kun eräs tieto- ja mediayhteiskunnan tutkija halusi nauttia palaverin alussa “eurooppalaisen iltapäiväbissen”. Kesken palaverin hän jaaritteli noin 10 minuuttia puhelinmyyjän kanssa ja kaiken lisäksi laittoi tämän innokkaan kauppanaisen kaiuttimelle. Alkoholin vaikutus luovuuteen ja ajatteluun on kaksisuuntainen. Pidän Andy McCoy’n käyttämästä sanasta “blues-öljy”: yksi tai kaksi annosta puhdistaa sopivasti aivojen kalkkeumia ja vauhdittaa assosiaatioita. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin jatkuvaa alamäkeä, jos tavoitteena on kestävä ja vakavasti otettava ajattelu. Harva baari-illan neronleimaus jää elämään, vaikka istunnon sosiaaliset edut olisivatkin ilmeiset. Tieto vaihtuu eikä kenenkään tarvitse nojata PowerPointiin.

Hahmotamme tiedon usein tietoyksiköinä, vaikka olennaista olisi keskittyä tietosuhteisiin. Tutkijan työssä tietoyksiköiden ylivalta näkyy siinä, että raportit ja artikkelit ovat symbolisesti vahvassa roolissa. Harva kuitenkaan lukee raportteja, mistä kirjoitin tarkemmin tässä tekstissä. Itselleni raportti on ennen kaikkea työkalu ajatella jokin asia läpi, mutta samalla olen iloinen orastavasta raporttiritualismin kritiikistä. Monessa tapauksessa sokraattinen menetelmä ja dialogia korostava tiedon ”kätilöinti” olisivat paljon terveempi lähestymistapa asioiden ymmärtämiseen kuin ylianalyyttisten PDF-nivaskojen heittely sähköpostilaatikosta toiseen. Dialogissa syntyvälle tärkeälle tiedolle on ominaista sen tarttuvuus: olennaisesta ajatuksesta syntyy kuin automaattisesti muistiin pano (sic), joka myös herättää halun toimia.

10 tapaa elävöittää tutkimus

10 tapaa elävöittää tutkimus

Tutkimuksia ei juuri lueta, kuten havaitsimme edellisessä tekstissäni. Tutkimukset ovat ajattelun ja viestinnän työkaluina rikkinäisiä. Tutkimusten perustehtävä on uuden tiedon tuottaminen ja tutkimukset siinä myös usein onnistuvat. Mutta miksi tuore tieto jää kuitenkin niin usein tekijän ja hänen parin kollegansa ihmeteltäväksi? Tutkijat ja tutkimukset kamppailevat huomiosta maailmassa, jossa tiedon määrä lisääntyy räjähdysmäisesti. Maailmassa, jossa ihmisten viestintätottumukset ovat muuttuneet radikaalisti. Koska tutkimukset eivät mukaudu uusiin olosuhteisiin, ne menettävät merkitystään jatkuvasti.

Niin korkeakoulut, tutkimuslaitokset kuin yrityksetkin elävät samassa avoimen tiedon ja demokratisoituneen viestinnän maailmassa. Oma viime vuosien kokemukseni on yritysmaailmasta, jossa tehtävän tutkimuksen luonne poikkeaa merkittävästi esimerkiksi yliopistoista. Seuraavien vinkkien soveltaminen on helpompaa kaupallisissa tutkimuksissa, joissa tyyli ja muoto ovat vapaampia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että akateemisempi tutkimus ei voisi muuttua. Vinkit kumpuavat yhteiskunta-, tulevaisuus- ja markkinatutkimuksen kentiltä. En tiedä, voiko ideoita soveltaa siltojen lujuuslaskelmiin, metsätieteisiin tai AIDS-tutkimukseen. Tuskin sekään mahdotonta on. Kaikki tutkimus haluaa tulla kuulluksi. Valtaosaa ideoista olen kokeillut, loppuja aion kokeilla lähitulevaisuudessa.

1. Käytä yleiskieltä. Pohdi, miten selittäisit asiasi 7-vuotiaalle. Käytä muotikäsitteitä varoen. Älä paistattele alan tähtien valokeilassa, vaan tuo oma äänesi esiin. Namedroppaus jättää useimmat kylmäksi. Kun ammattikielen karsii, jää jäljelle eräänlainen paljas sisältö: onko minulla oikeastaan mitään sanottavaa?

2. Näe tutkimus prosessina, joka viestii olemassaolostaan jatkuvasti. Tutkimuksen etenemisestä voi kertoa esimerkiksi viikoittaisin uutiskirjein tai blogitekstein. Millainen olisi tutkimuksellinen videoblogi, entä maanantaipalaverin yhteydessä järjestetty stand up -esitys? Millaisen Instagram-tilin rakentaisit tutkimuksellesi? Tutkimuspohjaisia pelejäkin on nähty.

3. Visualisoi tietoa. Tee infografiikoita, hyödynnä videota. Muista myös äänimaailma, jos tutkimuskohteessasi sellainen on. Jos tutkit ihmisiä ja heidän elämäänsä, kuvaa heitä (tietysti yksityisyyttä kunnioittaen). Älä anna ihmisten typistyä numeroiksi tai havaintoyksiköiksi. Raporteissa ja kirjoissa ulkoasua – taittoa, kansia, typografiaa, kuvitusta – voisi useimmissa tapauksissa miettiä enemmänkin. Ensivaikutelma on tärkeä.

4. Hahmota raportti tai muu dokumentaatiosi tiedon solmukohtana. Kyseessä ei ole suljettu merkityssäiliö, joka perustuu yksilölliseen nerouteesi: tieto on sosiaalista. Verkossa kaikki dokumentit kytkeytyvät sosiaalisiin verkostoihin. Staattisten tietoyksiköiden sijaan elämme vuorovaikutteisen tiedon aikakautta. Kun viittaat johonkin henkilöön, lisää dokumenttiin linkki esimerkiksi hänen Twitter-tiliinsä tai blogiinsa. Voit tarjota myös muita aihepiiriä tukevia sisältöjä. Esimerkiksi YouTube on pullollaan maailman parhaiden esiintyjien, akateemikoiden ja asiantuntijoiden luentoja, jotka voit kytkeä käsittelemääsi teemaan.

5. Valmistaudu kertomaan kolme tärkeintä tulosta. Tutkimuksia esitellessä käy usein niin, että tilanteeseen pamahtaa joku Senior Executive, jolla on kaksi minuuttia aikaa. Hän haluaa tulokset nopeasti, eikä “toisaalta, toisaalta” -pyörittely ole mahdollista (vaikka se olisi äärimmäistä pelkistämistä totuudenmukaisempaa!). Älä hurahda omaan maksimalismiisi. Vaikka tutkimuksesi on sinulle Maailman Rakkain Asia, on se sitä harvoin muille.

6. Tee lentolehtinen, joka sisältää tutkimuksen tärkeimmät havainnot. Kiiltäväpintaista paperilappua on kiva jakaa, mutta flaijeri voi olla myös digitaalinen. Kunhan se leviää. Muista, että monet inhoavat sähköpostin liitetiedostoja. Jätä lentolehtisiä yllättäviin paikkoihin: vessaan, pomon tuulilasinpyyhkimen alle, röökipaikalle.

7. Kärjistä, provosoi, liioittele, häröile. Tutkimuksen dokumentaatio voi sisältää esimerkiksi kolumnin kaltaisia palstoja, joissa tarkastelet asioita vapaammin ja henkilökohtaisemmin. Tutkimusraportti voi noudattaa aikakauslehden muotoa: monia erilaisia sisältötyyppejä, joita voi lukea monessa rytmissä. Sisältöjä, jotka huomioivat niin asiantuntijat kuin maallikotkin. Pohdi tutkimuksellisen ja journalistisen ilmaisun rajapintoja. Tutustu parhaiden tieteen popularisoijien tuotoksiin. Muista, että faktojen lisäksi maailmaa ohjaavat tarinat, kaskut, juorut, mielikuvat ja vastaavat hähmäisemmät (mutta ehkä jännittävämmät!) tiedon muodot.

8. Järjestä tutkimukseen liittyviä tapahtumia, jotka huomioivat kaikki aistit. Edes pukuihmiset eivät jaksa pönöttää, vaikka näyttävätkin siltä. Tila ja esimerkiksi ruoka ohjaavat ihmisen tunnetilaa. Hiljaisuuden ja voisilmäpullan voi korvata jazzilla ja inkiväärimehulla. Toisaalta voit viedä ihmiset tutkittavien maailmaan. Monet johtajat seurustelevat vain toisten johtajien kanssa: keskivertoasiakkaan maailma voi olla heille hyvin etäinen. Jos teet 10 tutkimushaastattelua, anna tutkimuksen tilaajan tehdä yksi.

9. Luovu raporteista tai käännä raportin käsite päälaelleen. Jos silti joudut tekemään raportin, pyri ainakin siihen, että raportti ei ole symbolisesti tärkein aikaansaannoksesi. Tutkimus ei ole sama asia kuin raportti. Monet haluavat raportin, koska eivät osaa vaatia muuta: yllätä yleisösi ja vapauta heidät PDF-suon tarpomisesta.

10. Mieti, mihin haluat vaikuttaa ja miksi. Pohdi avainhenkilöt, joiden tulee sisäistää tutkimus. Jos lähetät heille materiaalia, kysy vaikutelmia jälkeenpäin. Tiedustele, mitä apua tutkimuksesta on ollut. Jos tieto on jäänyt käyttämättä, kysy syitä. Tiedon alikäyttö on pahin motivaation nakertaja.

(Kuva: Nick Kenrick)

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Onko perusteltua, että maailman terävimmät aivot tuottavat tietoa, joka ei kiinnosta juuri ketään ja jonka vaikutukset jäävät arvailujen varaan? Maailmanpankki kertoi taannoin, että kolmannesta sen tuottamista raporteista ei ole koskaan ladattu järjestön verkkosivulta. Ironisesti latausmääriä tutkineesta raportista tuli yksi sivuston ladatuimmista.

Tapaus on tuskin ainutlaatuinen. Harva kuitenkaan myöntää ongelmaansa Maailmanpankin tapaan. Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää. Raporttien formaatti – pituus, ulkoasu, tiedon jäsentely – on monissa tapauksissa säilynyt samana vuosikymmeniä. Useimmat raportit onnistuvat kommunikoimaan vain omaa luotaantyöntävyyttään. Milloin viimeksi luit itse jonkin raportin alusta loppuun? Sanotaan, että organisaatioissa on paljon hiljaista tietoa. Entä jos tieto olisikin äänekästä?

Teen yhden asian selväksi. Minä rakastan tutkimuksien tekemistä, tiedettä, kevyempää kaupallista tutkimusta, akateemisuutta, luennointia, kirjastoja ja ylipäänsä kaikenlaista kehittynyttä ajattelua ja siihen liittyvää säätämistä. Joskus vihaan tutkimuksia; niiden triviaaliutta, kuivuutta ja tärkeilevyyttä. Laadukas tutkimuksellinen ajattelu yllättää, ilahduttaa ja auttaa näkemään maailman tarkemmin, uusista kulmista. Usein tutkimukset tarjoavat vain jonninjoutavuuksia ja nanometrin levyisen aiheen ylianalysointia. Niin hyvät kuin huonotkin asiat ovat johtaneet siihen, että haluan taistella paitsi paremman tutkimuksen myös kiinnostavamman tutkimusviestinnän puolesta.

Yksi kilpailukyky-yhteiskunnan harvoin kiistetyistä perusteeseistä on se, että tutkimus tuottaa innovaatioita ja tutkimukseen tulee resursoida yhä enemmän rahaa (olen pahoillani, jos joku nukahti tämän virkkeen aikana). Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

Tieteellä on itseisarvoinenkin puolensa. Esimerkiksi väitöskirja on viime kädessä tieteellistä kypsyyttä osoittava opinnäyte, jonka tekijä vihitään tiedeyhteisön täysvaltaiseksi jäseneksi. Väitöskirja kehittää tekijänsä ajattelua, jota voi hyödyntää muissakin yhteyksissä. Silti väikkäri tuntuu olevan monille lähinnä riippakivi. Siitä puhutaan tuskastuneeseen sävyyn. Tutkimusta tehdään ainakin viisi vuotta ja projekti paisuu kuin purkkapallo. Arvioiden mukaan puolet akateemisista artikkeleista jää vain vertaisarvioijien ja kustannustoimittajien lukemiksi. Satoja tuhansia tekstejä elää kuplassa, joka ei ole minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Asiaa ei helpota se, että tekstit ovat maksumuurien takana. Tiedeyhteisön toimintaperiaate on kuitenkin ankara: jos et julkaise, et etene. Miten joku pystyy motivoitumaan tällaiseen toimintaan? Tyhjiössä kirjoittaminen on yksinäinen ja itsekäs elämänpolku.

Olen aina pitänyt tutkijoista, jotka ovat valmiita popularisoimaan tiedettään. Suomessa julkisuuteen on mahtunut yleensä muutama akateeminen rokkitähti. Suosittuja ovat olleet esimerkiksi filosofit, kosmologit ja seksitutkijat. Perhe- ja lapsitutkijoillakin on vakiintunut asemansa naistenlehdissä. Nuoriso- ja trendiasiantuntijan roolissa olen itse antanut kymmeniä haastatteluja erilaisille medioille, pääosin sanomalehdille ja radiokanaville. Ymmärrän, että media pelottaa ja ärsyttää monia tieteentekijöitä. Media pakottaa yksinkertaistamaan, journalistit ovat allergisia jaarittelulle. Media käsittelee haastatteluja usein varsin luovasti. Kun jotain julkaistaan, on korjaaminen ja selittäminen jälkikäteen yleensä turhaa. Silti kieltäydyn haastatteluista vain silloin kun en tiedä aiheesta tarpeeksi.

Media on joka tapauksessa yksi niistä harvoista tahoista, jotka osaavat viestiä tutkimuksista. Tiedettä popularisoivat aikakauslehdet ovat Suomessa verraten suosittuja. Sanomalehdissä on mainioita tiedejuttuja ja -palstoja, jotka käsittelevät useimmiten luonnontieteitä, välillä humanistisiakin aiheita. Jani Kaaron kaltaiset poleemiset journalistit hyödyntävät tiedettä vallitsevien totuuksien kyseenalaistamiseen. Tutkimus voi olla ärhäkkääkin, kun sen tuo oikeaan yhteyteen ja esittää oikealla tavalla. Tutkimukseen vetoavassa argumentoinnissa on voimaa.

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirja Taisteleva tutkimus (2014) avaa toiminnallisia tutkimuksen muotoja. Jo kirjan nimestä voi arvata, että monet esimerkit tulevat etenkin vasemmistoaktivismin piiristä. Sorto, hegemonia, kapitalismi, prekariaatti, feminismi ja muut vastaavat aiheet esiintyvät kirjassa usein. Ne ovat arvokkaita teemoja, mutta taistelevan tutkijuuden idea olisi sovellettavissa myös moniin muihin yhteyksiin. Sosiologian klassikko C. Wright Mills (1916-1962) sanoi aikanaan, että “yhteiskuntatieteilijän älyllinen ja poliittinen tehtävä lankeavat yhteen ja yhdessä ne tarkoittavat aikakauden ahdistusten, ongelmien ja välinpitämättömyyden syiden ja piirteiden tutkimista”. Tiedon ja toiminnan suhdetta kuvaa praksiksen käsite, jossa ajattelu ja toiminta ovat dialektisessa suhteessa toisiinsa. Toinen ei edellä toista, eikä toista voi olla ilman toista. Taistelevan tutkijan on myös osattava liittyä yhteen muiden ihmisten kanssa. Hänen täytyy tarttua todellisiin ongelmiin.

Toimin itse pääosin kaupallisella sektorilla. Olisi kornia kutsua itseään taistelevaksi tutkijaksi. Taistelua bisnesmaailman tutkimuskäytännöt silti kaipaavat. Tutkimuksen tulee luoda säpinää. Sen pitää antaa todellisia puheenaiheita. Tiedon täytyy vaikuttaa käyttäytymiseen ja käyttäytymisen tietoon. Tutkimus täytyy kääntää ymmärrettäväksi puheeksi ja kauniiksi visuaalisuudeksi. Tutkimuksen tulee olla tarvittaessa nopeaa, tarvittaessa syvällistä. Joskus yleissivistävää, joskus tarkoin rajattua ja sovellettua. Pureudun tulevissa blogiteksteissäni siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

(Kuva: Stuck in Customs)

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijaksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee perusteellisesti jonkin asian tai joukon asioita. Asiantuntemuksen ydin on kova tieto, mutta asiantuntija on myös asioita tunnusteleva, asioista tunteileva ja asioita intuitiivisesti kokeva. Asiantuntija on välillä asioita heikosti tunteva, mutta sitä hän ei mielellään myönnä. Asiantuntija on ollut perinteisesti asioita säilövä, mutta nykyaikainen asiantuntija on yhä enemmän myös asioita jakava. Arvo asiantuntijatiedossa itsessään vähenee ja se lisääntyy tiedon pohjalta syntyvissä sosiaalisissa prosesseissa.

Yksi karikatyyri perinteisestä asiantuntijasta on ns. päivystävä dosentti. Dosentti on lukenut rekkalastillisen kirjoja ja hänelle voi soittaa kysyäkseen jotain asiaa. Dosentin vastauksista syntyy lehtiotsikoita, kuten “Filosofi väittää: suomalaisten tulisi ryhdistäytyä henkisesti”, “Taloustieteilijä: eurosta luopuvat vain idiootit” tai “Seksologi: fellaation suosio laskussa”. Asiantuntija siis välittää ajatuksensa laajempien joukkojen tietoon. Näin voi tapahtua mediassa, mutta myös ihan tavallisissa organisaatioissa tai esimerkiksi kahdenvälisissä keskusteluissa. Asiantuntijoilla ja kaiken sortin tietokauppiailla on kuitenkin ongelma: Google on aika hyvä päivystävä dosentti.

Päivystävän dosentin ongelmasta seuraa, että pelkälle tiedolle täytyy tehdä jotain. Tiedosta tulee edetä käytäntöihin, sovelluksiin. Moni ennen ah-niin-raikas think tank haluaakin nyt olla do tank. Tietoa voi muotoilla, tiedon voi estetisoida. Tieto voi olla kaunista, mutta tyylittelyn tulee tapahtua tiedon ehdoilla. Laadukas informaatiomuotoilu lisää tiedon käytettävyyttä, omaksuttavuutta ja ymmärrettävyyttä. Se tuo uusia mahdollisuuksia lineaarisen tekstimuotoisen kerronnan rinnalle.

Asiantuntijatietoa voi lähestyä journalismin keinoin: tiedon voi kiteyttää vetäviksi otsikoiksi, jouhevaksi yleiskieleksi ja pituudeltaan napakaksi paketiksi. Tunteisiin vetoaviksi tarinoiksi. Tämä on useimmille tutkijoille hyvin vaikeaa. He haluaisivat kertoa kaiken tietämänsä ja vielä vähän päälle. Heidän PowerPoint-kalvonsa tursuavat yhä hienojakoisempia erittelyjä ja bullet point toisensa jälkeen selitetään hartaasti kuin merisää. Monille tutkijoille median tehokeinot, yksinkertaistaminen ja viihteellistäminen ovat ongelma sinänsä. He kirjoittavat koko elämäntyönsä parille ohjaajalle ja joukolle vertaisarvioijia ja se heille suotakoon. Maailmaa heidän tietonsa ei muuta.

Asiantuntija joutuu kamppailemaan huomiosta. Asiantuntija trimmaa henkilöbrändinsä kuntoon, on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, esiintyy, kirjoittaa blogia, kommentoi asioita myös oman erityisosaamisalueensa ulkopuolelta. Asiantuntija on läpeensä top-of-mind. Toisaalta asiantuntija ei tarvitse botoxia tai silmänkääntötemppuja tehdäkseen vaikutuksen: Hans Rosling ja Kimmo Vehkalahti ovat tehneet tilastotieteestä hauskaa varsin yksinkertaisin keinoin. Kukaan ei vain ollut ajatellut aiemmin, että tilastotiede voisi ylipäänsä olla hauskaa! Eräs mainosmies ohjeisti minua kerran, että uudessa ideassa pitää olla 90 prosenttia vanhaa. Juuri näin Rosling ja Vehkalahti ovat toimineet.

Tietoauktoriteetit murentuvat yhä herkemmin. Viime vuosien ravinto-opilliset sodat ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset keksivät jatkuvasti uudestaan, miten heidän tulisi syödä. Ravintotietouden vanhoja linnakkeita kohtaan hyökätään suu vaahdossa ja fiksuinkin perustein. Oman elämänsä kansalaistieteilijät kokoavat kirjavista lähteistä tietoa, jonka pohjalta he kyseenalaistavat viranomaisten tarjoaman tiedon. Usein he ovat oikeassa, mutta myös väärässä – tai kuka sen tietää? Karismaattisilla tiedontuottajilla on hyvä sauma: he lumoavat ihmiset ilmaisukeinoillaan ja vetoavat tarvittaessa myös näkemystensä tieteellisyyteen. Heille sosiaalinen media ja muut verkon rihmastot ovat uudenlaisten kansanliikkeiden hedelmällistä kasvualustaa.

Hakkerimentaliteetilla varustetut kansalaistieteilijät ovat omaehtoisia tietonsa suhteen. Ihannetapauksessa heidän tietonsa on hienostuneen subjektiivista. Jos heidän luomansa diskurssi on tarpeeksi vahva, voi se synnyttää jopa tieteen kaltaisen objektiivisuuden illuusion. He pystyvät vaikuttamaan tiedollaan ilman instituutioiden tukea, heidän tietonsa liikkuu salamannopeasti. Toisaalta he saattavat korostaa tiedon itseisarvoisuutta: monet intohimoisista Wikipedia-aktiiveista haluavat pysyä anonyymeina ja nauttivat vain pienen piirin arvostusta. He rakastavat tietoa ja sen jakamista. He eivät ole ympärivuorokautisia some-narsisteja.

Vaikka tieto herättää tunteita, suhtautuu moni asiantuntija tietoonsa perin järkevästi. Järkevä tietosuhde tuntuu itsestään selvältä. Onhan tieto järkeilyn lopputulos, eikö? Asiantuntija jopa näyttää järkevältä. Asialliselta! Asiantuntija hillitsee itsensä ja tukahduttaa tunteensa. Asiantuntija unohtaa järkevyytensä kerran vuodessa joraamalla ysärihittiä ja lääppimällä viestintäharjoittelijaa firman kehityspäivillä. Moni asiantuntija haluaa, että luovatkin prosessit ovat järkeviä. Siis rutinoituja, valvottuja, viinerinmakuisia ja kiskoilla eteneviä. Luovuus vaatii kurinalaisuutta ja suunnitelmallisuutta, mutta luovuuden harhaileva ja epävarma luonne pelottaa monia asiantuntijoita.

(Kirjoitus pohjautuu Asiantuntijatyön tulevaisuus -luentoon, jonka olen pitänyt kahdessa eri yhteydessä. Kuva: laverrue)

Vihdoin jotain konkreettista

Vihdoin jotain konkreettista

Kaupallisen tiedontuotannon rutiinikysymys on: ”Miten tämä viedään käytäntöön, mitä konkreettista tästä syntyy?” Kysymys on tärkeä ja samalla tuskastuttava. Konkretian kaipuussa on nimittäin vaaransa. Konkretiaa peräänkuuluttava hiljaa olettaa, että pelkällä ajattelulla ja tiedolla ei ole arvoa. Hänelle ajattelu ilman toimintaa on “lätinää”, “maalailua” tai “pyörittelyä”. Hän ei näe, että sivistyksellä, yllättävillä näkökulmilla ja bisneksellä olisi mitään tekemistä keskenään. Hänen mielenmaisemansa on todennäköisesti yhtä jäykkä ja suoraviivainen kuin teinipojan erektio. Kaikkea tietoa ei kuitenkaan tule alistaa kylmäkiskoisiin hyötykalkyyleihin. Konkretian ylivalta ei saa johtaa siihen, että lapsi menee pesuveden mukana.

Tiedon hyödyllisyyttä ei voi aina arvioida olemassa olevan tiedon perusteella. Vaikeinta on usein myöntää: me emme tiedä, mihin tämä voi johtaa. Kuitenkin pitäisi myöntää: otamme riskin ja tutkimme niitä polkuja, joita uusi tieto avaa. Läpimurtojen avain on usein tiedossa, jota emme vielä tiedä. Harhailua on tietysti vaikea perustella kirstunvartijoille.

Kun tietoa on paljon, tiedon arvo laskee. Bulkkitiedon markkinat kärsivät rajuimmin tiedon vapautumisesta. Nykyhetkeä koskevalla deskriptiivisellä tiedolla on vaikea enää yllättää ketään. Tietoa pitää käsitellä uusin tavoin. Tieto täytyy stilisoida, tietoa voi lähestyä design-ajattelun keinoin. Tiedon täytyy olla viihdyttävää, helposti omaksuttavaa ja samalla syvällistä. Tieto täytyy esittää intohimoisesti elehtien, syvällä rintaäänellä puhuen, silmät säihkyen. Jos tieto oli Twitterissä kolme tuntia sitten, tuntuu se siltä kuin luolamiehet olisivat puhuneet siitä jo kampakeraamisella kaudella. On syytä pohtia “datan”, tiedon ja viisauden laadullisia eroja.

TED-konferenssit ovat hyvä esimerkki tiedon jakelun ja paketoinnin brändäyksestä: puheenvuorot ovat standardimittaisia, perin pohjin harjoiteltuja ja hauskoja. Niistä on tuotettu nättejä videoita, joita löytää niin YouTubesta kuin Netflixistäkin. TED on tehnyt kiinnostavien ideoiden jakelusta globaalin ilmiön. TED:n haaste on infotainment-formaatti: vartissa voi esittää tieteellisenkin ajatuksen, mutta sitä on vaikea taustoittaa ja perustella laajasti. Toinen ongelma on pyrkimys miellyttävyyteen – mikä paradoksaalisesti ärsyttää! Esitellyt ideat ovat sellaisia, joista valkoinen luova luokka voi olla yhtä mieltä. Innovaatiotalouden kerma voi nyökytellä ajatuksille ja samalla imuroida toisiltaan käyntikortteja. Valkopestyt ja hygieeniset ideat eivät ärsytä, ne eivät nyrjäytä ajattelua uusille urille. Seurapiiritapahtumassa vallitsee rauha. TED ei sotkeudu politiikkaan eikä sohi ampiaispesiä. Tietystikään tämä ei ole mikään kynnyskysymys: olen käynyt TEDx-tapahtumissa muistaakseni yhteensä neljä kertaa.

Usein kuulee sanottavan, että ajattelu muuttaa käyttäytymistä vähemmän kuin käyttäytyminen muuttaa ajattelua. Se voi olla tottakin. Self help -oppaat johtavat harvoin pysyviin elämänmuutoksiin. Omien tapojen vaihtaminen vaatii tiukkaa kurinalaisuutta viikkojen ajan. Toisaalta teoriasta on helpompi siirtyä käytäntöön kuin käytännöstä teoriaan. Kun tietää enemmän, näkee enemmän. Tiedon avulla voi jäsentää näkemäänsä ja kokemaansa. Historiallinen tieto auttaa ymmärtämään mistä olemme tulossa, tulevaisuuteen kurkottava tieto puolestaan kuvaa sitä minne olemme kenties menossa. Aamun sanomalehdestä sanotaan usein, että sen avulla “otetaan maailma haltuun”. Vertauskuva on täsmällinen.

Kollegani Markus Keränen on sanonut usein, että nykyihminen on aivan paniikissa, jos häneltä viedään Excel ja PowerPoint. Tietotyöläisen kädentaidot ovat usein surkastuneet. Hänellä voi olla taipumus liialliseen abstraktiuteen sellaisissakin asioissa, joissa se ei ole tarpeen. Halvan tiedon aikakaudella tietotyöläisen elämää voikin helpottaa se, jos hän osaa tehdä prototyyppejä, pienoismalleja ja esimerkiksi palvelukonsepteja. Ainakin digitaalisessa muodossa, mutta myös fyysisesti. 3D-printterit, maker-tilat ja vastaavat tulevat helpottamaan kehittyneiden fyysisten objektien valmistusta merkittävästi. Ammattimaisen harrastamisen yleistyessä monia vapaa-ajalla hankittuja kädentaitoja voidaan hyödyntää yhä paremmin työelämässä. Ammattitason välineet ja työkalut ovat useimpien ulottuvilla. Ihmisten kykyprofiileja on syytä tarkastella nykyistä laaja-alaisemmin.

Nykyinen toimintaympäristö edellyttää eräänlaista nuorallatanssia. Tarvitsemme rohkeita ja nopeita kokeiluja ilman säntäilevää touhottamista. Tarvitsemme syvällistä ja näkemyksellistä tietoa nopeasti, ilman rutikuivia raportteja ja unettavia kalvosulkeisia. Tieto pitää soveltaa teoiksi ja toiminnaksi tiedon itseisarvoisia puolia unohtamatta. Yksilön tulee liikkua notkeasti ja reaktiivisesti eri osaamisalueiden rajoilla. Liiasta pitkäjänteisyydestä nykyaikaa ei voi syyttää, mutta eipä pääse pitkästymään. Voi olla, että vastatrendinä rauhallisuuden ja perusteellisuuden ihanteet tulevat yleistymään hiljalleen myös työelämässä. Slow business. Stressihormonien maustaman hyperkilpailun ja vapaa-ajan mindfulness-harjoitteiden välinen etäisyys on liian pitkä.

(Kuva: 96dpi via Compfight cc)