Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

“Mul on se jossain meilissä” on tuttu vastaus moneen kysymykseen. Havainto on arkipäiväisyydessään tylsä, mutta paljastaa jotain olennaista tiedon luonteesta.

Kun tieto on “jossain meilissä”, ovat sekä tiedon lähettäjän että vastaanottajan aikeet olleet yleensä vilpittömät. Lähettäjä odottaa, että vastaanottaja huomioi tiedon ja perehtyy siihen. Vastaanottaja ei kuitenkaan niin tee, vaan jättää tiedon ylimalkaisesti roikkumaan. Hän ehkä ajattelee palaavansa siihen myöhemmin tai tieto ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tärkeältä vastaanottohetkellä. Vastaanottaja luottaa siihen, että löytää tiedon tarvittaessa. Riittää, että mahdollisesti tärkeä tieto on ehkä löydettävissä joskus jostain. Kuten legendaarinen viestinnän professori Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Varjelemamme tieto on harvoin niin tärkeää kuin kuvittelemme sen olevan, vaikka tieto sisältäisikin kolmen liuskan mittaisen salassapitoklausuulin ja formulakuskin tilipussille sopivan hintalapun. Tieto elää vasta vuorovaikutustilanteessa. Tieto vaatii reaktion ja sen pohjalta syntyvän toiminta-aikeen. Suurin osa tiedosta on historiatonta ja tulevaisuudetonta: tiedon merkitys ja arvo kuolevat sekunneissa. Vastaanotetut viestit lähes välittömästi tuhoava Snapchat-menestyssovellus on tästä erinomainen esimerkki. Tiedon säilyvyydellä ei ole merkitystä, vaan iloa on pikemminkin tiedon säilymättömyydestä. Lyhyt parasta ennen -päiväys on etu viestiviidakon huomiotaisteluissa.

Moninapaisen verkoston yhteistyöhankkeet luovat usein kokemuksen tiedon hallitsemattomuudesta. Esimerkiksi viiden tahon muodostama koalitio luo monimutkaisen tiedollisen koreografian, mikä näkyy tavallisimmin sähköpostiruuhkana ja kalenterien yhteensovittamisen vaikeutena. Kokeneellekin koordinoijalle tällaisen “systeemin” ja siihen liittyvän viestinnän hallitseminen on vaikeaa. Kun yhteinen hanke on saatu päätökseen, on monilla uupunut ja “ihan kiva 8+” -tyyppinen olo. Tilanteen kompleksisuuden vuoksi yhteinen taival ei välttämättä jatku, vaikka harjoittelu on vasta alkanut. Lopettaminen voi olla virhe, koska tulevaisuudessa monialaisten verkostojen yhteistyö ja sen orkestrointi ovat yhä merkittävämmässä roolissa: maailma ei rajaudu helposti hahmotettaviksi könteiksi, vaan tieto ja ihmiset kulkevat notkeissa rihmastoissa. Onneksi verkostojen hallintaa helpottavat sosiaaliset teknologiat kehittyvät koko ajan.

Tiedon elohopeamaisuus on luonut tilanteen, jossa itse työn määritteleminen on lähes mahdotonta. Kun työ ei rajaudu ajan tai paikan mukaan, on työksi kutsuttavia ajatuskulkuja yhä vaikeampi tunnistaa. En pidä työn täsmällistä lokerointia edes tarpeellisena, mutta itse kysymys on kiinnostava ja se sisältää monia implikaatioita. Luovassa työssä käy usein niin, että tiukkatempoinen ”toimistoaika” kuluu yhteydenpitoon, projektien koordinointiin ja sekalaisiin silppuhommiin. Varsinainen luova ongelmanratkaisu tapahtuu kuitenkin usein aivan muualla kuin tyypillisessä työkontekstissa. Ratkaisua kaipaava ongelma on määritelty esimerkiksi palaverissa, mutta kiireessä ongelma on jäänyt muhimaan alitajuntaan tai ongelmaan liittyvät varhaiset ideat eivät ole olleet riittävän hyviä. Varsinainen kuningasidea kuitenkin ilmestyy usein silloin kun sitä vähiten odottaisi. Itse olen huomannut, että esimerkiksi uiminen käynnistää usein työn kannalta suotuisia ajatusprosesseja, vaikka menenkin uimaan ennen kaikkea virkistymisen ja vetreytymisen vuoksi. Alitajunnan jalostava vaikutus on tärkeä.

Eräs menestynyt markkinointiammattilainen sanoi kerran, että “jos ideointi vaatii brenkkua, niin sitten otetaan brenkkua”. Muistan myös elävästi, kun eräs tieto- ja mediayhteiskunnan tutkija halusi nauttia palaverin alussa “eurooppalaisen iltapäiväbissen”. Kesken palaverin hän jaaritteli noin 10 minuuttia puhelinmyyjän kanssa ja kaiken lisäksi laittoi tämän innokkaan kauppanaisen kaiuttimelle. Alkoholin vaikutus luovuuteen ja ajatteluun on kaksisuuntainen. Pidän Andy McCoy’n käyttämästä sanasta “blues-öljy”: yksi tai kaksi annosta puhdistaa sopivasti aivojen kalkkeumia ja vauhdittaa assosiaatioita. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin jatkuvaa alamäkeä, jos tavoitteena on kestävä ja vakavasti otettava ajattelu. Harva baari-illan neronleimaus jää elämään, vaikka istunnon sosiaaliset edut olisivatkin ilmeiset. Tieto vaihtuu eikä kenenkään tarvitse nojata PowerPointiin.

Hahmotamme tiedon usein tietoyksiköinä, vaikka olennaista olisi keskittyä tietosuhteisiin. Tutkijan työssä tietoyksiköiden ylivalta näkyy siinä, että raportit ja artikkelit ovat symbolisesti vahvassa roolissa. Harva kuitenkaan lukee raportteja, mistä kirjoitin tarkemmin tässä tekstissä. Itselleni raportti on ennen kaikkea työkalu ajatella jokin asia läpi, mutta samalla olen iloinen orastavasta raporttiritualismin kritiikistä. Monessa tapauksessa sokraattinen menetelmä ja dialogia korostava tiedon ”kätilöinti” olisivat paljon terveempi lähestymistapa asioiden ymmärtämiseen kuin ylianalyyttisten PDF-nivaskojen heittely sähköpostilaatikosta toiseen. Dialogissa syntyvälle tärkeälle tiedolle on ominaista sen tarttuvuus: olennaisesta ajatuksesta syntyy kuin automaattisesti muistiin pano (sic), joka myös herättää halun toimia.

Kun informaatiodieetti närästää

Olen tietoläski. Se tarkoittaa informaation ylensyöntiä. Termiä käytti eräs tutkija kuvatessaan ihmisiä, joiden henkilökohtainen tiedonhallinta on heikkoa. Liekö omakohtaistakin, koska tiedon ahmiminen on tyypillistä ellei peräti välttämätöntä kyseiselle ammattikunnalle. Miksi tietoa sitten pitää kahmia kaksin käsin?

Maailmasta eivät mielenkiintoiset, jollain tavalla dokumentoidut asiat lopu. Uteliaalle ihmiselle tämä on ongelman ydin. On vain hauskaa tietää enemmän. On kuitenkin olemassa vaikeasti määritettävä raja-arvo, jolloin ahmiminen kääntyy itseään vastaan. Tieto ei enää sula, vaan se vetää aivot tukkoon. Tieto ei jää muistiin, se tuntuu sirpaleiselta ja yhdentekevältä. Se ei synnytä uusia yhteyksiä olemassa olevan tiedon kanssa.

Ajatus informaatiodieetistä pohjautuu siihen, että omaksuttua tietoa tulisi tarkkailla ruokavalion tavoin. Etenkin silloin, jos elämä koostuu pitkälti tiedon keräämisestä, muokkaamisesta, järjestelystä ja siirtelystä. Jos tieto on digitaalisessa muodossa, seurantaa voi automatisoida eri tavoin. Esimerkiksi Scoopinion-sovelluksella voi seurata omaa “mediajalanjälkeä” varsin havainnollisella tavalla. Analogiset mediat puolestaan kertyvät pinoiksi pöydille ja hyllyihin.

Useimpien informaatiodieetti on varsin rutinoitunut. Sen kulmakivet voivat olla esimerkiksi Helsingin Sanomat, Kauppalehti ja puoli yhdeksän uutiset. Dieetti on turvallinen, ja sisällöllisesti ihan pätevä ja luotettava. Dieetti on ongelmallinen, jos ihminen haluaa ajatella asioita joita muut eivät ajattele tai jos hän haluaa nähdä maailman sellaisena kuin ei ole tottunut sitä näkemään. Alf Rehn kertoi kerran, että hän oli osana erästä konsultointiprojektia pakottanut yrityksen johtohenkilöt lukemaan vasemmistolaisliberaaleja sanomalehtiä konservatiivijulkaisujen sijaan. Vastustus oli ollut huomattava, mutta edut olivat hahmottuneet pian. Ihmisten maailmankuva oli raikastunut silmänräpäyksessä.

Ihminen on elitistijuntti, jos hän ei koskaan lue Seiskaa tai Alibia. Highbrow-informaatiota pitää sotkea kaiken maailman sonnalla. Pillerihumalassa toikkaroiviin white trash -ikoneihin kiteytyy suuri osa maailman absurdiudesta. Huimassa lennossa oleva Vice-media ymmärtää korkean ja matalan välillä surffailun edut. Vice voi kertoa liimaa imppaavista Somalimaan katulapsista, mutta yhdistää samaan artikkeliin oivaltavaa yhteiskunnallista analyysiä. Samaan tapaan kirjoitti Hymyn tähtireportteri Veikko Ennala 1960- ja 70-luvuilla.

Ian Leslien artikkeli Intelligent Life -lehdessä kuvaa osuvasti sitä, että internet voisi olla maailman suurin serendipiteettikone, mutta käytännössä on sitä harvoin. Vaikeasti kääntyvä serendipiteetti-sana tarkoittaa onnekasta sattumaa tai “sattumahdollisuutta”. Netillä onkin taipumus yksipuolistaa ihmisen maailmankuvaa. Verkosta löytää sen, minkä sieltä haluaa löytää. Sosiaalinen media supistaa näkökulmaa entisestään, koska omat verkostot koostuvat ihmisistä, jotka edustavat samaa yhteiskuntaluokkaa, harrastavat samoja harrastuksia, kuuntelevat samoja bändejä, peukuttavat samoja Helsingin Sanomien kolumneja, herkistyvät samojen sympatiasisältöjen äärellä. Jos verkossa haluaa yllättyä, täytyy sen eteen tehdä töitä!

Työn tulevaisuuteen erikoistunut professori Lynda Gratton on ennakoinut, että ihmiset tarvitsevat tulevaisuudessa yhä enemmän “kognitiivisia assistentteja” hallitakseen päivittäistä informaatiokuormaa. Kognitiivinen assistentti voi olla jokin Sirin kaltainen teknologia, mutta myös globaaleilta freelancer-markkinoilta hankittu henkilö. Näin Gratton kuvaa The Shift: The Future of Work Is Already Here -kirjassaan Alfie-nimistä kognitiivista assistenttia: “Alfie is unique – it’s a machine that uses artificial intelligence to build a logic which best fits Jill’s context and working patters, and evolves as Jill’s preferences become clearer.”

Lihasta ja verestä koostuvia assistentteja tulevat käyttämään jatkossakin ne, joilla on siihen varaa. Tekoälyyn perustuvia tiedonmurskaajia voivat käyttää puolestaan kaikki, joilla on jonkinlainen kehittynyt älylaite käytössään. Toisaalta tietolihomisen voi pysäyttää ilman apuriakin. Kuulin taannoin kahdelta IT-alalla toimivalta johtajalta, että he näkevät jo orastavana trendinä siirtymän takaisin yksinkertaisiin peruspuhelimiin. Ihmiset ovat havahtumassa jatkuvien keskeytysten, pakonomaisen virtuaaliläsnäolon ja sirpaleinformaation huonoihin puoliin. Koska pidän kokeiluista, saattaa yksi tulevista blogikirjoituksistani ollakin nimeltään “viikko ilman älypuhelinta”.