Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Olin taannoin eräässä talouselämän ja politiikan seurapiiritilaisuudessa, jossa kuulin Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreckin kannustuspuheenvuoron alkavalle vuodelle. Oreckin sanoma oli tiivistetysti, että “tulevaisuus on sellainen jonka siitä teet” ja “tänä vuonna tsempataan”. Bodari Oreck esitti asiansa pontevalla kehonkielellä ja kovalla äänellä. Ihmiset olivat puheesta haltioissaan. Pidin itsekin puheen esitystavasta ja Oreckin karismasta, joskin sanoma jäi kaihertamaan muunkin kuin itsestäänselvyytensä vuoksi. Miksi?

Moni sanoo nykyään rutiininomaisesti, että “täytyy juosta yhä kovempaa”. Hokeman vertauskuvallinen merkitys voi tarkoittaa monia asioita, mutta oletan sen liittyvän ennen kaikkea siihen, että asioita pitäisi tehdä yhä nopeammin. Kun jostain väitteestä tulee hokema, on sen kyseenalaistaminen yhä vaikeampaa. Halu juosta kovempaa on muuttunut yleiseksi eetokseksi ja suositeltavaksi toimintatavaksi. En ole kuitenkaan varma, että kovempaa juokseminen tuottaisi niitä vaikutuksia, joita siltä halutaan. Kriittisen teorian keskeinen kehittäjä, saksalainen filosofi ja sosiologi Max Horkheimer piti kriittisen teorian kriteerinä sitä, että se pyrkii vapauttamaan ihmiset heitä orjuuttavista olosuhteista. Koska en pidä perusteltuna ”juosta” yhtään kovempaa, voin sentään ajattelun voimalla kyseenalaistaa ”juoksemisen” merkityksiä.

Entä jos pyrkisimme tekemään enemmän olennaisia asioita yhä hitaammin? Epäolennaisiakin asioita täytyy tehdä jonkin verran, koska joidenkin asioiden olennaisuutta on mahdotonta määritellä etukäteen. Hitauteen liittyy kaksi tärkeää asiaa: arvostelu- ja keskittymiskyky. Molempien tärkeys perustuu siihen, että pitkän prosessin aikana varhaisten väliarvioiden laiminlyönti kerrostuu yhä järkälemäisemmiksi virheiksi lopussa. Tsemppikulttuurin ja herkeämättömän ”pöhinän” aikakaudella maltillinen harkitsevuus näyttäytyy ikävänä jahkailuna. Harkitsija on luupäinen vastarannankiiski, joka arkailee epämukavuusalueelle heittäytymistä, vaikka hän vain yrittää piirtää kartan, jolla epämukavuusalueen saa haltuun helpommin. Kun harkitsija vielä hahmottaa kokonaiskuvaa, ovat muut jo siirtyneet ”brainstormauksesta” ”pitchaukseen” ja ”implementointiin”.

Juokseminen sumentaa näkökentän. Ilmiön havaitsee selkeimmin autolla ajaessa: mitä kovempi vauhti, sitä kapeammaksi ja lyhyemmäksi näkökenttä muuttuu. Hybris-sana kuvaa tilaa, jossa ihminen kokee liioiteltua itsevarmuutta. Hybriksestä on puhuttu sokaisevana ylpeytenä, johon liittyy myös kritiikin puute: hybriksessä oleva ihminen tunnistaa ympäristöstä vain hänelle itselleen suosiolliset signaalit. Kreikkalaisessa mytologiassa hybrikseen sortuneet kokivat Nemesiksen koston. Vääjäämätön jumalainen rangaistus rinnastuu useiden yritysten elinkaareen markkinoilla: satumaista kasvua seuraa usein syvä kriisi ja pahimmillaan tuho. Hybris voi siis ilmetä niin organisaatio- kuin yksilötasollakin. Voiko hybrikseltä välttyä kiivaan menestyksen aikana? Tuskin. Luen paljon taiteilijaelämäkertoja ja niistä voi havaita, että useimmat alojensa tähdet tunnistavat nuoruudestaan ns. kusipäävaiheen, jota on myös yleensä seurannut laadullinen notkahdus luomistyössä. Ihminen on perso imartelulle ja oman identiteetin suojaaminen tuhansien ulkopuolisten ihailulta on mutkikasta. Kaunista on toisaalta se, että Kanye Westin ja Salvador Dalín kaltaiset henkilöt osaavat tehdä narsismista ja suuruudenhulluudesta taidetta.

Korvavaloja valmistavan Valkee-yrityksen tarina on esimerkki siitä, että toiminnan kriittinen tarkastelu alkuvaiheessa olisi voinut ehkäistä suuremmat ongelmat myöhemmin. Yrityksen kehityskaaressa on myös ajoittaisia hybriksen merkkejä. Muistan, kun kuulin kaamosmasennusoireita helpottavista, aivoihin valoa suuntaavista “kuulokkeista” ensimmäisen kerran: jos nämä toimivat, on potentiaali aivan valtava. Potentiaalin nieli moni muukin, vaikka korvavaloihin liittyvissä alkuvaiheen tutkimuksissa tehtiin vakavia laiminlyöntejä ja henkilötason lehmänkauppoja. Toimittaja Oskari Onninen osoitti Valkeeta käsittelevässä artikkelissaan, miten kriittinen journalismi voi viedä yritykseltä viimeisenkin arvokkuuden: kynä päihittää kiiluvasilmäisen innovaatiokiiman. Ennen Onnista Valkeen tarinaan tarttui myös Ylen MOT-ohjelma. Varhaisen vaiheen kritiikki voi olla kullanarvoista ennen kuin Tekes- ja enkelimiljoonat sullotaan startup-sensaatioiden taskuihin. Tieteellistä ymmärrystä ja ennen kaikkea aikaa vaativa kritiikki on toisaalta äärimmäisen vaikea laji: toimittaja saa päiväkausien penkomisesta palkkion, mutta harva keskivertokuluttaja tai edes pääomasijoittaja ehtii perehtyä tiedejournaalien julkaisukriteereihin tai tutkimusasetelmien oikeaoppisuuteen.

Kritiikki on välittämistä. Kritiikittömälle ihmiselle kaikki on haljun yhdentekevää. Aivan sama. Kritiikki voi olla myös välinpitämättömyyttä, jos se on vain pakonomaista eri mieltä olemista. Kritiikin oikeaa määrää on vaikea arvioida. Hyvä ohjenuora lienee se, että kriittiselle asenteelle ominaisia, purkavia ja hajottavia näkemyksiä tulisi olla vähemmän kuin rakentavia ja kehittäviä ehdotuksia. Usein kuulee sanottavan, että neljännes negatiivista on sopiva sekoitussuhde. Kritiikin tarkoitus ei ole kuitenkaan yksinomaan virheiden etsiminen tai itsensä ja muiden ruoskiminen, vaan kriittinen analyysi voi päätyä myös kehuvaan lopputulokseen. Jos analyysi jää tekemättä, kulkee toiminta autopilotilla.

(Kuva: John Martin, n. 1823-1827)

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Onko perusteltua, että maailman terävimmät aivot tuottavat tietoa, joka ei kiinnosta juuri ketään ja jonka vaikutukset jäävät arvailujen varaan? Maailmanpankki kertoi taannoin, että kolmannesta sen tuottamista raporteista ei ole koskaan ladattu järjestön verkkosivulta. Ironisesti latausmääriä tutkineesta raportista tuli yksi sivuston ladatuimmista.

Tapaus on tuskin ainutlaatuinen. Harva kuitenkaan myöntää ongelmaansa Maailmanpankin tapaan. Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää. Raporttien formaatti – pituus, ulkoasu, tiedon jäsentely – on monissa tapauksissa säilynyt samana vuosikymmeniä. Useimmat raportit onnistuvat kommunikoimaan vain omaa luotaantyöntävyyttään. Milloin viimeksi luit itse jonkin raportin alusta loppuun? Sanotaan, että organisaatioissa on paljon hiljaista tietoa. Entä jos tieto olisikin äänekästä?

Teen yhden asian selväksi. Minä rakastan tutkimuksien tekemistä, tiedettä, kevyempää kaupallista tutkimusta, akateemisuutta, luennointia, kirjastoja ja ylipäänsä kaikenlaista kehittynyttä ajattelua ja siihen liittyvää säätämistä. Joskus vihaan tutkimuksia; niiden triviaaliutta, kuivuutta ja tärkeilevyyttä. Laadukas tutkimuksellinen ajattelu yllättää, ilahduttaa ja auttaa näkemään maailman tarkemmin, uusista kulmista. Usein tutkimukset tarjoavat vain jonninjoutavuuksia ja nanometrin levyisen aiheen ylianalysointia. Niin hyvät kuin huonotkin asiat ovat johtaneet siihen, että haluan taistella paitsi paremman tutkimuksen myös kiinnostavamman tutkimusviestinnän puolesta.

Yksi kilpailukyky-yhteiskunnan harvoin kiistetyistä perusteeseistä on se, että tutkimus tuottaa innovaatioita ja tutkimukseen tulee resursoida yhä enemmän rahaa (olen pahoillani, jos joku nukahti tämän virkkeen aikana). Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

Tieteellä on itseisarvoinenkin puolensa. Esimerkiksi väitöskirja on viime kädessä tieteellistä kypsyyttä osoittava opinnäyte, jonka tekijä vihitään tiedeyhteisön täysvaltaiseksi jäseneksi. Väitöskirja kehittää tekijänsä ajattelua, jota voi hyödyntää muissakin yhteyksissä. Silti väikkäri tuntuu olevan monille lähinnä riippakivi. Siitä puhutaan tuskastuneeseen sävyyn. Tutkimusta tehdään ainakin viisi vuotta ja projekti paisuu kuin purkkapallo. Arvioiden mukaan puolet akateemisista artikkeleista jää vain vertaisarvioijien ja kustannustoimittajien lukemiksi. Satoja tuhansia tekstejä elää kuplassa, joka ei ole minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Asiaa ei helpota se, että tekstit ovat maksumuurien takana. Tiedeyhteisön toimintaperiaate on kuitenkin ankara: jos et julkaise, et etene. Miten joku pystyy motivoitumaan tällaiseen toimintaan? Tyhjiössä kirjoittaminen on yksinäinen ja itsekäs elämänpolku.

Olen aina pitänyt tutkijoista, jotka ovat valmiita popularisoimaan tiedettään. Suomessa julkisuuteen on mahtunut yleensä muutama akateeminen rokkitähti. Suosittuja ovat olleet esimerkiksi filosofit, kosmologit ja seksitutkijat. Perhe- ja lapsitutkijoillakin on vakiintunut asemansa naistenlehdissä. Nuoriso- ja trendiasiantuntijan roolissa olen itse antanut kymmeniä haastatteluja erilaisille medioille, pääosin sanomalehdille ja radiokanaville. Ymmärrän, että media pelottaa ja ärsyttää monia tieteentekijöitä. Media pakottaa yksinkertaistamaan, journalistit ovat allergisia jaarittelulle. Media käsittelee haastatteluja usein varsin luovasti. Kun jotain julkaistaan, on korjaaminen ja selittäminen jälkikäteen yleensä turhaa. Silti kieltäydyn haastatteluista vain silloin kun en tiedä aiheesta tarpeeksi.

Media on joka tapauksessa yksi niistä harvoista tahoista, jotka osaavat viestiä tutkimuksista. Tiedettä popularisoivat aikakauslehdet ovat Suomessa verraten suosittuja. Sanomalehdissä on mainioita tiedejuttuja ja -palstoja, jotka käsittelevät useimmiten luonnontieteitä, välillä humanistisiakin aiheita. Jani Kaaron kaltaiset poleemiset journalistit hyödyntävät tiedettä vallitsevien totuuksien kyseenalaistamiseen. Tutkimus voi olla ärhäkkääkin, kun sen tuo oikeaan yhteyteen ja esittää oikealla tavalla. Tutkimukseen vetoavassa argumentoinnissa on voimaa.

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirja Taisteleva tutkimus (2014) avaa toiminnallisia tutkimuksen muotoja. Jo kirjan nimestä voi arvata, että monet esimerkit tulevat etenkin vasemmistoaktivismin piiristä. Sorto, hegemonia, kapitalismi, prekariaatti, feminismi ja muut vastaavat aiheet esiintyvät kirjassa usein. Ne ovat arvokkaita teemoja, mutta taistelevan tutkijuuden idea olisi sovellettavissa myös moniin muihin yhteyksiin. Sosiologian klassikko C. Wright Mills (1916-1962) sanoi aikanaan, että “yhteiskuntatieteilijän älyllinen ja poliittinen tehtävä lankeavat yhteen ja yhdessä ne tarkoittavat aikakauden ahdistusten, ongelmien ja välinpitämättömyyden syiden ja piirteiden tutkimista”. Tiedon ja toiminnan suhdetta kuvaa praksiksen käsite, jossa ajattelu ja toiminta ovat dialektisessa suhteessa toisiinsa. Toinen ei edellä toista, eikä toista voi olla ilman toista. Taistelevan tutkijan on myös osattava liittyä yhteen muiden ihmisten kanssa. Hänen täytyy tarttua todellisiin ongelmiin.

Toimin itse pääosin kaupallisella sektorilla. Olisi kornia kutsua itseään taistelevaksi tutkijaksi. Taistelua bisnesmaailman tutkimuskäytännöt silti kaipaavat. Tutkimuksen tulee luoda säpinää. Sen pitää antaa todellisia puheenaiheita. Tiedon täytyy vaikuttaa käyttäytymiseen ja käyttäytymisen tietoon. Tutkimus täytyy kääntää ymmärrettäväksi puheeksi ja kauniiksi visuaalisuudeksi. Tutkimuksen tulee olla tarvittaessa nopeaa, tarvittaessa syvällistä. Joskus yleissivistävää, joskus tarkoin rajattua ja sovellettua. Pureudun tulevissa blogiteksteissäni siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

(Kuva: Stuck in Customs)