Puoli vuotta ilman alkoholia: Kannattaako kohtuukäytön lopettaminen?

Puoli vuotta ilman alkoholia: Kannattaako kohtuukäytön lopettaminen?

Käytin alkoholia edellisen kerran 23.12.2019. Kyseessä oli Vallilan Panimon New England IPA -tyyppinen Usva-olut. Samea, trooppinen, ja ainakin vielä silloin muodikas oluttyyli.

Liittyikö asiaan dramatiikkaa? Ei, join yksittäisen saunaoluen. Kärsin kuitenkin talvisin välillä kaamosmasennuksen oireista, ja oluen aiheuttaman hetkellisen piristymisen jälkeen mielialani kääntyi synkäksi. Päättelin, että tämä aine ei ainakaan auta minua juuri nyt, ja päätin olla määrittelemättömän ajan ilman. Olin myös hiljalleen kypsynyt siihen, että pienikin määrä alkoholia pilaa unen laadun. Pienten lasten vuoksi törpöttelylle oli yhä vähemmän tilaa ja aikaa.

Tuosta päätöksestä on kulunut nyt puoli vuotta, enkä ole palannut alkoholin pariin. Millaista tämä aika on ollut? Olenko jäänyt jostain paitsi? Millainen on absolutistin asema suomalaisessa kulttuurissa? Millaista inspiraatiota uudet raittiusliikkeet antavat? Miltä näyttää minun ja alkoholin tulevaisuus? Pohdin näitä kysymyksiä tässä kirjoituksessa.

En ole koskaan käyttänyt alkoholia erityisen paljon, lukuun ottamatta joitain vaiheita yliopisto-opiskelussa ja muusikkovuosina. Olen kuitenkin kokenut, että alkoholi kuuluu aikuisen ihmisen elämään. Olen ajatellut, että ilman alkoholia monet sosiaaliset tilanteet olisivat tylsiä. Alkoholi symboloi etenkin juhlia, joissa se vahvistaa positiivisia tunteita. Olen käyttänyt alkoholia myös stressin, ahdistuksen ja häpeän lievittämiseen.

Olen ihaillut alkoholia. Luovana ihmisenä olen omaksunut mytologian, että alkoholilla on täytynyt olla yhteys Keith Richardsin, Pentti Saarikosken ja Vincent van Goghin nerokkuuteen. Kun nyt seuraan Miki Liukkosen kaltaisia uuden sukupolven rappioromanttisia hahmoja, en ajattele enää samoin. Päihteiden arvostelukykyä heikentävä vaikutus näyttäytyy pikemminkin luovan työskentelyn käsijarruna.

Alkoholilla on valtava kaupallinen koneisto tukenaan. AB InBew, Heineken, Pernod-Ricard ja muut alan johtavat toimijat kuuluvat maailman suurimpiin mainostajiin. Viime vuosina ostin kritiikittä pienpanimoiden markkinoiman “rouhean erikoisolutjäbän” mielikuvan, sitä ennen hellin ajatusta punaviinistä hienostuneiden ihmisten juomana. Alkoholin kulttuuriset merkitykset eivät ole vain mainonnan tuottamia, mutta suuri rooli yrityksillä on. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi oluen ja jääkiekko-ottelun yhteys on ajatuksissamme niin vahva.

Päätös lopettamisesta toistaiseksi tuntui joka tapauksessa yllättävän isolta asialta. Olin pitänyt noin kuukauden pituisia taukoja silloin tällöin aiemminkin, mutta niihin ei sisältynyt koskaan pysyvyyden ajatusta. Monista tilanteista ja minäkuvan osa-alueista tuli yhtäkkiä outoja. Niiden merkitys piti rakentaa uudestaan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa juomattomuus on melko harvinaista: vuonna 2018 miehistä täysin raittiita oli 12% ja naisista 15%. Oletus on, että ihminen juo. Juomista ei tarvitse perustella, juomattomuutta kylläkin. Kun alkoholia ei käytä, herkistyy nopeasti sen läsnäololle ympäristössä. Alkoholilla on keskeinen rooli lukemattomissa Instagram-kuvissa, tv-ohjelmien kohtauksissa ja sosiaalisissa tilanteissa. Maailma on täynnä vihjeitä siitä, että lasillinen olisi hyvä idea. Käänne on kuitenkin tapahtumassa: nuorten juominen on vähentynyt kaikissa Pohjoismaissa, ja myös esimerkiksi kosteana tunnetussa Iso-Britanniassa.

AA-kerhon 12 askeleen ohjelmasta on vähän apua, jos viikonlopputissuttelija haluaa työkaluja uuteen tilanteeseen. En kokenut kärsiväni sairaudesta, en ollut sotkenut ihmissuhteitani, en kaivannut hengellistä johdatusta. Toisaalta henkinen paine käyttää alkoholia tietyissä tilanteissa tuntui suurelta. Halusin kuulla muiden ihmisten kokemuksista ja näkemyksistä. Alkoholista luopumisen ympärille onkin syntynyt uudenlaista liikehdintää ja kulttuurisia virtauksia.

Lontoosta lähtöisin oleva Club Soda -yhteisö, This Naked Mind -kirjasta tunnetuksi tullut amerikkalainen Annie Grace, ja Hip Sobriety -blogin Holly Glenn Whitaker ovat esimerkkejä uudenlaisesta raittiusajattelusta. He pyrkivät tarkastelemaan alkoholia kiihkottoman objektiivisesti ja purkamaan siihen liittyviä ajattelumalleja. He myös kertovat alkoholista arkisen omakohtaisesti. Heille raitis ihminen on “alcohol-free”, vapaa alkoholista. Ihminen ei luovu mistään, vaan hän saa jotain uutta. Ilmiötä on kuvattu monilla nimillä: “new sobriety”, “sober curious” ja “mindful drinking” — joista kaikki eivät sinänsä tarkoita täydellistä pidättäytymistä alkoholista. Mainituista henkilöistä etenkin Grace on vaikuttanut omiin ajatuksiini voimakkaasti, ja hänen kirjastaan on tulossa myös suomennos elokuussa.

Kun alkoholin vaikutuksiin ihmiskehossa tutustuu perusteellisesti, alkaa sen käyttö vaikuttaa yhtä houkuttelevalta kuin dieselin juominen Teboilin bensapumpusta. On kiinnostavaa, että tupakan terveyshaitat tunnetaan laajasti, mutta alkoholi saattaa olla eräänlainen sokea piste jopa hyvin terveystietoisten ihmisten elämäntavassa. Esimerkiksi alkoholin yhteys syöpään on monille vieras. Arvovaltaisessa The Lancet -tiedelehdessä julkaistun, toistaiseksi kattavimpaan maailmanlaajuiseen aineistoon perustuvan tutkimuksen mukaan turvallisin raja alkoholin käytölle on nolla annosta, ja ajatukset kohtuukäytöstä ja sen hyödyistä ovat olleet ongelmallisia.

Onko kaikessa kyse terveydestä? Eivätkö päihteet ole suloisen syntisiä? Onko juomattomuus vain uusi vivahde työelämän ruokkimassa tehokkuusajattelussa? Eikö päihtyminen ole yleisinhimillinen historiallinen ja kulttuurinen ilmiö? Ymmärrän tällaisia näkökulmia, mutta tällä hetkellä koen, että mielen kirkkaus, kehon tasapaino ja unen laatu ovat hedonismia. Kun niihin tottuu, ei tasapainoa halua enää sotkea.

Aionko käyttää alkoholia tulevaisuudessa? Niin paljon ja niin usein kuin haluan. Mikä tarkoittaa juuri nyt, että en lainkaan.

Olenko biohakkeri?

Kysymys kuulostaa hassulta. Biohakkerointi ja oman elämän kvantifiointi ovat hieman koomisia ilmiöitä, koska korskeine termeineen ne ovat olevinaan enemmän kuin ovat. Silti suhtaudun niihin lähtökohtaisen positiivisesti, toisin kuin esimerkiksi professori Alf Rehn Turun Sanomien kirjoituksessaan.

Wikipedia-määritelmän mukaan ”biohakkeri suhtautuu kehoonsa monimutkaisena systeeminä, jonka puitteissa tehdään hypoteeseihin perustuen omakohtaisia systeemisiä interventioita”. Elämänsä kvantifioija pyrkii puolestaan kehittämään itsetuntemustaan numeerisen tiedon avulla. Tätä tietoa voi kerätä esimerkiksi älypuhelimella tai erilaisia sensoreja sisältävillä rannekkeilla. Ilmiöt esiintyvät yleensä rinnakkain.

Luulen, että olen osa-aikainen wannabe-biohakkeri, joka poimii mielellään parhaat puolet uusista elämäntapavirtauksista. Toiminta on poukkoilevaa, mutta silti avoin kokeilu on parempi tapa suhtautua uusiin asioihin kuin naljaileva ”ne siellä jossain tekevät jotain vähän hölmöä” -tyyppinen ylimielinen etäisyydenotto (mistä en syytä Rehniä!). Trendien kokeileminen antaa syvemmän ymmärryksen kuin pelkkä trendien havainnointi.

Tarkkailen usein lähikaupassa, millaisia tuotteita ihmiset asettavat kassan hihnalle. Kotikulmillani Helsingin Kalliossa keskimääräinen nuori mies ostaa viikonpäivästä riippumatta kaljaa, pakastepitsan, karkkia ja tupakkaa. Biohakkerin lähtökohta ravinnon optimoinnissa voi olla elitistinen ja kallis, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Edellä mainitun kaltaisen dieetin korvaaminen jollain edes vähän paremmalla ei ole finanssikysymys, mutta henkinen hyppy Dr. Oetkerista pakurikääpään on pitkä. Tässä biohakkerointi törmää kaikenlaisen self-helpin perusongelmaan: omien tapojen ja rutiinien muuttaminen voi olla tolkuttoman vaikeaa.

Olen tavannut biohakkerikulttuurin avainhenkilöistä Teemu Arinan ja Jaakko Halmetojan ohimennen, ja pidän heitä kiinnostavina hahmoina. ”Hahmo” voikin olla hyvä sana, koska esimerkiksi Arina esiintyy medioissa jonkinlainen aivotoimintaa mittaava häkkyrä päässään. Tällainen tienraivaus on kiinnostavaa, vaikka se sisältäisikin lievän Kummeli-ulottuvuuden. Biohakkeri provosoi ihmisiä ajattelemaan omaa kehoaan ja terveyttään.

Arjen biohakkeri tekee elimistöllään kokeita, ”eksperimenttejä”. Fiksuin viime vuonna tekemäni koe oli kasvissyönnin aloittaminen. Kyseessä oli nimenomaan elämäntapakokeilu, jonka keston suhteen en asettanut minkäänlaisia tavoitteita. Kasvissyönnissä ei ole kyse siitä, että jättää vanhasta ruokavaliosta lihan pois, mutta syö muuten kuten ennen. Niin voi käydä, mutta todennäköisesti ei. Olennaista on se, että koko ruokavalio rakentuu uudesta näkökulmasta, mikä omalla kohdallani johti merkittävästi kohentuneeseen hyvinvointiin.

Elämän kvantifioinnin hengessä kokeilin unen mittaamista Androidin SleepBot-sovelluksella. Koska minulla ei ole uniongelmia, en nähnyt syytä kokeen jatkamiseen, eikä koe varsinaisesti hyödyttänyt minua mitenkään. Sovelluksen tuottama data oli kuitenkin varsin kiinnostavaa, koska sovellus taltioi esimerkiksi hengitysäänet ja havainnoi sängyssä pyörimistä. Jos ihminen nukkuu levottomasti tai herää omaan kuorsaukseensa, on tällainen mittaaminen hyvä tapa täsmentää ongelman luonne.

Teknologia kiehtoo miehiä. Kenties paras piirre biohakkeroinnissa on se, että se tuo teknologisen motiivin oman terveyden kehittämiseen, mikä puolestaan inspiroi uudenlaisia ihmisryhmiä kantamaan huolta hyvinvoinnistaan. Biohakkerin eksperimentit eivät nimittäin ole useinkaan täysin uusia asioita, ideat on vain kontekstualisoitu uudella tavalla. Kyseessä on käyttäytymisen brändääminen. Terve piirre biohakkeroinnissa on myös auktoriteettien kyseenalaistaminen: esimerkiksi tiedollisten resurssien suhteen biohakkeri on samalla viivalla koulutetun lääkärin kanssa. Hänellä on välitön pääsy tietoon, vaikka tieto ei olisikaan vielä kehittynyt kokemuksen tuomaksi viisaudeksi. Tiedon yhdistäminen itsetuntemukseen on loistava lähtökohta, mutta sisältää myös hoitovirheen riskin.

Alf Rehn kritisoi biohakkerointia ja koko lifehacking-ilmiötä siitä, että se on vaativaa hyväosaisten touhua. Elämäntavan voi viedä äärimmilleen, jolloin tuloksena on datamassojen kuormittama neuroottinen kontrollifriikki. Itse soisin, että biohakkerin ajattelutapa auttaisi ihmisiä kehittämään itsetuntemustaan ja itsenäisyyttään terveyteensä liittyvissä asioissa.