Suomen kilpailukyky on ihan jees

Suomen kilpailukyky on ihan jees

Elinkeinoelämän keskusliiton saunatiloissa nautitun LSD-tripin seurauksena Suomen kilpailukyky on vajonnut banaanivaltioiden luokkaan. Tavoitimme paikalta EK:n toimitusjohtaja Tyri Häkämiehen seurueineen:

– Otin happoa komissaari Jyrki Käteisen kanssa. Näimme, kun BKT-tilastot alkoivat valua alaspäin. Suomi putosi Ruandan ja Kiribatin väliin. Pylväsdiagrammeihin tuli riemunkirjava värimaailma. Homma alkoi näyttää helvetin pahalta. Laitoimme välittömästi Jethro Tullia CD-soittimeen.

Käteinen ja Häkämies katsoivat EK:n kattoterassilta Katajanokan ja Senaatintorin suuntaan. Näkymä muistutti Pohjois-Koreaa.

– Lähes autioilla kaduilla kulki vain yksittäisiä ihmisiä. Heidän kasvonsa olivat ilmeettömät. He olivat kuin aaveita. Vähäiset autot olivat 50-luvulta. Siellä täällä näkyi kolkkoja betonimonumentteja, joiden rakentaminen oli jäänyt kesken. Soitin heti Hesarin toimittajalle ja kerroin, että olen hyvin huolissani Suomen tilanteesta, kertoo Käteinen synkistä olotiloistaan.

Kun trippi alkoi saada dystooppisia sävyjä, päättivät Käteinen ja Häkämies kutsua paikalle pääministeri Juha Vispilän.

– Juha on pirimiehiä. Sillä on se intensiteetti. Tekee eikä mieti. Brysselin-koneessa Juhalla on rojut torvessa viimeistään viiden kilometrin korkeudessa. Sitten alkaa hölötys, jota ei kestä erkkikään. Enkä nyt puhu Tuomiojasta, joka on vanha pajapää ja tietää että läppä voi olla kosmista jos eväät on kunnossa, kertoo Häkämies Vispilän taipumuksista.

Joskus tilanne lipsahtaa sekakäytön puolelle.

– Kerran Juha otti svimbaa, viinaa ja lääkkeitä samaan aikaan. Sillä oli niin kova säätö päällä, että se päätti leikata koulutuksesta kolmanneksen. Se oli varma, että douppi tuottaa parhaat innovaatiot, kertoo Käteinen Vispilän touhuillasta.

Käteinen ei käytä vauhtia, vaikka arvostaakin pöhinää. Slush-jatkoilla Käteinen kiskoi viivat pepsiä kahden punavuorelaisen startup-böönan kanssa.

– Näin haavekuvan, että johdin blockchainin monetisoinutta yksisarvista, kertoo Käteinen pöhinästään otsa kiiltäen.

Käteinen, Häkämies ja Vispilä ovat olleet huolestuneita siitä, että Suomessa ei kannata yrittää. Erityisen rankkaa yrittäjyys on ollut Vispilälle.

– Myymällä firman sain vain Teslan, talon ja tilin Caymansaarille, tilittää Vispilä kokemuksiaan Suomen yrittäjävihamielisestä ilmapiiristä.

Suomen kilpailukyky kiehtoo mediaa. Virkistysillan viettäjät ovat tuttuja televisiosta.

– Välillä kilpailemme siitä, kenen leuka väpättää eniten ja kenen otsarypyt ovat syvimmät, kun A-studiossa puhutaan Suomen kilpailukyvystä. Meillä on näitä lähetyksiä tallennettuna Etelärannan saunan digiboksissa. Kun olin loota kiinni ja katsoin viime ohjelmaa pikakelauksella, niin Häkämies näytti ihan hypotermiasta kärsivältä hirmuliskolta, kertoo Vispilä miesten yhteisestä harrastuksesta.

Joskus voitelu menee pieleen.

– Jos ennen lähetystä ottaa aineita, niin voi jäädä niin sanotusti levy pyörimään. Sitä hokee vain, että olen huolissani Suomen kilpailukyvystä, olen huolissani Suomen kilpailukyvystä, olen huolissani Suomen kilpailukyvystä, kertoo Häkämies kokemuksistaan.

Kun trippi alkoi haihtua, näki Häkämies myös positiivisia puolia Suomen tilanteessa.

– Eikö ole aika hassua, että pelottelemme ihmisiä päivästä toiseen näillä jutuilla? Vähemmästäkin halvaantuu. Suomella on kuitenkin luonnonvaroja, henkistä pääomaa, toimiva infrastruktuuri, teknologiaosaamista, velvollisuudentuntoinen työetiikka, pienet luokkaerot. Suomalaiset ovat selvinneet paljon kovemmistakin paikoista. Suomen kilpailukyky on ihan jees, jos asiaa selvin päin ajattelee.

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Katsoin taannoin Netflixistä dokumenttielokuvan Jimi Hendrix: Hear My Train a Comin’. Muutamia uusia arkistopätkiä lukuun ottamatta dokumentti ei tuonut juurikaan mitään uutta Hendrixin tarinaan tai artistikuvaan. Puhuvia päitä, kuuluisimmat keikat, jotain levyjen tekemisestä. Dokumentti kuitenkin muistutti minua Hendrixin erityisyydestä, joka tiivistyy kahteen asiaan. Hendrix pystyi kitarallaan viemään kuuntelijan paikkoihin, joissa hän ei ollut ennen vieraillut. Toisekseen hänen soitossaan saattoi tapahtua milloin vain mitä vain, myönteisessä mielessä.

Kyky venyttää ja uudistaa totutun ilmaisun rajoja on taito, joka on vain hyvin harvoilla ihmisillä. Sama pätee välittömän improvisoinnin kykyyn. Hendrix opiskeli perinteen, soitti peruskaavoja muiden komennossa ja lopulta uudisti kaiken, mitä sähkökitaralla voi tehdä. Hän suhtautui soittimeensa rajattomien mahdollisuuksien työkaluna, jota sovinnaisuus ei kahlitse millään tavalla. Tämä voima välittyy hänen musiikistaan edelleen. Myöhempien aikojen mestareiden osalta olen aistinut saman villin alkuvoimaisuuden ja hienostuneisuuden yhdistelmän vain Stevie Ray Vaughanin soitossa. Kapinallisia he eivät olleet, vaan kunnioitus bluesia kohtaan säilyi heidän musiikissaan aina.

Luovuus on ollut työelämän keskeisiä puheenaiheita jo vuosia, kyllästymiseen ja eräänlaiseen laskusuhdanteeseen asti. Luovuudesta on tullut jokaisen työntekijän ihannekyky ja luovuutta on koulutettu lukemattomilla kursseilla, työpajoissa ja seminaareissa. Luovuus palvelee talouselämän yleistä innovaatiorationaalisuutta, jonka myötä jokainen innovaatioita edistävä asia on suositeltava, kannatettava ja oikeastaan välttämätön.

Yksi markkinatalouden silmiinpistävistä piirteistä on se, että se kykenee luomaan jopa inhimillisesti vaikeista ja monimutkaisista asioista helposti sulavia paketteja ja iskulauseita. McLuovuus, 7,99€. Lupaus luovuudesta kutkuttaa monissa kirjoissa, luennoissa ja luovuusgurujen opeissa. Luovuus ei kuitenkaan tarjoa pikavoittoja, vaan luovuus on pikemminkin kivulias elämänmittainen projekti. Luovuutta TED-tapahtumissa ja kirjekursseilla opiskeleva haluaa luovuudesta vain kivat puolet: identiteettikokemuksen itsestään luovana ihmisenä ja pintapuolisten ideointiharjoitusten kaltaista harmitonta ajanvietettä. Luovuuskeskustelun ovat omineet ihmiset, jotka eivät ole kovin luovia. Monia niin sanotun luovan luokan muotipuheenaiheita leimaa laumasieluisuus, joka saa Lemmings-pelin hahmot näyttämään individualisteilta.

Luovuuden trivialisoituminen on karhunpalvelus luovuudelle itselleen, koska luovuus ei ole yhdentekevä asia. Kenties kyllääntymispistettä seuraavan inflaation myötä kykenemme tunnistamaan taas kirkkaasti sen, mistä luovuudessa on kyse ja mitä luovuus tarkoittaa yksilön näkökulmasta. Ehkä luovuus saa uuden elämän vain tekoina ja henkisinä välttämättömyyksinä, joiden ympäriltä luovuushöpötyksen kuona on valunut pois.

Voisimmeko kuvitella Jimi Hendrixin osallistuvan ”Voimaannu luovuudesta: idearikkaan elämän avaimet” -tyyppiselle viikonloppukurssille? Useimpia ajatus todennäköisesti huvittaa. Hendrix eli luovaa elämää koko valveillaoloaikansa, todennäköisesti siksi että hän ei voinut elää millään muulla tavalla. Hendrixin koko itseymmärrys oli musiikin ja jossain määrin naissuhteiden varassa. Hänen piinaava ujoutensa ja epävarmuutensa kieli luultavasti siitä, että hän oli hyvin kaukana omasta visiostaan ja suhtautui brutaalin kriittisesti omaan luovaan projektiinsa. Hyvin tiedetään, että hän häpesi lauluaan.

Monien luovien ihmisten elämä ei ole kovin onnellinen. Heidän on vaikea löytää paikkaansa maailmassa ja tämän kitkan tulkitsemisesta syntyy heidän taiteensa voima. Heidän kengässään on aina hiertävä kivi, jonka poistaminen on vaikeaa. Täydellinen ymmärtämättömyys luovuuden synkistä varjoista tekee hilpeän ja leikkisän luovuuden puolestapuhujista niin kiusallisen naiiveja. He kauppaavat rasvatonta hyla-maitoa täysmaitona ja jauhavat sydänlihaksesta halpamakkaraa. He eivät halua ottaa niitä mielenterveydellisiä ja sosiaalisia riskejä, joita aidosti rajoja venyttävästä luovuudesta voi seurata. Ei se ole välttämättä suositeltavaakaan.

Luovuuden arkipäiväistyminen riisuu luovuudesta myyttisyyden ja salaperäisyyden. Luovuus ei kumpua intuitiosta tai tunne-elämästä, vaan siitä tulee työkalu ja metodi, jolla ratkaistaan erilaisia haasteita. Luovuudesta on tullut järkevää, vaikka luovuus on monin tavoin irrationaalinen ja vaistonvarainen kokemus. Luova prosessi edellyttää usein sitä, että asiat ehtivät jalostua alitajunnassa. Alitajunnan järkiperäinen hallinta ei kuitenkaan ole mahdollista. En tosin epäile, etteikö joku olisi kehittänyt senkin avuksi ”työkalua” tai ”sisältötuotetta”. Luovuudesta on tullut maskuliinisen käytännöllisyyden ja feminiinisen hyväuskoisuuden irvokas liitto.

Tämän blogitekstin kuvaksi lainatusta maalauksesta (Self-Portrait, 1982) vastaava Jean-Michel Basquiat on hyvä esimerkki luovuuden vaikeatulkintaisuudesta, vaaroista ja monialaisuudesta. Osana neoekspressionismin aaltoa 1980-luvun taidemaailma hyödykkeellisti nuoren lahjakkuuden työt kalliiksi sensaatioiksi. Basquiatin nousu katutaiteilijasta New Yorkin galleriamaailman huipulle ja Andy Warholin lemmikiksi oli hämmästyttävän nopea. Afroamerikkalaisten edustus kuvataidemaailman eliitissä oli olematon, mikä myös teki Basquiatin läpimurrosta poikkeuksellisen. Kyynisiäkin tulkintoja on tehty: jotkut katsovat taidemaailman vain rahastaneen mustan katupojan eksotiikalla ja graffitikulttuurin vaarallisella auralla.

Basquiat ei pystynyt käsittelemään saamaansa huomiota. Hän maalasi Armanin puku päällä ja käytti heroiinia kiihtyvällä tahdilla, kuollen Hendrixin tavoin vain 27-vuotiaana. ”If that’s what it takes”, kerrotaan Basquiatin sanoneen luovuuden ja loppuun palamisen suhteesta. Ensisilmäyksellä Basquiatin kaoottisten kuvien tulkitseminen on vaikeaa. Ne eivät tyhjene merkityksistä yksiselitteisesti. Ehkä juuri siksi kuvien taika, energia ja mystiikka on säilynyt vuosikymmeniä. Kuraattori Marc Mayer on käyttänyt Basquiatin töistä käsitteitä ”half-knowing” ja ”mystery-within-familiarity”. Hänen maalauksensa olisivat sopineet Hendrixin levynkansiksi.

On ymmärrettävää ja arvostettavaakin, että ihmiset ovat kiinnostuneita luovuudesta. Luovuus on monitahoinen, rikas, palkitseva asia. Moni ei vain tiedä leikkivänsä tulella. Ja jos näpit eivät pala, on leikki epäonnistunut.

Törkeät tulevaisuudet: 5 skenaariota

Törkeät tulevaisuudet: 5 skenaariota

Ihminen pyrkii kohti harmonista maailmankuvaa. Kognitiiviseksi dissonanssiksi kutsutaan tilaa, jossa harmonia häiriintyy: ihminen kohtaa ajatuksia, arvoja ja näkemyksiä, jotka eivät sovi hänen tuttuun katsantokantaansa. Ihmisen henkinen viitekehys horjuu ja hän alkaa pyristellä kohti vanhaa ajatustapaansa.

Ajattelun mukavuudenhaluisuudesta kertoo havainnollisesti se, miten suhtaudumme erilaisiin henkilöihin. Juhana Torkki kuvaa Tarinan valta -kirjassaan sitä, miten tunnetuista ihmisistä luodaan suoraviivaisia hyvän ja pahan arkkityyppejä. Helposti sulavia ja tunteisiin vetoavia tarinoita. Jos ihminen vihaa raivokkaasti George W. Bushia, on hänen vaivalloista edes ajatella, että Bush olisi kenties tehnyt jonkin fiksunkin päätöksen uransa aikana. Ryvettyneen Bushin rinnalla Barack Obama näytti kerrassaan messiaanisen säteilevältä hahmolta, josta puolestaan oli vaikea ajatella mitään pahaa. Edelleen on.

Suomalaisilla on taipumusta konsensushakuisuuteen. Olen itsekin lähes intohimoinen konfliktien välttelijä. Siedän kehnosti ristiriitatilanteita. En koe, että olisi olemassa mitään ”asiat ne vain riitelevät” -tilaa, koska asioilla on aina henkilökohtainen ulottuvuutensa. Voimakkaat, ajatusten taustalla kytevät tunteet kuuluvat hillityn sivistyneeseenkin debattiin. Puhumme asioista, joista välitämme. Provosointi ja jopa totuudesta piittaamaton harhauttaminen ovat hyvä tapa purkaa luutuneita ajatuslukkoja.

Monet laajat skenaariotyöt ovat sisäsiistin hymistelykulttuurin tuotoksia. Ilmastonmuutos, globalisaatio, digitalisaatio, Kiinan nousu – tässä nämä meidän muutosajurit! Julkaisutilaisuuteen ministerin puheenvuoro ja viestintäkampanjana raportin hautaus johonkin portaaliin, jota Tieto on koodannut kolme vuotta. Hankkeen palautteessa kaikki kertovat, että prosessi oli miellyttävä ja lämminhenkinen. Kukaan ei pahoittanut mieltään. Mutta ei nyrjäyttänyt ajatteluaankaan.

Tein viisi lyhyttä skenaariota, jotka ovat juuri sen verran todennäköisiä, että niitä kannattaa pohtia. Ne eivät ole mahdottomia. Osa on jo hyvässä vauhdissa. Skenaarioiden taustalla on muita ilmiöitä, jotka ovat voimistumassa tai jotka ilmenevät vastaavassa muodossa jossain muualla. Skenaarioiden toivottavuus on arvokysymys. Skenaarioiden metodi on vankka perstuntuma yhdistettynä kesämiehen rentoon kynään.

1. Yleissivistys korvautuu erityissivistyksellä (ja -sivistymättömyydellä). Ensimmäistä kertaa modernin historiansa aikana mediakenttä on rajujen saneerausten kohteena. Median ja kansalaisen väliin on syntynyt uusi informaatiokerros, joka suodattaa perinteisen median tietoa, mutta luo myös täysin uudenlaista viestintäkulttuuria. Kuten kirjoitin aiemmin, voisi verkko teoriassa laventaa ja syventää maailmankuvaamme. Käytännössä sillä on kuitenkin taipumus päinvastaiseen: verkkorutiinit vievät meidät aina samoille lähteille, samanhenkisten ihmisten tuottaman tiedon äärelle. Netistä löytää sen, minkä sieltä haluaakin löytää. Niin arkaaiselta kuin se kuulostaakin, on tavanomainen sanomalehti yleensä rikkaampi tietolähde kuin puoli tuntia Facebook- tai Twitter-selailua. Jopa siinä tapauksessa, että edellä mainitut kanavat olisi rakennettu tietoisesti informaatiodiversiteetin näkökulmasta.

2. Julkinen sektori kokee radikaalin muodonmuutoksen ja kehittyy notkeaksi toimintaympäristöksi. Vierailin taannoin eräässä valtioneuvoston alaisuudessa toimivassa tutkimusyksikössä. He kokivat, että yksittäiset infografit olisivat paras tapa viestiä tutkimustuloksista. Vaikka raporttiliukuhihna ja tiedon maksimointiperiaate rullaavat edelleen, on vastaavia signaaleja aistittavissa muuallakin. EVA:n uuden tutkimuksen avainhavainnot oli taitettu fiksuksi minivihkoksi, joka mahtuu vaikka povitaskuun. Tämänkaltainen käyttäjälähtöisyys ja pelkistäminen on avainasemassa, kun alamme todella taistella velkaantumista ja huoltosuhteen heikentymistä vastaan, oli kyseessä sitten julkinen tiedontuotanto tai jokin ihan muu verorahoitteinen palvelu. Niukkuuden hienoin puoli on se, että joskus se pakottaa keksimään aiempaa parempia ratkaisuja. Luova tuho on tervehenkinen ilmiö.

3. 100 000 suomalaista muuttaa Viroon. Viro on niittänyt Monocle-tyyppistä julkisuutta rohkeilla digitaalisilla ratkaisuilla. Tallinnasta on kehittymässä kansainvälisestikin kiinnostava kokeellisen kaupunkikulttuurin ympäristö. Viron täytyy olla lean, koska pääomia ja verotuloja ei ole käytössä pöhöttyneen Länsi-Euroopan tapaan. Virolla on kuitenkin muutamia ongelmia. 1990-luvun hulluina vuosina ihmiset eivät ehtineet lisääntyä. Virolaisten nykynuorten katse on ulkomailla. Viro voi kuitenkin tarjota riittävän infrastruktuurin ja palvelutason yrityksille, jotka eivät rajaudu kotimarkkinoihin. Kehittyneestä startup-Virosta tuleekin pakopaikka kriisiytyneen julkisen talouden raskauttamille suomalaisputiikeille. Viro tarvitsee osaavaa työvoimaa, suomalaiset puolestaan matalaa veroastetta. Valtioiden välinen yhteistyö tiivistyy entisestään ja Helsinki-Tallinna-tunnelin rakennustyöt alkavat 2020-luvun alussa.

4. Jussi Halla-ahosta tulee Suomen pääministeri vuonna 2022. Futuristit tekevät harvakseltaan poliittisia ennusteita, vaikka yhteiskunnallisissa skenaarioissa onkin poliittiset implikaationsa. Monikaan tulevaisuusajattelija ei ole elvistellyt seminaareissa sillä, että olisi osannut ennakoida perussuomalaisten nousun vanhojen suurten puolueiden rinnalle. He todennäköisesti ajattelivat, että Suomen nykyinen hallitus koostuisi globaaliin ”kaiken internetiin” kytkeytyneistä transhumanisteista ja biohakkereista. Makkaraperunoita ahmivat ravimiehet eivät raportteja kansoita. Tulevaisuus on algoritmien vauhdittamana yhteisötalous, jossa tiet, rakennusten katot ja kuuhun asennetut paneelit tuottavat ehtymättömiä määriä päästötöntä aurinkoenergiaa. Näkymä on miellyttävä ja tavoittelemisen arvoinen. Raaemmat poliittiset realiteetit kuitenkin ajavat vision ohi. Halla-ahon kansansuosio on jo nyt järisyttävän laaja ja Brysselin verkostoitumispaine tulee hiomaan myös hänen sosiaaliset taitonsa kuntoon. Perussuomalaisten sisällä nuhjuinen soinilaisuus alkaa korvautua Sampo Terhon ja Halla-ahon edustamalla älykkönationalismilla ja uuskonservatismilla. Stubbilainen ”fantastisuus” synnyttää vastatrendin, jota leimaa hillitty perusteellisuus ja perhekeskeinen kansallismielisyys.

5. S-ryhmä rakentaa merelle itsehallintoalueen. S-ryhmästä puhutaan usein vertauskuvallisesti valtiona valtiossa. Ryhmittymä onkin laajentunut hämmästyttävällä vauhdilla eikä kehitykselle näy loppua. Vuosikymmenen loppupuolella S-ryhmä ottaa haltuunsa Alma Median ja siirtyy lujaotteisesti mediakentän keskeiseksi peluriksi. Koska S-palvelut ovat keränneet ihmisten käyttäytymistietoa vuosien ajan, pystyy konserni kehittämään aidon yksilöllisesti kohdistettuja media- ja mainoskokonaisuuksia. Heillä on sitä big dataa, josta muut vain puhuvat. S-ryhmä valtaa alaa myös liikenteen puolella ja siitä tulee Eurooppa-Aasia-liikenteessä virkistyneen Finnairin enemmistöosakas 2020-luvun alussa. Googlen tavoin S-ryhmä tavoittelee kuitenkin valtioiden sääntelystä riippumatonta olemassaoloa. Kalifornialaisen Seasteading-instituutin kokeiluista inspiroituneena S-ryhmä rakentaa Suomenlahdelle 2000 työntekijän kansoittaman kehitysympäristön, josta löytyy myös verovapaita turistipalveluja. Valtioiden ja pk-yritysten elintila supistuu megakorporaatioiden puristuksessa.

Björn Wahlroos ja Ayn Randin haamu

Suomessa ei ole juuri merkittävissä asemissa olevia ihmisiä, jotka sanovat julkisesti mitä ajattelevat. Siksi Björn Wahlroos on tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Sanotaan, että vain lapsena ja eläkkeellä ihminen voi puhua mitä sylki suuhun tuo. Muulloin hän polttaa siltoja tai tekee itsestään pellen. Wahlroos näyttää olevan täysin piittaamaton tällaisesta sovinnaisuudesta ja oli sitä jo kauan ennen nousuaan Suomen talouselämän ykkösvaikuttajaksi. Yhtiön edusta piittaamaton höliseminen toki johti esimerkiksi siihen, että Wahlroos siirrettiin sivuun SYP:stä ja hänelle perustettiin oma investointipankki Mandatum. Tämänkin sattumuksen hän käytti mestarillisesti hyväkseen.

Luin toimittaja Tuomo Pietiläisen ja hänen opiskelijaryhmänsä kirjoittaman epävirallisen Wahlroos-elämäkerran. Kuten tiedetään, ei kirjan kohde osallistunut tekoprosessiin. Jälkeenpäin Wahlroos on maininnut, että kirja on “ihan OK”. Kommentti on totuudenmukainen. Kirja kärsii siitä, että se ei pääse sisälle Wahlroosin lähipiiriin. Moni avainhenkilö on kieltäytynyt haastattelusta. Kirja jää monin paikoin auttamattoman pinnalliseksi ja kolmannen käden kuulopuheiden varaan. Toisaalta teos on kymmenistä kirjoittajista huolimatta eheästi toimitettu ja sen lukee mielellään. Taustatyö on luultavasti ollut niin perusteellista kuin se on voinut vallitsevissa olosuhteissa olla. Yliopistokursseilla voitaisiin tehdä tällaisia projekteja enemmänkin.

Venäjänjuutalainen, aikuisena amerikkalaistunut filosofi ja kirjailija Ayn Rand (1905-1982) on Wahlroosin metafyysinen kiinnekohta. Euroopassa Rand on melko tuntematon, mutta Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty miljoonia. Randin objektivismin filosofiaa on käsitelty hyvin vähän akateemisen filosofian piirissä, mutta populaaria mielenkiintoa Rand on herättänyt enemmän kuin monet yliopistojen kärkifilosofit tai talousteoreetikot yhteensä. Rand on vetävä kirjoittaja, mutta hänen ideansa, etiikkansa ja argumentaationsa eivät ole kestäneet ammattifilosofien kriittistä tarkastelua. Randin vahvuus on siinä, että hän antaa tarinallisen, mielikuvitusta kutkuttavan, romanttisen, feminiinisen ja toki myös filosofisesti perustellun lähtökohdan yksilökeskeiselle oman edun tavoittelulle. Randille itsekkyys oli hyve ja altruismi ongelmallista. Randille minimivaltion puitteissa toteutettu vapaa kapitalismi oli oikeudenmukaisin sosiaalinen järjestelmä. Anarkisti hän ei siis ollut.

Olen nähnyt Wahlroosin esiintyvän kerran. Kyseessä oli Aalto ES:n järjestämä ”Suomi hyvinvoinnin jälkeen” -paneelikeskustelu Finlandia-talolla vuonna 2011. Sali oli loppuunvarattu ja paikalla oli pääosin startup-henkisiä nuoria aikuisia. Tässä kontekstissa Wahlroos oli idoli, jonka letkautukset herättivät raikuvia aplodeja. Jotain uutta oli ilmassa. Wahlroos jätti keskustelussa täysin varjoonsa esimerkiksi oudon jännittyneen ystävänsä Jorma Ollilan ja julkista sektoria puolustaneen Risto Siilasmaan. Tuomas Vimmaa mukaillen Wahlroos olisi voinut tokaista: “On vaikeaa olla nöyrä, kun on niin vitun hyvä.” On helppo uskoa tarinoita, joiden mukaan Wahlroos oli aikanaan opiskelijoiden ylivoimainen suosikkiprofessori Hankenissa.

Timo Soinia lukuun ottamatta suomalaiseen julkiseen keskusteluun ei osallistu kukaan, joka taitaisi rajun mutta täsmällisen retoriikan yhtä hyvin kuin Wahlroos. Retoristen tarkoitusperien pohdinta jää monilta puolitiehen, kun he suu vaahdossa hyökkäävät Wahlroosia vastaan. Juuri siksi hän voi hymyillä niin mairean viileästi. Kun Wahlroos sanoo, että “emme voi jatkaa rikkinäisten perheiden tukemista”, tulkitaan se köyhien ”kyykyttämiseksi”. Ajatus taustalla on kuitenkin toinen. Taloustieteilijä Wahlroos uskoo, että jos tietylle käyttäytymiselle (kuten avioerolle) on taloudellinen insentiivi (kuten yksinhuoltajan saama sosiaalituki), niin tällainen käyttäytyminen lisääntyy. Hän haluaa kovalla kielenkäytöllä kommunikoida kyseisen mekanismin olemassaolosta ja avata keskustelun. Muut voivat avata ilmiön sosiaalisia, oikeudellisia ja psykologisia ulottuvuuksia.

Wahlroos ei ole toisaalta ainoa suomalainen libertaristinen ajattelija, joka on pitänyt melua itsestään. Viime vuosina lehtien palstoilla ja seminaareissa ovat megafonejaan tuutanneet esimerkiksi EVA:n Matti Apunen ja mediapersoona Tuomas Enbuske. Heistä Apunen on arvostelun yläpuolella, koska hän on Krzysztof Kieślowskin elokuvien intohimoinen ihailija. Enbuske puolestaan kulutti ydinajatuksensa nopeasti loppuun ja pyörittää samaa levyä kolumnipalstoillaan yhä väsyneemmin, yhä lepsummin kirjoittaen. Libertaristista agendaa on edistänyt myös muun muassa sarjayrittäjä Taneli Tikka, joka sanoi Taloussanomissa elokuussa 2013: ”Paras tilanne olisi mahdollisimman luonnontilainen kysyntä ja tarjonta, jossa asiakkaan kysyntää ei häiritse mikään keinotekoinen tekijä.” Teknoutopioihin mieltyneen Tikan profiili on lähellä teknologiasijoittaja Peter Thieliä, joka rikastui Facebookilla ja PayPalilla ja on sittemmin investoinut esimerkiksi transhumanistisiin hankkeisiin. Yleisesti näyttää siltä, että poliittisesti marginaalinen libertarismi puhuttelee Suomessa pääosin nuorehkoja miehiä, jotka ovat hyvin itsevarmoja, rationaalisia, lahjakkaita ja kunnianhimoisia.

Yksityishenkilö Wahlroosista kirja piirtää perhekeskeisen kuvan. Hänen vaimoaan kuvataan maanläheiseksi, lämpimäksi ja tunteelliseksi. Monien markkinaliberaalien turvallisuushakuisuus kohdistuukin perheeseen, perinteeseen, uskontoon, kansallisuuteen tai vastaavaan konservatiivisena pidettyyn asiaan. Wahlroos on myös tunnettu reserviupseerikoulun puolestapuhuja. Tällaisessa maailmassa liikemies seikkailee, valloittaa ja ottaa osumia, mutta kotona tuoksuu aina pulla. Tilanne on käänteinen moniin vasemmistoradikaaleihin nähden. Heille markkinat ovat elämän säännelty ja hallittu elementti, kun taas vapaudenkaipuu kohdistuu esimerkiksi seksuaalisuuteen, kansainvälisiin muuttoliikkeisiin, taiteeseen ja perhepolitiikkaan. Heille perinteet ovat silkka vitsi. Molempien ihmistyyppien tapauksessa elämässä on sekä pysyviä että vaihtelevia puolia.

Suomessa on tahoja, joita voisi kutsua eräänlaisiksi kaunaventtiileiksi. Wahlroos on yksi heistä. Tahallisille väärinymmärtäjille ja lööpinkirjoittajille Wahlroosin maataloustuet, ideologiset takinkäännöt ja liukasliikkeiset yrityskaupat tarjoavat loputtomasti tykinruokaa. Merkillisin valituksen aihe on nuoruusvuosien siirtymä kommunismista markkinaliberalismiin. On kerrassaan huvittava ajatus, että ihminen ei saisi vaihtaa mielipiteitään elämänsä aikana! Ikään kuin 20-vuotiaan pitäisi jäädyttää aivonsa ja todeta, että “näillä mennään”. Kiinnostavampaa olisi sen sijaan pohtia, että onko Wahlroos valmis enää uusiin suunnanmuutoksiin. Tuskin, vaikka Chicagon koulukunnan taloustieteen tähti himmenee koko ajan. Wahlroosin vallan verkostot kannattelevat häntä vaivattomasti eikä liiketoimien menestykselle näy loppua.

Vitutus tuotannontekijänä

Vitutus tuotannontekijänä

Positiiviseksi psykologiaksi kutsuttu ajattelusuuntaus on luonut säpinää viime vuosina niin bisnesmaailmassa kuin akateemisissakin ympyröissä. Ajattelutapa on popularisoitu lukuisiin upean elämän ja työn oppaisiin. Samalla poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat sättivät suomalaisia kielteiseksi ja innostumiskyvyttömäksi kansaksi. Suomalaiset elävät heidän silmissään ikuista Aki Kaurismäen duunarielokuvaa, johon elämystalouden innovaatio- ja kilpailukykyimperatiivi ei ole vielä saapunut. Näkemys on yksisilmäinen, koska se ei havaitse positiivisuuden ja negatiivisuuden salavuoteutta.

Talouskurimuksessa positiivisuuden tulisi kohdistua etenkin työhön. Itsensä toteuttaminen työssä on ihanne, johon monet pyrkivät. Itsensä toteuttamista seuraa hypoteettisesti innostus. Nähdäkseni ei kuitenkaan ole mitään staattista minuutta, joka vain odottaa toteuttamistaan. Identiteettikokemus seuraa tekemistä eikä toisinpäin. Siksi itsensä toteuttaminen kuulostaa masturboinnilta.

On epäilemättä hyvä asia, jos ihminen on intohimoinen ja innostunut työnsä suhteen. Jotkut korostavat jopa rakkauttaan työtään kohtaan. Tällaisen puheenparren tavanomaisuus on kuitenkin saanut intohimon näyttämään velvoitteelta. Jos ei joka hetki koe ylitsevuotavaa rakkautta työtään kohtaan, täytyy työssä olla jotain vikaa. Työntekijä ei ymmärrä omaa etuaan, jos hän ei viitsi joka toinen ilta breinstormata pöytälaatikkofirmoja vastavalmistuneiden startup-jameissa.

Julkisessa työelämäkeskustelussa ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka vain haluaa tehdä päivittäisen työnsä ihan riittävän hyvin. Useimmissa työnkuvissa on ainakin jonkin verran toistoa ja yllätysten määrä vähenee ajan myötä. Työterveyslääkäri ja kirjailija Juhani Seppänen vertaa tätä ihmisten välisen rakkaussuhteen väljähtymiseen: työtäkin kohtaan koettu intohimo tuppaa laimenemaan. Ihan kiva seiskaplus -linjan työntekijällä on kuitenkin yksi etu: hän ei uuvu omaan perfektionismiinsa.

En syytä positiivisen psykologian edustajia vaaleanpunaisesta lässypositiivisuudesta, joka ei sisällä sävyeroja tai kriittisyyttä. He eivät ole niin naiiveja. Haluan kuitenkin nostaa esiin negatiivisten tunteiden luoman liikevoiman. Primitiivinen raivo jotain maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan herättää välittömästi kysymyksen: miten tämän voisi korjata ja onko minulla välineet siihen? Tunnetta tulisi seurata rationaalinen suunnitelma. Jos epäkohta herättää vain mutinaa ja nurinaa, on kyseessä haitallinen innostusvaje.

Erilaisiin turhakkeisiin tukehtuvassa maailmassa ei ole aina syytä innostua siitä, että kaupassa on jokin uusi tavara tai että verkossa on uutta sisältöä. Oli ihminen positiivisen psykologian kasvatti tai ei, voi hän pyristellä materialistista elostelua vastaan. Katseen voi esimerkiksi suunnata toimintatapainnovaatioihin, merkityksellisiin sisältöihin ja sosiaalisiin innovaatioihin. Kollegani Minna Koskelo Futures Specialists Helsinki -verkostosta on puhunut markkinatalouden uudelleenmäärittelystä: turbokapitalismista tulisi siirtyä ihmiskeskeisyyteen ja jaetun arvon malleihin.

Vitutus on taiteen polttoainetta, koska taiteilijan pyrkimys on usein kuvata vitutuksen luonne ja samalla piristää itseään edes jotenkin. Depressio, maanis-depressiivisyys, psykoottisuus, itsetuhoisuus ja muut mielen kriisit ovat traagisuuteen asti monien ihailemiemme merkkiteosten taustalla. Lyhyellä aikavälillä äärimmäinen mielen synkkyys ei välttämättä tuhoa tuotteliaisuutta, pitkällä kylläkin. Yksi viime vuosien helmistä vitutuksen ja turhautumisen saralla on Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Se koskettaa, kun taas monille iloisen luovuuden apostoleille tekisi mieli sanoa, että pää kii!

Innostus ja positiivisuus eivät ole sanoja, joilla juurikaan käsitteellistäisin omaa kokemustani. Mikä ei tarkoita, etten kokisi niitä. Se riippuu määritelmästä. Flow-kokemus on miellyttävä tila, mutta harvinainen erilaisten keskeytysten pirstomassa maailmassa. Filosofi Lauri Järvilehto kuvaa blogissaan suomalaisille tyypillistä innostusta kokemuksena siitä, että jokin toimii. Tämä voi ilmetä myös hiljaisena keskittymisenä räjähtävän haltioitumisen sijaan. Innostus ei välttämättä näy naamasta, mutta tällainenkin innostus kumpuaa merkityksellisten ongelmien ratkaisemisesta.