Rytmihäiriöitä tahdittomassa yhteiskunnassa

Rytmihäiriöitä tahdittomassa yhteiskunnassa

Teen vapaa-ajan projektia kahden kaverin kanssa. Meidän on lähes mahdotonta löytää aikaa yhteiseen tapaamiseen. Työskentelemme netin välityksellä. Kirjoitan tekstin kännykällä lähijunassa. Muokkaan verkkosivua myöhään illalla. Soitan, kun kävelen lounaalle. Ajattelen projektiin liittyviä asioita erilaisissa arjen notkelmissa: kassajonossa, juoksumatolla, saunassa.

Onko tämä mahdollistavaa vai velvoittavaa? Molempia, riippuen tekemisen mielekkyydestä. Kun asioiden ei tarvitse tapahtua yhtäaikaisesti samassa paikassa, tapahtuvat ne eri aikaan eri paikassa. Digitaalinen kommunikaatio on liima, joka pitää kokonaisuuden kasassa.

Sosiologian professori Judy Wajcman on käyttänyt desynkronoidun yhteiskunnan käsitettä kuvatessaan tilannetta, jossa ihmiset tekevät samoja asioita kuin ennenkin, mutta eivät enää samaan aikaan muiden kanssa. Aika ja tila hajaantuvat. Syntyy epäsymmetrinen koheesio. Elämä ei ole kiireisempää tai rauhallisempaa kuin aiemmin, vaan nopea ja hidas aika vuorottelevat yhä monimuotoisemmin. Esimerkiksi ajankäyttötutkimuksissa arjen perusrakenne näyttää vakaalta ja vapaa-ajan määrä on jopa hieman lisääntynyt. Samalla ihmisillä on tunne siitä, että kaikki pysyvä haihtuu ilmaan.

Tila, väline ja konteksti luovat tunteen ajan kulusta. Voin lukea sohvalla 800 sivun romaania, jonka loppu näkyy puolen vuoden päässä. Yhtäkkiä harhaudun tarkistamaan Twitteriä, jossa puoli vuotta on 15 minuuttia. Keskustelen puolison kanssa jostain asiasta, jonka unohdan viiden minuutin päästä. Kiinnitän huomiota viisi sekuntia kestävään melodiakulkuun taustalla soivassa musiikissa.

Kyseessä ei ole multitasking, vaan erilaisten asioiden tekeminen peräkkäin erilaisissa ajanjaksoissa. Eri tahdissa, tahdittomasti. ”Diverse temporalities, not simply speed, is the hallmark of life in digital capitalism”, kuten Wajcman sanoo. Multitaskingia ei ole olemassa, on vain toisiaan seuraavia ajatuksia ja tekoja.

Kommunikaatio on liima, mutta viestintäteknologia ei toimi omalakisesti. Ihmiset luovat normit ja kulttuurin laitteiden käytölle. Tässäkin merkityksessä digitalisaatio vaatii analogisaation. Pitääkö työsähköposteihin vastata saman päivän aikana? Monien mielestä kyllä. Pitääkö sähköpostia tarkkailla lomalla? Monien mielestä ei, joidenkin mielestä kyllä. Pitääkö työntekijän olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Mainosmies ei muista aikaa ennen Periscopea. Rytkösen Konepajalla vasta mietitään, että pitäisikö firmalla olla kotisivu.

Desynkronoidun yhteiskunnan rytmihäiriöt syntyvät tilanteessa, jossa ihmisten keskinäisen koordinaation tavoista ja kulttuurista ei ole yksimielisyyttä. Tämä voi tapahtua myös järjestelmätasolla.

Tietotyöläinen haluaisi käydä joogassa kesken päivän ja tehdä intensiivisen työrupeaman alkuillasta. Päiväkoti menee kuitenkin kiinni jo viideltä. Jos hän tekee töitä illalla seitsemästä kymmeneen, ei hän ehdi kauppaan. Kaupan aukioloaikojen vapautuminen on reaktio desynkronisaatioon: ihminen haluaa mahdollisuuden asiointiin vuorokauden ympäri. Aina auki olevat kuntosalit ovat toinen esimerkki, jossa verkon all access– ja on demand -periaatteet leviävät reaalimaailmaan.

Kollektiiviset kokemukset eivät katoa tahdittomassa yhteiskunnassa. Katsomme amerikkalaista tv-viihdettä eri aikaan, mutta jaamme kokemukset kepeänä seurustelupuheena kahvitauolla. Meemiytyvät käsitteet, kuten ”tolkun ihminen” tai ”että mitähän vittua”, dominoivat viestintäympäristöjämme. Ajallinen eriytyminen, sisällöllinen yhdentyminen ja keskustelun polarisoituminen tapahtuvat samanaikaisesti. Tahditonkin janoaa jaettuja merkityksiä.

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Tiedon alikäyttö ja äänekäs tieto

Onko perusteltua, että maailman terävimmät aivot tuottavat tietoa, joka ei kiinnosta juuri ketään ja jonka vaikutukset jäävät arvailujen varaan? Maailmanpankki kertoi taannoin, että kolmannesta sen tuottamista raporteista ei ole koskaan ladattu järjestön verkkosivulta. Ironisesti latausmääriä tutkineesta raportista tuli yksi sivuston ladatuimmista.

Tapaus on tuskin ainutlaatuinen. Harva kuitenkaan myöntää ongelmaansa Maailmanpankin tapaan. Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää. Raporttien formaatti – pituus, ulkoasu, tiedon jäsentely – on monissa tapauksissa säilynyt samana vuosikymmeniä. Useimmat raportit onnistuvat kommunikoimaan vain omaa luotaantyöntävyyttään. Milloin viimeksi luit itse jonkin raportin alusta loppuun? Sanotaan, että organisaatioissa on paljon hiljaista tietoa. Entä jos tieto olisikin äänekästä?

Teen yhden asian selväksi. Minä rakastan tutkimuksien tekemistä, tiedettä, kevyempää kaupallista tutkimusta, akateemisuutta, luennointia, kirjastoja ja ylipäänsä kaikenlaista kehittynyttä ajattelua ja siihen liittyvää säätämistä. Joskus vihaan tutkimuksia; niiden triviaaliutta, kuivuutta ja tärkeilevyyttä. Laadukas tutkimuksellinen ajattelu yllättää, ilahduttaa ja auttaa näkemään maailman tarkemmin, uusista kulmista. Usein tutkimukset tarjoavat vain jonninjoutavuuksia ja nanometrin levyisen aiheen ylianalysointia. Niin hyvät kuin huonotkin asiat ovat johtaneet siihen, että haluan taistella paitsi paremman tutkimuksen myös kiinnostavamman tutkimusviestinnän puolesta.

Yksi kilpailukyky-yhteiskunnan harvoin kiistetyistä perusteeseistä on se, että tutkimus tuottaa innovaatioita ja tutkimukseen tulee resursoida yhä enemmän rahaa (olen pahoillani, jos joku nukahti tämän virkkeen aikana). Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

Tieteellä on itseisarvoinenkin puolensa. Esimerkiksi väitöskirja on viime kädessä tieteellistä kypsyyttä osoittava opinnäyte, jonka tekijä vihitään tiedeyhteisön täysvaltaiseksi jäseneksi. Väitöskirja kehittää tekijänsä ajattelua, jota voi hyödyntää muissakin yhteyksissä. Silti väikkäri tuntuu olevan monille lähinnä riippakivi. Siitä puhutaan tuskastuneeseen sävyyn. Tutkimusta tehdään ainakin viisi vuotta ja projekti paisuu kuin purkkapallo. Arvioiden mukaan puolet akateemisista artikkeleista jää vain vertaisarvioijien ja kustannustoimittajien lukemiksi. Satoja tuhansia tekstejä elää kuplassa, joka ei ole minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Asiaa ei helpota se, että tekstit ovat maksumuurien takana. Tiedeyhteisön toimintaperiaate on kuitenkin ankara: jos et julkaise, et etene. Miten joku pystyy motivoitumaan tällaiseen toimintaan? Tyhjiössä kirjoittaminen on yksinäinen ja itsekäs elämänpolku.

Olen aina pitänyt tutkijoista, jotka ovat valmiita popularisoimaan tiedettään. Suomessa julkisuuteen on mahtunut yleensä muutama akateeminen rokkitähti. Suosittuja ovat olleet esimerkiksi filosofit, kosmologit ja seksitutkijat. Perhe- ja lapsitutkijoillakin on vakiintunut asemansa naistenlehdissä. Nuoriso- ja trendiasiantuntijan roolissa olen itse antanut kymmeniä haastatteluja erilaisille medioille, pääosin sanomalehdille ja radiokanaville. Ymmärrän, että media pelottaa ja ärsyttää monia tieteentekijöitä. Media pakottaa yksinkertaistamaan, journalistit ovat allergisia jaarittelulle. Media käsittelee haastatteluja usein varsin luovasti. Kun jotain julkaistaan, on korjaaminen ja selittäminen jälkikäteen yleensä turhaa. Silti kieltäydyn haastatteluista vain silloin kun en tiedä aiheesta tarpeeksi.

Media on joka tapauksessa yksi niistä harvoista tahoista, jotka osaavat viestiä tutkimuksista. Tiedettä popularisoivat aikakauslehdet ovat Suomessa verraten suosittuja. Sanomalehdissä on mainioita tiedejuttuja ja -palstoja, jotka käsittelevät useimmiten luonnontieteitä, välillä humanistisiakin aiheita. Jani Kaaron kaltaiset poleemiset journalistit hyödyntävät tiedettä vallitsevien totuuksien kyseenalaistamiseen. Tutkimus voi olla ärhäkkääkin, kun sen tuo oikeaan yhteyteen ja esittää oikealla tavalla. Tutkimukseen vetoavassa argumentoinnissa on voimaa.

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirja Taisteleva tutkimus (2014) avaa toiminnallisia tutkimuksen muotoja. Jo kirjan nimestä voi arvata, että monet esimerkit tulevat etenkin vasemmistoaktivismin piiristä. Sorto, hegemonia, kapitalismi, prekariaatti, feminismi ja muut vastaavat aiheet esiintyvät kirjassa usein. Ne ovat arvokkaita teemoja, mutta taistelevan tutkijuuden idea olisi sovellettavissa myös moniin muihin yhteyksiin. Sosiologian klassikko C. Wright Mills (1916-1962) sanoi aikanaan, että “yhteiskuntatieteilijän älyllinen ja poliittinen tehtävä lankeavat yhteen ja yhdessä ne tarkoittavat aikakauden ahdistusten, ongelmien ja välinpitämättömyyden syiden ja piirteiden tutkimista”. Tiedon ja toiminnan suhdetta kuvaa praksiksen käsite, jossa ajattelu ja toiminta ovat dialektisessa suhteessa toisiinsa. Toinen ei edellä toista, eikä toista voi olla ilman toista. Taistelevan tutkijan on myös osattava liittyä yhteen muiden ihmisten kanssa. Hänen täytyy tarttua todellisiin ongelmiin.

Toimin itse pääosin kaupallisella sektorilla. Olisi kornia kutsua itseään taistelevaksi tutkijaksi. Taistelua bisnesmaailman tutkimuskäytännöt silti kaipaavat. Tutkimuksen tulee luoda säpinää. Sen pitää antaa todellisia puheenaiheita. Tiedon täytyy vaikuttaa käyttäytymiseen ja käyttäytymisen tietoon. Tutkimus täytyy kääntää ymmärrettäväksi puheeksi ja kauniiksi visuaalisuudeksi. Tutkimuksen tulee olla tarvittaessa nopeaa, tarvittaessa syvällistä. Joskus yleissivistävää, joskus tarkoin rajattua ja sovellettua. Pureudun tulevissa blogiteksteissäni siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

(Kuva: Stuck in Customs)