Huomionkipeät vanhemmat pilaavat lastensa digitaalisen jalanjäljen

Huomionkipeät vanhemmat pilaavat lastensa digitaalisen jalanjäljen

Näen päivittäin Facebookissa ja Instagramissa kuvia lapsista erilaisissa tilanteissa. Yleensä harmittomissa, mutta usein myös lapsen näkökulmasta kiusallisissa ja alentavissa. Lapsi itkemässä, lapsi likaisena, lapsi lähes alastomana, lapsi tiedottomana synnytyssalissa. Lapsi tekemässä jotain ihan-vitun-hassunhauskaa. Kuvien virta on katkeamaton.

Miksi näin on? Lapset ovat some-kulttuurin tykkäysautomaatti, jolle pärjäävät vain eläimet ja merkittävät elämäntapahtumat. Mikä tahansa lapsikuva saa helposti kymmeniä peukutuksia. Kun kuvassa tapahtuu jotain erikoista, puhutaan sadoista tykkäyksistä. Moni aloittaa revittelyn jo ensimmäisillä ultraäänikuvilla. Eikö ihminen saisi olla rauhassa edes kohdussa?

Monella on vilpitön halu kertoa lapsistaan ja heidän tekemisistään. Joillekin sosiaalinen media on helpoin tapa pitää yhteyttä esimerkiksi kaukana oleviin sukulaisiin. Samalla lasten vetäminen tapetille palvelee vanhempien huomionkipeyttä ja narsistista esilläolon tarvetta. Monessa perhekuvassa pääosassa on aikuinen: hyvänä kasvattajana, tekemässä asioita oikein, laittamassa eväslaukkuun riittävästi luomua. Jokainen tietää sen huumaavan tunteen, kun Facebookin tai jonkin muun some-palvelun punainen notifikaatio-täppä alkaa vilkkua, ja syntyy tunne siitä, että maailma on jälleen tunnistanut olemassaoloni. Lapselle some-näkyvyydestä ei ole kuitenkaan mitään iloa tai hyötyä. Ei mitään. Lapsi ei itse välttämättä tiedä lainkaan, että hän on osallisena netin selkääntaputteluringeissä ja lifestyle-erottautumiskamppailuissa.

Mielestäni lapsella on oikeus omaan digitaaliseen identiteettiinsä ja nettijalanjälkeensä, eikä tämä oikeus ole lainassa vanhemmilla. Olen itse ylittänyt tämän rajan, mikä on väärin. Noin kerran vuodessa olen jakanut puolijulkisissa kanavissa yksittäisen onnistuneen kuvan, jossa lapsen kasvot eivät kuitenkaan näy. Yksityisissä kanavissa materiaalia on tietysti enemmän.

Tämä on ehkä liioiteltua varovaisuutta, mutta ainakin vältän ylijakamisen riskit, enkä joudu selittelemään myöhemmin lapselle itselleen, että miksi puoli kaupunkia sai nauraa hänen pottakuvalleen, ja miksi amerikkalaisilla servereillä on hänestä gigatavujen verran materiaalia, jota hän ei pysty itse hallitsemaan, ja joka on ikuisesti hänen ulottumattomissaan. Ei riitä, että lapselta kysyy luvan kuvan, videon tai muun häntä koskevan sisällön julkaisemiseen. Ei heillä ole sellaista arvostelukykyä, joka huomioisi asian kaikki ulottuvuudet.

On täysin mahdollista, että tämän hetken lasten ja nuorten käsitys yksityisyydestä on ja tulee olemaan jotain aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet. Ehkä, jopa todennäköisesti minkäänlaista vahinkoa ei ole tapahtunut. Sen varaan ei voi kuitenkaan laskea mitään. Tällä hetkellä nuorten some-käyttäytymisessä on viitteitä siitä, että viestintä on kehittymässä nykyistä yksityisempään suuntaan, selfie-kulttuurista huolimatta.

Maailman parhaat käyttöliittymäsuunnittelijat ja koodarit kehittävät meille palveluita, jotka monien hyvien ja jopa vallankumouksellisten ominaisuuksien lisäksi ruokkivat huomiohakuisuutta ja pakonomaista, addiktiivista käyttäytymistä. Verkon hakutoiminnot ja esimerkiksi kasvojen tunnistukseen liittyvä automatiikka kehittyvät koko ajan. Ei ole yhdentekevää, millainen jälki ihmisestä netissä on. On vanhemmuuden kannalta kriittistä, että lapsia ei käytetä pelinappuloina verkon identiteettimarkkinoilla.

Nuoriso tavaroiden taikamaailmassa

Nuoriso tavaroiden taikamaailmassa

Kuluttaja-sana ei kuulu lempikäsitteistööni. Silti kuluttamista ei ole syytä väheksyä: jokainen meistä on kuluttaja, monta kertaa päivässä. Viimeisen puolen vuoden ajan olen pohtinut ja tutkinut nuorten kulutustottumuksia. Olen vertaillut heitä vanhempiin ikäluokkiin ja tarkastellut ilmiöiden kehityssuuntia. Tähän esseeseen tiivistyy myös monia ajatuksia, jotka ovat jalostuneet aiheeseen liittyvissä keskusteluissa kymmenten ihmisten kanssa tämän syksyn aikana: luennoilla, työpajoissa, mediassa. Tiukin testi oli kuitenkin vierailu Kallion lukiossa: kysyin kollegani Enna Lemisen kanssa opiskelijoilta suoraan, että onko näkemyksemme nuorista uskottava ja totuudenmukainen. Onneksi se oli!

Moni nuori kokee juuri nyt epävarmuutta. Nuoret ovat aina olleet elämäntilanteensa vuoksi kitsaita rahankäyttäjiä, mutta nyt hintapuhe on aiempaa voimakkaampaa. Samalla kuluttamisen etiikka ja ympäristöteemat siirtyvät hieman taka-alalle. Taantuma, hidas kasvu ja maailmantalouden epävakaus ovat olleet monille arkipäivää juuri niinä vuosina, jolloin suhde rahaan ja henkilökohtaiseen taloudenpitoon muodostuu. Säästäväisyys sekä kuluttamisen järkevyys ja funktionaalisuus ovat monille hyveitä, mistä kertoo seuraava haastattelusitaatti:

”[15 vuoden päästä minulla on] asuntolaina, hankitaan asuntoa perheelle. Ostetaan kodinelektroniikkaa. Jääkaapin pitää olla energiatehokas, ja sen pitää kuluttaa mahdollisimman vähän. Ostetaan käytännöllinen auto, ei nyt mitään urheiluautoa, mihin mahtuu perhe ja joka on huoleton. Lomamatkat ostetaan edullisimmasta matkatoimistosta, mistä saa bonusta. Maksetaan kodin ja auton vakuutuksista. Nekin kannattaa kilpailuttaa. Periaatteena on pitää rahasta huolta, mihin tahansa ei törsätä. Ettei olla nollilla ikinä.” (Mies, 16 vuotta)

Tavallisuus kiehtoo. Monille aikuisille nuoruuden symboleita ovat skeittilaudat, kreisibailaus, katukulttuuri ja impulsiivinen häröily. Tämäkin maailma on olemassa, mutta sen roolia ei ole syytä liioitella. Esimerkiksi Helsingin luvallisilla graffitiaidoilla valtaosa kävijöistä on aikuisia miehiä: 10-17-vuotiaita on kävijöistä vain kymmenys Luvallinen graffiti Helsingissä -tutkimuksen mukaan. Monien nuorten puhe henkiikin tavallisuutta ja eräänlaista konservatiivisuutta: perhe, talo, ammattiura ja vastaavat seikat ovat unelmien keskiössä. Hedonismia, irrottelua ja materialismiakin on:

”Esimerkiksi tunnettujen vloggaajien [elämäntapaa ihailen], koska heidän elämänsä tuntuu niin ihanan luksukselta. He voivat ostella merkkituotteita, matkustella ja asua hienoissa taloissa. Heidän ei tarvitse miettiä pystyykö maksamaan laskut tai vuokrat. Ylipäätänsä heidän elämänsä on niin erilainen omaani verrattuna.” (Nainen, 20 vuotta)

Visuaalinen ja videomuotoinen nettikulttuuri voimistuu. Videoblogien tekijät eli vloggaajat ovat monille esikuvia. Eräällä luennolla yleisössä ollut nainen kertoi, että hänen teini-ikäisellä lapsellaan on vloggaajien kuvia julisteina seinällä. Some-tähtien yleisöä hamuaa myös perinteinen media, mistä havainnollinen esimerkki on videoblogisti Soikun osallistuminen Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun. Videoblogeissa kiinnostavaa on myös pituus: nuorten lyhytjännitteisyyttä kritisoidaan usein, mutta monet videoista ovat varsin pitkiä ja tempoltaan rauhallisia. Aivan erilaisia kuin vaikka turboahdetut ja hätäiset tv-mainokset.

”Tulen vähentämään kulutustani entisestään, sillä tuotteiden ja palveluiden hinnat kohoavat kohoamistaan, ja tahdon muutenkin karsia turhaa materiaa ympäriltäni.” (Nainen, 28 vuotta)

Kierrätys on merkittävä ilmiö. Moni nuori haluaa vähentää materiaalista kulutusta ja omistamisen merkitys kyseenalaistuu. Sosiaalinen media tuo kierrätykseen uusia vivahteita: jo pitkään kirppareita on syntynyt Facebookiin, missä esimerkiksi asuinalue ja elämänvaihe luovat omanlaisiaan kierrätysyhteisöjä. Instagram-kirppiksillä puolestaan yksittäiset henkilöt ja heidän tyylinsä korostuvat. Kierrätys on fiksua, mutta taustalla väijyvät myös pikamuodin hektiset syklit: vaatteita ostetaan paljon, tyyliä uudistetaan jatkuvasti ja kaapit pursuilevat. Muutakin toki kierrätetään: verkko on helpottanut esimerkiksi lukiokirjojen vaihtoa.

Joukkorahoituksessa on potentiaalia. Tutkimuksessamme seitsemän prosenttia suomalaisista 15-30-vuotiaista nuorista kertoi osallistuneensa jonkin tuotteen joukkorahoitukseen. Luku tuntuu isolta, vaikka pretail-markkinat ovatkin jo suuri ilmiö. Viimeistään Linda Liukkaan Kickstarter-menestyksen myötä teema nousi myös julkiseen keskusteluun. Joukkorahoitus oli merkittävässä roolissa myös Iron Sky -elokuvan rahoituksessa. Mesenaatti-palvelussa ovat menestyneet mm. kertaluonteiset mediaprojektit. Ihanteellisimmillaan joukkorahoitus luo notkeat ruohonjuuritason markkinat, joilla orastava fanipohja mahdollistaa vikkelän tuotekehityksen ja lanseerauksen.

Verkon ja kivijalkakauppojen välimaasto on alue, jonka hahmottaminen on vaikeaa: käsitteet ovat vasta syntymässä. Harmaan alueen merkitys kuitenkin voimistuu. Fyysisen ja digitaalisen kahtiajako hallitsee monen firman toimintaa, vaikka asiakkaan näkökulmasta raja on hämärtynyt. Monille nuorista tavallinen kauppa voi olla pelkkä showroom: siellä käydään katsomassa ja kokeilemassa tuotteita. Samalla tehdään hintavertailua netissä ja luetaan muiden kuluttajien arvioita katsotusta tuotteesta. Verkko inhimillistyy, kivijalka automatisoituu.

Yllättävää on se, että nuoret viihtyvät kauppakeskuksissa vanhempia ikäryhmiä paremmin. Kauppakeskukset ovat poistaneet penkkejä, asentaneet tinnitusta muistuttavaa ääntä tuottavia teinikarkottimia ja soittaneet klassista musiikkia, jotta teinien olemisesta tulisi mahdollisimman tukalaa. Silti nuoret viihtyvät! Onneksi päinvastaistakin kehitystä on nähty ja esimerkiksi Kampin kauppakeskuksesta on muodostunut vireä nuorten tapahtumaympäristö.

”Haluaisin olla tarkemmin perillä yrityksistä, joiden tuotteita ostan. Minulla ei kuitenkaan ole aina käytettävissä sitä aikaa, jonka selvitystyö vaatisi. Jos tarvitsen jotain nopealla aikataululla, voin kuluttaa ihanteideni vastaisesti.” (Nainen, 25 vuotta)

Yritysten on yhä vaikeampi pysyä ohjaajan penkillä, mutta niin on kuluttajankin. Tietoon liittyvät murrokset ovat johtaneet siihen, että kuluttaja on teoriassa yhä valistuneempi, yhä valtaistuneempi. Samalla firmoilla on yhä enemmän tietoa kuluttajista. Niin yritysten ja kuluttajienkin tapauksessa tiedon hyödyntäminen on vasta alkutaipaleellaan: puhetta big datasta ja my datasta piisaa, mutta monessa tapauksessa datan pitäisi vielä jalostua viisaudeksi ja toimiviksi palveluiksi. Teknologiatrendit ovat usein tuottaneet vain perspektiiviharhoja.

Moni on väsynyt sankarikuluttajan rooliin: asioiden selvittäminen on työlästä ja epäonnistuminen eettisyydessä jatkuvaa. Toisaalta kuluttaja on yhä useammin tuottaja, käyttäjä, rahoittaja. Kuluttajan roolin muutokset luovat uudenlaisia aktiivisen kansalaisuuden muotoja. Monet uudet asiat tapahtuvat suoraan ihmiseltä toiselle, perinteiset välikädet ohittaen. Hitaan kasvun aikakaudella kuluttajuudesta tulee kekseliäämpää, sosiaalisempaa ja hillitympää.

(Kuva: Chris JL)

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Työnhakijat eivät juuri mainosta musiikkiharrastuksiaan. Järjestötoiminnan, partion ja urheilun kaltaisista touhuista kerrotaan paljon monisanaisemmin. Etenkin underground-bändien pelätään kenties herättävän mielikuvia suttuisista treenikämpistä, joiden nurkkia somistavat korttitalon lailla horjuvat pitsalaatikko- ja six pack -käärepaperivuoret. Bändit luuhaavat paikoissa, joissa ryypätään ja rämpytetään. Työelämä puolestaan edellyttää korrektiutta ja pidättyväisyyttä (vaikka se ikävystyttää kaikkia!). Olen itse ollut mukana erilaisissa musiikkiprojekteissa suunnilleen 15 vuoden ajan ja pienessä noin viiden hengen yrityksessä puolestaan kolmisen vuotta. Ei ole sattumaa, että kotiuduin ensin mainituista jälkimmäiseen niin luontevasti.

Bändi sisältää kaikki tavanomaisen firman funktiot: markkinoinnin, tuotekehityksen, brändinhallinnan, eriytyneen työnjaon, rekrytoinnin, logistiikan, jakelun ja niin edelleen. Bändissä vallitsee oletus, että jokainen hallitsee instrumenttinsa. On myös multi-instrumentalisteja, mikä on yleensä rikkaus bändin kannalta. Muiden soittimien tuntemus mahdollistaa sen, että kollegoiden tuotoksia voi kommentoida monipuolisemmin. Omiin sävellyksiinsä keskittyvissä bändeissä muusikot harvoin sanovat olevansa “ammattilaisia”, vaikka The Rasmuksen kerrotaankin pitäneen arviointipalavereja jokaisen keikan jälkeen alkoholittomalla kiertueellaan. He vain tekevät mitä tekevät ja raha on tekojen seuraus jos on. Ammattimuusikoksi itsensä kokeva henkilö on puolestaan yleensä freelance-palkkasoturi, joka kiertää esimerkiksi iskelmätähden mukana.

Bändeissä eletään pakkoluovuuden oloissa. Tämä tekee bändin innovaatiotoiminnasta kulttuurista ja intuitiivista. Tilanne poikkeaa suuryrityksistä, joille innovaatio on prosessi. Prosesseja masinoidaan usein ad hoc -pohjalta. Tästä seuraa se, että innovointia ja ideointia ei harjoitella riittävästi. Muusikon luovuutta leimaavat toisto, etsintä, kuivien ja hedelmällisten kausien vaihtelu, turhautuminen, inspiraation metsästys ja toki myös oivaltaminen. Bändin olemassaololle musiikillisen tarjoaman uudistuminen on elinehto. Muuten pumppu kulahtaa nopeasti. Oikealla hetkellä lopettaminen on vaikeaa.

Bändien kohtaamat palautemekanismit ovat armottomia. Niin ovat yritystenkin. Usein kuulee sanottavan, että kritiikkiin pitäisi reagoida vastaanottavaisesti, rakentavasti ja korrektisti. Jopa positiivisesti. Ihanne on kannatettava, mutta usein todellisuudelle vieras. Negatiivinen palaute nimittäin sattuu aivan helvetisti, jos se kohdistuu johonkin sellaiseen, mihin on sielunsa investoinut. Tiedän ihmisiä, jotka nielevät saamansa kritiikin kirkasotsaisina ja järkkymättä. Heidän käyttäytymisensä ei yleensä muutu lainkaan palautteen jälkeen. Monien tuotekehittäjien ongelma onkin se, että he eivät aidosti välitä kehittämistään asioista. Luova ja herkkä ihminen voi olla palautteen vuoksi kanveesissa vuodenkin, mutta hän todellakin miettii asiaa.

Bändit kokevat muodonmuutoksia. Bändin perustan ei tarvitse koostua laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Yhä enemmän puhutaankin “projekteista”. Kitaramusiikki on ylipäänsä ollut pitkään erilaisten retroaaltojen dominoimaa, ja musiikillinen innovaatio kuusikielisellä näyttää yhä vaikeammalta. Ei rock silti kuole, se on vain ikuisen paluun tilassa! Jännittävimmät uuden ajan artistit pystyvät liikkumaan esimerkiksi performanssi- ja videotaiteen kentillä. Heille post-internet-estetiikka ja uusimmat ajatteluvirtaukset ovat tuttuja. He pystyvät leikittelemään identiteetillään, kuten David Bowie menneisyydessä tai The Knife nyt. Yritysidentiteetit ovat puolestaan yleensä staattisia, puunattuja ja ennalta-arvattavia. Niissä maistuu hien sijaan desinfiointiaine.

Sosiaalinen media on muuttanut bändien markkinoinnin täysin. Tiedon levittämisen kustannukset ovat romahtaneet, minkä myötä ihmisten huomion arvo on räjähtänyt. Netti hukkuu SoundCloud-demoihin ja startupien nikkaroimiin sovelluksiin. Kuka tahansa voi teoriassa esitellä hengentuotteensa koko maailmalle yhdessä yössä. Käytännössä suosio vaatii kuitenkin erilaisten auktoriteettien tarjoamaa apua, oli kyseessä sitten blogit, media tai keikkabuukkaajat. Varsinaisista portinvartijoista ei kuitenkaan ole syytä enää puhua. Niin firmoille kuin bändeille markkinointi netissä on yrittämistä, erehtymistä ja kokeiluja. Ja myös rutiininomaista luukutusta.

Niin aloittelevat bändit kuin yrityksetkin ovat altavastaajia ja markkinahäirikköjä. Yritykset voivat oppia bändeiltä, mutta myös bändit yrityksiltä. Yritysten etu on etenkin raaka liiketoimintaosaaminen ja systemaattisuus. Bändien puolestaan spontaanius, yllättävyys ja seikkailullisuus. Näitä molempia edustaa esimerkiksi Nick Cave: hän on työhuoneellaan joka päivä yhdeksästä viiteen, mutta uhkuu vaaraa ja seksiä lavalla. Myös Ville Valon bisnesälyä on kehuttu. Bruce Dickinson puolestaan heittää puhujakeikkaa liike-elämän seminaareissa. Jokin opiskelija-startup voi sen sijaan olla nuudelikuureineen ja miljoonaunelmineen henkisesti enemmän bändi kuin yritys, ja jokin korporaatio voi puolestaan olla henkevämpi kuin vuosikymmeniä kiertänyt hard rock -reliikki. Onkin nähtävissä, että erot hämärtyvät yhä enemmän. Teini-ikäisten demobändi voi olla hiottu muodollisesti täydelliseksi, kun taas yrityksiltä voi odottaa inhimillistä sekoilua ja luopumista virheettömyyden illuusiosta.

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Henkilöbrändi on tavattoman ärsyttävä sana. Ihmiset kuitenkin käyttävät sitä yhä enemmän, joten jonkinlainen kaikupohja sillä täytyy olla. Närkästyneisyyteni kumpuaa todennäköisesti siitä, että henkilöbrändeissä on usein jotain teennäistä, vaikka kireillä työmarkkinoilla oman osaamisen paketointi herkulliseen muotoon voikin olla välttämätöntä. Henkilöbrändi voi olla tietoinen projekti, mutta myös sivutuote.

Brändi on johonkin asiaan liittyvien mielikuvien ja mielleyhtymien kokonaisuus. Hyvä brändi mahdollistaa joustavan ja monipuolisen brändisuhteen. Nuorten brändisuhteista väitellyt kollegani Samil Aledin pitää maailman parhaana brändinä Conversea, koska se mukautuu niin sulavasti erilaisiin elämäntilanteisiin, elämäntyyleihin, ikävaiheisiin ja alakulttuureihin.

Henkilöbrändiin rinnastuvia käsitteitä ovat esimerkiksi imago, persoona, maine ja identiteetti. Mielestäni brändin tietoinen rakentaminen ja brändinhallinta erottavat henkilöbrändin näistä vanhemmista sanoista. Twitterin identiteettimarkkinoilla törmää päivittäin ihmisiin, joiden henkilökuvaukset ovat jotain tällaista: ”Digimedian ja sisältömarkkinoinnin Sherlock Holmes. Vapaa-ajallaan kiinnostunut nigerialaisista b-elokuvista. Isä, veli, rakastaja. Ultrajuoksija, joka ei sylje kuppiin.” Tarinaa täydentää usein kuva, jossa henkilön naama on vääntynyt jonkinlaiseen pinnistyneeseen irvistykseen. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kertoa henkilön ideatalouteen sopivasta hullutteluvalmiudesta.

Henkilöbrändit ovatkin tyypillisiä media- ja mainosaloilla, jotka käsi kädessä kulkevat kohti auringonlaskua. Luovan tuhon hetkellä henkilöbrändinsä trimmanneet ovat kuitenkin todennäköisesti niitä, jotka korjaavat sadon uusien toimintamallien syntyessä. Näkyvistä ja havaittavista ihmisbrändeistä huolimatta useimmat suhtautuvat tällaisiin identiteettiprojekteihin penseästi, jopa mediakentällä. Viimeisen vuoden aikana olemme tutkineet asiaa sekä laadullisilla että määrällisillä mittareilla, ja kiinnostus oman henkilöbrändin rakentamista kohtaan näyttää olevan enemminkin poikkeus kuin sääntö.

Kaisa Hernberg käyttää ”Asiantuntija epämukavuusalueella” -kirjassaan asiantuntijabrändin käsitettä. Asiantuntijabrändi on henkilöbrändiä armollisempi, koska se koskee vain työaikaa. Ihmisen ei tarvitse brändätä koko elämäänsä. Pekka Himanen on esimerkki vahvasti brändäytyneestä asiantuntijasta, jonka kohdalla brändin maineriski kuitenkin realisoitui dramaattisesti. Himasen ulkoisen henkilöbrändin ytimen muodostavat (vai pitäisikö jo puhua menneessä aikamuodossa?) eteerinen, kuin uskonnollisen herätyksen kokenut katse ja huolettoman harkitusti kaulan ympärille kietaistu huivi. Himasen henkilöbrändin sisäinen substanssi puolestaan pohjautuu hyvin nuorena tehtyyn väitöstutkimukseen sekä Hakkerietiikka-kirjaan. Tällainen yhdistelmä kantoi yllättävän kauan. Nyt kun viimeinenkin julkkisfilosofi on saatettu naurunalaiseksi, on paikalle rynnistänyt joukko kaikkitietäviä kosmologeja.

Virtuaalisten henkilöbrändien ongelma on se, että internetissä kuka tahansa voi näyttää miltä tahansa. Siksi uskottava henkilöbrändi vaatii tuekseen muuallakin rakennettua mainetta. Ammatillisessa mielessä tämä tarkoittaa raakaa jalkatyötä: palavereja, esiintymisiä, seminaareja ja muita työelämän sosiaalisia konteksteja. Myös kirjallinen tuotanto on paikallaan, jos henkilö pyrkii profiloitumaan ajattelijaksi.

Persoona on joka tapauksessa kiehtovampi asia kuin henkilöbrändi. Näiden eroja voi havainnollistaa vertailemalla Kari Peitsamoa ja Reckless Love -yhtyeen Olli Hermania. Peitsamon persoona, ajattelutapa ja musiikillinen näkemys ovat omaksuttavissa hänen yli 50 levyltään, joista osa on neroutta, osa roskaa ja osa jotain siltä väliltä. Maailmassa ei ole juuri asioita, joista Peitsamo ei olisi tehnyt laulua. Olli Herman on puolestaan kaupallisen kulttuurin ja median läpitunkeman maailman lapsi. Hänen yhtyeensä on niin hyvin brändätty, että Peitsamo voi sanoa siitä: ”Ne tekevät kaiken oikein, mutta kuulostavat silti kauhealta.”

Peitsamon kommentti paljastaa liian stilisoidun brändin heikkouden. Inhimilliset, rosoiset ja häröilevät brändit kiinnostavat. Henkilöbrändien ongelma onkin usein se, että ne noudattavat 90-lukulaista käsitystä hyvästä brändistä. Ne ovat siloisia kuin kosmetiikkamainosten muoviset naiset, jotka näyttävät karanneen jostain grafiikaltaan kehittyneestä tietokonepelistä.