Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Tulevaisuudessa on se hyvä puoli, että siitä voi sanoa lähes mitä tahansa. Nykyhetkestäkin voi sanoa mitä tahansa, mutta silloin käteen jää vain mielenterveysdiagnoosi.

Olen ajoittain näykkinyt tulevaisuudentutkijoita (tai ”tulevaisuuksientutkijoita”, kuten nyt sanotaan) siitä, että skenaariotöiden ja muun ennakoinnin lopputulokset ovat usein harmitonta kevytlevitettä, joka lähinnä muistuttaa siitä, että globalisaatio, digitalisaatio ja ilmastonmuutos jatkuvat seuraavanakin vuonna.

Tämä ei kuitenkaan johdu futuristien ammattitaidottomuudesta, vaan pikemminkin oikein tehdystä analyysista. Tutuille megatrendeille on yksinkertaisesti eniten näyttöä. Ne ovat myös kriittisen tärkeitä sekä julkishallinnon että yritysten näkökulmasta.

Välillä on kuitenkin hyvä ottaa kierompi näkökulma, kuten tein myös vuonna 2014 kirjoituksessa ”Törkeät tulevaisuudet: 5 skenaariota”. Ennakoin silloin esimerkiksi sadan tuhannen suomalaisen muuttavan Viroon. Pohdin myös, että S-ryhmä voisi perustaa merelle itsehallintoalueen. Näin ei ole vielä tapahtunut, mutta esimerkiksi perussuomalaisten kehitystä koskeva huomioni piti hyvin kutinsa. Myös some-kupliin liittyvä ajatus ”erityissivistyksestä” oli mielestäni aikaansa edellä.

Keskityn tässä kirjoituksessa kasvaviin, jo havaittaviin trendeihin, joita ei kuitenkaan ole osattu ennakoida kovin tarkasti. Ilmiöt ovat kenties tuntuneet aiempien kokemusten perusteella ”vääriltä”, intuition vastaisilta. Juuri tämä tekee tulevaisuuden ennakoinnista niin mutkikasta. Tulevaisuutta voi olla ylipäänsä vaikea käsitteellistää nykyisellä sanastolla, ja samalla ajattelun pitäisi olla sidoksissa siihen, mikä nykyhetkessä on merkityksellistä.

Seuraavienkin trendien tapauksessa on niin, että niitä on tulkittu sekä olemassa olevissa kehyksissä että uusien käsitteiden valossa. Välillä tulkinta on ollut myös valtakamppailua ilmiöiden hyväksyttävyydestä.

Valkoinen nationalismi astuu takahuoneesta näyttämölle

Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa (1/2017) oli kiinnostava artikkeli Yhdysvaltain alt-right -liikkeestä (”vaihtoehtoinen oikeisto”) ja sen suunnannäyttäjästä Richard Spenceristä. Uusi äärioikeisto pyrkii erottumaan muista oikeistolaisiksi mielletyistä suuntauksista, kuten nostalgisesta konservatismista ja libertaristisesta markkinafundamentalismista. Liikkeen edustajat voivat flirttailla fasistisilla äänenpainoilla ja natsitervehdyksillä, mutta samalla he välttelevät taitavasti erilaisia lokerointeja. Sosiaalisen median ja verkon hyödyntäminen on heille itsestäänselvyys. Alt-right nousi maailmanpolitiikan valokeilaan, kun Donald Trumpin strategin Steve Bannonin yhteyksistä uuteen äärioikeistoon alettiin keskustella.

Onko kyseessä jonkinlainen valkoisen heteromiehen comeback? Etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ja niihin liittyvien valta-asetelmien purkamisesta on tullut tärkeä teema länsimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Puheessa on korostunut etenkin naisten ja etnisten vähemmistöjen suhde valtaeliittiin, joka koostuu pääosin valkoisista, ikääntyneistä miehistä. Kenties tämä paine luo vastareaktioita, joissa valkoisuus ja maskuliinisuus ovat keskiössä. Alt-right -liikehdintä ei ole kuitenkaan vain reaktiivista tai menneisyyteen katsovaa, vaan sillä on omat ajatushautomonsa, julkaisunsa ja ideologiset johtajansa, jotka luovat tulevaisuuden visioita. Uuden äärioikeiston tavoite on etnisesti yhdenmukainen kansallisvaltio, mutta monista muista teemoista liikkeellä ei ole yksimielisyyttä.

Nuoret harrastavat aiempaa vähemmän seksiä

Arjen ”pornoistumisesta” ja ”hyperseksualisoitumisesta” on keskusteltu viimeistään 1990-luvulta alkaen. Seksualisoituneen kuluttuurin on katsottu vaikuttavan haitallisesti etenkin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole kriittistä kykyä käsitellä kohtaamaansa kuvastoa. Yhteiskunnan on arvioitu kehittyvän yhä promiskuiteettisemmaksi. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että seksin harrastaminen on vähentynyt nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa. Tämän hetken nuorilla on aiempia sukupolvia vähemmän seksikumppaneita, ja seksielämä aloitetaan myöhemmin. Suomessa tilanne on ollut melko vakaa 1980-luvulta alkaen.

Ilmiötä on selitetty monista näkökulmista. Ajan epävarmuuden on katsottu heijastuvan slacker-mentaliteettiin, jossa vetäydytään omiin oloihin. Digitaalisten laitteiden läsnäolo sosiaalisissa tilanteissa on kenties vienyt tilaa seksiltä. Ehkä yksilökeskeisyys luo pelkoa tunnetason sitoutumista kohtaan. Moni nuori on hyvin urakeskeinen, eikä ehdi seurustella. Tietoisuus sukupuolitaudeista on yleistä. Tai sitten äärimmäisen seksualisoitunut kulttuuri on johtanut tilanteeseen, jossa mystiikkansa kadottanut seksi ei enää jaksa kiinnostaa entiseen tapaan.

Rajatieto tulee valtavirtaan

Joogan ja mindfulness-harjoitteiden suosio on tuonut eräänlaisen kevythenkisyyden osaksi länsimaista arkea, ja viime vuosina henkisyys on saanut new age -kulttuuria muistuttavia sävyjä. Parantavat kristallit ja tarot-kortit kiinnostavat, ja niitä on käsitelty (ilman ironiaa) esimerkiksi Newsweek-lehdessä. Belgialainen nuorisotutkija Ellen Anthoni on puhunut ”mindful mindfucking” -trendistä, jossa esimerkiksi LSD:n käyttö hyvin pieninä annoksina yleistyy. 2010-luvun terveysyrittäjät ovat tehneet laillistetusta kannabiksesta lifestyle-tuotteen. Psykoaktiivisia aineita ei käytetä Anthonin mukaan vain hauskanpitoon, vaan niillä ruokitaan esimerkiksi luovuutta ja tuottavuutta.

Burning Manin kaltaisilla ”transformatiivisilla” festivaaleilla pyritään kokemaan henkinen muodonmuutos, ei vain hetkellistä hedonistista täyttymystä. Transformatiivisilla festivaaleilla käymisestä on tullut statussymboli, ja Mark Zuckerbergin kaltaiset vaikuttajat lennättävät liikekumppaneitaan nauttimaan tapahtumien eksentrisestä tunnelmasta. Psykedeelinen taide kokee uutta nousua, ja taiteilijat hyödyntävät esimerkiksi virtuaalisen ja lisätyn todellisuuden antamia teknologisia mahdollisuuksia. Aivojen ja ajattelun äärirajoja koetellaan uusin tavoin.

(Kuva: Android Jones – HanaHaus Mural)

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Ajatus perheestä tuntuu itsestään selvältä, jos emme pysähdy miettimään asiaa tarkemmin. Suurennuslasilla tarkastellessa perhe osoittautuu kuitenkin mustekalaksi, jonka lonkerot hapuilevat moniin suuntiin. Perhe on eräänlainen zombikategoria: jotain mikä jatkuvasti kadottaa hahmonsa, mutta elää silti keskuudessamme.

Intuitiivisin käsitys perheestä lienee se, että perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Ydinperhe. Monet kokevat pelkän parisuhteenkin perheeksi. Toisille isovanhemmat ovat osa perhettä. Perhe on myös vertauskuva, joka liitetään tärkeisiin harrastus- ja ammattiyhteisöihin: ”Tämä käsipallojoukkue on kuin perhe, nämä kundit ovat veljiäni.” Sinkkutalouksien yleistyessä perheen kaltaista kokemusta haetaan todennäköisesti yhä enemmän yhteisöistä, jotka eivät perustu sukulaisuussiteisiin. Yksinäiselle lemmikit voivat olla tärkeimpiä perheenjäseniä. Uusperheissä jalka on monissa perheissä yhtaikaisesti, kansainvälisissä perheissä käydään kulttuurien välisiä vuoropuheluja. Sateenkaariperheitäkin on ja joidenkin perhe on lastenkodissa. Kaikista näkökulmista perhe näyttäytyy turvapaikkana, jonka ihmissuhteita leimaavat vakaus, neuvottelemattomuus ja tiiviys.

Ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa yksin, perheissäkin. Kymmenessä vuodessa yksin vietetty aika on lisääntynyt vajaan tunnin henkilöä kohden. Osan seurallisesta ajasta on nakertanut epäilemättä digitaalinen kommunikaatio ja uppoutuminen virtuaalimaailmoihin. Samalla fyysisen ja virtuaalisen erottelu tuntuu kuitenkin yhä keinotekoisemmalta. Esko Kilpi esittää blogissaan osuvan huomion siitä, että ihmiset käyttävät uusia kommunikaatioteknologioita, koska ne vähentävät viestinnän transaktiokustannuksia. Viestinnän pyrkimys ei kuitenkaan muutu: ihmiset haluavat olla henkisesti läsnä. Tarkemmin tulisi havainnoida sitä, milloin ihminen tuntee olevansa yksin. Näin ei välttämättä ole verkon sosiaalisissa rihmastoissa.

Miehen roolissa on tapahtunut murros, joka voimistuu tulevaisuudessa. Mies ei ole enää yksinoikeutettu breadwinner, vaan yhä useammin naista pienipalkkaisempi ja heikommin koulutettu. Mies joutuu omaksumaan hoivaavamman ja tunneilmaisultaan kehittyneemmän roolin. Mies ei voi jäädä enää pihavajaan murisemaan työkalujen ja puupalikoiden sekaan, vaan hänen täytyy hallita small talk hoitovapaata viettävien kahvilatapaamisissa. Kehityskulku on tervetullut: mies elää lähempänä lasta ja työelämän sukupuoliasetelmat tasapainottuvat. Monilta osin mies vaikenee edelleen: miehet puhuvat suhteidensa ongelmista pääosin vain kumppaninsa kanssa. Naiset jakavat huoliaan huomattavasti enemmän ystävien ja sukulaisten kanssa.

Nykyaikaista nuorten sukupolvien parisuhdemallia on kuvattu termeillä kuten sarjamonogamia ja romantiikan renessanssi (ks. esim. Perhebarometri 2013). Peräkkäisiä suhteita solmitaan yhä herkemmin ja suhdetta vaihdetaan nopeasti, jos se ei tyydytä seksuaalisesti tai emotionaalisesti. Samalla uskottomuus tuomitaan yhä voimakkaammin. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi näyttäytyy erittäin tiukkana yksiavioisuuden vaalijana. Rinnakkaissuhteiden vähenemisen on katsottu johtuvan myös siitä, että vapaa-ajan harrastukset ja työ ovat yhä suurempia aikarohmuja. Pettämään ei ehdi. Itsetyydytyksen suosio onkin kasvanut: se on viihtymisen lifehack kalenterihaasteellisille! Sooloseksin virikemateriaali valtaa alaa myös naisten keskuudessa: kun vuonna 1992 pornoa piti kiihottavana 38 prosenttia suomalaisista nuorista naisista, oli luku vuonna 2007 jo 59 prosenttia (ks. Between Sexual Desire and Reality, 2009).

Suomalaiset ovat keskimäärin tyytyväisiä parisuhteisiinsa. Perheissä onnen ja painajaismaisuuden ääripäät ovat toisaalta voimakkaampia kuin kenties missään muissa ihmissuhteissa. Perheen julkisivu voi olla puunattu, mutta sisällä rapa roiskuu. Perhettä näytellään. Perheet sisältävät aina mahdollisuuden valtavaan onneen, mutta perheissä kytee myös romahduksen riski. Siksi rakkaus taiteen ja populaarikulttuurin ydinaiheena ei kuihdu. Piilevä tragedia leimaa monia taiteen perhekuvauksia. Hajoava perhe on draaman perusaines, lapseen kohdistuva kärsimys sen kivuliain tehokeino. Se kertoo perheen tärkeydestä.

Suomalainen perhemalli on pysynyt vakaana jo muutamia vuosikymmeniä ja perheiden modernisaatiokehityksen katsotaan pysähtyneen. Perheiden ympärillä monet rakenteet ovat kuitenkin yhä notkeampia, jopa hajonneita. Tämä pätee etenkin työhön, jonka sidos aikaan ja paikkaan heikkenee koko ajan. Ympäristön epävarmuus on omiaan voimistamaan perheen kaipuuta, ja monien nuorten tulevaisuudenhaaveissa kaikuvat perinteiset arvot ja usko yksilölliseen elämänhallintaan. Julkisen sektorin talouskurimus todennäköisesti tiivistää perheitä entisestään ja lisää ylisukupolvisia hoitosuhteita, miksei myös suurperhemäistä asumista. Zombikategoria elää ajassa ja paikassa, mutta ei katoa.

(Kuva: Pedro Moura Pinheiro)