Ruuhkavuosina työstä tulee helppoa ja laadukasta

Ruuhkavuosina työstä tulee helppoa ja laadukasta

On ihmisiä, jotka tekevät vaativan työn ohessa väitöskirjaa. He käyvät seminaareissa ja verkostoitumistilaisuuksissa. He seuraavat oikeita ihmisiä Twitterissä, katsovat TED-videoita, ja lukevat Harvard Business Review’ta. Heillä on luottamustehtäviä oman alan järjestöissä ja suunnitelmallisesti rakennettu henkilöbrändi. Yleensä heillä ei ole lapsia, tai he eivät osallistu lastensa kasvatukseen.

On ihmisiä, jotka tekevät minuutilleen 37,5 tunnin työviikkoa. Vapaa-ajalla he eivät tee MBA-tutkintoa, vaan leipovat mokkapaloja sählyjoukkueen myyjäisiin, istuvat leikkikentän laidalla, ja könyävät päiväkodin kuraisilla lattioilla. He toimivat luottamustehtävissä urheiluseurojen rahastonhoitajina ja taloyhtiöiden hallitusten varajäseninä. Heidän olemus on viimeistelemätön, ja orastava keskivartalolihavuus ei romuta heidän itsetuntoaan.

Ei ole tavatonta, että jälkimmäinen ryhmä pärjää työelämässä paremmin. Ei aina, ei kaikkien kohdalla. Mutta välillä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Miksi?

Ruuhkavuosissa on kyse epäonnistuneesta kaaoksen hallinnasta. Tehtäviä asioita on enemmän kuin aikaa suoriutua niistä. Mikään määrä ankaraa suorittamista ei välttämättä pelasta siltä, että elämä näyttää samalta kuin Hiroshima amerikkalaisten ylilennon jälkeen. Kaaoksen hyväksyminen ja sietäminen on avainasia myös nykyaikaisessa työelämässä. Projekteja, ideoita ja kokeiluja tulee ja menee. Yhteistyö- ja arvoverkostot ovat kompleksisia. Asioiden suunnittelu ja ennakointi on vaikeaa.

Työhön käytetty aika ei ole olennainen asia. Olennaista on hyödyntää käytettävissä oleva aika oikealla tavalla. Kun aika rajautuu esimerkiksi päiväkodin vienti- ja hakuaikojen mukaan, ei tyhjäkäynnille ole sijaa. On pakko keskittyä olennaiseen, ja sanoa ei tarvittaessa. Ylätason pohdiskelu ja metakeskustelu karsiutuvat minimiin. Työn merkityksellisyys ja miellyttävyys eivät ole jatkuvan arvioinnin kohteena, vaan asiat pitää vain hoitaa.

Tylsistyminen on luovuuden ehto. Hiekkakakun leipominen on hauskaa ensimmäisellä kerralla. Sitten siitä tulee tavallista. Sadannella kerralla se on hyvin ikävystyttävää. Juuri tällainen tylsistyminen vie aivot ärsykkeistä vapaaseen lepotilaan, joka mahdollistaa uudet, luovat ajatukset. Moni taistelee tylsistymistä vastaan takertumalla älypuhelimeensa, mikä on karhunpalvelus paitsi itselle myös läsnä oleville. Vaikka leikin päämäärä on leikki itse, on sillä myös suotuisia sivuvaikutuksia.

Vain työlle omistautunut ihminen on yksiulotteinen. Ei ole ikävystyttävämpää seuraa kuin ihminen, joka ei osaa puhua muusta kuin työstä. Elämässä pitää olla tilanteita ja konteksteja, joissa tekoäly ja lohkoketjut eivät kiinnosta ketään. Työssä on huokoisuutta, kun se ei valtaa ajatuksia kellon ympäri. Siksi perhe-elämä on voimavara, ei kuluerä. Sama pätee toisin päin. Jos ihminen ei pysty koskaan irtautumaan kurahousuarjesta aikuisten maailmaan, tulee hänestä uupunut ja kärttyisä.

Ruuhkavuodet tukevat 2010-luvun työelämän ihanteita: luovuutta, itsensä johtamista, ja kykyä elää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa. Paras lopputulos syntyy, kun työntekijä ja työnantaja jakavat tämän näkemyksen.

Työ on uusi vapaa-aika

Työ on uusi vapaa-aika

Nykyajan ihanteiden valossa työ on intohimoa, empatiaa, kekseliäisyyttä. Onnellisuutta, merkityksellisyyttä. Työ on haltioitumista kaikista niistä tavoista, joilla voimme rakentaa parempaa maailmaa.

Tällaisen hurmoksen rinnalla vapaa-aika näyttäytyy ikävien velvollisuuksien liukuhihnana. Tiskit, pyykit, talvirenkaat, kurahousut, makaronilaatikko. Aivokuollut taloyhtiön hallituksen kokous. Päivän päätteeksi urheilemme rajusti, koska töissä on aikaa palautua.

Olen kuullut pariskunnista, jotka pitävät viikoittaisia suunnittelupalavereita ruuhkavuosista selvitäkseen. Moni perhe seuraa budjettiaan excel-taulukossa. Kun tähän lisää hysteerisen kahvakuulan reuhtomisen, niin kyllä tekee hyvää päästä töihin lepäämään!

Hauskuuden eetos leimaa työtiloja. Värikkäine huonekaluineen ja seinämaalauksineen ne muistuttavat yhä enemmän päiväkotia. Kun aulasta löytyy flipperi, olemme varmoja firman innovatiivisuudesta: täällä työ on leikkiä. Sen sijaan kotejamme leimaa skandinaavisen minimalismin ankaruus, johon verrattuna lääkeyhtiöidenkin neuvotteluhuoneet ovat aistillisuuden ilotulitusta. Kun kotielämää täydentää jokin eksoottisen kuuloinen tavaroidenvähennysfilosofia, on lopputulos se, että kotona jokainen päivä on siivouspäivä. Ihan kuin työtä.

Moni työtä tekevä vanhempi on oivaltanut, että lasten hoitaminen on töihin verrattuna puuduttavaa hommaa. Kognitiivinen kuorma puuttuu. Siksi nykyajan vanhemmista on tullut leikkikentän laidalla nyhjöttäviä kännykkämuumioita, joille välitön läsnäolo on yhä vaikeampaa. Hiekkakakun tekeminen sadatta kertaa ei anna samoja kiksejä kuin sähköposti, joka kertoo tarjouksen läpimenosta. Samasta syystä jäi väliin se, kun hiekkakakku syntyi ensimmäistä kertaa.

Joskus töissä oli kyse siitä, että maksoimme toisillemme asioista, joita emme osaa tai viitsi itse tehdä. Nyt töiden ikävä puoli on vaiettu. Positiivisesta ajattelusta on tullut menestyjien itsetehostusta, jonka nektarin uskotaan valuvan myös muille. Ihmisellä on yksilöpsykologinen vastuu innostua. Hänen täytyy ymmärtää, että jokainen uusi asia on hyvä asia. Henkisesti ahdas yt-organisaatio ei saa olla syy sille, että ihminen ei pääse työn imuun. Yksilöllistyneen vastuun myötä on syntynyt markkinat elämäntapavalmentajille, jotka auttavat ihmistä pitämään palapelinsä kasassa.

Monen ihmisen pyrkimys on löytää ”oma juttu”, jossa voi ”toteuttaa itseään”. Kun nuoren opiskelu katkeaa, hän sanoo: ”Tää ei ollu oikein mun juttu.” Ajatus on, että ihmisellä on valmis minuus ja identiteetti, joita maailman tulee palvella. Identiteetti on kuitenkin myös toiminnan seuraus. Kun ihminen tekee jotain, muuttaa tekeminen häntä. Näistä teoista tulee osa hänen minuuttaan. Uudet asiat ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän niihin perehtyy. Siksi ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa masturboinnilta, ei tulevaisuuteen suuntautuvalta toiminnalta.

Töissä pitää kuitenkin olla kivaa. Huomio täytyy kääntää yksilöllisistä suoritteista työn sosiaaliseen ympäristöön. Kun työ on vaikeaa ja ikävää, korostuu työyhteisön tuen merkitys. Jaetut ongelmat ovat pienempiä ongelmia. Suomi, moni muu maa ja maailma ovat tilanteessa, jossa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja niiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa jatkuva oman työn mielekkyyden parissa nykertely on aivan liian itsekästä. Sen sijaan meidän kannattaa pohtia sitä, millaiset työyhteisöt kukoistavat häijyjen ongelmien aikakaudella. Tämä takaa myös yksilön hyvinvoinnin.

Kiireen merkityksiä

Kiireen merkityksiä

Elämäni on kiireistä, sanoo moni. Kun asiaa tiedustelee kyselytutkimuksessa, on valtaosa tai ainakin suuri osa vastaajista yleensä samaa mieltä. Niin arkikokemuksen kuin erilaisten tutkimustenkin pohjalta voi sanoa, että kiire on merkittävä suomalaista nykytodellisuutta määrittelevä piirre.

Kiireen tunne voi olla reaktio ulkopuolelta tulevaan paineeseen, mutta myös sisäsyntyinen elämän järjestämisen tapa. Kiire on parhaimmillaan, kun siitä vastaa itse. Silloin kiire on vain joukko kiinnostavia asioita, jotka vaativat priorisointia. Tuskallisimmillaan kiire on silloin, kun se vyöryy päälle muiden ihmisten asettamina vaatimuksina. Monet elämänhallintaoppaat kompastuvat juuri tähän: niissä kuvitellaan, että yksilön vastuu kumoaa sosiaalisen todellisuuden.

Kiire on yhä vähemmän cool, tasapainoinen elämä on yhä enemmän pop. Jossain näiden välissä on intohimopohjainen antautuminen, jonka tapauksessa sekä ajallinen investointi että henkinen palkkio ovat suuria. Kiireellä kerskailu on tapa osoittaa, että moni taho maailmassa kaipaa juuri minun panostani (vaikka joku muukin voisi hoitaa saman tehtävän). Kiireitänsä korostava sanoo käytännössä, että minulla ei ole aikaa juuri sinulle tai tarjoamallesi asialle. Jokaisella on aikaa 24 tuntia vuorokaudessa.

Erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset reagoivat kiireeseen eri tavoin. Erityisherkän ihmisen käsite (HSP, highly sensitive person) on saanut Suomessa paljon huomiota viimeisen vuoden aikana Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan (2014, alkup. 1997) suomennoksen myötä. Erityisherkkiä ihmisiä on arvioitu olevan noin viidennes väestöstä. Kyseessä on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, joka johtaa tavallista suurempaan aistiherkkyyteen. Ilmiöstä on puhuttu myös aistien yliherkkyytenä. Erityisherkkä ihminen on allerginen kiireelle, koska se ylivirittää ja kuormittaa hänen elimistönsä: kokemus voi olla sekä henkinen että fyysinen. Oma reaktioni kiireeseen ja moniin muihinkin asioihin on lähellä tätä ääripäätä ja pyrin siksi pitämään elämäntapani varsin yksinkertaisena.

Moni nauttii kiireen tunteesta. Aikapaine, toiminta ja muutokset pitävät ihmisen hereillä, hän kokee jatkuvasti jotain uutta. Hän saa asioita aikaan. Kiireen tunne rinnastuu suurkaupunkilaiseen mentaliteettiin, jota saksalainen sosiologi ja filosofi Georg Simmel kuvasi osuvasti 1900-luvun alussa. Simmelin mukaan suurissa kaupungeissa elävien ihmisten sielunelämän hermostunut ja levoton älyperäisyys johtuu osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja toistuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden runsautta kompensoi suurkaupunkilaisen ”blaseerattu” kyllästyneisyys. Jos suurkaupunkilainen antautuisi täysin rinnoin kaikille kohtaamilleen ärsykkeille, kokisi hän psykologisen katastrofin.

Nykyaikainen, usein kaupunkimaisessa ympäristössä ja myös netissä elävä ihminen on verkostoitumisvelvoitteinen. Se, että tuntee jollain tasolla mahdollisimman suuren määrän ihmisiä, on arvo sinänsä. Tämä johtaa sosiaaliseen kiireeseen ja näyttäytymispaineeseen. Työelämässä olen kuullut sanottavan, että LinkedIn-yhteisöpalvelussa kontaktimäärän ”500+” (jolloin kontaktien tarkka määrä ei enää näy) saavuttanut henkilö on oikeasti hyvin verkottunut. Verkostojen hyötyä tuskin kiistää kukaan. Harva pohtii kuitenkaan verkostojen laadullisia piirteitä. Moni ekstrovertti pystyy keräämään jopa tuhansien tuttavuuksien massan, kun taas introvertimpi henkilö korostaa yksittäisten ihmissuhteiden syvyyttä määrän kustannuksella. Jälkimmäinen, usein pimentoon jäävä orientaatio johtaa niin yksityiselämässä kuin työssäkin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka voivat olla arvokkaampia kuin moikkaustason tuttavamassat ja pursuileva käyntikorttikotelo.

Olen viime aikoina tutkinut suomalaisia perheitä. Olen viettänyt aikaa useamman perheen kodissa ja tutustunut heidän elämäänsä. Monien perheiden elämää leimaa eräänlainen hahmoton kiire, josta puhutaan usein myös ruuhkavuosina. Perheissä on havaittavissa kaksi selkeää strategiaa, joilla kiirettä suitsitaan: jotkut pyrkivät aikatauluttamiseen, tehokkuuteen ja kiireen hallintaan projektijohtamisen tavoin. He vaikuttavat pohjimmiltaan nauttivan siitä, että elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista. Toiset puolestaan yrittävät padota kiireen. He minimoivat perheen ulkopuolelta tulevien vaatimusten, kalenterimerkintöjen ja tehtävien määrän. Näissä perheissä ei välttämättä harrasteta ”mitään erityistä”, vaan he korostavat esimerkiksi spontaania yhdessäoloa.

”Ei minkään erityisen” tekeminen ja kiireen hallitseminen ovat tärkeitä taitoja: ne aktivoivat hitaan ajattelun moodin, joka on viime vuosina saanut huomiota etenkin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjan (2011) myötä. Kahneman kuvaa kirjassa kahta ajattelun osa-aluetta, joita hän kutsuu systeemeiksi. Systeemejä ei ole sellaisenaan olemassa, vaan ne ovat kielellisiä abstraktioita. Ajattelun Systeemi 1 reagoi nopeasti ja intuitiivisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Systeemi 2 puolestaan pyrkii pidempiin loogis-rationaalisiin ajatteluketjuihin. Kiireen ja ärsykkeiden paineistaman elämän riski on se, että Systeemi 1 dominoi kaikkea ajatustoimintaa. Virhepäätelmien ja vaistonvaraisen sätkimisen määrä kasvaa.

(Kuva: Jonas Hansel)

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Ajatus perheestä tuntuu itsestään selvältä, jos emme pysähdy miettimään asiaa tarkemmin. Suurennuslasilla tarkastellessa perhe osoittautuu kuitenkin mustekalaksi, jonka lonkerot hapuilevat moniin suuntiin. Perhe on eräänlainen zombikategoria: jotain mikä jatkuvasti kadottaa hahmonsa, mutta elää silti keskuudessamme.

Intuitiivisin käsitys perheestä lienee se, että perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Ydinperhe. Monet kokevat pelkän parisuhteenkin perheeksi. Toisille isovanhemmat ovat osa perhettä. Perhe on myös vertauskuva, joka liitetään tärkeisiin harrastus- ja ammattiyhteisöihin: ”Tämä käsipallojoukkue on kuin perhe, nämä kundit ovat veljiäni.” Sinkkutalouksien yleistyessä perheen kaltaista kokemusta haetaan todennäköisesti yhä enemmän yhteisöistä, jotka eivät perustu sukulaisuussiteisiin. Yksinäiselle lemmikit voivat olla tärkeimpiä perheenjäseniä. Uusperheissä jalka on monissa perheissä yhtaikaisesti, kansainvälisissä perheissä käydään kulttuurien välisiä vuoropuheluja. Sateenkaariperheitäkin on ja joidenkin perhe on lastenkodissa. Kaikista näkökulmista perhe näyttäytyy turvapaikkana, jonka ihmissuhteita leimaavat vakaus, neuvottelemattomuus ja tiiviys.

Ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa yksin, perheissäkin. Kymmenessä vuodessa yksin vietetty aika on lisääntynyt vajaan tunnin henkilöä kohden. Osan seurallisesta ajasta on nakertanut epäilemättä digitaalinen kommunikaatio ja uppoutuminen virtuaalimaailmoihin. Samalla fyysisen ja virtuaalisen erottelu tuntuu kuitenkin yhä keinotekoisemmalta. Esko Kilpi esittää blogissaan osuvan huomion siitä, että ihmiset käyttävät uusia kommunikaatioteknologioita, koska ne vähentävät viestinnän transaktiokustannuksia. Viestinnän pyrkimys ei kuitenkaan muutu: ihmiset haluavat olla henkisesti läsnä. Tarkemmin tulisi havainnoida sitä, milloin ihminen tuntee olevansa yksin. Näin ei välttämättä ole verkon sosiaalisissa rihmastoissa.

Miehen roolissa on tapahtunut murros, joka voimistuu tulevaisuudessa. Mies ei ole enää yksinoikeutettu breadwinner, vaan yhä useammin naista pienipalkkaisempi ja heikommin koulutettu. Mies joutuu omaksumaan hoivaavamman ja tunneilmaisultaan kehittyneemmän roolin. Mies ei voi jäädä enää pihavajaan murisemaan työkalujen ja puupalikoiden sekaan, vaan hänen täytyy hallita small talk hoitovapaata viettävien kahvilatapaamisissa. Kehityskulku on tervetullut: mies elää lähempänä lasta ja työelämän sukupuoliasetelmat tasapainottuvat. Monilta osin mies vaikenee edelleen: miehet puhuvat suhteidensa ongelmista pääosin vain kumppaninsa kanssa. Naiset jakavat huoliaan huomattavasti enemmän ystävien ja sukulaisten kanssa.

Nykyaikaista nuorten sukupolvien parisuhdemallia on kuvattu termeillä kuten sarjamonogamia ja romantiikan renessanssi (ks. esim. Perhebarometri 2013). Peräkkäisiä suhteita solmitaan yhä herkemmin ja suhdetta vaihdetaan nopeasti, jos se ei tyydytä seksuaalisesti tai emotionaalisesti. Samalla uskottomuus tuomitaan yhä voimakkaammin. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi näyttäytyy erittäin tiukkana yksiavioisuuden vaalijana. Rinnakkaissuhteiden vähenemisen on katsottu johtuvan myös siitä, että vapaa-ajan harrastukset ja työ ovat yhä suurempia aikarohmuja. Pettämään ei ehdi. Itsetyydytyksen suosio onkin kasvanut: se on viihtymisen lifehack kalenterihaasteellisille! Sooloseksin virikemateriaali valtaa alaa myös naisten keskuudessa: kun vuonna 1992 pornoa piti kiihottavana 38 prosenttia suomalaisista nuorista naisista, oli luku vuonna 2007 jo 59 prosenttia (ks. Between Sexual Desire and Reality, 2009).

Suomalaiset ovat keskimäärin tyytyväisiä parisuhteisiinsa. Perheissä onnen ja painajaismaisuuden ääripäät ovat toisaalta voimakkaampia kuin kenties missään muissa ihmissuhteissa. Perheen julkisivu voi olla puunattu, mutta sisällä rapa roiskuu. Perhettä näytellään. Perheet sisältävät aina mahdollisuuden valtavaan onneen, mutta perheissä kytee myös romahduksen riski. Siksi rakkaus taiteen ja populaarikulttuurin ydinaiheena ei kuihdu. Piilevä tragedia leimaa monia taiteen perhekuvauksia. Hajoava perhe on draaman perusaines, lapseen kohdistuva kärsimys sen kivuliain tehokeino. Se kertoo perheen tärkeydestä.

Suomalainen perhemalli on pysynyt vakaana jo muutamia vuosikymmeniä ja perheiden modernisaatiokehityksen katsotaan pysähtyneen. Perheiden ympärillä monet rakenteet ovat kuitenkin yhä notkeampia, jopa hajonneita. Tämä pätee etenkin työhön, jonka sidos aikaan ja paikkaan heikkenee koko ajan. Ympäristön epävarmuus on omiaan voimistamaan perheen kaipuuta, ja monien nuorten tulevaisuudenhaaveissa kaikuvat perinteiset arvot ja usko yksilölliseen elämänhallintaan. Julkisen sektorin talouskurimus todennäköisesti tiivistää perheitä entisestään ja lisää ylisukupolvisia hoitosuhteita, miksei myös suurperhemäistä asumista. Zombikategoria elää ajassa ja paikassa, mutta ei katoa.

(Kuva: Pedro Moura Pinheiro)