Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Tulevaisuudessa on se hyvä puoli, että siitä voi sanoa lähes mitä tahansa. Nykyhetkestäkin voi sanoa mitä tahansa, mutta silloin käteen jää vain mielenterveysdiagnoosi.

Olen ajoittain näykkinyt tulevaisuudentutkijoita (tai ”tulevaisuuksientutkijoita”, kuten nyt sanotaan) siitä, että skenaariotöiden ja muun ennakoinnin lopputulokset ovat usein harmitonta kevytlevitettä, joka lähinnä muistuttaa siitä, että globalisaatio, digitalisaatio ja ilmastonmuutos jatkuvat seuraavanakin vuonna.

Tämä ei kuitenkaan johdu futuristien ammattitaidottomuudesta, vaan pikemminkin oikein tehdystä analyysista. Tutuille megatrendeille on yksinkertaisesti eniten näyttöä. Ne ovat myös kriittisen tärkeitä sekä julkishallinnon että yritysten näkökulmasta.

Välillä on kuitenkin hyvä ottaa kierompi näkökulma, kuten tein myös vuonna 2014 kirjoituksessa ”Törkeät tulevaisuudet: 5 skenaariota”. Ennakoin silloin esimerkiksi sadan tuhannen suomalaisen muuttavan Viroon. Pohdin myös, että S-ryhmä voisi perustaa merelle itsehallintoalueen. Näin ei ole vielä tapahtunut, mutta esimerkiksi perussuomalaisten kehitystä koskeva huomioni piti hyvin kutinsa. Myös some-kupliin liittyvä ajatus ”erityissivistyksestä” oli mielestäni aikaansa edellä.

Keskityn tässä kirjoituksessa kasvaviin, jo havaittaviin trendeihin, joita ei kuitenkaan ole osattu ennakoida kovin tarkasti. Ilmiöt ovat kenties tuntuneet aiempien kokemusten perusteella ”vääriltä”, intuition vastaisilta. Juuri tämä tekee tulevaisuuden ennakoinnista niin mutkikasta. Tulevaisuutta voi olla ylipäänsä vaikea käsitteellistää nykyisellä sanastolla, ja samalla ajattelun pitäisi olla sidoksissa siihen, mikä nykyhetkessä on merkityksellistä.

Seuraavienkin trendien tapauksessa on niin, että niitä on tulkittu sekä olemassa olevissa kehyksissä että uusien käsitteiden valossa. Välillä tulkinta on ollut myös valtakamppailua ilmiöiden hyväksyttävyydestä.

Valkoinen nationalismi astuu takahuoneesta näyttämölle

Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa (1/2017) oli kiinnostava artikkeli Yhdysvaltain alt-right -liikkeestä (”vaihtoehtoinen oikeisto”) ja sen suunnannäyttäjästä Richard Spenceristä. Uusi äärioikeisto pyrkii erottumaan muista oikeistolaisiksi mielletyistä suuntauksista, kuten nostalgisesta konservatismista ja libertaristisesta markkinafundamentalismista. Liikkeen edustajat voivat flirttailla fasistisilla äänenpainoilla ja natsitervehdyksillä, mutta samalla he välttelevät taitavasti erilaisia lokerointeja. Sosiaalisen median ja verkon hyödyntäminen on heille itsestäänselvyys. Alt-right nousi maailmanpolitiikan valokeilaan, kun Donald Trumpin strategin Steve Bannonin yhteyksistä uuteen äärioikeistoon alettiin keskustella.

Onko kyseessä jonkinlainen valkoisen heteromiehen comeback? Etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ja niihin liittyvien valta-asetelmien purkamisesta on tullut tärkeä teema länsimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Puheessa on korostunut etenkin naisten ja etnisten vähemmistöjen suhde valtaeliittiin, joka koostuu pääosin valkoisista, ikääntyneistä miehistä. Kenties tämä paine luo vastareaktioita, joissa valkoisuus ja maskuliinisuus ovat keskiössä. Alt-right -liikehdintä ei ole kuitenkaan vain reaktiivista tai menneisyyteen katsovaa, vaan sillä on omat ajatushautomonsa, julkaisunsa ja ideologiset johtajansa, jotka luovat tulevaisuuden visioita. Uuden äärioikeiston tavoite on etnisesti yhdenmukainen kansallisvaltio, mutta monista muista teemoista liikkeellä ei ole yksimielisyyttä.

Nuoret harrastavat aiempaa vähemmän seksiä

Arjen ”pornoistumisesta” ja ”hyperseksualisoitumisesta” on keskusteltu viimeistään 1990-luvulta alkaen. Seksualisoituneen kuluttuurin on katsottu vaikuttavan haitallisesti etenkin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole kriittistä kykyä käsitellä kohtaamaansa kuvastoa. Yhteiskunnan on arvioitu kehittyvän yhä promiskuiteettisemmaksi. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että seksin harrastaminen on vähentynyt nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa. Tämän hetken nuorilla on aiempia sukupolvia vähemmän seksikumppaneita, ja seksielämä aloitetaan myöhemmin. Suomessa tilanne on ollut melko vakaa 1980-luvulta alkaen.

Ilmiötä on selitetty monista näkökulmista. Ajan epävarmuuden on katsottu heijastuvan slacker-mentaliteettiin, jossa vetäydytään omiin oloihin. Digitaalisten laitteiden läsnäolo sosiaalisissa tilanteissa on kenties vienyt tilaa seksiltä. Ehkä yksilökeskeisyys luo pelkoa tunnetason sitoutumista kohtaan. Moni nuori on hyvin urakeskeinen, eikä ehdi seurustella. Tietoisuus sukupuolitaudeista on yleistä. Tai sitten äärimmäisen seksualisoitunut kulttuuri on johtanut tilanteeseen, jossa mystiikkansa kadottanut seksi ei enää jaksa kiinnostaa entiseen tapaan.

Rajatieto tulee valtavirtaan

Joogan ja mindfulness-harjoitteiden suosio on tuonut eräänlaisen kevythenkisyyden osaksi länsimaista arkea, ja viime vuosina henkisyys on saanut new age -kulttuuria muistuttavia sävyjä. Parantavat kristallit ja tarot-kortit kiinnostavat, ja niitä on käsitelty (ilman ironiaa) esimerkiksi Newsweek-lehdessä. Belgialainen nuorisotutkija Ellen Anthoni on puhunut ”mindful mindfucking” -trendistä, jossa esimerkiksi LSD:n käyttö hyvin pieninä annoksina yleistyy. 2010-luvun terveysyrittäjät ovat tehneet laillistetusta kannabiksesta lifestyle-tuotteen. Psykoaktiivisia aineita ei käytetä Anthonin mukaan vain hauskanpitoon, vaan niillä ruokitaan esimerkiksi luovuutta ja tuottavuutta.

Burning Manin kaltaisilla ”transformatiivisilla” festivaaleilla pyritään kokemaan henkinen muodonmuutos, ei vain hetkellistä hedonistista täyttymystä. Transformatiivisilla festivaaleilla käymisestä on tullut statussymboli, ja Mark Zuckerbergin kaltaiset vaikuttajat lennättävät liikekumppaneitaan nauttimaan tapahtumien eksentrisestä tunnelmasta. Psykedeelinen taide kokee uutta nousua, ja taiteilijat hyödyntävät esimerkiksi virtuaalisen ja lisätyn todellisuuden antamia teknologisia mahdollisuuksia. Aivojen ja ajattelun äärirajoja koetellaan uusin tavoin.

(Kuva: Android Jones – HanaHaus Mural)

Suomen kilpailukyky on ihan jees

Suomen kilpailukyky on ihan jees

Elinkeinoelämän keskusliiton saunatiloissa nautitun LSD-tripin seurauksena Suomen kilpailukyky on vajonnut banaanivaltioiden luokkaan. Tavoitimme paikalta EK:n toimitusjohtaja Tyri Häkämiehen seurueineen:

– Otin happoa komissaari Jyrki Käteisen kanssa. Näimme, kun BKT-tilastot alkoivat valua alaspäin. Suomi putosi Ruandan ja Kiribatin väliin. Pylväsdiagrammeihin tuli riemunkirjava värimaailma. Homma alkoi näyttää helvetin pahalta. Laitoimme välittömästi Jethro Tullia CD-soittimeen.

Käteinen ja Häkämies katsoivat EK:n kattoterassilta Katajanokan ja Senaatintorin suuntaan. Näkymä muistutti Pohjois-Koreaa.

– Lähes autioilla kaduilla kulki vain yksittäisiä ihmisiä. Heidän kasvonsa olivat ilmeettömät. He olivat kuin aaveita. Vähäiset autot olivat 50-luvulta. Siellä täällä näkyi kolkkoja betonimonumentteja, joiden rakentaminen oli jäänyt kesken. Soitin heti Hesarin toimittajalle ja kerroin, että olen hyvin huolissani Suomen tilanteesta, kertoo Käteinen synkistä olotiloistaan.

Kun trippi alkoi saada dystooppisia sävyjä, päättivät Käteinen ja Häkämies kutsua paikalle pääministeri Juha Vispilän.

– Juha on pirimiehiä. Sillä on se intensiteetti. Tekee eikä mieti. Brysselin-koneessa Juhalla on rojut torvessa viimeistään viiden kilometrin korkeudessa. Sitten alkaa hölötys, jota ei kestä erkkikään. Enkä nyt puhu Tuomiojasta, joka on vanha pajapää ja tietää että läppä voi olla kosmista jos eväät on kunnossa, kertoo Häkämies Vispilän taipumuksista.

Joskus tilanne lipsahtaa sekakäytön puolelle.

– Kerran Juha otti svimbaa, viinaa ja lääkkeitä samaan aikaan. Sillä oli niin kova säätö päällä, että se päätti leikata koulutuksesta kolmanneksen. Se oli varma, että douppi tuottaa parhaat innovaatiot, kertoo Käteinen Vispilän touhuillasta.

Käteinen ei käytä vauhtia, vaikka arvostaakin pöhinää. Slush-jatkoilla Käteinen kiskoi viivat pepsiä kahden punavuorelaisen startup-böönan kanssa.

– Näin haavekuvan, että johdin blockchainin monetisoinutta yksisarvista, kertoo Käteinen pöhinästään otsa kiiltäen.

Käteinen, Häkämies ja Vispilä ovat olleet huolestuneita siitä, että Suomessa ei kannata yrittää. Erityisen rankkaa yrittäjyys on ollut Vispilälle.

– Myymällä firman sain vain Teslan, talon ja tilin Caymansaarille, tilittää Vispilä kokemuksiaan Suomen yrittäjävihamielisestä ilmapiiristä.

Suomen kilpailukyky kiehtoo mediaa. Virkistysillan viettäjät ovat tuttuja televisiosta.

– Välillä kilpailemme siitä, kenen leuka väpättää eniten ja kenen otsarypyt ovat syvimmät, kun A-studiossa puhutaan Suomen kilpailukyvystä. Meillä on näitä lähetyksiä tallennettuna Etelärannan saunan digiboksissa. Kun olin loota kiinni ja katsoin viime ohjelmaa pikakelauksella, niin Häkämies näytti ihan hypotermiasta kärsivältä hirmuliskolta, kertoo Vispilä miesten yhteisestä harrastuksesta.

Joskus voitelu menee pieleen.

– Jos ennen lähetystä ottaa aineita, niin voi jäädä niin sanotusti levy pyörimään. Sitä hokee vain, että olen huolissani Suomen kilpailukyvystä, olen huolissani Suomen kilpailukyvystä, olen huolissani Suomen kilpailukyvystä, kertoo Häkämies kokemuksistaan.

Kun trippi alkoi haihtua, näki Häkämies myös positiivisia puolia Suomen tilanteessa.

– Eikö ole aika hassua, että pelottelemme ihmisiä päivästä toiseen näillä jutuilla? Vähemmästäkin halvaantuu. Suomella on kuitenkin luonnonvaroja, henkistä pääomaa, toimiva infrastruktuuri, teknologiaosaamista, velvollisuudentuntoinen työetiikka, pienet luokkaerot. Suomalaiset ovat selvinneet paljon kovemmistakin paikoista. Suomen kilpailukyky on ihan jees, jos asiaa selvin päin ajattelee.