Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Olin taannoin eräässä talouselämän ja politiikan seurapiiritilaisuudessa, jossa kuulin Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreckin kannustuspuheenvuoron alkavalle vuodelle. Oreckin sanoma oli tiivistetysti, että “tulevaisuus on sellainen jonka siitä teet” ja “tänä vuonna tsempataan”. Bodari Oreck esitti asiansa pontevalla kehonkielellä ja kovalla äänellä. Ihmiset olivat puheesta haltioissaan. Pidin itsekin puheen esitystavasta ja Oreckin karismasta, joskin sanoma jäi kaihertamaan muunkin kuin itsestäänselvyytensä vuoksi. Miksi?

Moni sanoo nykyään rutiininomaisesti, että “täytyy juosta yhä kovempaa”. Hokeman vertauskuvallinen merkitys voi tarkoittaa monia asioita, mutta oletan sen liittyvän ennen kaikkea siihen, että asioita pitäisi tehdä yhä nopeammin. Kun jostain väitteestä tulee hokema, on sen kyseenalaistaminen yhä vaikeampaa. Halu juosta kovempaa on muuttunut yleiseksi eetokseksi ja suositeltavaksi toimintatavaksi. En ole kuitenkaan varma, että kovempaa juokseminen tuottaisi niitä vaikutuksia, joita siltä halutaan. Kriittisen teorian keskeinen kehittäjä, saksalainen filosofi ja sosiologi Max Horkheimer piti kriittisen teorian kriteerinä sitä, että se pyrkii vapauttamaan ihmiset heitä orjuuttavista olosuhteista. Koska en pidä perusteltuna ”juosta” yhtään kovempaa, voin sentään ajattelun voimalla kyseenalaistaa ”juoksemisen” merkityksiä.

Entä jos pyrkisimme tekemään enemmän olennaisia asioita yhä hitaammin? Epäolennaisiakin asioita täytyy tehdä jonkin verran, koska joidenkin asioiden olennaisuutta on mahdotonta määritellä etukäteen. Hitauteen liittyy kaksi tärkeää asiaa: arvostelu- ja keskittymiskyky. Molempien tärkeys perustuu siihen, että pitkän prosessin aikana varhaisten väliarvioiden laiminlyönti kerrostuu yhä järkälemäisemmiksi virheiksi lopussa. Tsemppikulttuurin ja herkeämättömän ”pöhinän” aikakaudella maltillinen harkitsevuus näyttäytyy ikävänä jahkailuna. Harkitsija on luupäinen vastarannankiiski, joka arkailee epämukavuusalueelle heittäytymistä, vaikka hän vain yrittää piirtää kartan, jolla epämukavuusalueen saa haltuun helpommin. Kun harkitsija vielä hahmottaa kokonaiskuvaa, ovat muut jo siirtyneet ”brainstormauksesta” ”pitchaukseen” ja ”implementointiin”.

Juokseminen sumentaa näkökentän. Ilmiön havaitsee selkeimmin autolla ajaessa: mitä kovempi vauhti, sitä kapeammaksi ja lyhyemmäksi näkökenttä muuttuu. Hybris-sana kuvaa tilaa, jossa ihminen kokee liioiteltua itsevarmuutta. Hybriksestä on puhuttu sokaisevana ylpeytenä, johon liittyy myös kritiikin puute: hybriksessä oleva ihminen tunnistaa ympäristöstä vain hänelle itselleen suosiolliset signaalit. Kreikkalaisessa mytologiassa hybrikseen sortuneet kokivat Nemesiksen koston. Vääjäämätön jumalainen rangaistus rinnastuu useiden yritysten elinkaareen markkinoilla: satumaista kasvua seuraa usein syvä kriisi ja pahimmillaan tuho. Hybris voi siis ilmetä niin organisaatio- kuin yksilötasollakin. Voiko hybrikseltä välttyä kiivaan menestyksen aikana? Tuskin. Luen paljon taiteilijaelämäkertoja ja niistä voi havaita, että useimmat alojensa tähdet tunnistavat nuoruudestaan ns. kusipäävaiheen, jota on myös yleensä seurannut laadullinen notkahdus luomistyössä. Ihminen on perso imartelulle ja oman identiteetin suojaaminen tuhansien ulkopuolisten ihailulta on mutkikasta. Kaunista on toisaalta se, että Kanye Westin ja Salvador Dalín kaltaiset henkilöt osaavat tehdä narsismista ja suuruudenhulluudesta taidetta.

Korvavaloja valmistavan Valkee-yrityksen tarina on esimerkki siitä, että toiminnan kriittinen tarkastelu alkuvaiheessa olisi voinut ehkäistä suuremmat ongelmat myöhemmin. Yrityksen kehityskaaressa on myös ajoittaisia hybriksen merkkejä. Muistan, kun kuulin kaamosmasennusoireita helpottavista, aivoihin valoa suuntaavista “kuulokkeista” ensimmäisen kerran: jos nämä toimivat, on potentiaali aivan valtava. Potentiaalin nieli moni muukin, vaikka korvavaloihin liittyvissä alkuvaiheen tutkimuksissa tehtiin vakavia laiminlyöntejä ja henkilötason lehmänkauppoja. Toimittaja Oskari Onninen osoitti Valkeeta käsittelevässä artikkelissaan, miten kriittinen journalismi voi viedä yritykseltä viimeisenkin arvokkuuden: kynä päihittää kiiluvasilmäisen innovaatiokiiman. Ennen Onnista Valkeen tarinaan tarttui myös Ylen MOT-ohjelma. Varhaisen vaiheen kritiikki voi olla kullanarvoista ennen kuin Tekes- ja enkelimiljoonat sullotaan startup-sensaatioiden taskuihin. Tieteellistä ymmärrystä ja ennen kaikkea aikaa vaativa kritiikki on toisaalta äärimmäisen vaikea laji: toimittaja saa päiväkausien penkomisesta palkkion, mutta harva keskivertokuluttaja tai edes pääomasijoittaja ehtii perehtyä tiedejournaalien julkaisukriteereihin tai tutkimusasetelmien oikeaoppisuuteen.

Kritiikki on välittämistä. Kritiikittömälle ihmiselle kaikki on haljun yhdentekevää. Aivan sama. Kritiikki voi olla myös välinpitämättömyyttä, jos se on vain pakonomaista eri mieltä olemista. Kritiikin oikeaa määrää on vaikea arvioida. Hyvä ohjenuora lienee se, että kriittiselle asenteelle ominaisia, purkavia ja hajottavia näkemyksiä tulisi olla vähemmän kuin rakentavia ja kehittäviä ehdotuksia. Usein kuulee sanottavan, että neljännes negatiivista on sopiva sekoitussuhde. Kritiikin tarkoitus ei ole kuitenkaan yksinomaan virheiden etsiminen tai itsensä ja muiden ruoskiminen, vaan kriittinen analyysi voi päätyä myös kehuvaan lopputulokseen. Jos analyysi jää tekemättä, kulkee toiminta autopilotilla.

(Kuva: John Martin, n. 1823-1827)

Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö

Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö

Eevil Stöön Fuck Vivaldi – albumi (2012) on ollut luultavasti eniten kuuntelemani levy tänä vuonna. Julkaisuun jälkijunassakin havahtuneelle se on ollut inspiroivin musiikkielämys pitkään aikaan. Miksi? Levy on synkkä, mutta ei samaan tapaan kuin esimerkiksi hevilevyt ovat. Mustan sävy on vivahteikkaampi. Eevil Stöön maailma ei ole kovin totta, mutta se on savupilven verhoamana fantasiana kiinnostava. Stöön riimit ja tekniikka ovat enintään sinnepäin, ja juuri sellaisinaan täydellisiä. Stöö ei ole huumorin ja poikamaisen pelleilyn lävistämä kuten esimerkiksi Ruudolf. Silti Stöö on hauska, mutta pikimustalla ja oudolla tavalla. Hauskuuttamisessa ei ole mitään väkinäistä. Jäänviileistä biiteistä huolimatta Stöö ei edes jaksa olla cool. Määrittely on vaikeaa.

”Postmodernism is dead […] and something altogether weirder has taken its place.” – Adrian Searle, The Guardian (2009) 

Uusvilpittömyys (new sincerity) ja metamodernismi ovat käsitteitä, jotka on löyhästi yhdistetty erilaisiin liikehdintöihin taiteen kentällä. Uusvilpittömyydestä puhuttiin jo 1980-luvulla ja käsite on ehtinyt elää ajan saatossa. Metamodernistinen keskustelu alkoi puolestaan vuonna 2010, kun hollantilaiset Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker julkaisivat Notes on metamodernism -artikkelin Journal of Aesthetics & Culture -lehdessä. Ominaista niin uusvilpittömyydelle kuin metamodernismillekin on irtiotto postmodernismille tyypillisestä ironiasta ja kyynisyydestä, kuitenkaan ironiaa täysin hylkäämättä. Vilpitön ironia kuulostaa paradoksilta. Ironian tehtävä on purkaa, tuhota, leikitellä, trivialisoida, olla ottamatta kantaa. Metamodernismi höystää ironiaa romanttisilla ja vilpittömillä vivahteilla. Jonathan D. Fitzgerald kirjoittaa The Atlantic -lehden artikkelissaan, että esimerkiksi hengellisyys, perhe ja ympäristö ovatkin monin paikoin vilpittömän cooleja teemoja populaarikulttuurissa. Vilpittömyys – ei siis ironia! – on Fitzgeraldin mukaan aikamme eetos. Metamodernistinen manifesti peräänkuuluttaa asennemuutosta näin:

”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.”

Tärkeää on henkinen liike eri ääripäiden välillä. Näitä metamodernismin ääripäitä ovat esimerkiksi mainitut ironia ja vilpittömyys, naiivius ja tietäminen, relativismi ja totuus sekä optimismi ja epäily. Vermeulen ja van den Akker näkevät, että ääripäät toimivat painovoiman tavoin: kun vilpitön innostus saa fanatismin muodon, palauttaa ironia sen maan pinnalle. Kyvyttömyys tehdä valintoja on toisaalta postmodernismille ominaista venkoilua. Manifesti huomioi myös nostalgian ja futurismin rinnakkaiselon: nykyinen viestintäympäristö sekoittaa hektisessä tahdissa elementtejä menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Kuten pop-historioitsija Simon Reynolds on sanonut, on ihmiskunnan historiassa tuskin ollut aikakautta, joka olisi ollut yhtä pakkomielteisen kiinnostunut omasta lähimenneisyydestään. Toisaalta teknologian kehitysharppaukset tuovat monia eilisen scifi-visioita yhä lähemmäs jokapäiväistä arkea. Nettikulttuuriin erikoistunut futuristi Andres Colmenares on puhunut ilmiöstä nimellä “nostalgia futura”.

Eevil Stöö räppääkin, että “tää on sitä retrofuturistist shittii niinku Jetsonit”. Tuottaja Koksukoon biiteissä paukkuvat klassiset rumpukoneet ja äänimaisemaa leimaa industrial-musiikille ominainen avara kolkkous. Sovitukset ja rytmiikka ovat elimellisesti tätä päivää. Biiseissä esiintyy usein Pikku-Herkon hahmo, joka tuntuu samanaikaisesti todelta ja komiikalta. 1990-luvun Beavis and Butt-head -mielikuvamaailmaan vie puolestaan Stöön aneeminen, TV:n povipommeja kyttäävä slacker-olemus. Stöö ei rajaudu musiikkiin, vaan Fuck Vivaldi -albumia täydensi hänestä tehtyjen muotokuvien näyttely Fuck Picasso. Ominaista tempauksille on se, että Stöön hahmon herättämä “mitä vittua!” -reaktio voimistuu jatkuvasti.

Musiikkitoimittaja Niko Peltonen kirjoittaa Nuorgamissa, että Stöön voi nähdä myös osana suomalaisten eksentrikkojen pitkää perinnettä. Näkemys on osuva, mutta itse eksentrikon hahmo on muuttunut. Siinä missä Kalervo Palsa oli ja Andy McCoy on sitä mitä on ympäri vuorokauden, voi Stöö ottaa hiihtopiponsa ja puhe-efektinsä pois ja tehdä jotain aivan muuta. Samalla kun näen Stöön kävelevän punasilmäisenä kohti arkkua, näen hänen pyöräilevän Jopolla mainostoimistoon. Stöö on performanssi, jonka rajat ovat epäselvät. Amerikkalainen taidekriitikko Jerry Saltz on kuvannut metamodernistisesti virittyneiden nuorten taiteilijoiden asennetta New York Magazine -lehdessä seuraavasti:

”It’s an attitude that says, I know that the art I’m creating may seem silly, even stupid, or that it might have been done before, but that doesn’t mean this isn’t serious. At once knowingly self-conscious about art, unafraid, and unashamed, these young artists not only see the distinction between earnestness and detachment as artificial; they grasp that they can be ironic and sincere at the same time, and they are making art from this compound-complex state of mind.”

Ensisilmäyksellä paradoksaalinen, häilyväinen ja elohopeamainen metamodernismi on niin epämääräinen hahmotus, että se turhauttaa. Ymmärrettävän viestinnän nimissä se joutaisi roskikseen. Toisaalta metamodernismi antaa viitekehyksen ilmiöille, joita on vaikea käsitteellistää millään muulla tavalla. Kyseessä on se “aikamme eklektismi”, johon toimittaja Oskari Onninen viittaa kipakassa taidekritiikkiä käsittelevässä esseessään “1/5”. Ilmiöille voisi antaa yksinkertaisemmankin muodon, mutta samalla vilpitön totuuden tavoittelu kohtaisi konkurssin. Käsitteellinen pyörittely kaipaa kuitenkin rinnalleen naiivin ihmettelevää katsetta.