Onko algoritmista muusikoksi?

Onko algoritmista muusikoksi?

Maaliskuussa uutisoitiin laajasti (ks. esim. Rolling Stone, The Guardian, The Verge, Pitchfork) , että Warner Music on tehnyt kaikkien aikojen ensimmäisen levytyssopimuksen algoritmin kanssa. Sopimus koskee 20 albumia, joista viisi on jo ilmestynyt. Myöhemmin täsmennettiin, että kyseessä on jakelu- ja kustannussopimus.

Ajatus on kutkuttava. Kyseessä on saksalainen startup-yritys Endel, jonka algoritmi tuottaa erilaisiin tilanteisiin ja tunnetiloihin mukautuvia äänimaisemia. Endel kertoo sivustollaan mitattuja tuloksia siitä, että algoritmin tuottama musiikki parantaa keskittymiskykyä, vähentää ahdistusta ja voimistaa läsnäoloa. Suuren levy-yhtiön kiinnostus Endeliä kohtaan on oire etenkin erilaisten ”kontekstisoittolistojen” suosiosta: nukkumista, työntekoa, urheilua ja muita aktiviteetteja varten valikoitu musiikki kerää miljoonia kuuntelijoita.

Elektronisen musiikin historiassa on säännöllisin väliajoin kauhisteltu sitä, että ”nyt musiikkia voi tehdä nappia painamalla” ja ”eihän kukaan soita tässä oikeasti”. On pohdittu, että onko synteettinen musiikki ylipäänsä musiikkia. Musiikillisilla innovaatioilla onkin tapana haastaa musiikin käsite, mikä tapahtui myös rap-musiikin tapauksessa. Koneille annetaan mielellään myös inhimillisiä ominaisuuksia, kuten Endelin tapauksessa: algoritmi on tehnyt sopimuksen, algoritmi on tehnyt musiikin, algoritmi uhkaa inhimillistä sävellystyötä.

Tekoäly on kuitenkin vain uusi musiikin instrumentti ja työkalu. Algoritmin on ohjelmoinut ihminen, ja ihminen on myös päättänyt käyttää algoritmia tiettyyn tarkoitukseen. Uskallan myös olettaa, että sopimuksen allekirjoittajat ovat olleet ihmisiä lihassa ja veressä. Musiikin tekijänoikeudet myönnettiin lopulta kaikille algoritmia kehittäneille koodareille. On kuitenkin totta, että algoritmi tuottaa musiikkia itsenäisesti (kun nappia on ensin painettu), ja esimerkiksi suuri levy-yhtiö voi algoritmin tuottamilla tunnelmapaloilla täyttää Spotify-soittolistoja hyvin kustannustehokkaasti.

Onko algoritmin tuottama musiikki kiinnostavaa ja käyttökelpoista? Kuuntelin Spotifysta ensimmäisiä julkaistuja Endel-albumeita. Ne ovat taustamusiikiksi kelvollisia, mutta taiteellista arvoa niissä on vaikea kuulla. Musiikin alkuperäinen tarkoitus onkin funktionaalinen, ja ilman Endelin sovelluksen tilannekohtaista personointia äänimaisemien käyttöarvo on huomattavasti pienempi. Kuuntelijamäärät Spotifyssa ovat jääneet hyvin vaatimattomiksi ja albumeita ei ole lopulta nostettu suosituille soittolistoille. Pr-tempauksena julkaisu oli kuitenkin onnistunut.

Kyseessä on joka tapauksessa oiva esimerkki tekoälyn vaikutuksesta matalan lisäarvon luovaan työhön. Tekoäly voi tuottaa hissimusiikkia siinä missä rutiininomaisia lakipalveluita tai tilastoihin keskittyvää urheilujournalismia. Muutamia päiviä sitten uutisoitiin, että Springer Nature on ensimmäisenä akateemisena kustantajana julkaissut algoritmin koostaman kirjan. Tiedon luokitteluun ja järjestelyyn perustuvassa työssä tekoäly on verraton tukiäly.

Lempilevyni vuodelta 2014

Lempilevyni vuodelta 2014

Kuluva vuosi on ollut musiikillisesti antoisa. Ei vallankumouksellinen, mutta monella tapaa kiinnostava. Musiikkia tehdään ja julkaistaan tällä hetkellä niin valtavia määriä, että kokonaiskuvan hahmottaminen edes yhdestä genrestä ei ole helppoa. Puhumattakaan populaarimusiikin kaltaisesta laajasta kattokäsitteestä. Musiikin kuuntelijan ja keikoilla kävijän näkökulmasta tilanne on ihanteellinen: kaikki maailman musiikki kulkee taskussa ilmaiseksi ja sisältöteollisuuden ikuisesta murroksesta on tullut uusi normaali. On vaikea uskoa, että näin voisi jatkua ikuisesti.

Onneksi moni miettii uusia musiikin tuotteistamisen tapoja, eikä vain ruikuta levymyynnin kulta-aikojen perään. Esimerkiksi musiikki ja televisio ovat löytäneet uusia yhteistyömuotoja. Foo Fightersin Dave Grohlin isännöimä HBO-sarja Sonic Highways ja Sami Yaffan (mm. Hanoi Rocks, New York Dolls, Mad Juana) Yle-tuotanto Sound Tracker osoittavat, miten sekä legendoista että hyvin marginaalisistakin artisteista voi tehdä uudella tavalla kiinnostavia. Näistä kahdesta itseäni viehätti etenkin Yaffan elämänmakuinen ja spontaani ohjelma, kun taas Grohlin konseptia on hallinnut välillä turhan suuri ja ilmeinenkin joukko ”puhuvia päitä”.

Ruuhkaisilta julkaisumarkkinoilta on omallekin levylautaselleni (siis Spotify-soittolistoille, en ole muistaakseni ostanut yhtään fyysistä äänitettä koko vuonna) päätynyt monta helmeä. Kuuntelen paljon tuoreita julkaisuja, mutta pyrin myös jatkuvasti tutustumaan musiikin historiaan ja itselleni vieraisiin genreihin. Viime aikojen klassikkolöydöistä maininnan ansaitsee J.J. Cale, jonka lähestymistapa bluesiin on hyvin ainutlaatuinen (ks. esim. röyhkeä takakeno-groove kappaleessa Lies). Tämän vuoden kuuntelutottumuksia on kokonaisuudessaan kuitenkin hallinnut uusi musiikki, joka on myös ilahduttavan usein ollut kotimaista. Seuraavassa kuusi poimintaa, jotka ovat tehneet suurimman vaikutuksen.

The War On Drugs: Lost In The Dream (Secretly Canadian)

Tässä albumissa viehätyin ensin kansikuvaan, joka kuvastaa levyn tunnelmaa täydellisesti: yksinäisyyttä, usvaisuutta, toivonpilkahduksia. Levy soi kuin Bruce Springsteen ja Mark Knopfler parin päivän pilven polttelun jälkeen: uljaita melodioita ja sovituksia leimaa likaisuus ja epätäydellisyys. Täydellisistä pop-koukuista rakennetun fasadin taustalla perustukset mätänevät, home haisee ja nauha suhisee. Kokonaisuutta leimaa heittäytyvä intohimo: nämä biisit oli pakko tehdä, vaikka vaikeimmankin kautta. Oheisen näytekappaleen kohdassa 1:50 vapautuva rytmi on puhdasta ekstaasia: lähtölaukaus matkalle, jonka määränpää on tuntematon.


DJ Kridlokk: Mutsi (Monsp Records)

KC/MD Mafia -tuotantotiimi (tai miksi heitä haluaakaan kutsua) on tehnyt 4-5 tähden levyjä hengästyttävällä tahdilla. Tälle listalle olisi voinut päätyä myös Eevil Stöön ja Aztran MNTTT-julkaisu tai Khid & RPK:n Ei-albumi. Ryhmällä on omalaatuinen estetiikkansa, jota käsittelin aiemmin tekstissä Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö. KC/MD Mafian tyylin nihilistinen rentous ja vaivaton itsevarmuus kulminoituvat DJ Kridlokkin (myös Khid) omalla levyllä, jonka äärimmäisen hallittuun ja tyylitajuiseen kokonaisuuteen ei sisälly yhtään turhaa biisiä. Paradoksaalisesti Kridlokkin gangsterimaailmasta tekee uskottavan se, ettei se ole todellinen.


Real Estate: Atlas (Domino Recording)

Real Estate on muodollisesti pehmeää hippirockia, mutta silti sitä olisi vaikeaa sijoittaa 1960-luvun Kaliforniaan. Siinä missä monia hippiajan artisteja leimasi eräänlainen naivistisuus ja hyväuskoisuus, ovat Real Estaten musiikin varjot syvempiä. Heillä duurikin kuulostaa oudon melankoliselta. Real Estaten keikka loppukesän iltapäiväauringossa oli yksi Flow-festivaalin kohokohtia. Kyseessä oli yksi tämän vuoden viimeisistä päivistä, jotka vielä tuntuivat kesältä: symbolisesti ajoitus olisi tuskin voinut olla parempi.


Opeth: Pale Communion (Roadrunner Records)

Opethin siirtymä (sinänsä jo kimurantista) death metalista täysveriseen progerockiin oli monille järkytys, mutta myös monille ihastus. Itse kuulun jälkimmäisiin. Olen pitänyt heidän metallikaudenkin levyistään, mutta samalla niistä pystyi kuulemaan, että bändi oli hionut yhden ilmaisutapansa hyvin lopulliseen muotoon. Vuoden 2011 Heritage-albumi pudotti särövallit ja örinävokaalit pois sekä esitteli kirskuvat Hammond-urut ja monipolviset kappalerakenteet, joissa ei kuitenkaan tingitty tarttuvista melodioista. Uusi Pale Communion -levy jatkaa samaa tarinaa, mutta tasaisemmin ottein. Erityiskiitoksen ansaitsee levyn tuotanto, joka henkii dynamiikkaa, orgaanisuutta ja sopivissa määrin 70-lukulaista kuivuutta: bändin jokainen soittaja pääsee ihanteellisesti esiin. Kannattaa kuunnella etenkin rumpalin ja basistin yhteispeliä.


Pepe Willberg: Pepe & Saimaa (Suomen Musiikki)

Jos mainitsin Real Estaten yhteydessä, että 60-lukulaisen naivismin taustalla on taustalla on kolkompia sävyjä, niin Pepe Willbergin tapauksessa tästä ei ole merkkiäkään. Yhdessä Matti Mikkolan kanssa hän on pikemminkin turbovirittänyt 60- ja 70-lukulaisen popin ja operoi rohkeasti skaalalla, joka ulottuu Kraftwerkin krautrock-kaudesta The Beach Boysin Pet Soundsiin ja E Street Bandin herooiseen paisutteluun. Vaikka Pepe Willberg ei varsinaisesti koskaan ollut pois, niin tämän vakuuttavampi voi tuskin kenenkään laadullinen comeback olla. Oheinen ”Aivan sama mulle mä oon onnellinen” on iskelmällisen popin ja vilpittömän romantiikan riemuvoitto, jota on vaikea kuunnella kuivin silmin.


Clark: Clark (Warp Records)

Tämän listan julkaisuista Chris Clarkin albumi on klubiorientoitunein. Se on myös listan ainoa instrumentaalilevy. Clarkin tämänhetkinen musiikki on teknoa, johon fuusioituu industrialin ja syntikkapopin vivahteita. Clarkin junttaus lienee parhaimmillaan pimeissä ja hikisissä teknoluolissa, mutta se sopii myös erinomaisesti ydintalven lenkkeilymusiikiksi.

Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö

Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö

Eevil Stöön Fuck Vivaldi – albumi (2012) on ollut luultavasti eniten kuuntelemani levy tänä vuonna. Julkaisuun jälkijunassakin havahtuneelle se on ollut inspiroivin musiikkielämys pitkään aikaan. Miksi? Levy on synkkä, mutta ei samaan tapaan kuin esimerkiksi hevilevyt ovat. Mustan sävy on vivahteikkaampi. Eevil Stöön maailma ei ole kovin totta, mutta se on savupilven verhoamana fantasiana kiinnostava. Stöön riimit ja tekniikka ovat enintään sinnepäin, ja juuri sellaisinaan täydellisiä. Stöö ei ole huumorin ja poikamaisen pelleilyn lävistämä kuten esimerkiksi Ruudolf. Silti Stöö on hauska, mutta pikimustalla ja oudolla tavalla. Hauskuuttamisessa ei ole mitään väkinäistä. Jäänviileistä biiteistä huolimatta Stöö ei edes jaksa olla cool. Määrittely on vaikeaa.

”Postmodernism is dead […] and something altogether weirder has taken its place.” – Adrian Searle, The Guardian (2009) 

Uusvilpittömyys (new sincerity) ja metamodernismi ovat käsitteitä, jotka on löyhästi yhdistetty erilaisiin liikehdintöihin taiteen kentällä. Uusvilpittömyydestä puhuttiin jo 1980-luvulla ja käsite on ehtinyt elää ajan saatossa. Metamodernistinen keskustelu alkoi puolestaan vuonna 2010, kun hollantilaiset Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker julkaisivat Notes on metamodernism -artikkelin Journal of Aesthetics & Culture -lehdessä. Ominaista niin uusvilpittömyydelle kuin metamodernismillekin on irtiotto postmodernismille tyypillisestä ironiasta ja kyynisyydestä, kuitenkaan ironiaa täysin hylkäämättä. Vilpitön ironia kuulostaa paradoksilta. Ironian tehtävä on purkaa, tuhota, leikitellä, trivialisoida, olla ottamatta kantaa. Metamodernismi höystää ironiaa romanttisilla ja vilpittömillä vivahteilla. Jonathan D. Fitzgerald kirjoittaa The Atlantic -lehden artikkelissaan, että esimerkiksi hengellisyys, perhe ja ympäristö ovatkin monin paikoin vilpittömän cooleja teemoja populaarikulttuurissa. Vilpittömyys – ei siis ironia! – on Fitzgeraldin mukaan aikamme eetos. Metamodernistinen manifesti peräänkuuluttaa asennemuutosta näin:

”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.”

Tärkeää on henkinen liike eri ääripäiden välillä. Näitä metamodernismin ääripäitä ovat esimerkiksi mainitut ironia ja vilpittömyys, naiivius ja tietäminen, relativismi ja totuus sekä optimismi ja epäily. Vermeulen ja van den Akker näkevät, että ääripäät toimivat painovoiman tavoin: kun vilpitön innostus saa fanatismin muodon, palauttaa ironia sen maan pinnalle. Kyvyttömyys tehdä valintoja on toisaalta postmodernismille ominaista venkoilua. Manifesti huomioi myös nostalgian ja futurismin rinnakkaiselon: nykyinen viestintäympäristö sekoittaa hektisessä tahdissa elementtejä menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Kuten pop-historioitsija Simon Reynolds on sanonut, on ihmiskunnan historiassa tuskin ollut aikakautta, joka olisi ollut yhtä pakkomielteisen kiinnostunut omasta lähimenneisyydestään. Toisaalta teknologian kehitysharppaukset tuovat monia eilisen scifi-visioita yhä lähemmäs jokapäiväistä arkea. Nettikulttuuriin erikoistunut futuristi Andres Colmenares on puhunut ilmiöstä nimellä “nostalgia futura”.

Eevil Stöö räppääkin, että “tää on sitä retrofuturistist shittii niinku Jetsonit”. Tuottaja Koksukoon biiteissä paukkuvat klassiset rumpukoneet ja äänimaisemaa leimaa industrial-musiikille ominainen avara kolkkous. Sovitukset ja rytmiikka ovat elimellisesti tätä päivää. Biiseissä esiintyy usein Pikku-Herkon hahmo, joka tuntuu samanaikaisesti todelta ja komiikalta. 1990-luvun Beavis and Butt-head -mielikuvamaailmaan vie puolestaan Stöön aneeminen, TV:n povipommeja kyttäävä slacker-olemus. Stöö ei rajaudu musiikkiin, vaan Fuck Vivaldi -albumia täydensi hänestä tehtyjen muotokuvien näyttely Fuck Picasso. Ominaista tempauksille on se, että Stöön hahmon herättämä “mitä vittua!” -reaktio voimistuu jatkuvasti.

Musiikkitoimittaja Niko Peltonen kirjoittaa Nuorgamissa, että Stöön voi nähdä myös osana suomalaisten eksentrikkojen pitkää perinnettä. Näkemys on osuva, mutta itse eksentrikon hahmo on muuttunut. Siinä missä Kalervo Palsa oli ja Andy McCoy on sitä mitä on ympäri vuorokauden, voi Stöö ottaa hiihtopiponsa ja puhe-efektinsä pois ja tehdä jotain aivan muuta. Samalla kun näen Stöön kävelevän punasilmäisenä kohti arkkua, näen hänen pyöräilevän Jopolla mainostoimistoon. Stöö on performanssi, jonka rajat ovat epäselvät. Amerikkalainen taidekriitikko Jerry Saltz on kuvannut metamodernistisesti virittyneiden nuorten taiteilijoiden asennetta New York Magazine -lehdessä seuraavasti:

”It’s an attitude that says, I know that the art I’m creating may seem silly, even stupid, or that it might have been done before, but that doesn’t mean this isn’t serious. At once knowingly self-conscious about art, unafraid, and unashamed, these young artists not only see the distinction between earnestness and detachment as artificial; they grasp that they can be ironic and sincere at the same time, and they are making art from this compound-complex state of mind.”

Ensisilmäyksellä paradoksaalinen, häilyväinen ja elohopeamainen metamodernismi on niin epämääräinen hahmotus, että se turhauttaa. Ymmärrettävän viestinnän nimissä se joutaisi roskikseen. Toisaalta metamodernismi antaa viitekehyksen ilmiöille, joita on vaikea käsitteellistää millään muulla tavalla. Kyseessä on se “aikamme eklektismi”, johon toimittaja Oskari Onninen viittaa kipakassa taidekritiikkiä käsittelevässä esseessään “1/5”. Ilmiöille voisi antaa yksinkertaisemmankin muodon, mutta samalla vilpitön totuuden tavoittelu kohtaisi konkurssin. Käsitteellinen pyörittely kaipaa kuitenkin rinnalleen naiivin ihmettelevää katsetta.

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Työnhakijat eivät juuri mainosta musiikkiharrastuksiaan. Järjestötoiminnan, partion ja urheilun kaltaisista touhuista kerrotaan paljon monisanaisemmin. Etenkin underground-bändien pelätään kenties herättävän mielikuvia suttuisista treenikämpistä, joiden nurkkia somistavat korttitalon lailla horjuvat pitsalaatikko- ja six pack -käärepaperivuoret. Bändit luuhaavat paikoissa, joissa ryypätään ja rämpytetään. Työelämä puolestaan edellyttää korrektiutta ja pidättyväisyyttä (vaikka se ikävystyttää kaikkia!). Olen itse ollut mukana erilaisissa musiikkiprojekteissa suunnilleen 15 vuoden ajan ja pienessä noin viiden hengen yrityksessä puolestaan kolmisen vuotta. Ei ole sattumaa, että kotiuduin ensin mainituista jälkimmäiseen niin luontevasti.

Bändi sisältää kaikki tavanomaisen firman funktiot: markkinoinnin, tuotekehityksen, brändinhallinnan, eriytyneen työnjaon, rekrytoinnin, logistiikan, jakelun ja niin edelleen. Bändissä vallitsee oletus, että jokainen hallitsee instrumenttinsa. On myös multi-instrumentalisteja, mikä on yleensä rikkaus bändin kannalta. Muiden soittimien tuntemus mahdollistaa sen, että kollegoiden tuotoksia voi kommentoida monipuolisemmin. Omiin sävellyksiinsä keskittyvissä bändeissä muusikot harvoin sanovat olevansa “ammattilaisia”, vaikka The Rasmuksen kerrotaankin pitäneen arviointipalavereja jokaisen keikan jälkeen alkoholittomalla kiertueellaan. He vain tekevät mitä tekevät ja raha on tekojen seuraus jos on. Ammattimuusikoksi itsensä kokeva henkilö on puolestaan yleensä freelance-palkkasoturi, joka kiertää esimerkiksi iskelmätähden mukana.

Bändeissä eletään pakkoluovuuden oloissa. Tämä tekee bändin innovaatiotoiminnasta kulttuurista ja intuitiivista. Tilanne poikkeaa suuryrityksistä, joille innovaatio on prosessi. Prosesseja masinoidaan usein ad hoc -pohjalta. Tästä seuraa se, että innovointia ja ideointia ei harjoitella riittävästi. Muusikon luovuutta leimaavat toisto, etsintä, kuivien ja hedelmällisten kausien vaihtelu, turhautuminen, inspiraation metsästys ja toki myös oivaltaminen. Bändin olemassaololle musiikillisen tarjoaman uudistuminen on elinehto. Muuten pumppu kulahtaa nopeasti. Oikealla hetkellä lopettaminen on vaikeaa.

Bändien kohtaamat palautemekanismit ovat armottomia. Niin ovat yritystenkin. Usein kuulee sanottavan, että kritiikkiin pitäisi reagoida vastaanottavaisesti, rakentavasti ja korrektisti. Jopa positiivisesti. Ihanne on kannatettava, mutta usein todellisuudelle vieras. Negatiivinen palaute nimittäin sattuu aivan helvetisti, jos se kohdistuu johonkin sellaiseen, mihin on sielunsa investoinut. Tiedän ihmisiä, jotka nielevät saamansa kritiikin kirkasotsaisina ja järkkymättä. Heidän käyttäytymisensä ei yleensä muutu lainkaan palautteen jälkeen. Monien tuotekehittäjien ongelma onkin se, että he eivät aidosti välitä kehittämistään asioista. Luova ja herkkä ihminen voi olla palautteen vuoksi kanveesissa vuodenkin, mutta hän todellakin miettii asiaa.

Bändit kokevat muodonmuutoksia. Bändin perustan ei tarvitse koostua laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Yhä enemmän puhutaankin “projekteista”. Kitaramusiikki on ylipäänsä ollut pitkään erilaisten retroaaltojen dominoimaa, ja musiikillinen innovaatio kuusikielisellä näyttää yhä vaikeammalta. Ei rock silti kuole, se on vain ikuisen paluun tilassa! Jännittävimmät uuden ajan artistit pystyvät liikkumaan esimerkiksi performanssi- ja videotaiteen kentillä. Heille post-internet-estetiikka ja uusimmat ajatteluvirtaukset ovat tuttuja. He pystyvät leikittelemään identiteetillään, kuten David Bowie menneisyydessä tai The Knife nyt. Yritysidentiteetit ovat puolestaan yleensä staattisia, puunattuja ja ennalta-arvattavia. Niissä maistuu hien sijaan desinfiointiaine.

Sosiaalinen media on muuttanut bändien markkinoinnin täysin. Tiedon levittämisen kustannukset ovat romahtaneet, minkä myötä ihmisten huomion arvo on räjähtänyt. Netti hukkuu SoundCloud-demoihin ja startupien nikkaroimiin sovelluksiin. Kuka tahansa voi teoriassa esitellä hengentuotteensa koko maailmalle yhdessä yössä. Käytännössä suosio vaatii kuitenkin erilaisten auktoriteettien tarjoamaa apua, oli kyseessä sitten blogit, media tai keikkabuukkaajat. Varsinaisista portinvartijoista ei kuitenkaan ole syytä enää puhua. Niin firmoille kuin bändeille markkinointi netissä on yrittämistä, erehtymistä ja kokeiluja. Ja myös rutiininomaista luukutusta.

Niin aloittelevat bändit kuin yrityksetkin ovat altavastaajia ja markkinahäirikköjä. Yritykset voivat oppia bändeiltä, mutta myös bändit yrityksiltä. Yritysten etu on etenkin raaka liiketoimintaosaaminen ja systemaattisuus. Bändien puolestaan spontaanius, yllättävyys ja seikkailullisuus. Näitä molempia edustaa esimerkiksi Nick Cave: hän on työhuoneellaan joka päivä yhdeksästä viiteen, mutta uhkuu vaaraa ja seksiä lavalla. Myös Ville Valon bisnesälyä on kehuttu. Bruce Dickinson puolestaan heittää puhujakeikkaa liike-elämän seminaareissa. Jokin opiskelija-startup voi sen sijaan olla nuudelikuureineen ja miljoonaunelmineen henkisesti enemmän bändi kuin yritys, ja jokin korporaatio voi puolestaan olla henkevämpi kuin vuosikymmeniä kiertänyt hard rock -reliikki. Onkin nähtävissä, että erot hämärtyvät yhä enemmän. Teini-ikäisten demobändi voi olla hiottu muodollisesti täydelliseksi, kun taas yrityksiltä voi odottaa inhimillistä sekoilua ja luopumista virheettömyyden illuusiosta.