Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen on kyky, joka mainitaan usein työn murroksesta keskusteltaessa. Esimerkiksi huippujohtaja Mårten Mickos on nostanut sen yhdeksi tärkeimmistä nykyajan kyvyistä.

Kun työskentelin kymmenen vuotta sitten kuorma-autonkuljettajana, sanoi eräs vanhempi kuljettaja usein: ”Pauli, oma-aloitteisuus on tärkeintä, ole oma-aloitteinen.” Miten itsensä johtaminen poikkeaa oma-aloitteisuudesta?

Itsensä johtamisessa toiminnan subjekti ja objekti ovat sama henkilö. Yksilö tarkkailee itseään ulkopuolelta. Itsensä johtaminen on reflektiivistä. Oma-aloitteisuus on puolestaan tarttumista asioihin niin, että ei ensimmäiseksi kysy neuvoa muilta. Itsensä johtamisella on suunta, oma-aloitteisuus ilmenee hetkessä.

Itsensä johtaminen on muodostunut ihanteeksi tilanteessa, jossa vanhoista rakenteista on tullut yhä notkeampia ja väliaikaisempia. Yksilön urapolku ei ole instituutioiden tai organisaatioiden turvaama, vaikka se kehittyy niiden puitteissa. Ihminen toimii vaihtuvissa konteksteissa.

Yksilö on oman elämänsä yksityisyrittäjä. Turvakseen hän tarvitsee uudenlaisia mentoreita ja sosiaalisia yhteenliittymiä, lähisuhteiden lisäksi. Itsensä johtamista hän ei voi silti välttää. Millaisia asioita itsensä johtamiseen kuuluu?

Tavoitteiden asettaminen

Työntekijä tarvitsee eri aikavälin tavoitteita. Lyhyen tähtäimen tavoitteet voivat olla sidoksissa esimerkiksi käynnissä olevaan projektiin. Keskipitkällä aikavälillä ihminen voi esimerkiksi miettiä, millaisia uusia taitoja hän haluaa omaksua. Pitkän aikavälin pyrkimys voi olla vaikka työskentely ulkomailla tai uuteen merkittävään asemaan siirtyminen.

Tällaiset asiat voivat tapahtua myös sattumalta ja yllättäen, mutta usein taustalla on pitkäjänteinen itsensä kehittäminen. Ilman tavoitteita ihminen ajelehtii. Liian jääräpäinen reittivalinta voi puolestaan jättää huomiotta sen, että tiellä oleva silta on romahtanut.

Epävarmassa maailmassa työn psykologiset vaatimukset ovat kovia. Uupuneena, masentuneena tai epäonnistuneena on vaikea asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Silloin täytyy edetä pienin askelin päivä kerrallaan. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat tärkeä osa itsensä johtamista.

Ajan- ja tehtävienhallinta

Moni haluaisi tehdä työtä isoina yksittäisinä kokonaisuuksina. Projekteina, joilla on selkeä päämäärä, alku ja loppu. Jostain syystä työ ei tunnu enää organisoituvan näin.

Olen itse alkanut hahmottaa työtäni yhä enemmän vuorovaikutussuhteina, joissa arvo syntyy dialogisesti. Keskustelut ovat uusi dokumentti, kuten Esko Kilpi on sanonut. Asiantuntijan täytyy hyväksyä tiedon keskeneräisyys.

On myös asioita, jotka pitää vain tehdä. Usein niitä on paljon, pieniä ja isoja. Hyvä tehtävienhallinnan työkalu on Trello, jota käytän aina silloin, kun pelkkä kalenteri ei riitä.

Oppiminen

Oppimisen resursseista ei ole pulaa. Esimerkiksi Lynda.com ja Skillshare ovat erinomaisia verkkopalveluita, joissa uusia asioita voi opetella joustavasti ja edullisesti videoita katsomalla. Ne tarjoavat tehokasta täsmäoppimista, mutta eivät välttämättä sosiaalista oppimisympäristöä.

Miten uudenlaiset oppimisen yhteisöt muodostuvat? Noin kolme ja puoli vuotta sitten perustin yhdessä Minna Koskelon kanssa Futures Specialists Helsinki -verkoston, jonka tarkoituksena oli luoda foorumi tulevaisuusajattelusta, trendeistä ja ennakoinnista kiinnostuneille ihmisille.

Perustimme verkoston, koska sen enempää ammattiliitot kuin akateemisetkaan yhteisöt eivät tarjonneet sellaista toimintaa, jota kaipasimme. Olemme järjestäneet verkoston puitteissa noin 40 tapahtumaa ja nyt voi sanoa, että juuri oppimisesta on tullut yksi verkoston tärkeimmistä funktioista. Kuten yksi aktiivijäsenistämme kertoi: ”Tämä on ajatuskarkkia.”

Tekemällä oppiminen on usein nopeinta ja hauskinta oppimista. Yksi tapa on luvata asiakkaalle jotain sellaista, jota ei osaa vielä tehdä. Vision täytyy olla vahva, mutta keinot voi opetella matkan varrella. Jos omat tai kollegoiden taidot eivät ehdi kehittyä riittävästi, löytyy ihmisiä myös oman y-tunnuksen ulkopuolelta.

Kommunikaatio

Viestinnän merkitys kaikessa asiantuntijatyössä kasvaa. Uudet viestintäkulttuurit syntyvät kuluttajatasolla ja leviävät jälkijunassa työelämään. Yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on se, miten tuomme sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden parhaat käytännöt työelämään.

Vanhana IRC-käyttäjänä olen ollut innostunut nopeasti suosiotaan kasvattavasta Slack-palvelusta. Slack ei tapa sähköpostia täysin, mutta on tervetullut lisä sen rinnalle. Slack helpottaa etenkin tiimien sisäistä viestintää.

Tärkeä kysymys on se, miten tällaisia työkaluja käytetään organisaatioiden välisessä viestinnässä. Organisaatiossa on helppo kokeilla uusia työkaluja sisäisesti, mutta kahden organisaation viestintäkulttuurien yhdistäminen on jo isompi soppa.

Kommunikaation eriytyminen on ongelma, kun kommunikaation konteksteja ja rajapintoja on paljon. Syntyy hallitsemattomuuden kokemus. Itsensä johtaja on myös oman työnsä viestintäjohtaja. Hänen täytyy keskittää kommunikaatiota, jotta se on hallittavissa. Samalla hänellä täytyy olla ymmärrystä uusista viestintätavoista. Itsensä johtaja tasapainoilee pelkistämisen ja fragmentaation välillä.

Työntekijäbrändi

Henkilöbrändit ovat nousseet laajaan keskusteluun viime vuosina. Haluammeko puhua henkilöbrändeistä vai olisiko armollisempi termi työntekijä- tai asiantuntijabrändi? Niin, että ihmisen koko elämä ei brändäytyisi.

Ihminen hyödykkeellistyy työmarkkinoilla, kuten tavarat muilla markkinoilla. Kysynnän ja tarjonnan suhde määrää sen, millaisia vaatimuksia työtä myyvälle henkilölle asetetaan. Kun olen haastatellut vastavalmistuneita työnhakijoita, olen kiinnittänyt huomiota etenkin heidän sosiaalisiin taitoihinsa: ne ovat usein ”Amerikan meininkiä”. Nollakasvun aikakauden nuorilla markkinointihenkisyys on takaraivossa.

Brändissä on kyse siitä, että jonkin asian ydin kiteytetään ja päälle ripotellaan hieman taikapölyä. Työmarkkinoiden näkökulmasta hyvin brändätty työntekijä on kiinnostavampi kuin henkilö, joka ei ole samaa vaivaa nähnyt. Yksilön oma valinta on se, kuinka näkyvästi ja hiotusti hän haluaa itsensä esittää. Imagopaineiden keskellä kannattaa muistaa, että hyvä brändi ei ole feikki.

Oman henkilöbrändin hierominen voi olla myös masturbaation kaltainen akti. Yksilö ei saa tarpeekseen siitä, että hänen imagostaan on tullut tykkäysautomaatti.

Lopuksi

Miksi Girls-sarjan Hannah Horvath eli tosielämän Lena Dunham on tämän kirjoituksen kuvassa? Hän on hyvä esimerkki siitä, miltä maailma näyttää nuoren koulutetun työntekijän näkökulmasta. Hän harjoittelee, tekee palkatonta työtä, väsyy epäreiluissa töissä, kitkuttelee taloudellisesti, menestyykin.

Taustalla hänellä on unelma, joka on jotain vaihtuvia työsuhteita suurempaa. Vaikka hän kokee takaiskuja, ei hän lannistu tai menetä itsekunnioitustaan. Kaiken keskellä hän on feministisen radikaali sen suhteen, mitä hän on. Hän elää ja luovii jälkiteollisessa, monimutkaisessa todellisuudessa.

Vitutus tuotannontekijänä

Vitutus tuotannontekijänä

Positiiviseksi psykologiaksi kutsuttu ajattelusuuntaus on luonut säpinää viime vuosina niin bisnesmaailmassa kuin akateemisissakin ympyröissä. Ajattelutapa on popularisoitu lukuisiin upean elämän ja työn oppaisiin. Samalla poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat sättivät suomalaisia kielteiseksi ja innostumiskyvyttömäksi kansaksi. Suomalaiset elävät heidän silmissään ikuista Aki Kaurismäen duunarielokuvaa, johon elämystalouden innovaatio- ja kilpailukykyimperatiivi ei ole vielä saapunut. Näkemys on yksisilmäinen, koska se ei havaitse positiivisuuden ja negatiivisuuden salavuoteutta.

Talouskurimuksessa positiivisuuden tulisi kohdistua etenkin työhön. Itsensä toteuttaminen työssä on ihanne, johon monet pyrkivät. Itsensä toteuttamista seuraa hypoteettisesti innostus. Nähdäkseni ei kuitenkaan ole mitään staattista minuutta, joka vain odottaa toteuttamistaan. Identiteettikokemus seuraa tekemistä eikä toisinpäin. Siksi itsensä toteuttaminen kuulostaa masturboinnilta.

On epäilemättä hyvä asia, jos ihminen on intohimoinen ja innostunut työnsä suhteen. Jotkut korostavat jopa rakkauttaan työtään kohtaan. Tällaisen puheenparren tavanomaisuus on kuitenkin saanut intohimon näyttämään velvoitteelta. Jos ei joka hetki koe ylitsevuotavaa rakkautta työtään kohtaan, täytyy työssä olla jotain vikaa. Työntekijä ei ymmärrä omaa etuaan, jos hän ei viitsi joka toinen ilta breinstormata pöytälaatikkofirmoja vastavalmistuneiden startup-jameissa.

Julkisessa työelämäkeskustelussa ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka vain haluaa tehdä päivittäisen työnsä ihan riittävän hyvin. Useimmissa työnkuvissa on ainakin jonkin verran toistoa ja yllätysten määrä vähenee ajan myötä. Työterveyslääkäri ja kirjailija Juhani Seppänen vertaa tätä ihmisten välisen rakkaussuhteen väljähtymiseen: työtäkin kohtaan koettu intohimo tuppaa laimenemaan. Ihan kiva seiskaplus -linjan työntekijällä on kuitenkin yksi etu: hän ei uuvu omaan perfektionismiinsa.

En syytä positiivisen psykologian edustajia vaaleanpunaisesta lässypositiivisuudesta, joka ei sisällä sävyeroja tai kriittisyyttä. He eivät ole niin naiiveja. Haluan kuitenkin nostaa esiin negatiivisten tunteiden luoman liikevoiman. Primitiivinen raivo jotain maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan herättää välittömästi kysymyksen: miten tämän voisi korjata ja onko minulla välineet siihen? Tunnetta tulisi seurata rationaalinen suunnitelma. Jos epäkohta herättää vain mutinaa ja nurinaa, on kyseessä haitallinen innostusvaje.

Erilaisiin turhakkeisiin tukehtuvassa maailmassa ei ole aina syytä innostua siitä, että kaupassa on jokin uusi tavara tai että verkossa on uutta sisältöä. Oli ihminen positiivisen psykologian kasvatti tai ei, voi hän pyristellä materialistista elostelua vastaan. Katseen voi esimerkiksi suunnata toimintatapainnovaatioihin, merkityksellisiin sisältöihin ja sosiaalisiin innovaatioihin. Kollegani Minna Koskelo Futures Specialists Helsinki -verkostosta on puhunut markkinatalouden uudelleenmäärittelystä: turbokapitalismista tulisi siirtyä ihmiskeskeisyyteen ja jaetun arvon malleihin.

Vitutus on taiteen polttoainetta, koska taiteilijan pyrkimys on usein kuvata vitutuksen luonne ja samalla piristää itseään edes jotenkin. Depressio, maanis-depressiivisyys, psykoottisuus, itsetuhoisuus ja muut mielen kriisit ovat traagisuuteen asti monien ihailemiemme merkkiteosten taustalla. Lyhyellä aikavälillä äärimmäinen mielen synkkyys ei välttämättä tuhoa tuotteliaisuutta, pitkällä kylläkin. Yksi viime vuosien helmistä vitutuksen ja turhautumisen saralla on Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Se koskettaa, kun taas monille iloisen luovuuden apostoleille tekisi mieli sanoa, että pää kii!

Innostus ja positiivisuus eivät ole sanoja, joilla juurikaan käsitteellistäisin omaa kokemustani. Mikä ei tarkoita, etten kokisi niitä. Se riippuu määritelmästä. Flow-kokemus on miellyttävä tila, mutta harvinainen erilaisten keskeytysten pirstomassa maailmassa. Filosofi Lauri Järvilehto kuvaa blogissaan suomalaisille tyypillistä innostusta kokemuksena siitä, että jokin toimii. Tämä voi ilmetä myös hiljaisena keskittymisenä räjähtävän haltioitumisen sijaan. Innostus ei välttämättä näy naamasta, mutta tällainenkin innostus kumpuaa merkityksellisten ongelmien ratkaisemisesta.