Hetki vieraan ihmisen elämässä

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Yksi suurimpia etuoikeuksia tutkijan työssä on se, että voi tehdä lyhyitä vierailuja tuntemattomien elämään. Tutkimusmenetelmien kielellä tämä tarkoittaa yleensä etnografiaa tai syvähaastattelua, siis joidenkin tuntien tai jopa päivien mittaista läsnäoloa tutkittavan luonnollisessa ympäristössä. Kyseessä on miniatyyrinen ihmissuhde, joka alkaa ja katkeaa kuin veitsellä leikaten. Tarkkaavaiselle havainnoijalle ja kuuntelijalle vierailu tarjoaa rikkaan aineiston, jota on mahdotonta kerätä millään muulla tavalla. Etnografia-sana herättää usein mielikuvan antropologista tutkimassa Polynesian heimoyhteisöjä, mutta etnografista tutkimusotetta hyödynnetään myös esimerkiksi urbaanin elämän kulutuskonteksteissa. Etnografia ei ole toisaalta kovin kaukana tutkivan journalismin genrestäkään ja ovatpa jotkut puhuneet “journografiastakin”.

Jos tarkastelen etnografiaa sosiologin hattu päässä, olen kiinnostunut ihmisten elämäntavasta, yhteiskunnallisista näkemyksistä, kulttuurisesta pääomasta ja sosiaalisista verkostoista. Kulutustutkijana huomio kiinnittyy ostopäätöksiin ja niiden perusteluihin, markkinointiviestien tulkintaan, brändisuhteisiin ja esimerkiksi perheen taloudenpidon prioriteetteihin. Futuristina olen kiinnostunut tulevaisuutta ennakoivista muutoksista ihmisten arjessa sekä ihmisten odotuksista, haaveista ja unelmista tulevaisuutensa suhteen. Saatan myös kiinnittää huomiota siihen mikä ei muutu. Esimerkiksi ihmisten ajankäyttötottumukset ovat pysyneet hyvin vakaina jo vuosikymmeniä, siksi muutoksen siemeniä täytyy tulkita maltillisesti. Lopputuloksena syntyy joka tapauksessa eräänlaista tulevaisuusorientoitunutta markkina-antropologiaa.

Etnografi joutuu outoihin ja yllättäviin tilanteisiin. Eräässä perheessä lapsia oli ainakin seitsemän ja heidät oli synnytetty noin 10 vuoden sisällä. Heistä yhtä piti haastatella ja muut seurasivat tilannetta kuin jatkoaikaa jääkiekon Suomi-Ruotsi -pelissä. Kerran haastatellun aviomies puolestaan tuijotti minua jäätävä ilme kasvoillaan sanomatta sanaakaan. Keravalaisella jäteasemalla liikuin kypärä ja huomioliivi päällä. Eräs eläinoikeusaktivisti puolestaan suhtautui tutkimuksen kaupallisuuteen torjuvasti, mutta yllättyi lopulta siitä, että olin hyvin samanhenkinen ihminen kuin hän. Graffitimaalareiden tapauksessa perusluottamuksen rakentaminen edellytti usein erityistä huolellisuutta: itse edustin virallishenkistä instituutiota ja maalarit olivat puolestaan lain rajamailla liikkuvia alakulttuuri-ihmisiä aikana, jolloin ilmiön ympärillä vellova julkinen keskustelu oli poikkeuksellisen tulehtunut.

Tällaiset sattumukset ja etnografia yleisestikin pitävät tutkijan perspektiivin laveana. Ihmiset elävät kuplissa, jotka muodostuvat heidän tuttavapiiristään, maantieteellisestä liikkuma-alastaan, viestintätottumuksistaan ja esimerkiksi ammattiryhmästään. Usein avarakatseisinakin esittäytyvillä ihmisillä tämä kupla saattaa olla hyvinkin pieni. He tuntevat itsensä sivistyneiksi, mutta eivät ole koskaan jutelleet perussuomalaisen kanssa Nakkilan huoltoasemalla. Jos aineistot ovat monipuolisia, pystyy tutkija välttämään kokemuspiirinsä umpioitumisen. Kymmenen demografisesti vaihtelevaa haastattelua on kuin päivä yleisessä saunassa, paitsi että naisiakin on mukana! Hyvä aineisto mahdollistaa antropologi Clifford Geertziä mukaillen tiheän kuvauksen, jossa hahmottuu sekä toiminta että konteksti.

Koti on yksityinen tila. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Siksi ihmiset ovat usein hieman varautuneita ja pidättyväisiä, kun tutkija on paikalla. Luontevan ja vapautuneen tunnelman luominen onkin yksi kriittisimmistä seikoista etnografian alussa. Dokumentointikalusto luo omat haasteensa. Videoitu materiaali kiinnostaa tutkimuksen yleisöä, mutta kamera myös joskus ujostuttaa tutkittavia. Harvoin tosin yhtään enemmän kuin pelkkä ääninauhuri. Pikakirjoittaminen paperille takaa välittömän tunnelman, mutta vaikeuttaa kuuntelemista ja tilanteeseen keskittymistä. Kokonaisuuden kannalta olen tullut siihen tulokseen, että videointi kannattaa aina kun se on mahdollista.

Moni etnografi on herkeämätön aikalaistarkkailija työn ulkopuolellakin. Julkiset kulkuvälineet ovat oivia paikkoja tähän tarkoitukseen. Olen jo vuosien ajan seurannut narkomaanien touhuilua aamuratikassa. He ovat yleensä matkalla hakemaan annosta, mikä näkyy heidän optimistisesta olemuksestaan. Heillä on hetkellistä maksukykyä ja he ovat aamuyöstä nauttineet jotain piristävää. Olen kehittänyt kykyä erottaa subutexin, amfetamiinin ja esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjät toisistaan. Aloittelevien kovien aineiden käyttäjien habitus on yleensä vielä melko yhteiskuntakelpoinen ja heidät tunnistaa vain pupillien pistävästä olemuksesta, pitkän linjan addikteilla iho on jo haavautunut ja kalvakka ja hampaita on vähän. Monilla on Reindeerspotting-elokuvan tapaan räppihenkinen habitus. Kurjia tuntemuksia herättävät he, jotka ovat jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa ja vasta vihkiytymässä huumekulttuuriin. He voisivat vielä valita toisin.

Omista asioista kertominen on terapeuttista. Arjen keskusteluissa monet odottavat vain omaa suunvuoroaan muita kuunnellessaan. He haluavat kommentoida kaikkea omasta näkökulmastaan ja keskustelukumppani toimii lähinnä ponnahduslautana omille ajatuksille. Etnografi ei voi toimia näin, vaan hänen täytyy olla aidosti kiinnostunut haastateltavasta, kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja minimoida oman egonsa rooli. Usein lyhyt, odottava hiljaisuuskin on toimiva jippo. Pienimuotoinen oman elämän ja mielipiteiden avaaminen on toisaalta usein paikallaan, haastattelija ei ole kuitenkaan kone. Kenties kuuntelun intensiivisyydestä johtuen monissa haastatteluissa on eräänlainen terapeuttinen pohjavire. Haastateltava vapautuu avautuessaan ja tajuaa lopulta, ettei ole koskaan pohtinut ääneen monia käsitellyistä asioista. Ja juuri kun keskustelusta on tullut luottamuksellinen, loppuu usein aika! Mieti omakohtaisesti: milloin viimeksi kuuntelit puolisoasi tai parasta kaveriasi niin, että olit itse äänessä vain viisi prosenttia keskustelun ajasta? Kannattaa kokeilla, se nimittäin tuntuu työltä.

Futuristin outo ammatti

Futuristin outo ammatti

Futuristin tehtävä on ennakoida, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tehtävä ei ole helppo, koska kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Futuristin täytyy siis luoda maallikkoarvioita täsmällisempiä ja todennäköisempiä tulevaisuuskuvia. Tulevaisuuksia pohtiessaan futuristi voi poimia työkalupakistaan erilaisia vasaroita ja meisseleitä. Havainnollistan tätä pyörittelemällä erään miniskenaarion todennäköisyyttä.

Oletetaan, että haluan huomenna illalliseksi lohta, koska sen kilohinta on poikkeuksellisesti vain kuusi euroa. Koska ostohetki sijaitsee hyvin lyhyen aikavälin tulevaisuudessa, voi aikeen toteutumista pitää varsin todennäköisenä. ”Hän ostaa illalliseksi lohta, koska se on halpaa” -skenaario näyttää päällisin puolin robustilta. Todennäköisyyttä lisää se, että lohta myyvä marketti sijaitsee rutiininomaisen kotimatkan varrella.

Tulevaisuus liikkuu usein optimismin ja skeptisismin välillä. Lohen alhainen hinta herättääkin epäilyksiä. Kenties kala on pumpattu täyteen kemikaaleja ja kasvatettu surkean pienessä altaassa. Ehkä lohen koostumus on jauhoinen ja rasvainen. Jos lohi on fileoitu, on se saattanut tulla Norjasta Suomeen Thaimaan kautta. Voinko luottaa kalatiskin herrasmiehen vakuutteluihin siitä, että ei ole syytä olla huolissaan?

Numeroita on hyvä olla, koska niihin uskoo kylmäkiskoisinkin konserninjohtaja. Koska skenaario valahti jo epäilyn asteelle, voin täsmentää sitä määrällisellä kyselytutkimuksella 30-35-vuotiaiden helsinkiläismiesten keskuudessa. Kyselyä varten voin laatia väittämiä kuten ”olen lisännyt kalan syöntiä viime vuosina” tai ”syön mieluummin kalaa kuin muita lihoja”. Jos tarkastelen myönteisesti vastanneiden prosenttiosuuksia korkeakoulutettujen segmentissä, voin olettaa, että ne korreloivat ainakin jonkin verran oman elämäntapani kanssa. Voin myös yrittää etsiä aiemman vastaavan tutkimuksen, jolloin pystyn tekemään ajallista vertailua eri mittausten kesken.

Tulevaisuus antaa vihjeitä itsestään. Voin tarkkailla uusia ruokakulttuurin ilmiöitä lähiympäristössäni ja metsästää niin sanottuja heikkoja signaaleita. Muutaman karvalakkivuoden jälkeen sushi näyttää kasvattaneen suosiotaan: kenties voisin valmistaa lohen japanilaisittain ja pitää kutsut! Saatan pohtia, millaisen vaikutelman sushi-illallinen antaisi ja mikä on lohen asema keskiluokkaisissa kulttuurisen pääoman kamppailuissa. Kutsut sisältäisivät myös epäonnistumisen riskin, koska en ole valmistanut kyseistä ruokalajia ennen.

Tulevaisuus on nykyhetken intentioissa. Voin hyödyntää datamassoja louhivaa verkkoanalytiikkaa ja kartoittaa kalansyöntiaikeita nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Kuinka moni on maininnut tänään tweetissään sanan “kala” tai ”lohi”? Onko lohen polkuhinta luomassa kohtuuttoman ryntäyksen markettiin? Onko syytä varautua kalan loppumiseen? Onko jostain lohireseptistä syntynyt sosiaalisen median sensaatio viime aikoina? Onko joku julkisuuden sankarikokki intoillut lohen puolesta?

Voin myös kysyä asiasta erilaisilta päivystäviltä dosenteilta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on jo joitain vuosia ollut ruokakulttuurin professori. Kipakan mielipiteen halvasta lohestani voisin saada joltain bloggaajalta, “biohakkerilta” tai ruokakulttuurin nuorelta radikaalilta, jotka todennäköisesti hyökkäisivät suu vaahdossa viljeltyä lohtani kohtaan. Puoltavamman näkemyksen tarjoaisi todennäköisesti joku teollisuuden edustaja. Hän korostaisi vakaata laadunvalvontaprosessia, jonka myötä lohessa ei ole antibioottijäämiä tai torjunta-aineita.

Voin pohtia kalansyöntiä suhteessa erilaisiin trendeihin. Voin rakentaa lukuisista nano-, mikro-, makro- ja megatrendeistä visuaalisen mallin, jossa trendien keskinäisiä vaikutussuhteita on hahmoteltu. Lohen ympärille kertyisi todennäköisesti ilmiöitä kuten kasvispainotteinen syöminen, lähiruoan suosiminen, uusi lautasmalli, holistinen hyvinvointi ja paleodieetti. Voin pohtia, mitkä näistä ilmiöistä sivuavat omaa elämääni.

Jo tällainen pintaraapaisu osoittaa, että analyysi voi rakentua monista kerroksista. Kompleksisuutta lisää kommunikaation määrän kasvu. Monimutkaisuus vaatii luottamusta intuitioon. Gonzo-futuristiksi itseään kutsuva Justin Pickard on yksi harvoista tietämistäni tulevaisuuseksperteistä, jonka työssä on eräänlainen postmoderni tatsi. Pickard kirjoittaa gonzo-futuristin manifestissaan: ”Gonzo futurism wants you to listen to your amygdala: elevate the subjective, the emotional, and the memetic. Future shock is social and psychological, so keep asking: how do these observations make you feel?”

Navigointikokemus tiedon paljoudessa on joskus sekava. Identiteettikriisi on tyypillinen aloille, jotka tutkivat jatkuvasti muuntuvia sosiaalis-inhimillisiä todellisuuksia. Jotkut taistelevat häilyväisyyttä vastaan vetäytymällä kattojärjestöihin ja haikailemalla sertifikaattien perään. He hoitavat oireita tunnistamatta taudin syitä. Futuristin tulisikin hyväksyä roolinsa eräänlaisena kaaospilottina, näyttää keskisormea puiseville standardointipyrkimyksille ja olla ylpeä monikasvoisuudestaan.

(Kuva: State Of Mind Those Who Go, Umberto Boccioni, 1911)