Minä, kuluttaja

Minä, kuluttaja

Aivan helvetin moni taho haluaa rahani. He yrittävät miellyttää minua, he juonittelevat pääni menoksi, he keksivät mitä ihmeellisempiä asioita saadakseen huomioni, he lähestyvät minua herkeämättä. He tutkivat mielihalujani, elämäntapaani, ajankäyttöäni, arvojani, harrastuksiani, maksutapojani. He rakentavat tiloja, joissa katseeni on tarkoitus kiinnittyä juuri heidän tarjoamaansa tuotteeseen. He tietävät, missä kuljen verkossa. He voisivat tietää, missä kuljen muuallakin. He ripustavat julistuksia olemassaolostaan kaikkialle. He analysoivat suhdettani heihin. He haluavat hurmata minut ja he haluavat minun jumaloivan heitä.

Se on ihan okei! Niin kehittyneet markkinat toimivat. Kuten Mad Men -sarjan mainospomo Don Draper sanoi häntä kiusanneelle boheeminuorelle: “Stop buying things.”

Haastattelin kerran miestä, joka oli samanaikaisesti yksi ristiriitaisimmista ja rehellisimmistä tapaamistani ihmisistä. Juuri avoimuus ristiriitojen suhteen teki hänestä rehellisen. Hän vihasi mainoksia, mutta osti niiden perusteella asioita. Hän halveksi hömppäviihdettä, mutta seurasi Tuksu-juoruja. Hän kertoi olevansa maalaispoika, mutta asui kaupungissa. Kulutuksen tapauksessa ristiriitaisuus kumpuaa usein siitä, että teemme päätöksiä tunnepohjaisesti ja perustelemme ne järkiperäisesti. Harva sitä myöntää. Tämä mies myönsi.

Olen osapuilleen keskituloinen eikä minulla ole juuri säästöjä tai pääomia. Velkaakaan ei ole. Kerran erään pankkiiriliikkeen pirtsakka puhelinmyyjä halusi, että sijoittaisin heidän rahastoihinsa. Kuulemma kädestä suuhunkin elävä voisi kääriä voittoja. Asia oli itselleni varsin yhdentekevä, mutta kuuntelin häntä aikani. Kun juttu vain jatkui, annoin enemmän tai vähemmän suoraviivaisia vihjeitä siitä, että haluaisin lopettaa puhelun. Mutta herra, ettekö tulisi silti käymään konttorillamme? Sanoin lopulta suoraan, että aika on tärkeintä pääomaani ja hän kuluttaa sitä parhaillaan tuottamatta minkäänlaista lisäarvoa. Sen jälkeen hän lopetti puhelun melko pian.

Rakastan hyviä myyjiä. Me kaikki olemme myyjiä. Myymme ajatuksiamme, edustamiamme asioita, aikaamme, tavaroitammekin. Haluamme, että puoliso vihdoin imuroisi ja tarjoamme vastapalveluksena jotain toista askaretta. Toivomme, että työkaverit huomioisivat ideamme ja yritämme vakuuttaa heidät niiden tärkeydestä. Myymme kirpputorilla VHS-elokuvia ja laskettelumonoja ja kuvittelemme, että joku ne vielä ostaa. Hyvän myyjän tunnistaa yleensä välittömästi. Hänet tavatessaan tuntuu siltä, että hän tuntee tarpeeni paremmin kuin tunnen ne itse. Hän ei tyrkytä, vaikka puhuukin taitavasti. Hän kuuntelee, toisin kuin pankkiiriliikkeen edustaja. Hänellä on näkemys siitä, miten elämästäni voisi tehdä parempaa. Hänen olemuksestaan huokuu kokonaisvaltainen miellyttävyys, ellei hän ole silkalla itsevarmuudella ja karismalla myyvä alfauros tai -naaras.

Teen päivittäin kymmeniä ostopäätöksiä ja vastaanotan satoja kaupallisia viestejä. Yhdessä näistä reklaameista ruotsalaisen vaateketjun bikinimalli tuijottaa minua päivittäin ratikkapysäkillä. Hänen katseensa näyttää siltä, että hän olisi valmis harrastamaan seksiä kenen tahansa kanssa, missä tahansa, milloin tahansa. Tosiasiassa hän myy tietysti bikinejään, jotka maksavat pari kymppiä. Hän ei ole välttämättä edes hän. Mallin vartalossa jalat saattavat olla joltain toiselta. Kuvankäsittelyohjelmalla on nostettu hänen poskipäitään, kavennettu lantiota, poistettu luomia, pyöristetty rintoja, valkaistu hampaita ja suoristettu nenää. Ilman näitä toimenpiteitä näkymä olisi outo. En olisi tottunut siihen. Se voisi olla kiinnostavaa, huomiota herättävää. Pitäisinkö siitä? En tiedä. Mainonta elää fantasioista, taikapölystä. Kun ratikka tulee, jää bikinimalli pysäkille. Moni haluaisi olla hän.

Yleensä en pysähdy tähän tapaan ajattelemaan mainoksia. Silti mainonta on mielestäni ollut aina kiehtovaa. Olin kiinnostunut mainonnasta jo ennen kuin aloin toimia kyseisen alan liepeillä. Aidosti puhuttelevien mainosten täytyy olla äärimmäisen kekseliäitä, koska ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneita mainonnasta. Yksi hyvän mainoksen tunnusmerkeistä onkin se, että se on laadullisesti samalla viivalla kaikkien muiden sisältöjen kanssa, ei vain mainosten. Ihmiset voivat kiinnostua mainoksista, mutta he eivät varaa aikaa niille tai ole muutenkaan aloitteellisia niiden suhteen. Mainosten täytyy varastaa ihmisten aika. Se ei ole helppoa, mutta vaikeat asiat ovatkin kiinnostavia. Ja ovathan mainosalan ihmiset keskimäärin seksikkäämpiä kuin esimerkiksi verohallinnon viranhoitajat!

Kuluttajuuden maailma on toisaalta etäinen. Kukaan ei puhu itsestään kuluttajana. Kuluttaja on aina jossain toisaalla. Kuluttaja on objekti. Iltauutisten vakava lukija ja paketin pitkäpiimäinen tuoteseloste kertovat kuluttajista. Kuluttajien luottamus talouteen on heikentynyt. Kuluttaja arvostaa kotimaisia tuotteita. Kuluttajan hankinnalla on 30 päivän palautusoikeus. Kuluttaja suosii ulkomaisia luksusbrändejä. Kuluttaja-asiamiehen keskeisenä tehtävänä on valvoa kuluttajansuojalain noudattamista. Kuluttaja-asioita hallinnoi työ- ja elinkeinoministeriö, jonka alaisuudessa toimii kuluttajavirasto ja kuluttajatutkimuskeskus. Kuluttajariitalautakunta on puolueeton ja riippumaton asiantuntijaelin, joka antaa ratkaisusuosituksia kuluttajariitoihin. Jossain siellä välissä on ihminen, joka halusi ostaa jotain kivaa.

(Kuva: Justin in SD via Compfight cc)

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Työnhakijat eivät juuri mainosta musiikkiharrastuksiaan. Järjestötoiminnan, partion ja urheilun kaltaisista touhuista kerrotaan paljon monisanaisemmin. Etenkin underground-bändien pelätään kenties herättävän mielikuvia suttuisista treenikämpistä, joiden nurkkia somistavat korttitalon lailla horjuvat pitsalaatikko- ja six pack -käärepaperivuoret. Bändit luuhaavat paikoissa, joissa ryypätään ja rämpytetään. Työelämä puolestaan edellyttää korrektiutta ja pidättyväisyyttä (vaikka se ikävystyttää kaikkia!). Olen itse ollut mukana erilaisissa musiikkiprojekteissa suunnilleen 15 vuoden ajan ja pienessä noin viiden hengen yrityksessä puolestaan kolmisen vuotta. Ei ole sattumaa, että kotiuduin ensin mainituista jälkimmäiseen niin luontevasti.

Bändi sisältää kaikki tavanomaisen firman funktiot: markkinoinnin, tuotekehityksen, brändinhallinnan, eriytyneen työnjaon, rekrytoinnin, logistiikan, jakelun ja niin edelleen. Bändissä vallitsee oletus, että jokainen hallitsee instrumenttinsa. On myös multi-instrumentalisteja, mikä on yleensä rikkaus bändin kannalta. Muiden soittimien tuntemus mahdollistaa sen, että kollegoiden tuotoksia voi kommentoida monipuolisemmin. Omiin sävellyksiinsä keskittyvissä bändeissä muusikot harvoin sanovat olevansa “ammattilaisia”, vaikka The Rasmuksen kerrotaankin pitäneen arviointipalavereja jokaisen keikan jälkeen alkoholittomalla kiertueellaan. He vain tekevät mitä tekevät ja raha on tekojen seuraus jos on. Ammattimuusikoksi itsensä kokeva henkilö on puolestaan yleensä freelance-palkkasoturi, joka kiertää esimerkiksi iskelmätähden mukana.

Bändeissä eletään pakkoluovuuden oloissa. Tämä tekee bändin innovaatiotoiminnasta kulttuurista ja intuitiivista. Tilanne poikkeaa suuryrityksistä, joille innovaatio on prosessi. Prosesseja masinoidaan usein ad hoc -pohjalta. Tästä seuraa se, että innovointia ja ideointia ei harjoitella riittävästi. Muusikon luovuutta leimaavat toisto, etsintä, kuivien ja hedelmällisten kausien vaihtelu, turhautuminen, inspiraation metsästys ja toki myös oivaltaminen. Bändin olemassaololle musiikillisen tarjoaman uudistuminen on elinehto. Muuten pumppu kulahtaa nopeasti. Oikealla hetkellä lopettaminen on vaikeaa.

Bändien kohtaamat palautemekanismit ovat armottomia. Niin ovat yritystenkin. Usein kuulee sanottavan, että kritiikkiin pitäisi reagoida vastaanottavaisesti, rakentavasti ja korrektisti. Jopa positiivisesti. Ihanne on kannatettava, mutta usein todellisuudelle vieras. Negatiivinen palaute nimittäin sattuu aivan helvetisti, jos se kohdistuu johonkin sellaiseen, mihin on sielunsa investoinut. Tiedän ihmisiä, jotka nielevät saamansa kritiikin kirkasotsaisina ja järkkymättä. Heidän käyttäytymisensä ei yleensä muutu lainkaan palautteen jälkeen. Monien tuotekehittäjien ongelma onkin se, että he eivät aidosti välitä kehittämistään asioista. Luova ja herkkä ihminen voi olla palautteen vuoksi kanveesissa vuodenkin, mutta hän todellakin miettii asiaa.

Bändit kokevat muodonmuutoksia. Bändin perustan ei tarvitse koostua laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Yhä enemmän puhutaankin “projekteista”. Kitaramusiikki on ylipäänsä ollut pitkään erilaisten retroaaltojen dominoimaa, ja musiikillinen innovaatio kuusikielisellä näyttää yhä vaikeammalta. Ei rock silti kuole, se on vain ikuisen paluun tilassa! Jännittävimmät uuden ajan artistit pystyvät liikkumaan esimerkiksi performanssi- ja videotaiteen kentillä. Heille post-internet-estetiikka ja uusimmat ajatteluvirtaukset ovat tuttuja. He pystyvät leikittelemään identiteetillään, kuten David Bowie menneisyydessä tai The Knife nyt. Yritysidentiteetit ovat puolestaan yleensä staattisia, puunattuja ja ennalta-arvattavia. Niissä maistuu hien sijaan desinfiointiaine.

Sosiaalinen media on muuttanut bändien markkinoinnin täysin. Tiedon levittämisen kustannukset ovat romahtaneet, minkä myötä ihmisten huomion arvo on räjähtänyt. Netti hukkuu SoundCloud-demoihin ja startupien nikkaroimiin sovelluksiin. Kuka tahansa voi teoriassa esitellä hengentuotteensa koko maailmalle yhdessä yössä. Käytännössä suosio vaatii kuitenkin erilaisten auktoriteettien tarjoamaa apua, oli kyseessä sitten blogit, media tai keikkabuukkaajat. Varsinaisista portinvartijoista ei kuitenkaan ole syytä enää puhua. Niin firmoille kuin bändeille markkinointi netissä on yrittämistä, erehtymistä ja kokeiluja. Ja myös rutiininomaista luukutusta.

Niin aloittelevat bändit kuin yrityksetkin ovat altavastaajia ja markkinahäirikköjä. Yritykset voivat oppia bändeiltä, mutta myös bändit yrityksiltä. Yritysten etu on etenkin raaka liiketoimintaosaaminen ja systemaattisuus. Bändien puolestaan spontaanius, yllättävyys ja seikkailullisuus. Näitä molempia edustaa esimerkiksi Nick Cave: hän on työhuoneellaan joka päivä yhdeksästä viiteen, mutta uhkuu vaaraa ja seksiä lavalla. Myös Ville Valon bisnesälyä on kehuttu. Bruce Dickinson puolestaan heittää puhujakeikkaa liike-elämän seminaareissa. Jokin opiskelija-startup voi sen sijaan olla nuudelikuureineen ja miljoonaunelmineen henkisesti enemmän bändi kuin yritys, ja jokin korporaatio voi puolestaan olla henkevämpi kuin vuosikymmeniä kiertänyt hard rock -reliikki. Onkin nähtävissä, että erot hämärtyvät yhä enemmän. Teini-ikäisten demobändi voi olla hiottu muodollisesti täydelliseksi, kun taas yrityksiltä voi odottaa inhimillistä sekoilua ja luopumista virheettömyyden illuusiosta.

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Henkilöbrändi on tavattoman ärsyttävä sana. Ihmiset kuitenkin käyttävät sitä yhä enemmän, joten jonkinlainen kaikupohja sillä täytyy olla. Närkästyneisyyteni kumpuaa todennäköisesti siitä, että henkilöbrändeissä on usein jotain teennäistä, vaikka kireillä työmarkkinoilla oman osaamisen paketointi herkulliseen muotoon voikin olla välttämätöntä. Henkilöbrändi voi olla tietoinen projekti, mutta myös sivutuote.

Brändi on johonkin asiaan liittyvien mielikuvien ja mielleyhtymien kokonaisuus. Hyvä brändi mahdollistaa joustavan ja monipuolisen brändisuhteen. Nuorten brändisuhteista väitellyt kollegani Samil Aledin pitää maailman parhaana brändinä Conversea, koska se mukautuu niin sulavasti erilaisiin elämäntilanteisiin, elämäntyyleihin, ikävaiheisiin ja alakulttuureihin.

Henkilöbrändiin rinnastuvia käsitteitä ovat esimerkiksi imago, persoona, maine ja identiteetti. Mielestäni brändin tietoinen rakentaminen ja brändinhallinta erottavat henkilöbrändin näistä vanhemmista sanoista. Twitterin identiteettimarkkinoilla törmää päivittäin ihmisiin, joiden henkilökuvaukset ovat jotain tällaista: ”Digimedian ja sisältömarkkinoinnin Sherlock Holmes. Vapaa-ajallaan kiinnostunut nigerialaisista b-elokuvista. Isä, veli, rakastaja. Ultrajuoksija, joka ei sylje kuppiin.” Tarinaa täydentää usein kuva, jossa henkilön naama on vääntynyt jonkinlaiseen pinnistyneeseen irvistykseen. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kertoa henkilön ideatalouteen sopivasta hullutteluvalmiudesta.

Henkilöbrändit ovatkin tyypillisiä media- ja mainosaloilla, jotka käsi kädessä kulkevat kohti auringonlaskua. Luovan tuhon hetkellä henkilöbrändinsä trimmanneet ovat kuitenkin todennäköisesti niitä, jotka korjaavat sadon uusien toimintamallien syntyessä. Näkyvistä ja havaittavista ihmisbrändeistä huolimatta useimmat suhtautuvat tällaisiin identiteettiprojekteihin penseästi, jopa mediakentällä. Viimeisen vuoden aikana olemme tutkineet asiaa sekä laadullisilla että määrällisillä mittareilla, ja kiinnostus oman henkilöbrändin rakentamista kohtaan näyttää olevan enemminkin poikkeus kuin sääntö.

Kaisa Hernberg käyttää ”Asiantuntija epämukavuusalueella” -kirjassaan asiantuntijabrändin käsitettä. Asiantuntijabrändi on henkilöbrändiä armollisempi, koska se koskee vain työaikaa. Ihmisen ei tarvitse brändätä koko elämäänsä. Pekka Himanen on esimerkki vahvasti brändäytyneestä asiantuntijasta, jonka kohdalla brändin maineriski kuitenkin realisoitui dramaattisesti. Himasen ulkoisen henkilöbrändin ytimen muodostavat (vai pitäisikö jo puhua menneessä aikamuodossa?) eteerinen, kuin uskonnollisen herätyksen kokenut katse ja huolettoman harkitusti kaulan ympärille kietaistu huivi. Himasen henkilöbrändin sisäinen substanssi puolestaan pohjautuu hyvin nuorena tehtyyn väitöstutkimukseen sekä Hakkerietiikka-kirjaan. Tällainen yhdistelmä kantoi yllättävän kauan. Nyt kun viimeinenkin julkkisfilosofi on saatettu naurunalaiseksi, on paikalle rynnistänyt joukko kaikkitietäviä kosmologeja.

Virtuaalisten henkilöbrändien ongelma on se, että internetissä kuka tahansa voi näyttää miltä tahansa. Siksi uskottava henkilöbrändi vaatii tuekseen muuallakin rakennettua mainetta. Ammatillisessa mielessä tämä tarkoittaa raakaa jalkatyötä: palavereja, esiintymisiä, seminaareja ja muita työelämän sosiaalisia konteksteja. Myös kirjallinen tuotanto on paikallaan, jos henkilö pyrkii profiloitumaan ajattelijaksi.

Persoona on joka tapauksessa kiehtovampi asia kuin henkilöbrändi. Näiden eroja voi havainnollistaa vertailemalla Kari Peitsamoa ja Reckless Love -yhtyeen Olli Hermania. Peitsamon persoona, ajattelutapa ja musiikillinen näkemys ovat omaksuttavissa hänen yli 50 levyltään, joista osa on neroutta, osa roskaa ja osa jotain siltä väliltä. Maailmassa ei ole juuri asioita, joista Peitsamo ei olisi tehnyt laulua. Olli Herman on puolestaan kaupallisen kulttuurin ja median läpitunkeman maailman lapsi. Hänen yhtyeensä on niin hyvin brändätty, että Peitsamo voi sanoa siitä: ”Ne tekevät kaiken oikein, mutta kuulostavat silti kauhealta.”

Peitsamon kommentti paljastaa liian stilisoidun brändin heikkouden. Inhimilliset, rosoiset ja häröilevät brändit kiinnostavat. Henkilöbrändien ongelma onkin usein se, että ne noudattavat 90-lukulaista käsitystä hyvästä brändistä. Ne ovat siloisia kuin kosmetiikkamainosten muoviset naiset, jotka näyttävät karanneen jostain grafiikaltaan kehittyneestä tietokonepelistä.