Puhu yksinkertaisesti tulevaisuudesta

Puhu yksinkertaisesti tulevaisuudesta

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Järjestelmät, verkostot ja keskinäisriippuvuudet ovat monimutkaisia. Radikaalit teknologiat mullistavat arjen. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat viheliäisiä.

Tämä on tulevaisuusliturgiaa, jota viljelevät futuristit, konsultit, poliitikot, ja yhä enemmän myös journalistit. Asiantuntijoiden puheesta käsitykset leviävät suuren yleisön tietoisuuteen.

En halua kiistää näkemysten totuudenmukaisuutta, olenhan itsekin esittänyt monissa yhteyksissä vastaavia väitteitä. Voimakkaita muutoksia ja asioiden monimutkaisuutta korostava tulevaisuuspuhe kuitenkin jättää kuulijan usein aseettomaksi: maailma vyöryy päälleni, ja osakseni jää selviytyä jotenkin.

Tulevaisuus on tämän hetken aikeissa ja teoissa. Tulemme elämään todeksi osan nykyisistä tulevaisuuskuvista ja -skenaarioista. Tämä voi johtua sattumasta, mutta myös siitä, että jokin tietty näkemys tulevaisuudesta on niin innostava, että ihmiset alkavat käyttäytymisessään ja ajattelussaan pyrkiä sitä kohti.

Tässä merkityksessä tulevaisuus on myös valtakamppailun ja debatin näyttämö. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä toivottavasta tulevaisuudesta, ja vetovoimaisimpien näkemysten taustalle alkaa kertyä liikevoimaa. Kirjassa Imagined Futures: Fictional Expectations and Capitalist Dynamics (2016, Harvard University Press) saksalainen sosiologi Jens Beckert kuvaa, miten fiktiiviset tulevaisuuskuvat ovat talouden kehitystä ajava voima, ja kapitalistisen järjestelmän voi katsoa jopa rakentuvan kuvitteellisten odotusten varaan.

Siksi rakastamme Elon Muskin ja Steve Jobsin kaltaisia visionäärejä. Heillä ei ole välttämättä resursseja, teknologioita tai rationaalista suunnitelmaa näkemystensä toteuttamiseksi. Sen sijaan heillä on eräänlainen fantasia tulevaisuudesta, niin inspiroiva visio, että ihmiset haluavat olla siinä mukana. Tämä puolestaan kanavoi taloudellisia resursseja ja sosiaalista tukea heidän pyrkimyksilleen. Lopulta jopa spekulatiivinen ”tulevaisuusheitto” voi konkretisoitua toiminnaksi tai esimerkiksi fyysiseksi hyödykkeeksi. Liian kiihkeistä odotuksista voi syntyä kuplia, pörssiromahduksia ja muita epätoivottavia markkinailmiöitä.

Karismaattisten teknologiatitaanien säihkeessä pitää muistaa, että jokainen ihminen jakaa käsityksiä tulevaisuudesta omissa yhteisöissä ja arjen kohtaamisissa. Suurin toimintaan kannustava voima on yksinkertaisissa ja positiivisissa tulevaisuuskuvissa, joiden taustalla on huolellinen pohdinta. Monimutkainen ja viheliäinen ympäristö edellyttää kiteyttämisen taitoa, mutta myös mielikuvituksellisuutta ja analyyttista perusteellisuutta. Tämä estää kevytkenkäisen tulevaisuuspopulismin, ja mahdollistaa kollektiivisen vastuunkannon paremman tulevaisuuden puolesta. Tulevaisuusajattelun pitäisi olla kansalaistaito, jonka kehittämiseen ihminen saa apua niin eri koulutusasteilla kuin työelämässäkin.

Björn Wahlroos ja Ayn Randin haamu

Suomessa ei ole juuri merkittävissä asemissa olevia ihmisiä, jotka sanovat julkisesti mitä ajattelevat. Siksi Björn Wahlroos on tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Sanotaan, että vain lapsena ja eläkkeellä ihminen voi puhua mitä sylki suuhun tuo. Muulloin hän polttaa siltoja tai tekee itsestään pellen. Wahlroos näyttää olevan täysin piittaamaton tällaisesta sovinnaisuudesta ja oli sitä jo kauan ennen nousuaan Suomen talouselämän ykkösvaikuttajaksi. Yhtiön edusta piittaamaton höliseminen toki johti esimerkiksi siihen, että Wahlroos siirrettiin sivuun SYP:stä ja hänelle perustettiin oma investointipankki Mandatum. Tämänkin sattumuksen hän käytti mestarillisesti hyväkseen.

Luin toimittaja Tuomo Pietiläisen ja hänen opiskelijaryhmänsä kirjoittaman epävirallisen Wahlroos-elämäkerran. Kuten tiedetään, ei kirjan kohde osallistunut tekoprosessiin. Jälkeenpäin Wahlroos on maininnut, että kirja on “ihan OK”. Kommentti on totuudenmukainen. Kirja kärsii siitä, että se ei pääse sisälle Wahlroosin lähipiiriin. Moni avainhenkilö on kieltäytynyt haastattelusta. Kirja jää monin paikoin auttamattoman pinnalliseksi ja kolmannen käden kuulopuheiden varaan. Toisaalta teos on kymmenistä kirjoittajista huolimatta eheästi toimitettu ja sen lukee mielellään. Taustatyö on luultavasti ollut niin perusteellista kuin se on voinut vallitsevissa olosuhteissa olla. Yliopistokursseilla voitaisiin tehdä tällaisia projekteja enemmänkin.

Venäjänjuutalainen, aikuisena amerikkalaistunut filosofi ja kirjailija Ayn Rand (1905-1982) on Wahlroosin metafyysinen kiinnekohta. Euroopassa Rand on melko tuntematon, mutta Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty miljoonia. Randin objektivismin filosofiaa on käsitelty hyvin vähän akateemisen filosofian piirissä, mutta populaaria mielenkiintoa Rand on herättänyt enemmän kuin monet yliopistojen kärkifilosofit tai talousteoreetikot yhteensä. Rand on vetävä kirjoittaja, mutta hänen ideansa, etiikkansa ja argumentaationsa eivät ole kestäneet ammattifilosofien kriittistä tarkastelua. Randin vahvuus on siinä, että hän antaa tarinallisen, mielikuvitusta kutkuttavan, romanttisen, feminiinisen ja toki myös filosofisesti perustellun lähtökohdan yksilökeskeiselle oman edun tavoittelulle. Randille itsekkyys oli hyve ja altruismi ongelmallista. Randille minimivaltion puitteissa toteutettu vapaa kapitalismi oli oikeudenmukaisin sosiaalinen järjestelmä. Anarkisti hän ei siis ollut.

Olen nähnyt Wahlroosin esiintyvän kerran. Kyseessä oli Aalto ES:n järjestämä ”Suomi hyvinvoinnin jälkeen” -paneelikeskustelu Finlandia-talolla vuonna 2011. Sali oli loppuunvarattu ja paikalla oli pääosin startup-henkisiä nuoria aikuisia. Tässä kontekstissa Wahlroos oli idoli, jonka letkautukset herättivät raikuvia aplodeja. Jotain uutta oli ilmassa. Wahlroos jätti keskustelussa täysin varjoonsa esimerkiksi oudon jännittyneen ystävänsä Jorma Ollilan ja julkista sektoria puolustaneen Risto Siilasmaan. Tuomas Vimmaa mukaillen Wahlroos olisi voinut tokaista: “On vaikeaa olla nöyrä, kun on niin vitun hyvä.” On helppo uskoa tarinoita, joiden mukaan Wahlroos oli aikanaan opiskelijoiden ylivoimainen suosikkiprofessori Hankenissa.

Timo Soinia lukuun ottamatta suomalaiseen julkiseen keskusteluun ei osallistu kukaan, joka taitaisi rajun mutta täsmällisen retoriikan yhtä hyvin kuin Wahlroos. Retoristen tarkoitusperien pohdinta jää monilta puolitiehen, kun he suu vaahdossa hyökkäävät Wahlroosia vastaan. Juuri siksi hän voi hymyillä niin mairean viileästi. Kun Wahlroos sanoo, että “emme voi jatkaa rikkinäisten perheiden tukemista”, tulkitaan se köyhien ”kyykyttämiseksi”. Ajatus taustalla on kuitenkin toinen. Taloustieteilijä Wahlroos uskoo, että jos tietylle käyttäytymiselle (kuten avioerolle) on taloudellinen insentiivi (kuten yksinhuoltajan saama sosiaalituki), niin tällainen käyttäytyminen lisääntyy. Hän haluaa kovalla kielenkäytöllä kommunikoida kyseisen mekanismin olemassaolosta ja avata keskustelun. Muut voivat avata ilmiön sosiaalisia, oikeudellisia ja psykologisia ulottuvuuksia.

Wahlroos ei ole toisaalta ainoa suomalainen libertaristinen ajattelija, joka on pitänyt melua itsestään. Viime vuosina lehtien palstoilla ja seminaareissa ovat megafonejaan tuutanneet esimerkiksi EVA:n Matti Apunen ja mediapersoona Tuomas Enbuske. Heistä Apunen on arvostelun yläpuolella, koska hän on Krzysztof Kieślowskin elokuvien intohimoinen ihailija. Enbuske puolestaan kulutti ydinajatuksensa nopeasti loppuun ja pyörittää samaa levyä kolumnipalstoillaan yhä väsyneemmin, yhä lepsummin kirjoittaen. Libertaristista agendaa on edistänyt myös muun muassa sarjayrittäjä Taneli Tikka, joka sanoi Taloussanomissa elokuussa 2013: ”Paras tilanne olisi mahdollisimman luonnontilainen kysyntä ja tarjonta, jossa asiakkaan kysyntää ei häiritse mikään keinotekoinen tekijä.” Teknoutopioihin mieltyneen Tikan profiili on lähellä teknologiasijoittaja Peter Thieliä, joka rikastui Facebookilla ja PayPalilla ja on sittemmin investoinut esimerkiksi transhumanistisiin hankkeisiin. Yleisesti näyttää siltä, että poliittisesti marginaalinen libertarismi puhuttelee Suomessa pääosin nuorehkoja miehiä, jotka ovat hyvin itsevarmoja, rationaalisia, lahjakkaita ja kunnianhimoisia.

Yksityishenkilö Wahlroosista kirja piirtää perhekeskeisen kuvan. Hänen vaimoaan kuvataan maanläheiseksi, lämpimäksi ja tunteelliseksi. Monien markkinaliberaalien turvallisuushakuisuus kohdistuukin perheeseen, perinteeseen, uskontoon, kansallisuuteen tai vastaavaan konservatiivisena pidettyyn asiaan. Wahlroos on myös tunnettu reserviupseerikoulun puolestapuhuja. Tällaisessa maailmassa liikemies seikkailee, valloittaa ja ottaa osumia, mutta kotona tuoksuu aina pulla. Tilanne on käänteinen moniin vasemmistoradikaaleihin nähden. Heille markkinat ovat elämän säännelty ja hallittu elementti, kun taas vapaudenkaipuu kohdistuu esimerkiksi seksuaalisuuteen, kansainvälisiin muuttoliikkeisiin, taiteeseen ja perhepolitiikkaan. Heille perinteet ovat silkka vitsi. Molempien ihmistyyppien tapauksessa elämässä on sekä pysyviä että vaihtelevia puolia.

Suomessa on tahoja, joita voisi kutsua eräänlaisiksi kaunaventtiileiksi. Wahlroos on yksi heistä. Tahallisille väärinymmärtäjille ja lööpinkirjoittajille Wahlroosin maataloustuet, ideologiset takinkäännöt ja liukasliikkeiset yrityskaupat tarjoavat loputtomasti tykinruokaa. Merkillisin valituksen aihe on nuoruusvuosien siirtymä kommunismista markkinaliberalismiin. On kerrassaan huvittava ajatus, että ihminen ei saisi vaihtaa mielipiteitään elämänsä aikana! Ikään kuin 20-vuotiaan pitäisi jäädyttää aivonsa ja todeta, että “näillä mennään”. Kiinnostavampaa olisi sen sijaan pohtia, että onko Wahlroos valmis enää uusiin suunnanmuutoksiin. Tuskin, vaikka Chicagon koulukunnan taloustieteen tähti himmenee koko ajan. Wahlroosin vallan verkostot kannattelevat häntä vaivattomasti eikä liiketoimien menestykselle näy loppua.

Vitutus tuotannontekijänä

Vitutus tuotannontekijänä

Positiiviseksi psykologiaksi kutsuttu ajattelusuuntaus on luonut säpinää viime vuosina niin bisnesmaailmassa kuin akateemisissakin ympyröissä. Ajattelutapa on popularisoitu lukuisiin upean elämän ja työn oppaisiin. Samalla poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat sättivät suomalaisia kielteiseksi ja innostumiskyvyttömäksi kansaksi. Suomalaiset elävät heidän silmissään ikuista Aki Kaurismäen duunarielokuvaa, johon elämystalouden innovaatio- ja kilpailukykyimperatiivi ei ole vielä saapunut. Näkemys on yksisilmäinen, koska se ei havaitse positiivisuuden ja negatiivisuuden salavuoteutta.

Talouskurimuksessa positiivisuuden tulisi kohdistua etenkin työhön. Itsensä toteuttaminen työssä on ihanne, johon monet pyrkivät. Itsensä toteuttamista seuraa hypoteettisesti innostus. Nähdäkseni ei kuitenkaan ole mitään staattista minuutta, joka vain odottaa toteuttamistaan. Identiteettikokemus seuraa tekemistä eikä toisinpäin. Siksi itsensä toteuttaminen kuulostaa masturboinnilta.

On epäilemättä hyvä asia, jos ihminen on intohimoinen ja innostunut työnsä suhteen. Jotkut korostavat jopa rakkauttaan työtään kohtaan. Tällaisen puheenparren tavanomaisuus on kuitenkin saanut intohimon näyttämään velvoitteelta. Jos ei joka hetki koe ylitsevuotavaa rakkautta työtään kohtaan, täytyy työssä olla jotain vikaa. Työntekijä ei ymmärrä omaa etuaan, jos hän ei viitsi joka toinen ilta breinstormata pöytälaatikkofirmoja vastavalmistuneiden startup-jameissa.

Julkisessa työelämäkeskustelussa ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka vain haluaa tehdä päivittäisen työnsä ihan riittävän hyvin. Useimmissa työnkuvissa on ainakin jonkin verran toistoa ja yllätysten määrä vähenee ajan myötä. Työterveyslääkäri ja kirjailija Juhani Seppänen vertaa tätä ihmisten välisen rakkaussuhteen väljähtymiseen: työtäkin kohtaan koettu intohimo tuppaa laimenemaan. Ihan kiva seiskaplus -linjan työntekijällä on kuitenkin yksi etu: hän ei uuvu omaan perfektionismiinsa.

En syytä positiivisen psykologian edustajia vaaleanpunaisesta lässypositiivisuudesta, joka ei sisällä sävyeroja tai kriittisyyttä. He eivät ole niin naiiveja. Haluan kuitenkin nostaa esiin negatiivisten tunteiden luoman liikevoiman. Primitiivinen raivo jotain maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan herättää välittömästi kysymyksen: miten tämän voisi korjata ja onko minulla välineet siihen? Tunnetta tulisi seurata rationaalinen suunnitelma. Jos epäkohta herättää vain mutinaa ja nurinaa, on kyseessä haitallinen innostusvaje.

Erilaisiin turhakkeisiin tukehtuvassa maailmassa ei ole aina syytä innostua siitä, että kaupassa on jokin uusi tavara tai että verkossa on uutta sisältöä. Oli ihminen positiivisen psykologian kasvatti tai ei, voi hän pyristellä materialistista elostelua vastaan. Katseen voi esimerkiksi suunnata toimintatapainnovaatioihin, merkityksellisiin sisältöihin ja sosiaalisiin innovaatioihin. Kollegani Minna Koskelo Futures Specialists Helsinki -verkostosta on puhunut markkinatalouden uudelleenmäärittelystä: turbokapitalismista tulisi siirtyä ihmiskeskeisyyteen ja jaetun arvon malleihin.

Vitutus on taiteen polttoainetta, koska taiteilijan pyrkimys on usein kuvata vitutuksen luonne ja samalla piristää itseään edes jotenkin. Depressio, maanis-depressiivisyys, psykoottisuus, itsetuhoisuus ja muut mielen kriisit ovat traagisuuteen asti monien ihailemiemme merkkiteosten taustalla. Lyhyellä aikavälillä äärimmäinen mielen synkkyys ei välttämättä tuhoa tuotteliaisuutta, pitkällä kylläkin. Yksi viime vuosien helmistä vitutuksen ja turhautumisen saralla on Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Se koskettaa, kun taas monille iloisen luovuuden apostoleille tekisi mieli sanoa, että pää kii!

Innostus ja positiivisuus eivät ole sanoja, joilla juurikaan käsitteellistäisin omaa kokemustani. Mikä ei tarkoita, etten kokisi niitä. Se riippuu määritelmästä. Flow-kokemus on miellyttävä tila, mutta harvinainen erilaisten keskeytysten pirstomassa maailmassa. Filosofi Lauri Järvilehto kuvaa blogissaan suomalaisille tyypillistä innostusta kokemuksena siitä, että jokin toimii. Tämä voi ilmetä myös hiljaisena keskittymisenä räjähtävän haltioitumisen sijaan. Innostus ei välttämättä näy naamasta, mutta tällainenkin innostus kumpuaa merkityksellisten ongelmien ratkaisemisesta.