Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Luovuuden kuolema ja uudelleensyntymä innovaatioyhteiskunnassa

Katsoin taannoin Netflixistä dokumenttielokuvan Jimi Hendrix: Hear My Train a Comin’. Muutamia uusia arkistopätkiä lukuun ottamatta dokumentti ei tuonut juurikaan mitään uutta Hendrixin tarinaan tai artistikuvaan. Puhuvia päitä, kuuluisimmat keikat, jotain levyjen tekemisestä. Dokumentti kuitenkin muistutti minua Hendrixin erityisyydestä, joka tiivistyy kahteen asiaan. Hendrix pystyi kitarallaan viemään kuuntelijan paikkoihin, joissa hän ei ollut ennen vieraillut. Toisekseen hänen soitossaan saattoi tapahtua milloin vain mitä vain, myönteisessä mielessä.

Kyky venyttää ja uudistaa totutun ilmaisun rajoja on taito, joka on vain hyvin harvoilla ihmisillä. Sama pätee välittömän improvisoinnin kykyyn. Hendrix opiskeli perinteen, soitti peruskaavoja muiden komennossa ja lopulta uudisti kaiken, mitä sähkökitaralla voi tehdä. Hän suhtautui soittimeensa rajattomien mahdollisuuksien työkaluna, jota sovinnaisuus ei kahlitse millään tavalla. Tämä voima välittyy hänen musiikistaan edelleen. Myöhempien aikojen mestareiden osalta olen aistinut saman villin alkuvoimaisuuden ja hienostuneisuuden yhdistelmän vain Stevie Ray Vaughanin soitossa. Kapinallisia he eivät olleet, vaan kunnioitus bluesia kohtaan säilyi heidän musiikissaan aina.

Luovuus on ollut työelämän keskeisiä puheenaiheita jo vuosia, kyllästymiseen ja eräänlaiseen laskusuhdanteeseen asti. Luovuudesta on tullut jokaisen työntekijän ihannekyky ja luovuutta on koulutettu lukemattomilla kursseilla, työpajoissa ja seminaareissa. Luovuus palvelee talouselämän yleistä innovaatiorationaalisuutta, jonka myötä jokainen innovaatioita edistävä asia on suositeltava, kannatettava ja oikeastaan välttämätön.

Yksi markkinatalouden silmiinpistävistä piirteistä on se, että se kykenee luomaan jopa inhimillisesti vaikeista ja monimutkaisista asioista helposti sulavia paketteja ja iskulauseita. McLuovuus, 7,99€. Lupaus luovuudesta kutkuttaa monissa kirjoissa, luennoissa ja luovuusgurujen opeissa. Luovuus ei kuitenkaan tarjoa pikavoittoja, vaan luovuus on pikemminkin kivulias elämänmittainen projekti. Luovuutta TED-tapahtumissa ja kirjekursseilla opiskeleva haluaa luovuudesta vain kivat puolet: identiteettikokemuksen itsestään luovana ihmisenä ja pintapuolisten ideointiharjoitusten kaltaista harmitonta ajanvietettä. Luovuuskeskustelun ovat omineet ihmiset, jotka eivät ole kovin luovia. Monia niin sanotun luovan luokan muotipuheenaiheita leimaa laumasieluisuus, joka saa Lemmings-pelin hahmot näyttämään individualisteilta.

Luovuuden trivialisoituminen on karhunpalvelus luovuudelle itselleen, koska luovuus ei ole yhdentekevä asia. Kenties kyllääntymispistettä seuraavan inflaation myötä kykenemme tunnistamaan taas kirkkaasti sen, mistä luovuudessa on kyse ja mitä luovuus tarkoittaa yksilön näkökulmasta. Ehkä luovuus saa uuden elämän vain tekoina ja henkisinä välttämättömyyksinä, joiden ympäriltä luovuushöpötyksen kuona on valunut pois.

Voisimmeko kuvitella Jimi Hendrixin osallistuvan ”Voimaannu luovuudesta: idearikkaan elämän avaimet” -tyyppiselle viikonloppukurssille? Useimpia ajatus todennäköisesti huvittaa. Hendrix eli luovaa elämää koko valveillaoloaikansa, todennäköisesti siksi että hän ei voinut elää millään muulla tavalla. Hendrixin koko itseymmärrys oli musiikin ja jossain määrin naissuhteiden varassa. Hänen piinaava ujoutensa ja epävarmuutensa kieli luultavasti siitä, että hän oli hyvin kaukana omasta visiostaan ja suhtautui brutaalin kriittisesti omaan luovaan projektiinsa. Hyvin tiedetään, että hän häpesi lauluaan.

Monien luovien ihmisten elämä ei ole kovin onnellinen. Heidän on vaikea löytää paikkaansa maailmassa ja tämän kitkan tulkitsemisesta syntyy heidän taiteensa voima. Heidän kengässään on aina hiertävä kivi, jonka poistaminen on vaikeaa. Täydellinen ymmärtämättömyys luovuuden synkistä varjoista tekee hilpeän ja leikkisän luovuuden puolestapuhujista niin kiusallisen naiiveja. He kauppaavat rasvatonta hyla-maitoa täysmaitona ja jauhavat sydänlihaksesta halpamakkaraa. He eivät halua ottaa niitä mielenterveydellisiä ja sosiaalisia riskejä, joita aidosti rajoja venyttävästä luovuudesta voi seurata. Ei se ole välttämättä suositeltavaakaan.

Luovuuden arkipäiväistyminen riisuu luovuudesta myyttisyyden ja salaperäisyyden. Luovuus ei kumpua intuitiosta tai tunne-elämästä, vaan siitä tulee työkalu ja metodi, jolla ratkaistaan erilaisia haasteita. Luovuudesta on tullut järkevää, vaikka luovuus on monin tavoin irrationaalinen ja vaistonvarainen kokemus. Luova prosessi edellyttää usein sitä, että asiat ehtivät jalostua alitajunnassa. Alitajunnan järkiperäinen hallinta ei kuitenkaan ole mahdollista. En tosin epäile, etteikö joku olisi kehittänyt senkin avuksi ”työkalua” tai ”sisältötuotetta”. Luovuudesta on tullut maskuliinisen käytännöllisyyden ja feminiinisen hyväuskoisuuden irvokas liitto.

Tämän blogitekstin kuvaksi lainatusta maalauksesta (Self-Portrait, 1982) vastaava Jean-Michel Basquiat on hyvä esimerkki luovuuden vaikeatulkintaisuudesta, vaaroista ja monialaisuudesta. Osana neoekspressionismin aaltoa 1980-luvun taidemaailma hyödykkeellisti nuoren lahjakkuuden työt kalliiksi sensaatioiksi. Basquiatin nousu katutaiteilijasta New Yorkin galleriamaailman huipulle ja Andy Warholin lemmikiksi oli hämmästyttävän nopea. Afroamerikkalaisten edustus kuvataidemaailman eliitissä oli olematon, mikä myös teki Basquiatin läpimurrosta poikkeuksellisen. Kyynisiäkin tulkintoja on tehty: jotkut katsovat taidemaailman vain rahastaneen mustan katupojan eksotiikalla ja graffitikulttuurin vaarallisella auralla.

Basquiat ei pystynyt käsittelemään saamaansa huomiota. Hän maalasi Armanin puku päällä ja käytti heroiinia kiihtyvällä tahdilla, kuollen Hendrixin tavoin vain 27-vuotiaana. ”If that’s what it takes”, kerrotaan Basquiatin sanoneen luovuuden ja loppuun palamisen suhteesta. Ensisilmäyksellä Basquiatin kaoottisten kuvien tulkitseminen on vaikeaa. Ne eivät tyhjene merkityksistä yksiselitteisesti. Ehkä juuri siksi kuvien taika, energia ja mystiikka on säilynyt vuosikymmeniä. Kuraattori Marc Mayer on käyttänyt Basquiatin töistä käsitteitä ”half-knowing” ja ”mystery-within-familiarity”. Hänen maalauksensa olisivat sopineet Hendrixin levynkansiksi.

On ymmärrettävää ja arvostettavaakin, että ihmiset ovat kiinnostuneita luovuudesta. Luovuus on monitahoinen, rikas, palkitseva asia. Moni ei vain tiedä leikkivänsä tulella. Ja jos näpit eivät pala, on leikki epäonnistunut.

Kympin tytöt

Kympin tytöt

Työelämässä tapaa silloin tällöin ihmisiä, joilla on jo 25-vuotiaana täydellinen ansioluettelo. Heillä on kaksi yliopistotutkintoa, muutamia korkean profiilin työpaikkoja, kansainvälistä kokemusta vähintään harjoittelutasolla, merkittäviä järjestötehtäviä. Yleensä heidän ulkonäkönsäkin on ajan kauneusihanteiden valossa virheetön. He urheilevat määrätietoisesti.

Kutsun tällaisia ihmisiä kympin tytöiksi. He voivat olla myös miehiä, mutta ehkä hieman useammin he ovat kuitenkin naisia. He suhtautuvat työhön täydellisyyttä tavoitellen ja virheitä vältellen. He onnistuvat ja menestyvät, mutta heidän työtään leimaa usein yksi asia: siinä ei ole sielua. Sieluttomuus heijastuu kympin tytön elottomiin silmiin, joista elämänilo on karannut kuin liito-orava avohakkuulta.

Kympin tytön sieluttomuus johtuu siitä, että hän on omistanut elämänsä muiden asettamien odotusten täyttämiseen. Hänen suurin pelkonsa on se, että huolellisesti rakennettu illuusio paljastuu: hän ei olekaan täydellinen. Kympin tytöt ovat hyviä asiakkaita: heidän vaativuutensa nostaa työn usein uudelle tasolle. Lieveilmiöitä ovat merkityksettömien yksityiskohtien hinkkaus ja kyvyttömyys luottaa muihin.

Kärsinkö itse kympin tytön syndroomasta? Joskus, joiltain osin. Mutta en määritelmällisesti. Suhtaudun tarpeettoman vaativasti moniin asioihin, ennen kaikkea omiin tekemisiini. Olen kiinnostunut yksityiskohdista, täsmällisyydestä ja virheettömistä järjestelmistä. Toisaalta olen ailahtelevainen ja jätän asioita tekemättä. Unohdun haaveilemaan tai kadotan mielenkiintoni. Olen usein miellyttämishaluinen, mutta toisaalta saatan vittuilla isommille vailla itsesuojeluvaistoa. Pidän laiskottelua luovuuden edellytyksenä ja puolustan tätä tarvetta mustasukkaisesti.

Laiskottelu ei saa enää heijastua ulkomuotoon. Fitness-jupin ja maratoneja ahmivan bisnesgladiaattorin ihanne on tehnyt kympin tytöistä yhä kehollisempia ja fyysisempiä. Kiristynyt talous myös vaatii sitä. On täysin absurdi ajatus, että tämän päivän työssä voisi menestyä kuten Koneen entinen toimitusjohtaja Pekka Herlin 1970-luvulla: ketjussa tupakoiden, viimeistään puolilta päivin ryyppäämisen aloittaen.

Mikä on kympin tytön tulevaisuus? Kympin tytön syndrooma selittänee osaltaan sitä, miksi Japanilla, Kiinalla ja muilla Aasian valtioilla on vaikeuksia siirtyä luovan talouden aikakaudelle. Voimakas sosiaalinen paine ja ryhmäkuri auttavat maksimoimaan tehokkuuden. Ihmiset ovat ahkeria, mutta kyvyttömiä luomaan omaperäisiä visioita. Vaikka korealainen Samsung menestyy, on sitä vaikea pitää kovin kekseliäänä firmana. Se on pohjimmiltaan tehokkuuskone ja ideavaras.

Työn tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa mainitaan usein, että generalistit ovat korvaamassa spesialistit. Toisin sanoen monialaiset yleistietäjät ja -taitajat sivuuttavat kapea-alaiset erikoisosaajat. Ilmiössä on hyvät ja huonot puolensa. Kympin tytön, siis perfektionistisen suorittajan, näkökulmasta tilanne on vaikea. Onnistunut generalistin rooli vaatii sitä, että pystyy suhtautumaan asioihin “good enough” -asenteella. Muuten generalisti kokee epäonnistuvansa kaikessa jatkuvasti. Koska yleismies Jantusen substanssiosaaminen on monissa asioissa pintapuolista, tulee hänen kyetä näkemään yhteyksiä eri asioiden välillä. Generalistin maailma on sekava ja hänen täytyy uskaltaa toimia epätäydellisen tiedon varassa. Epävarmuuden sietäminen on vaikeaa.

Mikä moniroolisessa organisaatiossa on hyvää? Ihmiset ymmärtävät toistensa tekemisiä. Asiat tapahtuvat nopeammin kuin eriytyneiden tehtävänkuvien organisaatiossa. Kun asiakas tapaa myyjän, tapaa hän samalla työn toteuttajan: he ovat sama henkilö. Organisaation riippuvaisuus yksittäisistä tähtiyksilöistä vähenee. Tällaisia organisaatioita leimaa ajoittainen tehottomuus, mikä johtuu jatkuvasti uudelleen muotoutuvasta tilanteesta. Strategiat ja budjetit eivät ohjaa tällaisen organisaation toimintaa, vaan yhteisö kehittyy välittömässä ja orgaanisessa suhteessa ulkomaailmaan. Organisaatio toimii matalahierarkisen sissiarmeijan logiikalla. Generalistin täytyy olla avoin oppimaan.

Tehokkuus on liiketoiminnan arvo par excellence ja tehokkuutta täytyy olla. Kympin tytön selviämisennusteen kannalta olennaista on kuitenkin se, miten hän oppii sietämään tehottomuutta.

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Työnhakijat eivät juuri mainosta musiikkiharrastuksiaan. Järjestötoiminnan, partion ja urheilun kaltaisista touhuista kerrotaan paljon monisanaisemmin. Etenkin underground-bändien pelätään kenties herättävän mielikuvia suttuisista treenikämpistä, joiden nurkkia somistavat korttitalon lailla horjuvat pitsalaatikko- ja six pack -käärepaperivuoret. Bändit luuhaavat paikoissa, joissa ryypätään ja rämpytetään. Työelämä puolestaan edellyttää korrektiutta ja pidättyväisyyttä (vaikka se ikävystyttää kaikkia!). Olen itse ollut mukana erilaisissa musiikkiprojekteissa suunnilleen 15 vuoden ajan ja pienessä noin viiden hengen yrityksessä puolestaan kolmisen vuotta. Ei ole sattumaa, että kotiuduin ensin mainituista jälkimmäiseen niin luontevasti.

Bändi sisältää kaikki tavanomaisen firman funktiot: markkinoinnin, tuotekehityksen, brändinhallinnan, eriytyneen työnjaon, rekrytoinnin, logistiikan, jakelun ja niin edelleen. Bändissä vallitsee oletus, että jokainen hallitsee instrumenttinsa. On myös multi-instrumentalisteja, mikä on yleensä rikkaus bändin kannalta. Muiden soittimien tuntemus mahdollistaa sen, että kollegoiden tuotoksia voi kommentoida monipuolisemmin. Omiin sävellyksiinsä keskittyvissä bändeissä muusikot harvoin sanovat olevansa “ammattilaisia”, vaikka The Rasmuksen kerrotaankin pitäneen arviointipalavereja jokaisen keikan jälkeen alkoholittomalla kiertueellaan. He vain tekevät mitä tekevät ja raha on tekojen seuraus jos on. Ammattimuusikoksi itsensä kokeva henkilö on puolestaan yleensä freelance-palkkasoturi, joka kiertää esimerkiksi iskelmätähden mukana.

Bändeissä eletään pakkoluovuuden oloissa. Tämä tekee bändin innovaatiotoiminnasta kulttuurista ja intuitiivista. Tilanne poikkeaa suuryrityksistä, joille innovaatio on prosessi. Prosesseja masinoidaan usein ad hoc -pohjalta. Tästä seuraa se, että innovointia ja ideointia ei harjoitella riittävästi. Muusikon luovuutta leimaavat toisto, etsintä, kuivien ja hedelmällisten kausien vaihtelu, turhautuminen, inspiraation metsästys ja toki myös oivaltaminen. Bändin olemassaololle musiikillisen tarjoaman uudistuminen on elinehto. Muuten pumppu kulahtaa nopeasti. Oikealla hetkellä lopettaminen on vaikeaa.

Bändien kohtaamat palautemekanismit ovat armottomia. Niin ovat yritystenkin. Usein kuulee sanottavan, että kritiikkiin pitäisi reagoida vastaanottavaisesti, rakentavasti ja korrektisti. Jopa positiivisesti. Ihanne on kannatettava, mutta usein todellisuudelle vieras. Negatiivinen palaute nimittäin sattuu aivan helvetisti, jos se kohdistuu johonkin sellaiseen, mihin on sielunsa investoinut. Tiedän ihmisiä, jotka nielevät saamansa kritiikin kirkasotsaisina ja järkkymättä. Heidän käyttäytymisensä ei yleensä muutu lainkaan palautteen jälkeen. Monien tuotekehittäjien ongelma onkin se, että he eivät aidosti välitä kehittämistään asioista. Luova ja herkkä ihminen voi olla palautteen vuoksi kanveesissa vuodenkin, mutta hän todellakin miettii asiaa.

Bändit kokevat muodonmuutoksia. Bändin perustan ei tarvitse koostua laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Yhä enemmän puhutaankin “projekteista”. Kitaramusiikki on ylipäänsä ollut pitkään erilaisten retroaaltojen dominoimaa, ja musiikillinen innovaatio kuusikielisellä näyttää yhä vaikeammalta. Ei rock silti kuole, se on vain ikuisen paluun tilassa! Jännittävimmät uuden ajan artistit pystyvät liikkumaan esimerkiksi performanssi- ja videotaiteen kentillä. Heille post-internet-estetiikka ja uusimmat ajatteluvirtaukset ovat tuttuja. He pystyvät leikittelemään identiteetillään, kuten David Bowie menneisyydessä tai The Knife nyt. Yritysidentiteetit ovat puolestaan yleensä staattisia, puunattuja ja ennalta-arvattavia. Niissä maistuu hien sijaan desinfiointiaine.

Sosiaalinen media on muuttanut bändien markkinoinnin täysin. Tiedon levittämisen kustannukset ovat romahtaneet, minkä myötä ihmisten huomion arvo on räjähtänyt. Netti hukkuu SoundCloud-demoihin ja startupien nikkaroimiin sovelluksiin. Kuka tahansa voi teoriassa esitellä hengentuotteensa koko maailmalle yhdessä yössä. Käytännössä suosio vaatii kuitenkin erilaisten auktoriteettien tarjoamaa apua, oli kyseessä sitten blogit, media tai keikkabuukkaajat. Varsinaisista portinvartijoista ei kuitenkaan ole syytä enää puhua. Niin firmoille kuin bändeille markkinointi netissä on yrittämistä, erehtymistä ja kokeiluja. Ja myös rutiininomaista luukutusta.

Niin aloittelevat bändit kuin yrityksetkin ovat altavastaajia ja markkinahäirikköjä. Yritykset voivat oppia bändeiltä, mutta myös bändit yrityksiltä. Yritysten etu on etenkin raaka liiketoimintaosaaminen ja systemaattisuus. Bändien puolestaan spontaanius, yllättävyys ja seikkailullisuus. Näitä molempia edustaa esimerkiksi Nick Cave: hän on työhuoneellaan joka päivä yhdeksästä viiteen, mutta uhkuu vaaraa ja seksiä lavalla. Myös Ville Valon bisnesälyä on kehuttu. Bruce Dickinson puolestaan heittää puhujakeikkaa liike-elämän seminaareissa. Jokin opiskelija-startup voi sen sijaan olla nuudelikuureineen ja miljoonaunelmineen henkisesti enemmän bändi kuin yritys, ja jokin korporaatio voi puolestaan olla henkevämpi kuin vuosikymmeniä kiertänyt hard rock -reliikki. Onkin nähtävissä, että erot hämärtyvät yhä enemmän. Teini-ikäisten demobändi voi olla hiottu muodollisesti täydelliseksi, kun taas yrityksiltä voi odottaa inhimillistä sekoilua ja luopumista virheettömyyden illuusiosta.

Kokeilukulttuuri ja iso rysäys

Pidän kokeiluista, koska kokeilu onnistuu aina. Se kertoo mikä toimii tai sitten sen, mikä ei ainakaan toimi. Kokeilu on vaivaton ja nopea tapa toimia, ja myös oppia. Kokeilu on riski, mutta niin on kokeilemattomuuskin.

Kokeilu-sanassa on amatöörimäisyyden kaiku, aivan suotta. Havahduin kokeilu-käsitteen monipuolisuuteen, kun kuulin Aalto-yliopiston MIND-yksikön ”yli-innovaatioaktivisti” Anssi Tuulenmäen luennon viime syksyllä Kööpenhaminassa. Tuulenmäki kutsuu Suomea suunnittelun suurvallaksi, mikä johtuu historiallisesti etenkin siitä, että karuissa oloissa asioihin on pitänyt varautua ennalta: ”Kreikassa voi istua puun alla ja sato kypsyy silti.”

Kokeilun suora vastakohta on kokeilemattomuus, mutta havainnollisempana vastakohtana voi pitää suunnittelua. Suunnittelu tarkoittaa valmisteluprosesseja, komiteoita, tuotetestausta, tutkimusta, strategian viilausta ja niin edelleen. Kun suunnittelu valmistuu, on momentum usein menetetty. Suunnittelun lopputulos on iso rysäys, josta saattaa seurata jotain tai sitten ei.

Kokeilun estää usein virheen pelko. Esimerkiksi surullisenkuuluisissa julkisen sektorin IT-järjestelmähankkeissa virkavirheiden välttely ajaa valitsemaan tuttuja toimittajia, joiden kanssa sopimuspapereita hiotaan kaksi vuotta. Tässä vaiheessa transaktiokustannukset ovat jo räjähtäneet, mutta itse järjestelmä on vielä toimittamatta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta ainakaan kukaan ei ole tehnyt virhettä!

Kokeilu ei sovi kaikkeen. On ilmiselvää, että esimerkiksi risteilyalusta tai pilvenpiirtäjää ei voi rakentaa kokeilemalla. Kokeilu puolestaan sopii erinomaisesti esimerkiksi palveluihin. Anssi Tuulenmäki kertoi suuresta suomalaisesta vähittäiskauppaketjusta, jonka tavarataloon oli tarkoitus kokeilla leposohvia ikäihmisiä varten. Sohvia ei kuitenkaan saatu tavarataloon, koska kyseisestä konsernista ei löytynyt ainuttakaan henkilöä, jonka toimenkuvaan tällainen työsuorite olisi kuulunut. Tuulenmäki kollegoineen kantoi sohvan itse paikalle.

Kokeilukulttuuri kukoistaa usein pienissä matalan hierarkian yhteisöissä. Tiukkojen roolitusten ja komentoketjujen yhteisöissä kokeilut puolestaan vähenevät, koska ihmiset eivät koe itsellään olevan liikkumavaraa. Heistä tulee rooliensa vankeja. Korporaatioihmisen tai pikkuvirkamiehen maailmankatsomus jumiutuu työpisteen, vesiautomaatin ja lounasruokalan muodostamaan Bermudan kolmioon. Korporaatioihminen lukitsee itsensä prosesseihin, jotka eivät sisällä sivupolkuja tai epävarmuutta. Hän ei kykene toimimaan ilman ohjeita.

Hyviä esimerkkejä kokeilullisista ympäristöistä ovat Lockheed Martinin Skunk Works -yksikkö ja Andy Warholin Factory. Warholin kolmessa eri osoitteessa vuosina 1962-1984 toiminut studio oli erilaisten friikkien kokoontumispaikka, mutta se pyrki myös nimensä mukaisesti taiteen massatuotantoon. ”Taidetyöläisiä” tehtaassa olivat Warholin suosimat muut taiteilijat, narkomaanit, queer-ihmiset, omalaatuiset ajattelijat, pornonäyttelijät, ylipäänsä sellaiset ihmiset joita boheemiympyröissä yleensä on. Tehtaassa syntyi Warholin silkkipainettujen töiden lisäksi esimerkiksi kenkiä, elokuvia, veistoksia ja musiikkia. Vaikka Factory oli monien aikansa nerokkaimpien taiteilijoiden kohtauspaikka, oli sen toiminta kuitenkin täysin riippuvaista Warholin nimellä ja näkemyksellä luoduista tulovirroista.

1940-luvulta alkaen toiminut Lockheed Martinin ”näätäyksikkö” on siitä erikoinen suuryrityksen tuotekehitysyksikkö, että sillä on faneja. Yksikön pääosin ilmailuun ja muuhun sotateknologiaan keskittyvä toiminta on salaista, ja yksikkö toimii hyvin vapaasti ja itsenäisesti suhteessa muihin Lockheed Martinin osastoihin. Yksikön toimintaperiaatteisiin kuuluu esimerkiksi raportoinnin minimoiminen. Salaisen luonteensa vuoksi Skunk Works on kohdannut spekulaatioita, että sillä olisi hallussaan ufoteknologiaa ja muita mitä mielikuvituksellisempia virityksiä.

Warholin rakentama luovuuskeskittymä perustui pohjimmiltaan näkemykselliseen diktatuuriin, riittävän lahjakkaisiin siipeilijöihin, maineeseen ja dekadenssiin. Skunk Works on puolestaan sotilaallisella täsmällisyydellä rakennettu kokeellisen toiminnan yksikkö. Suurten organisaatioiden tapauksessa kokeilukulttuurin ei välttämättä tulekaan leimata koko yhteisöä, vaan se kannattaa toteuttaa muusta toiminnasta eriytetyn laboratorion muodossa. Keksijöiden, luovien ajattelijoiden ja omaperäisten kokeilijoiden paras turva onkin usein vakaiden ja rationaalisten ihmisten rakentama toimintaympäristö: Warholinkaan bileet eivät jatkuneet ikuisesti.

Miksi kirjoitan

Kirjoittaminen on menneiden, nykyisten ja vasta muodostumaisillaan olevien ajatusten jäsentelyä. Jäsennyksen myötä syntyy uusia ajatuksia. Yllättävien mielleyhtymien muodostuminen on yksi kirjoittamisen palkitsevimmista piirteistä. Kirjoittaminen on tapa siivota, kiillottaa ja laajentaa omaa ajattelua.

Kirjoittaminen on epäilemättä itseilmaisua. Kiinnostava teksti tuokin esiin kirjoittajasta jotain yksityistä. Juuri tämä on kirjoittajan näkökulmasta piinaavaa. Yksityinen on kuitenkin usein kaikkein yleisintä. Jotain, mihin ihmiset pystyvät samaistumaan. Yksityinen tarkoittaa yleensä oman vajavaisuuden tunnustamista, sielullisten vammojen esiintuontia. Tällainen kitka luo tekstin voiman, mutta tekee myös kirjoittamisesta kehtaamiskysymyksen. Kyseessä ei ole romanttinen kärsimys vaan pikemminkin sanomisen pakko.

Itsensä likoon laittamista seuraava kiusaantuneisuus johtaa usein siihen, että lukijaa on mukava tökkiä kauemmaksi ironialla tai abstrakteilla käsitteillä. Tällainen vääntelehtiminen on huomattavasti helpompaa kuin kirjoittaa rehellisesti ja yksinkertaisesti tavallisista asioista (hyvin!).

Ammatillisessa, etenkin tieteellisessä, yhteydessä kirjoitettu teksti on usein kitkatonta. Se ei ole kovin rohkeaa tai ota kantaa mihinkään. Kyse on paitsi neutraalin objektiivisuuden ihanteesta, mutta myös tarpeesta olla pahoittamatta kenenkään mieltä. Hygieeninen asiateksti voi kuvata kohteensa hyvin ja täyttää lajityyppinsä vaatimukset, mutta se harvoin saa säpinää aikaan.

Kiinnostavaa onkin etsiä sellaisia rajankäyntejä, joissa yksittäinen essee voi hyödyntää esimerkiksi kolumnin poleemisuutta, antropologista läsnäoloa ja tutkimuksellisen tekstin analyyttisyyttä, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa David Foster Wallacen ”Consider the Lobster”. Olen kirjoittanut juttuja erilaisiin lehtiin, verkkomedioihin, kaupallisiin tutkimusraportteihin, akateemisiin julkaisuihin, sosiaaliseen mediaan, muistaakseni vessankin seinään. Olen myös tehnyt sanoituksia muutamiin biiseihin. Näissä kaikissa on omat rajoitteensa, joiden vuoksi haluan nyt kokeilla blogin kirjoittamista.

Inspiraatio on amatööreille, mutta inspiraatiota tarvitaan. Väite pohjautuu siihen, että vakavasti otettava luova toiminta ei voi odottaa pyhää salamaniskua taivaalta, vaan homma täytyy vain hoitaa. Kurinalaisinkaan tekijä ei voi kuitenkaan toimia ajatuksellisessa tai esteettisessä tyhjiössä, vaan sytykkeitä on syytä haravoida tiheällä kammalla. Luova työ on jumissa silloin, kun huomio kiinnittyy liiaksi inspiraatioon, välineisiin tai ympäristöön. Pjotr Tšaikovski muotoili aikanaan asian osuvasti: ”A self-respecting artist must not fold his hands on the pretext that he is not in the mood.”

Blogin kirjoittaminen on kestävyyslaji. Blogin identiteetin ja varsinaisen aihepiirin muodostumisessa voi kestää vuosiakin. Siksi olen luetellut sivuston kuvaukseen muutamia aihepiirejä varsin väljästi. Aiheet kumpuavat työstäni, koska se on sekä määrällisesti että laadullisesti merkittävin näkökulmani maailmaan. Työn parissa pohtimistani aiheista minulla on myös aidosti jotain sanottavaa.

Kirjoitan pääosin suomeksi, koska en usko tavoittani englannilla niitä merkitysten nyansseja, joita hyvä teksti vaatii. On kuitenkin asioita ja keskusteluja, joita haluan kommentoida englanniksi, ja sen vuoksi blogin kieli ei rajaudu suomeen.

George Orwell kirjoitti ”Why I Write” -esseessään, että yksi kirjoittamisen motiiveista on myös silkka päteminen. Halu vaikuttaa fiksulta ulkopuolisten silmissä, tulla muistetuksi, olla näkyvillä. Kuten Orwell mainitsi, jakavat kirjoittajat tämän taipumuksen esimerkiksi esiintyvien taiteilijoiden, menestyvien liikemiesten ja poliitikkojen kanssa. Tällaisen narsismin tunnistaa itsessään sitä helpommin, mitä suurempi yleisö omalla tekstillä, puheella tai jollain muulla esiteltävällä asialla on.