Huomionkipeät vanhemmat pilaavat lastensa digitaalisen jalanjäljen

Huomionkipeät vanhemmat pilaavat lastensa digitaalisen jalanjäljen

Näen päivittäin Facebookissa ja Instagramissa kuvia lapsista erilaisissa tilanteissa. Yleensä harmittomissa, mutta usein myös lapsen näkökulmasta kiusallisissa ja alentavissa. Lapsi itkemässä, lapsi likaisena, lapsi lähes alastomana, lapsi tiedottomana synnytyssalissa. Lapsi tekemässä jotain ihan-vitun-hassunhauskaa. Kuvien virta on katkeamaton.

Miksi näin on? Lapset ovat some-kulttuurin tykkäysautomaatti, jolle pärjäävät vain eläimet ja merkittävät elämäntapahtumat. Mikä tahansa lapsikuva saa helposti kymmeniä peukutuksia. Kun kuvassa tapahtuu jotain erikoista, puhutaan sadoista tykkäyksistä. Moni aloittaa revittelyn jo ensimmäisillä ultraäänikuvilla. Eikö ihminen saisi olla rauhassa edes kohdussa?

Monella on vilpitön halu kertoa lapsistaan ja heidän tekemisistään. Joillekin sosiaalinen media on helpoin tapa pitää yhteyttä esimerkiksi kaukana oleviin sukulaisiin. Samalla lasten vetäminen tapetille palvelee vanhempien huomionkipeyttä ja narsistista esilläolon tarvetta. Monessa perhekuvassa pääosassa on aikuinen: hyvänä kasvattajana, tekemässä asioita oikein, laittamassa eväslaukkuun riittävästi luomua. Jokainen tietää sen huumaavan tunteen, kun Facebookin tai jonkin muun some-palvelun punainen notifikaatio-täppä alkaa vilkkua, ja syntyy tunne siitä, että maailma on jälleen tunnistanut olemassaoloni. Lapselle some-näkyvyydestä ei ole kuitenkaan mitään iloa tai hyötyä. Ei mitään. Lapsi ei itse välttämättä tiedä lainkaan, että hän on osallisena netin selkääntaputteluringeissä ja lifestyle-erottautumiskamppailuissa.

Mielestäni lapsella on oikeus omaan digitaaliseen identiteettiinsä ja nettijalanjälkeensä, eikä tämä oikeus ole lainassa vanhemmilla. Olen itse ylittänyt tämän rajan, mikä on väärin. Noin kerran vuodessa olen jakanut puolijulkisissa kanavissa yksittäisen onnistuneen kuvan, jossa lapsen kasvot eivät kuitenkaan näy. Yksityisissä kanavissa materiaalia on tietysti enemmän.

Tämä on ehkä liioiteltua varovaisuutta, mutta ainakin vältän ylijakamisen riskit, enkä joudu selittelemään myöhemmin lapselle itselleen, että miksi puoli kaupunkia sai nauraa hänen pottakuvalleen, ja miksi amerikkalaisilla servereillä on hänestä gigatavujen verran materiaalia, jota hän ei pysty itse hallitsemaan, ja joka on ikuisesti hänen ulottumattomissaan. Ei riitä, että lapselta kysyy luvan kuvan, videon tai muun häntä koskevan sisällön julkaisemiseen. Ei heillä ole sellaista arvostelukykyä, joka huomioisi asian kaikki ulottuvuudet.

On täysin mahdollista, että tämän hetken lasten ja nuorten käsitys yksityisyydestä on ja tulee olemaan jotain aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet. Ehkä, jopa todennäköisesti minkäänlaista vahinkoa ei ole tapahtunut. Sen varaan ei voi kuitenkaan laskea mitään. Tällä hetkellä nuorten some-käyttäytymisessä on viitteitä siitä, että viestintä on kehittymässä nykyistä yksityisempään suuntaan, selfie-kulttuurista huolimatta.

Maailman parhaat käyttöliittymäsuunnittelijat ja koodarit kehittävät meille palveluita, jotka monien hyvien ja jopa vallankumouksellisten ominaisuuksien lisäksi ruokkivat huomiohakuisuutta ja pakonomaista, addiktiivista käyttäytymistä. Verkon hakutoiminnot ja esimerkiksi kasvojen tunnistukseen liittyvä automatiikka kehittyvät koko ajan. Ei ole yhdentekevää, millainen jälki ihmisestä netissä on. On vanhemmuuden kannalta kriittistä, että lapsia ei käytetä pelinappuloina verkon identiteettimarkkinoilla.