Strategia kuuluu vesiautomaatille

Strategia kuuluu vesiautomaatille

Kun työpaikalla joku mainitsee strategia-sanan, niin suoristamme selän ja muutumme kivikasvoiksi. Nyt on tosi kyseessä. Varaamme kartanon tai kelohonkahuvilan. Kaivamme esiin McKinsey-nelikentät ja viimeisimmän bestseller-bisnespokkarin. Strategia edellyttää vieraantumista todellisuudesta

Strategia on kuin hyvinvointi tai yhteishenki, joita edistetään irrallaan työn arjesta. Vaikka hyvinvointi, yhteishenki ja strategia elävät kaikissa teoissa ja kohtaamisissa. Siksi strategiasta pitää puhua vesiautomaatilla.

Strategia-sana kuulostaa upseerien kielenkäytöltä. Se herättää muistoja RUK:n leirinuotiolta. Kenties siksi strategiat ovat usein miehisiä fantasioita kansainvälisen kilpailun dominoinnista, sillanpääasemien rakentamisesta ja neitseellisten markkinoiden penetroinnista. Disruptio-sanan käyttö on tästä muodikas sivujuonne. Rynnäkön tavoite on vanhojen liiketoimintamallien tuho.

Vaihtoehtoisesti strateginen puhe on löperöä epäkieltä. Strategia voi pyrkiä esimerkiksi ”kannattavaan kasvuun” tai ”asiakastyytyväisyyden parantamiseen”. Nämä ovat liiketoiminnan perustavoitteita, mutta ovatko ne asioita, joista kukaan oikeasti innostuu? Strategioista puuttuu ilo. Ja ihmiset.

Strategia ei saa kuitenkaan tuntua liian mukavalta. Strategian johtaminen ja jalkauttaminen voi olla pintapuolisesti itsevarmaa, mutta pinnan alla täytyy kyteä jatkuva epäily. Pelko ja epämukavuus ovat tärkeä osa strategian tekemistä, kuten professori Roger L. Martin kirjoittaa artikkelissaan ”The Big Lie of Strategic Planning”. Todellinen strategia ei poista riskiä, vaan lisää onnistumisen mahdollisuuksia.

Suuryritysten elinkaari on lyhentynyt. Kun vuonna 1958 Yhdysvaltain osakemarkkinoita kuvaavan S&P 500 -indeksin yrityksen keskimääräinen elinkaari oli 61 vuotta, on se tänä päivänä enää 18 vuotta. Onko johtajien strateginen ymmärrys heikentynyt tai onko toimintaympäristöä koskevaa strategista tietoa aiempaa vähemmän? Tuskin. Luova tuho markkinoilla on vain yhä nopeampaa. Yritykset ovat kuin feenikslintuja: aikansa tullessa täyteen feeniks palaa roihuten ja tuhkista nousee jotain uutta. Jälleensyntymä ei kuitenkaan tapahdu samaan ruumiiseen.

Vaikeasti ennakoitavassa, kompleksisessa maailmassa strategisen suunnittelun merkitys vähentyy. Strategioiden aikajänne on lyhyempi. Yritykset kohtaavat yhä enemmän erilaisia shokkeja, ärsykkeitä ja yllätyksiä. Kasvaako vai kutistuuko yritys shokkien seurauksena? Viime vuosina keskusteluun noussut resilienssi-sana kuvaa organisaation kykyä oppia ennakoimattomista muutoksista.

Resilientti organisaatio on eheytyvä ja kimmoisa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi joustavasti määriteltyjä rooleja, yrittäjämäistä työotetta, kulttuurin korostamista strategian sijaan sekä pyrkimystä kehittämiseen nopeilla kokeiluilla. Resilienssin näkökulmasta organisaatio on pikemminkin organismi.

Miten strategiasta tulee osa yrityksen kulttuuria? Strategiasta täytyy tehdä maailman tavallisin asia, koska jokainen tietoinen teko on strateginen valinta. Strategian pitää olla asia, josta kuka tahansa yrityksessä voi puhua. Jos kaikki saavat osallistua strategian tekemiseen, niin yhä useampi haluaa myös sitoutua toiminnan tavoitteisiin. Tämä ei tarkoita, että kaikkien pitäisi osallistua. Tai että kaiken strategisen tiedon tulisi olla avointa – ei missään tapauksessa. Olennaista on mahdollisuus vaikuttaa jotenkin.

Millainen on osallistavan strategiatyön nakit ja muusi -annos? Lounastauolla jokainen yrityksen työntekijä kirjoittaa ruokalassa servettiin, mitä yrityksen pitäisi tehdä enemmän ja mitä vähemmän. Servetti on hyvä media, koska siihen ei jouda lätisemään. Serveteistä tehdään yhden liuskan yhteenveto, jonka jakelu suoritetaan yrityksen autohallissa.

Johto käsittelee servettejä avoimessa kokouksessa lähimmän ABC-huoltoaseman ravintolassa. Arkinen tilanne demystifioi strategian ja tekee tiedosta läsnä olevaa. Huoltoaseman kahvila ei kannusta tärkeilevään kielenkäyttöön tai yläpilvessä liihotteluun. Strategian lopputuloksena keisarilla on yhä vaatteet päällä.

2010-luvun nousukkaat muodostavat uuden kulttuuriporvariston

2010-luvun nousukkaat muodostavat uuden kulttuuriporvariston

Jupit ovat taas täällä, mutta jupin hahmo on muuttunut. Kun 1980-luvun juppia liikutti taloudellinen menestys, satsaa nykyjuppi kulttuuriseen pääomaan. On puhuttu lifestyleporvareista, jotka poikkeavat aiemmasta sivistysporvaristosta. Alexander Stubbia on kutsuttu elämäntyyliporvarien tsemppaajaksi ja esikuvaksi. Populaarisosiologisen näkemyksen ”boheemien porvarien” muodostamasta uudesta yläluokasta on esittänyt amerikkalainen David Brooks kirjassaan Bobos in Paradise: The New Upper Class and How They Got There (2000). Suomessa vuosituhannen alun juppikulttuuri on saanut rempseän kuvauksen esimerkiksi Tuomas Vimman kolmessa ensimmäisessä romaanissa, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen? Tässä artikkelissa sekoittelen käsitteitä tietoisesti: vivahde-eroista huolimatta niin juppiudessa kuin elämäntyyliporvariudessa on kyseessä makutottumuksiltaan kehittynyt ylempi keskiluokka, joka pyrkii erottautumaan tavallisesta keskiluokasta. Millaisia piirteitä tässä sosiaalisessa kerrostumassa on?

Juppikulttuuri on kaupunkien kulttuuria: juppi-sana (yuppie) on tiivistys käsitteistä young urban professional ja young upwardly-mobile professional. Kaupunki tarjoaa olosuhteet, joissa hyvän maun osoittaminen ja kehittäminen on mahdollista. Kaupunki tarjoaa symboliset resurssit, joista maun ja sen representaation voi rakentaa. Nykyjuppi on hylännyt porsastelevan muskelivenematerialismin ja keskittyy aineellisesti hillitympiin asioihin: ruokaan, matkoihin, taiteisiin, omaan kehoonsa. Tärkeää on kokemuksellisuus, elämyksellisyys ja autenttisuus. Nykyjupille olennaista on asioiden kulttuurinen kokonaisvaltaisuus: ruokakulttuuri, ruumiinkulttuuri, populaarikulttuuri, vieraat kulttuurit, muotoilu kulttuurina. Siksi puhe kulttuuriporvaristosta on perusteltua.

Menneen ajan sivistysporvaristoon (Bildungsbürgertum) verrattuna elämäntyyliporvarin sivistyneisyys liikkuu laajemmin korkea-, populaari- ja matalakulttuurin välillä, mutta samalla sivistys on sirpaleista ja pintapuolista. Esimerkiksi klassinen musiikki ja kuvataide voivat olla vain yksi sivuhaara kokonaispaletissa eikä mikään yksittäinen osa-alue hallitse elämäntyyliporvarin makutottumuksia. Nykysivistys on nähty myös pelinä, nimien pudotteluna, esittämisenä, oikopolkuna: tiiliskiviromaaniin paneutuminen ei ole enää riittävän kustannustehokasta. Vuonna 1984 julkaistu The Yuppie Handbook on relevantti 30 vuotta myöhemminkin: “A yuppie most nearly approaches sainthood when he or she is able to accomplish more things in a single day than is humanly possible.”

Nykyjuppi on keskimääräistä lahjakkaampi, minkä vuoksi hän haluaa kuulua yhteiskunnan eliittiin. Taantumataloudessa vaurastuminen on kuitenkin vaikeaa ja vanhan rahan piireihin pääseminen on lähes mahdotonta. Palkan sijaan työssä korostuvat vapaus, mahdollisuus johtaa itseään ja työn luovat piirteet. Ammatillinen identiteetti on nykyjupille tärkeä ja työttömyys pahinta mitä hän voi kuvitella. Siksi nykyjuppi ei ole koskaan työtön, vaan heikoimmillaankin freelancer, ”between jobs”, pöytälaatikkoyrittäjä, some-hahmo tai viskibloggaaja. Kuten jokainen ihminen, pelkää hän putoamista alempaan sosiaaliluokkaan: lähiön Prisma-kävijäksi, jolle muutokset Rosson ruokalistassa ovat kouriintuntuva trendi ravintolakulttuurissa.

Moni perinteinen työläisammatti tarjoaa vakaamman ja rahakkaamman elannon kuin nykyjupin startup-yritys, joka tekee pelillistettyä sisältömuotoilua. Kun korkeakoulutettu nousukas pääsee seitsemännen harjoittelu- ja projektityönsä jälkeen säännöllisten tulojen makuun 33-vuotiaana, on moni samanikäinen ammattikoulutettu tienannut täyttä palkkaa jo vuosikymmenen. Putkimiehellä ja lähihoitajalla on tässä vaiheessa lapset, omakotitalo ja auto hankittuna. Heillä on jo nuorena elämänkokemus, jota kaupunkikeskustan nousukas pitää täysin banaalina – kunnes saa omia lapsia. Urbaani elämäntyyliporvari vaikenee visusti siitä, että on itse kotoisin Mäntsälästä.

Nykyjuppi äänestää vaaleissa, mutta välttelee vahvaa poliittista sitoutumista. Identiteettipolitiikka, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet, on hänelle tärkeä asia. Facebook-profiilikuva sateenkaariväreissä on hänelle tapa mobilisoitua poliittisesti ja ilmaista edistyksellisiä arvoja sekä sympatiaa sorrettuja kohtaan. Syntyy poliittista poseeraamista. Koska juppi on hyväosainen, välttelee hän ikäviä kysymyksiä tuloeroista, luokista ja vallasta. Hän on jo turvannut oman selustansa. Myllypurolaisen kolmannen polven työttömän elämismaailma on nykyjupille täysin vieras eivätkä vähäosaisia puolustavat poliittiset liikehdinnät tarjoa riehakasta karnevalismia Pride-kulkueiden tapaan. Elämäntyyliporvarin solidaarisuus on valikoitua. Vaaleista toiseen juppi yllättyy siitä, että perussuomalaisia äänestäviä ihmisiä on olemassa. Hän kokee Suomen yhteiskunnallisen ilmapiirin takapajuiseksi, vaikka uusnationalismi on yleiseurooppalainen ilmiö.

Verkossa nykyjuppi jakaa mielellään Helsingin Sanomien ja muiden medioiden juuri häntä varten julkaisemia identiteettikolumneja, joissa loukkaannutaan erilaisista nykyjupin elämäntapaa uhkaavista asioista, kuten katukulttuurin puutteesta Töölössä. Juppi keskustelee sujuvasti kaupunkibulevardeista, asuinalueiden gentrifikaatiosta ja kaavoituksesta. Juppi on paatunut umpikortteliromantikko, vaikka urbaani kulttuuri tuli hänelle kirjaimellisesti puun takaa. Jos juppi päätyy asumaan lähiöön tai kehyskuntaan, hän joko linnoittautuu ultramodernistiseen omakotitaloonsa tai korostaa lähiön työväenluokkaista ja monikulttuurista tunnelmaa, koska ”se on jotenki sillai aidompaa”.

Nykyjuppi on ympäristöongelmien suhteen tiedostava, mutta se ei juuri heijastu hänen käyttäytymiseensä. Jupille on tärkeää pystyä lentämään ympäri maailmaa monta kertaa vuodessa ja hän kokee sen jopa eräänlaisena perusoikeutena. Lentomatkailun saastuttavuus on hänelle tabu, joka aiheuttaa kognitiivista dissonanssia. Siksi hän lakaisee sen maton alle. Kuten useimmille vauraille ihmisille, on maailma jupille pohjimmiltaan ehtymättömien elämysten huvipuisto, jossa hän saa käyttäytyä haluamallaan tavalla. Jupilla on oikeus nautintoon ja nautinnon kieltäminen merkitsisi perustavanlaatuista romahdusta hänen maailmankuvassaan.

Ympäristötietoiselle jupille luontokokemus tarkoittaa sitä, että hän ottaa Uber-taksin Nuuksioon ja kävelee kaksi tuntia merkityllä reitillä kolmen tuhannen euron outdoor-vaatetuksessa. Atleettisuus on joka tapauksessa elämäntyyliporvarille tärkeää. Vatsakumpu ja tukkireidet merkitsevät välitöntä statuksen laskua: alkaa kuiskuttelu, että eikö hän osaa pitää huolta itsestään, onko hän menettänyt elämänhallintansa.

Ainoa pyhyyden ilmentymä nykyjupin maailmassa on asiakas. Kun juppi puhuu asiakkaasta, hänen ryhti kohenee aina hieman. Asiakkaan olemassaolo tarkoittaa, että juppi tekee jotain merkittävää. Ilman asiakasta juppi ei voi rahoittaa elämäntyyliään. Hän on valmis tekemään mitä tahansa asiakkaan eteen. Kun elämäntyyliporvari on itse asiakkaana, hän hyväksyy vain äärimäisen kehittyneet asiakaskokemukset ja huomauttaa kärkkäästi, jos palvelu ei ole kunnossa. Asiakkaana ollessaan hän on myös itse pyhä.

Mikä on tämän päivän jupin ja elämäntyyliporvarin tulevaisuus? Jupit edistävät monia hyviä asioita: kaupunkikulttuurien renessanssia, uusia yhteisöllisyyden muotoja, gastronomiaa, sofistikoitunutta populaarikulttuuria, kansainvälisyyttä. Kun teollisen markkinatalouden kuolinkellot soivat, ei juppi vain takerru joogamattoonsa kuin Estonian matkustaja pelastusrenkaaseen, vaan hän kehittää uusia työn ja yhteistoiminnan muotoja. Hän ymmärtää, miten digitaalisia viestintäteknologioita hyödyntäen luodaan vaikuttavia ilmiöitä. Vaikka jupilla on kyky liikkua globaalisti, on hänen sidos ja arvostus kotimaata kohtaan yllättävänkin vahva. Elämäntyyliporvari on taitava kuluttaja, mutta myös tuottaja, osallistuja ja tekijä. Hänen teot, valinnat ja makutottumukset heijastuvat myös muiden sosiaaliryhmien elämään.