Vihdoin jotain konkreettista

Vihdoin jotain konkreettista

Kaupallisen tiedontuotannon rutiinikysymys on: ”Miten tämä viedään käytäntöön, mitä konkreettista tästä syntyy?” Kysymys on tärkeä ja samalla tuskastuttava. Konkretian kaipuussa on nimittäin vaaransa. Konkretiaa peräänkuuluttava hiljaa olettaa, että pelkällä ajattelulla ja tiedolla ei ole arvoa. Hänelle ajattelu ilman toimintaa on “lätinää”, “maalailua” tai “pyörittelyä”. Hän ei näe, että sivistyksellä, yllättävillä näkökulmilla ja bisneksellä olisi mitään tekemistä keskenään. Hänen mielenmaisemansa on todennäköisesti yhtä jäykkä ja suoraviivainen kuin teinipojan erektio. Kaikkea tietoa ei kuitenkaan tule alistaa kylmäkiskoisiin hyötykalkyyleihin. Konkretian ylivalta ei saa johtaa siihen, että lapsi menee pesuveden mukana.

Tiedon hyödyllisyyttä ei voi aina arvioida olemassa olevan tiedon perusteella. Vaikeinta on usein myöntää: me emme tiedä, mihin tämä voi johtaa. Kuitenkin pitäisi myöntää: otamme riskin ja tutkimme niitä polkuja, joita uusi tieto avaa. Läpimurtojen avain on usein tiedossa, jota emme vielä tiedä. Harhailua on tietysti vaikea perustella kirstunvartijoille.

Kun tietoa on paljon, tiedon arvo laskee. Bulkkitiedon markkinat kärsivät rajuimmin tiedon vapautumisesta. Nykyhetkeä koskevalla deskriptiivisellä tiedolla on vaikea enää yllättää ketään. Tietoa pitää käsitellä uusin tavoin. Tieto täytyy stilisoida, tietoa voi lähestyä design-ajattelun keinoin. Tiedon täytyy olla viihdyttävää, helposti omaksuttavaa ja samalla syvällistä. Tieto täytyy esittää intohimoisesti elehtien, syvällä rintaäänellä puhuen, silmät säihkyen. Jos tieto oli Twitterissä kolme tuntia sitten, tuntuu se siltä kuin luolamiehet olisivat puhuneet siitä jo kampakeraamisella kaudella. On syytä pohtia “datan”, tiedon ja viisauden laadullisia eroja.

TED-konferenssit ovat hyvä esimerkki tiedon jakelun ja paketoinnin brändäyksestä: puheenvuorot ovat standardimittaisia, perin pohjin harjoiteltuja ja hauskoja. Niistä on tuotettu nättejä videoita, joita löytää niin YouTubesta kuin Netflixistäkin. TED on tehnyt kiinnostavien ideoiden jakelusta globaalin ilmiön. TED:n haaste on infotainment-formaatti: vartissa voi esittää tieteellisenkin ajatuksen, mutta sitä on vaikea taustoittaa ja perustella laajasti. Toinen ongelma on pyrkimys miellyttävyyteen – mikä paradoksaalisesti ärsyttää! Esitellyt ideat ovat sellaisia, joista valkoinen luova luokka voi olla yhtä mieltä. Innovaatiotalouden kerma voi nyökytellä ajatuksille ja samalla imuroida toisiltaan käyntikortteja. Valkopestyt ja hygieeniset ideat eivät ärsytä, ne eivät nyrjäytä ajattelua uusille urille. Seurapiiritapahtumassa vallitsee rauha. TED ei sotkeudu politiikkaan eikä sohi ampiaispesiä. Tietystikään tämä ei ole mikään kynnyskysymys: olen käynyt TEDx-tapahtumissa muistaakseni yhteensä neljä kertaa.

Usein kuulee sanottavan, että ajattelu muuttaa käyttäytymistä vähemmän kuin käyttäytyminen muuttaa ajattelua. Se voi olla tottakin. Self help -oppaat johtavat harvoin pysyviin elämänmuutoksiin. Omien tapojen vaihtaminen vaatii tiukkaa kurinalaisuutta viikkojen ajan. Toisaalta teoriasta on helpompi siirtyä käytäntöön kuin käytännöstä teoriaan. Kun tietää enemmän, näkee enemmän. Tiedon avulla voi jäsentää näkemäänsä ja kokemaansa. Historiallinen tieto auttaa ymmärtämään mistä olemme tulossa, tulevaisuuteen kurkottava tieto puolestaan kuvaa sitä minne olemme kenties menossa. Aamun sanomalehdestä sanotaan usein, että sen avulla “otetaan maailma haltuun”. Vertauskuva on täsmällinen.

Kollegani Markus Keränen on sanonut usein, että nykyihminen on aivan paniikissa, jos häneltä viedään Excel ja PowerPoint. Tietotyöläisen kädentaidot ovat usein surkastuneet. Hänellä voi olla taipumus liialliseen abstraktiuteen sellaisissakin asioissa, joissa se ei ole tarpeen. Halvan tiedon aikakaudella tietotyöläisen elämää voikin helpottaa se, jos hän osaa tehdä prototyyppejä, pienoismalleja ja esimerkiksi palvelukonsepteja. Ainakin digitaalisessa muodossa, mutta myös fyysisesti. 3D-printterit, maker-tilat ja vastaavat tulevat helpottamaan kehittyneiden fyysisten objektien valmistusta merkittävästi. Ammattimaisen harrastamisen yleistyessä monia vapaa-ajalla hankittuja kädentaitoja voidaan hyödyntää yhä paremmin työelämässä. Ammattitason välineet ja työkalut ovat useimpien ulottuvilla. Ihmisten kykyprofiileja on syytä tarkastella nykyistä laaja-alaisemmin.

Nykyinen toimintaympäristö edellyttää eräänlaista nuorallatanssia. Tarvitsemme rohkeita ja nopeita kokeiluja ilman säntäilevää touhottamista. Tarvitsemme syvällistä ja näkemyksellistä tietoa nopeasti, ilman rutikuivia raportteja ja unettavia kalvosulkeisia. Tieto pitää soveltaa teoiksi ja toiminnaksi tiedon itseisarvoisia puolia unohtamatta. Yksilön tulee liikkua notkeasti ja reaktiivisesti eri osaamisalueiden rajoilla. Liiasta pitkäjänteisyydestä nykyaikaa ei voi syyttää, mutta eipä pääse pitkästymään. Voi olla, että vastatrendinä rauhallisuuden ja perusteellisuuden ihanteet tulevat yleistymään hiljalleen myös työelämässä. Slow business. Stressihormonien maustaman hyperkilpailun ja vapaa-ajan mindfulness-harjoitteiden välinen etäisyys on liian pitkä.

(Kuva: 96dpi via Compfight cc)

Viikko ilman älypuhelinta

Viikko ilman älypuhelinta

Monien aikalaisten tavoin olen älypuhelimessani kiinni kuin iilimato. En kutsuisi sitä riippuvuudeksi, mutta lievästi pakonomaiseksi käyttäytymiseksi kylläkin. Hurahdin välittömästi, kun ostin kehittyneen Android-puhelimen noin kolme vuotta sitten. Se oli ensimmäinen puhelimeni, jolla pystyi käyttämään nettiä. Selauspeukaloni on joskus kipeytynyt liiallisen käytön seurauksena, ratikassa olen se käpyä piilottavan oravan näköinen nypeltäjä. Minulle ei toisaalta huomautella poissaolevuudesta. Tiedän patologisempiakin tapauksia.

Älyluurin addiktoivuus perustuu puhelimen antamiin jatkuviin mikrokikseihin: kaverijuoruihin, yllättäviin uutisiin, tärkeisiin sähköposteihin, tykkäyksiin jotka kumileimasimen tavoin vahvistavat olemassaoloni. Puhelin on aikavaras, joka ottaa siivun jokaisesta tyhjästä hetkestä. Olen joskus keskustellut puhelinmaniasta vertaisten kanssa. Yleensä puhe verhoutuu lempeään huumoriin. Verraten harmittomat riippuvuudet ovatkin lohdullisia: monet tupakoitsijat kutsuvat röökejään kävelykepiksi. Myös puhelin on hyvä tekosyy kadota hetkeksi ankeissa bileissä, sillä voi turruttaa tylsyyden missä vain.

Olen tehnyt Foursquare-kirjautumisen Teuvo Hakkaraisen sahalla. Olen lähettänyt kuvia Facebookiin puolalaiselta lähiötorilta. Olen twiitannut lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa. Olen kokeillut Pinterestiä, Tumblria, Instagramia, Pathia ja muita uudempia sosiaalisen median palveluita välittömästi, kun olen niiden olemassaolon noteerannut. Ennen kaikkea olen elottomasti tuijottanut puhelimen niin kiehtovasti loistavaa ruutua, sen loputtomia syötteitä ja tiedonjyväsiä. BBS-purkkien ajoista asti olen kokenut yhteenkuuluvuutta tuon kolean, rihmastomaisen, jatkuvasti luonnettaan muuttavan virtuaaliavaruuden kanssa.

Tukholmalainen futuristi Adam Jorlen kertoi taannoin australialaisesta kollegastaan, jolla ei ole käytössään minkäänlaista kännykkää. Se johtuu siitä, että hän haluaa säilyttää havaintokykynsä herkkyyden. Hän haluaa tutkia pieniä vihjeitä arjen ympäristöissä sen sijaan, että naputtelisi jatkuvasti jotain itsekseen. Kaikessa erikoisuudessaan tarina jäi mieleen: yleensä futuristit himoitsevat uusimpia gadgetteja kädet täristen ja rientävät kauppaan ensimmäisten joukossa. Kun eräässä alan tapahtumassa sai kokeilla Google Glassia, muistutti kuhina perjantai-iltaa Sörnäisten piritorilla. Minuutin kokeilu oli melkoinen antikliimaksi, mutta uskon silti kyseisen teknologian potentiaaliin.

Älypuhelin luo eräänlaisen kelkasta putoamisen pelon. Jossain voi tapahtua jotain mistä jää paitsi. Velvollisuudentuntoiselle ihmiselle jokainen asiakkaan vähäpätöinenkin viesti näyttäytyy asiana, joka vaatii välitöntä reaktiota. Samalla keskittynyt läsnäolo erilaisissa kasvokkaistilanteissa on yhä harvinaisempaa. Huomio jakautuu laitteen ja läsnäolijoiden kesken. Halusin tehdä pienin retken menneisyyteen, tuohon kuvitelmissani harmoniseen, turhaa hötkyilyä välttelevään aikaan. Viikko ilman rakasta magneettimaista laitettani, kävi miten kävi.

Koe alkaa lauantaina. Olen tehnyt SIM-kortin vaihdon edellisenä iltana. Käytössäni on nyt Nokian peruspuhelin, jonka ostin Saksassa kuutisen vuotta sitten: 30 eurolla, uutena! Puhelimen kapasiteetista kertoo se, että sen muistiin mahtuu vain noin 20 tekstiviestiä. Kaikki yhteystietoni ovat älypuhelimeni eli Samsung Galaxy Note 2:n muistikortilla. Näpyttelen tärkeimmät numerot Nokiaan, niitä on kourallinen. Kotioloissa on olennaista päästä nettiin, siksi irtautuminen älypuhelimesta ei tunnu vielä juuri miltään: voin käyttää läppäriäkin. Soitan yleensä enintään pari puhelua päivässä. WhatsApp-pikaviestisovellus on hiljalleen korvannut tekstiviestittelyn.

Käyn kaupungilla asioilla. Pysähdyn kahvilaan lukemaan uuden Suomen Kuvalehden. Luen lehden melko keskittyneesti, puhelimen tarkastamiseen ei ole tarvetta. Muistan, että taskussa on vain karvalakki-Nokiani. Lehdessä on haastateltu erästä puolituttua, joka esittää muutaman kiinnostavan huomion Suomessa vellovasta negatiivisuuskeskustelusta. Hetken mietin, että lähettäisinkö hänelle Facebook-viestin ja kertoisin samansuuntaisista ajatuksistani. Sitä en voi kuitenkaan tehdä. Ehkä myöhemmin.

Seuraavana päivänä herään 38 asteen kuumeessa. Puhelimella ei ole juuri virkaa. Some-syötteiden kurkkaus on kuitenkin mielessä ensimmäisenä aamulla. Mietin, että onko tämä koko puhelinlakko näennäisongelma, kliseisesti sanottuna first world problem. Kai ihmisellä saa pieniäkin ongelmia olla? Ikään kuin hyväosainen saisi valittaa vain syövästä tai avioerosta! Luen Financial Timesista menestyneiden brittiliikemiesten ajatuksia siitä, miksi he käyttävät yhä yli 10 vuotta vanhaa Nokia 6310 -puhelinta. Syy on yksinkertainen: viestitulvan patoaminen mahdollistaa keskittymisen. Myös europarlamentin puhemies Martin Schulz suosii kyseistä Nokian klassikkomallia edelleen. Puhelin ilman nettiä on hänen kohdallaan osoittautunut siunaukseksi vakoiluskandaalien aikana.

Lisää vertaistukea saadakseni luen MIT Technology Review- ja Fast Company -lehtiin kirjoittavan David Zaxin mietteitä kuukauden iPhone-paastosta. Hän osti parin kympin Alcatel-puhelimen, kun iPhone varastettiin. Kokeilun päättyessä Zax ei palaa entiseen, mutta tekee eräänlaisen kompromissin: hän hyödyntää monia iPhonen funktioita iPod Touchilla, joka ei kuitenkaan ole sen enempää puhelinverkossa kuin netissäkään. Kokeen aikana Zax havaitsee, kuinka moniin päivittäisiin rutiineihin älypuhelin on nivoutunut ja kuinka siitä on tullut yhä enemmän sosiaalinen ilmiö.

Ensimmäisinä päivinä irtiotto netistä aiheuttaa erikoisen vapauden ja vastuuttomuuden tunteen. Kuin olisi tekemässä jotain lievästi syntistä ja kiellettyä. Nokia vastaanottaa ensimmäisen tekstiviestin: jes, se toimii! Vastauksen näpyttely numeronäppäimillä onnistuu vanhasta muistista, vaikka hitaalta tuntuukin. En ole koskaan pitänyt kosketusnäyttöjen tuntumasta, fyysinen vaste tekee kirjoittamisesta konkreettisempaa.

Toivun flunssasta nopeasti ja teen neljän päivän työviikon. Töissä kommunikointikyky kaikissa kanavissa tuntuu tärkeältä, vaikka usein viestit voisivat aivan hyvin odottaa. Karvalakki-Nokia ei vaikeuta itse työn tekemistä, enkä jää mistään paitsi. Muutamissa tilanteissa jokin olennainen puhelinnumero puuttuu, mutta numerotiedustelu auttaa. Kun kerron kokeestani toimistolla, ihmettelevät työkaverini minua ja peruspuhelintani kuin jotain eksoottista, hassua eläintä Korkeasaaressa. Sosiaalisissa tilanteissa halpispuhelin aiheuttaa sen, että swag todellakin menee pois päältä. Älypuhelimet ovat läpeensä statusesineitä, vaikka yleistymisensä myötä ne tarjoavatkin enää lähinnä mahdollisuuden statuksen ylläpitoon.

Kokeen lähestyessä loppuaan alkaa vapauden ja kepeyden tunne vaihtua lieväksi kaipuuksi, jopa turhautuneisuudeksi. Älypuhelimen käytännölliset ominaisuudet palaavat mieleen: kamera, kalenteri, reittiopas, numerohaku, Spotify. Facebookia ja sähköpostia en puhelimeen kaipaa edelleenkään, Twitteriä vähän. Parantunut keskittymiskyky ja herkempi läsnäolo eri tilanteissa tuntuvat hyvältä. Viikon päättyessä siirrän SIM-kortin takaisin Samsungiin ja pistän Nokian sivuun. Olo on helpottunut, mutta ristiriitainen. En halua palata pakonomaiseen ja neuroottiseen viestien kyttäämiseen. Jake Knappin artikkeli Gizmodo-lehdessä antaa inspiraation karsia puhelimen sovellusvalikoimaa: Gmailin ja Facebookin kaltaiset huomiosyöpöt poistan täysin. Knappin tapaan en kuitenkaan poista nettiselainta, ainakaan vielä.

Koe johti siis kevyeen korjausliikkeeseen. Täysmittainen luopuminen älypuhelimesta ei kuitenkaan tunnu hyvältä idealta. Tuleeko uudesta karsitun luurin käytännöstä pysyvä, sitä en vielä tiedä. Häiriötekijöiden ja aikavarkaiden poistaminen on hyvä lähtökohta, itsekurin tai “elämänhallinnan” lisääminen puolestaan ei. Jatkuva ja tietoinen itsensä hillitseminen tekee elämästä liian takakireää. Jonkin asian olemattomuus puolestaan siirtää katseen muualle, uusiin asioihin.

Kokeilukulttuuri ja iso rysäys

Pidän kokeiluista, koska kokeilu onnistuu aina. Se kertoo mikä toimii tai sitten sen, mikä ei ainakaan toimi. Kokeilu on vaivaton ja nopea tapa toimia, ja myös oppia. Kokeilu on riski, mutta niin on kokeilemattomuuskin.

Kokeilu-sanassa on amatöörimäisyyden kaiku, aivan suotta. Havahduin kokeilu-käsitteen monipuolisuuteen, kun kuulin Aalto-yliopiston MIND-yksikön ”yli-innovaatioaktivisti” Anssi Tuulenmäen luennon viime syksyllä Kööpenhaminassa. Tuulenmäki kutsuu Suomea suunnittelun suurvallaksi, mikä johtuu historiallisesti etenkin siitä, että karuissa oloissa asioihin on pitänyt varautua ennalta: ”Kreikassa voi istua puun alla ja sato kypsyy silti.”

Kokeilun suora vastakohta on kokeilemattomuus, mutta havainnollisempana vastakohtana voi pitää suunnittelua. Suunnittelu tarkoittaa valmisteluprosesseja, komiteoita, tuotetestausta, tutkimusta, strategian viilausta ja niin edelleen. Kun suunnittelu valmistuu, on momentum usein menetetty. Suunnittelun lopputulos on iso rysäys, josta saattaa seurata jotain tai sitten ei.

Kokeilun estää usein virheen pelko. Esimerkiksi surullisenkuuluisissa julkisen sektorin IT-järjestelmähankkeissa virkavirheiden välttely ajaa valitsemaan tuttuja toimittajia, joiden kanssa sopimuspapereita hiotaan kaksi vuotta. Tässä vaiheessa transaktiokustannukset ovat jo räjähtäneet, mutta itse järjestelmä on vielä toimittamatta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta ainakaan kukaan ei ole tehnyt virhettä!

Kokeilu ei sovi kaikkeen. On ilmiselvää, että esimerkiksi risteilyalusta tai pilvenpiirtäjää ei voi rakentaa kokeilemalla. Kokeilu puolestaan sopii erinomaisesti esimerkiksi palveluihin. Anssi Tuulenmäki kertoi suuresta suomalaisesta vähittäiskauppaketjusta, jonka tavarataloon oli tarkoitus kokeilla leposohvia ikäihmisiä varten. Sohvia ei kuitenkaan saatu tavarataloon, koska kyseisestä konsernista ei löytynyt ainuttakaan henkilöä, jonka toimenkuvaan tällainen työsuorite olisi kuulunut. Tuulenmäki kollegoineen kantoi sohvan itse paikalle.

Kokeilukulttuuri kukoistaa usein pienissä matalan hierarkian yhteisöissä. Tiukkojen roolitusten ja komentoketjujen yhteisöissä kokeilut puolestaan vähenevät, koska ihmiset eivät koe itsellään olevan liikkumavaraa. Heistä tulee rooliensa vankeja. Korporaatioihmisen tai pikkuvirkamiehen maailmankatsomus jumiutuu työpisteen, vesiautomaatin ja lounasruokalan muodostamaan Bermudan kolmioon. Korporaatioihminen lukitsee itsensä prosesseihin, jotka eivät sisällä sivupolkuja tai epävarmuutta. Hän ei kykene toimimaan ilman ohjeita.

Hyviä esimerkkejä kokeilullisista ympäristöistä ovat Lockheed Martinin Skunk Works -yksikkö ja Andy Warholin Factory. Warholin kolmessa eri osoitteessa vuosina 1962-1984 toiminut studio oli erilaisten friikkien kokoontumispaikka, mutta se pyrki myös nimensä mukaisesti taiteen massatuotantoon. ”Taidetyöläisiä” tehtaassa olivat Warholin suosimat muut taiteilijat, narkomaanit, queer-ihmiset, omalaatuiset ajattelijat, pornonäyttelijät, ylipäänsä sellaiset ihmiset joita boheemiympyröissä yleensä on. Tehtaassa syntyi Warholin silkkipainettujen töiden lisäksi esimerkiksi kenkiä, elokuvia, veistoksia ja musiikkia. Vaikka Factory oli monien aikansa nerokkaimpien taiteilijoiden kohtauspaikka, oli sen toiminta kuitenkin täysin riippuvaista Warholin nimellä ja näkemyksellä luoduista tulovirroista.

1940-luvulta alkaen toiminut Lockheed Martinin ”näätäyksikkö” on siitä erikoinen suuryrityksen tuotekehitysyksikkö, että sillä on faneja. Yksikön pääosin ilmailuun ja muuhun sotateknologiaan keskittyvä toiminta on salaista, ja yksikkö toimii hyvin vapaasti ja itsenäisesti suhteessa muihin Lockheed Martinin osastoihin. Yksikön toimintaperiaatteisiin kuuluu esimerkiksi raportoinnin minimoiminen. Salaisen luonteensa vuoksi Skunk Works on kohdannut spekulaatioita, että sillä olisi hallussaan ufoteknologiaa ja muita mitä mielikuvituksellisempia virityksiä.

Warholin rakentama luovuuskeskittymä perustui pohjimmiltaan näkemykselliseen diktatuuriin, riittävän lahjakkaisiin siipeilijöihin, maineeseen ja dekadenssiin. Skunk Works on puolestaan sotilaallisella täsmällisyydellä rakennettu kokeellisen toiminnan yksikkö. Suurten organisaatioiden tapauksessa kokeilukulttuurin ei välttämättä tulekaan leimata koko yhteisöä, vaan se kannattaa toteuttaa muusta toiminnasta eriytetyn laboratorion muodossa. Keksijöiden, luovien ajattelijoiden ja omaperäisten kokeilijoiden paras turva onkin usein vakaiden ja rationaalisten ihmisten rakentama toimintaympäristö: Warholinkaan bileet eivät jatkuneet ikuisesti.