Autenttisuusfetisistin vaikea elämä

Autenttisuusfetisistin vaikea elämä

Kävin Virossa, taas. Tallinna on jännittävä kaupunki, jossa asiat muuttuvat nopeasti. Pidän myös Tarttosta, jonka luonne on rauhallisempi ja sivistyneempi. Tallinnan luoteispuolella sijaitsevasta Kalamajan kaupunginosasta on tullut hyvin trendikäs viime vuosina. Alue koostuu vanhoista puutaloista, kerrostaloasutuksesta ja enemmän tai vähemmän hylätyistä teollisuuskiinteistöistä. Rosoisiin rakennuksiin on perustettu F-Hoonen ja Boheemin kaltaisia Tallinnan luovan luokan suosikkiravintoloita. Telliskiven kortteleista löytyy myös vintage-kauppoja, luomuruokaa, ”luovia hubeja” ja muita asioita, joita tämänkaltaisilla alueilla yleensä on. Kaduilla ja alituiseen kulkevissa raitiovaunuissa näkee taiteilijoita ja muoti-ihmisiä, mutta myös ihan tavallisia virolaisia.

Kalamaja sai minut taannoin pohtimaan autenttisuuden merkitystä. Monet matkailijat hakevat Kalamajasta vaihtelua Tallinnan vanhan kaupungin kieltämättä liiankin turistipitoiselle meiningille. He etsivät jotain aidompaa, paikallisempaa. Ja tietysti myös edullisempaa. Viime matkalla hyödynsin Like A Local -nimistä kännykkäsovellusta, joka nimensä mukaisesti vihjaa paikallisten suosimista paikoista. Tai sellaisista, joita paikalliset ovat ainakin joskus suosineet!

Usein käy nimittäin niin, että sovelluksen suosittelema kohde on täynnä ulkomaisia nuoria aikuisia pillifarkuissaan, Converse-tossuissaan ja Fjällräven-repuissaan. Autenttisia paikalliskokemuksia janoava matkailija ampuu itseään jalkaan, koska juuri hänen turistiutensa nakertaa kokemusten paikallisuutta. Autenttisuusfetisisti on kuin muinainen antropologi olettaessaan, että kulttuurisessa umpiossa elävät alkuasukkaat vain odottavat pääsevänsä säteilemään paikallisuuttaan, kun aitousintoilija saapuu paikalle. Hän “kuluttaa” ja ”fiilistelee” paikallisuuden harhakuvaa lisäten sen sekakulttuurisuutta. Jos autenttisuusfetisisti olisi johdonmukainen, tulisi hänen vain pysyä kotona ja vaalia korttelikulttuurinsa koskemattomuutta. Viestintäammattilainen ja sosiologi Tuomas Niska esitti osuvan huomion siitä, että ”vaihtoehtoturistin katse” tuottaa eräänlaista autenttisuuskitschiä.

Asioiden arvottaminen autenttinen-epäautenttinen -akselilla on oikeastaan aika hassua. Mitä autenttisuus edes on? Onko autenttisuutta ilman lainausmerkkejä? Jos vien Suomessa käyvän ulkomaalaisen Rossoon tai ABC-huoltoaseman ravintolaan, niin tulisiko hänen tulkita tuo kokemus autenttisena vai epäautenttisena? Ainakin kokemus on de facto normaalimpi useammalle suomalaiselle kuin vaikka pohjoisafrikkalaisen fuusioruoan syöminen Helsingin Kalliossa. Toisaalta jos jokin ravintola on konseptoitu “suomalaiseksi”, niin se tarkoittaa poronkäristyksen syömistä koivuhalon päältä kusiaispesässä istuen. Taviskulttuuri ei ole autenttista, vaan tietty eksoottisuus on autenttisuuden perusoletus. Autenttisuus on kulttuuristen ominaispiirteiden liioittelua.

Autenttisuus koetaan massakulttuurin antiteesinä. Autenttisuusfetisisti janoaa historiaa, tarinoita, jännittäviä anekdootteja. Hän haluaa ruoan luomuna ja palvelun standardoimattomana. Halu edelläkävijyyteen on elimellinen osa autenttisuusfetisismiä: neitseellinen maaperä on aitoutta tavoittelevan unelma, koskemattomuus on arvo sinänsä. Eiffel-tornin kaltaiset äärimmäiset banaliteetit ovat haaste autenttisuusfetisistille: hän saattaa käydä niissä, mutta tuolloinkin hän tekee eron itsensä ja bussin tuomien turistimassojen välille. Hän ottaa valokuvia, käy kohteessa ja intoilee aiheesta sosiaalisessa mediassa, mutta ei silti koe olevansa Samsonite-laumaeläin.

Filosofi Frank Martela ottaa aitouden johtotähdekseen pohtiessaan Arttu Wiskarin tuotantoa NRGM-musiikkimediassa (johon olen itsekin kirjoittanut useita artikkeleita). Tapaus on kiinnostava, koska Martelan suhtautuminen Wiskariin muistuttaa autenttisuusfetisistin vierailua näennäispaikallisessa turistikohteessa. Kyseessä on pohjimmiltaan luonnollisuuden kaapuun verhottu ”trippi”. Martelalle Wiskari on aitouden kiteytymä, joka ei sorru ironiseen etäisyydenottoon tai muodon taakse pakenemiseen. Wiskari tulee lähelle, ja Martela kertookin itkeneensä vuolaasti kuullessaan Wiskarin Tuntemattoman Potilaaan. Perusjätkän suora puhe ja epäeskapistinen asenne ovat Martelalle aitoutta paljaimmillaan. Matkailun kontekstissa wiskarimainen kokemus tarkoittaisi kai kalsaripyykin pesemistä ja kalapuikkojen syömistä laitakaupungin rivarinpätkässä. Ehkä matkailija voisi myös tehdä jotain paikallisille tyypillistä työtä esimerkiksi rautakaupassa.

Sekä Martelan näkemys että pakkomielteisesti aitoutta tavoitteleva matkailu kiistävät sen, että fantasia, merkityksillä leikittely ja mielikuvitus olisivat tavanomainen osa elämää – eikä vain taidetta tai turismia. Wiskarin aitous on luonteeltaan perussuomalaista: hän on suosittu populisti, muttei suinkaan totuus ”kansasta”. Wiskarin maailma on brutaali, koska se ei tarjoa poispääsyä arjen fundamenttien – talon, työn, perheen – puristuksesta. Itse koen Wiskarin musiikin eskapistisena: se vain vie johonkin todella ankeaan paikkaan! Wiskari korostaa erilaisia huolia ja murheita pateettisuuteen asti. Wiskari ei tarjoa esimerkiksi Agentsin tai Wong Kar-wain kaltaista suloista ja estetisoitua melankoliaa, vaan hänen surulliset laulunsa ovat olemukseltaan yhtä viehättäviä kuin perintätoimiston kirjeet. Niin matkaileva autenttisuusfetisisti kuin Wiskarikin tekevät elämästä kapeakatseisen tulkinnan, joka palvelee heidän tarkoitusperiään.

Joku saattaa ajatella, että tekstin kriittinen pohjavire on ristiriidassa oman elämäntapani kanssa. Täytänhän monia autenttisuusfetisistin tuntomerkeistä. Kirjoittaminen on toisaalta pyrkimys ymmärtää omaa ja ympäröivää todellisuutta. Kirjoittaminen pakottaa viemään ajatuspolkuja loppuun asti. Jos todellisuus näyttäytyy huvittavassa sävyssä, ei tekstiä tule silotella. Paljastunut epäjohdonmukaisuus osoittaa, miten ristiriitaista ja epäloogista elämä usein on. En kirjoita miellyttääkseni itseäni.

Miksi kirjoitan

Kirjoittaminen on menneiden, nykyisten ja vasta muodostumaisillaan olevien ajatusten jäsentelyä. Jäsennyksen myötä syntyy uusia ajatuksia. Yllättävien mielleyhtymien muodostuminen on yksi kirjoittamisen palkitsevimmista piirteistä. Kirjoittaminen on tapa siivota, kiillottaa ja laajentaa omaa ajattelua.

Kirjoittaminen on epäilemättä itseilmaisua. Kiinnostava teksti tuokin esiin kirjoittajasta jotain yksityistä. Juuri tämä on kirjoittajan näkökulmasta piinaavaa. Yksityinen on kuitenkin usein kaikkein yleisintä. Jotain, mihin ihmiset pystyvät samaistumaan. Yksityinen tarkoittaa yleensä oman vajavaisuuden tunnustamista, sielullisten vammojen esiintuontia. Tällainen kitka luo tekstin voiman, mutta tekee myös kirjoittamisesta kehtaamiskysymyksen. Kyseessä ei ole romanttinen kärsimys vaan pikemminkin sanomisen pakko.

Itsensä likoon laittamista seuraava kiusaantuneisuus johtaa usein siihen, että lukijaa on mukava tökkiä kauemmaksi ironialla tai abstrakteilla käsitteillä. Tällainen vääntelehtiminen on huomattavasti helpompaa kuin kirjoittaa rehellisesti ja yksinkertaisesti tavallisista asioista (hyvin!).

Ammatillisessa, etenkin tieteellisessä, yhteydessä kirjoitettu teksti on usein kitkatonta. Se ei ole kovin rohkeaa tai ota kantaa mihinkään. Kyse on paitsi neutraalin objektiivisuuden ihanteesta, mutta myös tarpeesta olla pahoittamatta kenenkään mieltä. Hygieeninen asiateksti voi kuvata kohteensa hyvin ja täyttää lajityyppinsä vaatimukset, mutta se harvoin saa säpinää aikaan.

Kiinnostavaa onkin etsiä sellaisia rajankäyntejä, joissa yksittäinen essee voi hyödyntää esimerkiksi kolumnin poleemisuutta, antropologista läsnäoloa ja tutkimuksellisen tekstin analyyttisyyttä, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa David Foster Wallacen ”Consider the Lobster”. Olen kirjoittanut juttuja erilaisiin lehtiin, verkkomedioihin, kaupallisiin tutkimusraportteihin, akateemisiin julkaisuihin, sosiaaliseen mediaan, muistaakseni vessankin seinään. Olen myös tehnyt sanoituksia muutamiin biiseihin. Näissä kaikissa on omat rajoitteensa, joiden vuoksi haluan nyt kokeilla blogin kirjoittamista.

Inspiraatio on amatööreille, mutta inspiraatiota tarvitaan. Väite pohjautuu siihen, että vakavasti otettava luova toiminta ei voi odottaa pyhää salamaniskua taivaalta, vaan homma täytyy vain hoitaa. Kurinalaisinkaan tekijä ei voi kuitenkaan toimia ajatuksellisessa tai esteettisessä tyhjiössä, vaan sytykkeitä on syytä haravoida tiheällä kammalla. Luova työ on jumissa silloin, kun huomio kiinnittyy liiaksi inspiraatioon, välineisiin tai ympäristöön. Pjotr Tšaikovski muotoili aikanaan asian osuvasti: ”A self-respecting artist must not fold his hands on the pretext that he is not in the mood.”

Blogin kirjoittaminen on kestävyyslaji. Blogin identiteetin ja varsinaisen aihepiirin muodostumisessa voi kestää vuosiakin. Siksi olen luetellut sivuston kuvaukseen muutamia aihepiirejä varsin väljästi. Aiheet kumpuavat työstäni, koska se on sekä määrällisesti että laadullisesti merkittävin näkökulmani maailmaan. Työn parissa pohtimistani aiheista minulla on myös aidosti jotain sanottavaa.

Kirjoitan pääosin suomeksi, koska en usko tavoittani englannilla niitä merkitysten nyansseja, joita hyvä teksti vaatii. On kuitenkin asioita ja keskusteluja, joita haluan kommentoida englanniksi, ja sen vuoksi blogin kieli ei rajaudu suomeen.

George Orwell kirjoitti ”Why I Write” -esseessään, että yksi kirjoittamisen motiiveista on myös silkka päteminen. Halu vaikuttaa fiksulta ulkopuolisten silmissä, tulla muistetuksi, olla näkyvillä. Kuten Orwell mainitsi, jakavat kirjoittajat tämän taipumuksen esimerkiksi esiintyvien taiteilijoiden, menestyvien liikemiesten ja poliitikkojen kanssa. Tällaisen narsismin tunnistaa itsessään sitä helpommin, mitä suurempi yleisö omalla tekstillä, puheella tai jollain muulla esiteltävällä asialla on.