Miten poistamme kiireen tulevaisuuden työelämästä?

Miten poistamme kiireen tulevaisuuden työelämästä?

Törmäsin hyvänpäiväntuttuun eräässä konferenssissa. Kysyin kuulumisia. Hän vastasi:

”Huh, kiire on. Yhtä lentoa. Näitä ruuhkavuosia. Hädin tuskin muistan mitä tein eilen. Mitäs sulle?”

Mutisin jotain vastaavaa. Keskustelu oli niin tavanomainen, että sitä on vaikea kuvitella toisenlaiseksi. Kuinka erikoista olisikaan ollut, jos hän olisi sanonut:

”Olen tehnyt keskittyneesti yhtä isoa juttua. Ohessa voin kehitellä myös vähän uutta. Aikataulu ei hengitä niskaan ja ehdin myös suunnitella tulevaa.”

Työ ja kiire ovat monelle synonyymi. Työn täytyy olla nopeatempoista ja tekemistä pitää olla vähän liikaa. Se pakottaa tehostamaan ja priorisoimaan. Elimistö on oppinut kaipaamaan stressihormonien, kuten adrenaliinin ja kortisolin, eritystä. Työn täytyy tuntua työltä tai muuten se ei ole työtä. Ponnistelu vaatii fyysisen vasteen, vaikka kyseessä olisi tietotyö.

Koemme kiireen annettuna olosuhteena, emme ihmisten heikosti järjestetyn yhteistoiminnan tuloksena. Koemme, että globaalin markkinatalouden alamaisen täytyy juosta yhä kovempaa ja kun vauhti hiipuu, ovat kiinalaiset robotit ja amerikkalaiset algoritmit valmiita tekemään työn halvemmalla. Kun kuulemme kansantalouden uusimmat madonluvut, emme jätä mahdollisuutta itseruoskintaan käyttämättä.

Kiire on makrotason ongelma, johon haetaan yksilöllisiä ratkaisuja. Siis hoidetaan oireita parantamatta tautia. Yksilö voi leppoistaa, ryhtyä remontoimaan kyläkoulua ja perustaa luomuviljelmän. Elämäntapavalintana tämä on vauraille ihmisille mahdollinen kokeilu.

Kiire on saavuttanut pisteen, jossa nopeus on itseisarvo, joka ei enää tuota toivottua lopputulosta. Siis sitä, että asiat tapahtuisivat de facto nopeammin. Kiireessä valmisteltu asia kertautuu kiireisessä päätöksessä, jota seuraa kiireinen toimeenpano. Syntyy sähellyksen spiraali, jossa työn määrä lisääntyy toistuvien korjausliikkeiden vuoksi. Työn lopputulos on taksin takapenkillä puserrettu hätäpaska, joka menee asiakkaalle läpi vain Cheek-tason itseluottamuksella esitettynä silmänkääntötemppuna.

Tietojohtamisen asiantuntija Miia Kosonen esittää blogitekstissään hyviä kysymyksiä siitä, miten kiire vaikuttaa oppimiseen ja uudistumiskykyyn:

”Milloin viimeksi olit työpaikallasi tilanteessa, jossa saitte yhdessä kokeilla, opetella, leikkiä ja epävirallisesti testata jotain uutta ilman, että joku oli jo toinen jalka ilmassa juoksemassa seuraavaan paikkaan tai palaveriin? Entä milloin ylipäätään sait rauhassa tehdä sitä, mikä on varsinaista leipätyötäsi?”

Kiireinen ihminen vaikuttaa usein edistykselliseltä. Hänet halutaan tavata ja hommia riittää. Kiire kuitenkin tekee immuuniksi heikoille signaaleille, jotka kielivät uudistumistarpeesta. Kiireinen ei ehdi kokeilla vaihtoehtoisia polkuja. Kiireen perimmäinen syykään ei välttämättä ole menestys, vaan esimerkiksi heikkokatteinen työ, byrokratia tai asioiden huono organisointi.

Mitä teemme, kun olemme kiireisiä? Viimeistelemme suklaapatukkamerkin brändistrategiaa. Kirjoitamme muistiota jätevesilain virkamiesvalmistelusta. Vääntelehdimme innostuksesta suosikkifilosofin työkykyseminaarissa. Kiireen hetkellä olemme hellyttävän varmoja siitä, että juuri nämä tehtävät ovat maailman tärkeimpiä asioita. Ja niin pitääkin olla: työhön täytyy suhtautua vakavasti, vaikka ei mailaa puristaen.

Työikäisen ihmisen kiire on hänen läheistensä lapsuus ja vanhuus, mistä johtuu kiireen moraalinen arveluttavuus. Kun vietämme pitkää iltaa konttorin kelmeän loisteputken valossa, odottavat lapsemme sählykentän laidalla, että tulisimme edes joskus katsomaan peliä. Kun reissaamme globaaleissa finanssikeskuksissa, kuihtuvat vanhempamme hoitokodissa ostoskanavan ja sudokuvihkon ääreen. Tämä tuntuu tuskalliselta, mutta työn imussa ihminen ajattelee: vielä yksi sähköposti, vielä yksi kokous. Sitten olen valmis. Työelämätutkija Jussi Vähämäen Kuhnurien kerhoa mukaillen: kiireinen on kiinnostunut kaikesta, mutta ei välitä mistään.

Järjestelmä ei tue kiireetöntä elämää. Siksi on rohkaisevaa nähdä, että suomalaisista noin kaksi kolmasosaa kannattaa perustuloa Kelan tuoreen tutkimuksen mukaan. Tälle hallituskaudelle suunniteltu perustulokokeilu on herättänyt paljon uteliaisuutta ja vastaavat kokeilut lisääntyvät myös kansainvälisesti. Onnistuessaan perustulo voi mahdollistaa sen, että työ joustaa yksilön elämäntilanteiden mukaan ja tukee erilaisia arjen rytmejä. Kun työn ja kulutuksen yksittäiset jaksot lyhentyvät ja fragmentoituvat, täytyy taloudellisen perusturvan toimia nykyistä notkeammin.

Parempaa järjestelmää odotellessa yksilö voi harjoittaa oman elämänsä radikalismia. Eräs juuri eläköitynyt ja pitkään työelämässä johtotehtävissä toiminut henkilö kertoi, että hänen uransa lähti todella lentoon vasta siinä vaiheessa, kun hän päätti tehdä vain 60 prosenttia häneltä odotetuista asioista. Vallankumous alkaa siitä, kun opettelet sanomaan vilpittömästi: ”Minulla ei ole kiire.”

Kiireen merkityksiä

Kiireen merkityksiä

Elämäni on kiireistä, sanoo moni. Kun asiaa tiedustelee kyselytutkimuksessa, on valtaosa tai ainakin suuri osa vastaajista yleensä samaa mieltä. Niin arkikokemuksen kuin erilaisten tutkimustenkin pohjalta voi sanoa, että kiire on merkittävä suomalaista nykytodellisuutta määrittelevä piirre.

Kiireen tunne voi olla reaktio ulkopuolelta tulevaan paineeseen, mutta myös sisäsyntyinen elämän järjestämisen tapa. Kiire on parhaimmillaan, kun siitä vastaa itse. Silloin kiire on vain joukko kiinnostavia asioita, jotka vaativat priorisointia. Tuskallisimmillaan kiire on silloin, kun se vyöryy päälle muiden ihmisten asettamina vaatimuksina. Monet elämänhallintaoppaat kompastuvat juuri tähän: niissä kuvitellaan, että yksilön vastuu kumoaa sosiaalisen todellisuuden.

Kiire on yhä vähemmän cool, tasapainoinen elämä on yhä enemmän pop. Jossain näiden välissä on intohimopohjainen antautuminen, jonka tapauksessa sekä ajallinen investointi että henkinen palkkio ovat suuria. Kiireellä kerskailu on tapa osoittaa, että moni taho maailmassa kaipaa juuri minun panostani (vaikka joku muukin voisi hoitaa saman tehtävän). Kiireitänsä korostava sanoo käytännössä, että minulla ei ole aikaa juuri sinulle tai tarjoamallesi asialle. Jokaisella on aikaa 24 tuntia vuorokaudessa.

Erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset reagoivat kiireeseen eri tavoin. Erityisherkän ihmisen käsite (HSP, highly sensitive person) on saanut Suomessa paljon huomiota viimeisen vuoden aikana Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan (2014, alkup. 1997) suomennoksen myötä. Erityisherkkiä ihmisiä on arvioitu olevan noin viidennes väestöstä. Kyseessä on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, joka johtaa tavallista suurempaan aistiherkkyyteen. Ilmiöstä on puhuttu myös aistien yliherkkyytenä. Erityisherkkä ihminen on allerginen kiireelle, koska se ylivirittää ja kuormittaa hänen elimistönsä: kokemus voi olla sekä henkinen että fyysinen. Oma reaktioni kiireeseen ja moniin muihinkin asioihin on lähellä tätä ääripäätä ja pyrin siksi pitämään elämäntapani varsin yksinkertaisena.

Moni nauttii kiireen tunteesta. Aikapaine, toiminta ja muutokset pitävät ihmisen hereillä, hän kokee jatkuvasti jotain uutta. Hän saa asioita aikaan. Kiireen tunne rinnastuu suurkaupunkilaiseen mentaliteettiin, jota saksalainen sosiologi ja filosofi Georg Simmel kuvasi osuvasti 1900-luvun alussa. Simmelin mukaan suurissa kaupungeissa elävien ihmisten sielunelämän hermostunut ja levoton älyperäisyys johtuu osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja toistuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden runsautta kompensoi suurkaupunkilaisen ”blaseerattu” kyllästyneisyys. Jos suurkaupunkilainen antautuisi täysin rinnoin kaikille kohtaamilleen ärsykkeille, kokisi hän psykologisen katastrofin.

Nykyaikainen, usein kaupunkimaisessa ympäristössä ja myös netissä elävä ihminen on verkostoitumisvelvoitteinen. Se, että tuntee jollain tasolla mahdollisimman suuren määrän ihmisiä, on arvo sinänsä. Tämä johtaa sosiaaliseen kiireeseen ja näyttäytymispaineeseen. Työelämässä olen kuullut sanottavan, että LinkedIn-yhteisöpalvelussa kontaktimäärän ”500+” (jolloin kontaktien tarkka määrä ei enää näy) saavuttanut henkilö on oikeasti hyvin verkottunut. Verkostojen hyötyä tuskin kiistää kukaan. Harva pohtii kuitenkaan verkostojen laadullisia piirteitä. Moni ekstrovertti pystyy keräämään jopa tuhansien tuttavuuksien massan, kun taas introvertimpi henkilö korostaa yksittäisten ihmissuhteiden syvyyttä määrän kustannuksella. Jälkimmäinen, usein pimentoon jäävä orientaatio johtaa niin yksityiselämässä kuin työssäkin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka voivat olla arvokkaampia kuin moikkaustason tuttavamassat ja pursuileva käyntikorttikotelo.

Olen viime aikoina tutkinut suomalaisia perheitä. Olen viettänyt aikaa useamman perheen kodissa ja tutustunut heidän elämäänsä. Monien perheiden elämää leimaa eräänlainen hahmoton kiire, josta puhutaan usein myös ruuhkavuosina. Perheissä on havaittavissa kaksi selkeää strategiaa, joilla kiirettä suitsitaan: jotkut pyrkivät aikatauluttamiseen, tehokkuuteen ja kiireen hallintaan projektijohtamisen tavoin. He vaikuttavat pohjimmiltaan nauttivan siitä, että elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista. Toiset puolestaan yrittävät padota kiireen. He minimoivat perheen ulkopuolelta tulevien vaatimusten, kalenterimerkintöjen ja tehtävien määrän. Näissä perheissä ei välttämättä harrasteta ”mitään erityistä”, vaan he korostavat esimerkiksi spontaania yhdessäoloa.

”Ei minkään erityisen” tekeminen ja kiireen hallitseminen ovat tärkeitä taitoja: ne aktivoivat hitaan ajattelun moodin, joka on viime vuosina saanut huomiota etenkin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjan (2011) myötä. Kahneman kuvaa kirjassa kahta ajattelun osa-aluetta, joita hän kutsuu systeemeiksi. Systeemejä ei ole sellaisenaan olemassa, vaan ne ovat kielellisiä abstraktioita. Ajattelun Systeemi 1 reagoi nopeasti ja intuitiivisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Systeemi 2 puolestaan pyrkii pidempiin loogis-rationaalisiin ajatteluketjuihin. Kiireen ja ärsykkeiden paineistaman elämän riski on se, että Systeemi 1 dominoi kaikkea ajatustoimintaa. Virhepäätelmien ja vaistonvaraisen sätkimisen määrä kasvaa.

(Kuva: Jonas Hansel)