Tavallisen ajattelun voima

Tavallisen ajattelun voima

”Hei me diipdaivataan tälle mahdollisuusalueelle ja muotoillaan brändipositiota asiakaskeskeisemmäksi.”

Tyypillistä liike-elämän esperantoa, jollaista paukutan itsekin joskus palaverissa. Tutkimuslaitoksen dosentti saattaisi sanoa asian näin:

”Selvitämme toimijaverkoston valintapreferenssejä ja kehitämme tuotemerkkiattribuuttien suhdetta asiakasrajapintaan.”

Edelleen koukeroista turinaa. Miten asia ilmaistaisiin lastenkirjassa?

”Hei ystävät! Tutustumme tähän asiaan ja teemme siitä jotain kivaa muille.”

Aikuisten pitäisi opetella puhumaan lasten tavoin. Asia pysyy samana, mutta kohina viestin ympäriltä katoaa. Jokainen kokenut viestijä, toimittaja ja puhuja tietää tämän. Silti se on vaikeaa.

Jokaisella ihmisryhmällä on oma tapansa puhua. Omaperäisen sanaston merkitys on tärkeä esimerkiksi vankiloissa, armeijassa ja erilaisissa alakulttuureissa. Nuoret haluavat käyttää sanoja, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Murteet erottavat maantieteellisiä alueita. Stadin slangi toi suomen kieleen vaikutteita ruotsin ja venäjän kielistä, ja mahdollisti sen, että saman pihapiirin erikieliset lapset pystyivät puhumaan keskenään. Samalla ulkopaikkakuntalaisten oli yhä vaikeampi ”bonjata”, mistä Sörkan ja Rööperin kaduilla puhuttiin.

Myös työelämän kieli on eriytynyt yleiskielestä. Korporaatio-ihmisen puhe vilisee anglismeja. Virkamies rakastaa lauseenvastikkeita. Rasvanahkaduunari keventää työtään ronskilla huumorilla. Nuori nousukas keulii ulkomaisten bisneslehtien muotisanoilla. Trenditietoinen puhuja on vaihtanut nasaalin ironian hösöttäväksi intomielisyydeksi.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926-1984) oli yksi aikansa arvostetuimpia ajattelijoita. Hän on sanonut, että Ranskassa intellektuellin pitää kirjoittaa osittain käsittämätöntä tekstiä. Muuten häntä ei pidetä riittävän syvällisenä ja vakavasti otettavana. Moni suomalainen asiantuntija on omaksunut saman periaatteen. Syntyy Foucault’n kuvaamaa ”obskurantismin terroria”, jossa ensin tuotetaan ”nonsensea”, ja tähän kohdistuneeseen kritiikkiin vastataan: ”Et vain ymmärtänyt minua oikein!”

Kieli viestii asemasta. Sanavalinnat ovat tapa erottautua muista. Kieli on kamppailun alue. Kilvoittelussa pärjää se, joka määrittää puheenaiheet. ”Fillarikommunismista” puhuva ulkoministeri tietää tarkalleen, että hänen sanavalintansa leviävät seuraavan aamun kahvipöydissä kuin rutto – pidettiin ajatuksia hyvinä tai huonoina. Julkiseen keskusteluun kuuluu se, että myös hölmöjä ajatuksia saa esittää. Muuten niitä ei voi osoittaa vääriksi. Siksi poliittinen korrektius on vaarallista.

Onko kielellinen monikulttuurisuus rikkaus? On, jos ymmärrys lisääntyy ja maailma näyttäytyy vivahteikkaampana. Usein ymmärrys kuitenkin hämärtyy. Sekava puhe voi peitellä sisällön puutetta tai ajattelun heikkoutta. Kun merkitykset eivät ole kirkkaita, lisääntyvät väärinkäsitykset. Puhe ei käänny teoiksi, koska kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä.

Miksi kirjoitan

Kirjoittaminen on menneiden, nykyisten ja vasta muodostumaisillaan olevien ajatusten jäsentelyä. Jäsennyksen myötä syntyy uusia ajatuksia. Yllättävien mielleyhtymien muodostuminen on yksi kirjoittamisen palkitsevimmista piirteistä. Kirjoittaminen on tapa siivota, kiillottaa ja laajentaa omaa ajattelua.

Kirjoittaminen on epäilemättä itseilmaisua. Kiinnostava teksti tuokin esiin kirjoittajasta jotain yksityistä. Juuri tämä on kirjoittajan näkökulmasta piinaavaa. Yksityinen on kuitenkin usein kaikkein yleisintä. Jotain, mihin ihmiset pystyvät samaistumaan. Yksityinen tarkoittaa yleensä oman vajavaisuuden tunnustamista, sielullisten vammojen esiintuontia. Tällainen kitka luo tekstin voiman, mutta tekee myös kirjoittamisesta kehtaamiskysymyksen. Kyseessä ei ole romanttinen kärsimys vaan pikemminkin sanomisen pakko.

Itsensä likoon laittamista seuraava kiusaantuneisuus johtaa usein siihen, että lukijaa on mukava tökkiä kauemmaksi ironialla tai abstrakteilla käsitteillä. Tällainen vääntelehtiminen on huomattavasti helpompaa kuin kirjoittaa rehellisesti ja yksinkertaisesti tavallisista asioista (hyvin!).

Ammatillisessa, etenkin tieteellisessä, yhteydessä kirjoitettu teksti on usein kitkatonta. Se ei ole kovin rohkeaa tai ota kantaa mihinkään. Kyse on paitsi neutraalin objektiivisuuden ihanteesta, mutta myös tarpeesta olla pahoittamatta kenenkään mieltä. Hygieeninen asiateksti voi kuvata kohteensa hyvin ja täyttää lajityyppinsä vaatimukset, mutta se harvoin saa säpinää aikaan.

Kiinnostavaa onkin etsiä sellaisia rajankäyntejä, joissa yksittäinen essee voi hyödyntää esimerkiksi kolumnin poleemisuutta, antropologista läsnäoloa ja tutkimuksellisen tekstin analyyttisyyttä, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa David Foster Wallacen ”Consider the Lobster”. Olen kirjoittanut juttuja erilaisiin lehtiin, verkkomedioihin, kaupallisiin tutkimusraportteihin, akateemisiin julkaisuihin, sosiaaliseen mediaan, muistaakseni vessankin seinään. Olen myös tehnyt sanoituksia muutamiin biiseihin. Näissä kaikissa on omat rajoitteensa, joiden vuoksi haluan nyt kokeilla blogin kirjoittamista.

Inspiraatio on amatööreille, mutta inspiraatiota tarvitaan. Väite pohjautuu siihen, että vakavasti otettava luova toiminta ei voi odottaa pyhää salamaniskua taivaalta, vaan homma täytyy vain hoitaa. Kurinalaisinkaan tekijä ei voi kuitenkaan toimia ajatuksellisessa tai esteettisessä tyhjiössä, vaan sytykkeitä on syytä haravoida tiheällä kammalla. Luova työ on jumissa silloin, kun huomio kiinnittyy liiaksi inspiraatioon, välineisiin tai ympäristöön. Pjotr Tšaikovski muotoili aikanaan asian osuvasti: ”A self-respecting artist must not fold his hands on the pretext that he is not in the mood.”

Blogin kirjoittaminen on kestävyyslaji. Blogin identiteetin ja varsinaisen aihepiirin muodostumisessa voi kestää vuosiakin. Siksi olen luetellut sivuston kuvaukseen muutamia aihepiirejä varsin väljästi. Aiheet kumpuavat työstäni, koska se on sekä määrällisesti että laadullisesti merkittävin näkökulmani maailmaan. Työn parissa pohtimistani aiheista minulla on myös aidosti jotain sanottavaa.

Kirjoitan pääosin suomeksi, koska en usko tavoittani englannilla niitä merkitysten nyansseja, joita hyvä teksti vaatii. On kuitenkin asioita ja keskusteluja, joita haluan kommentoida englanniksi, ja sen vuoksi blogin kieli ei rajaudu suomeen.

George Orwell kirjoitti ”Why I Write” -esseessään, että yksi kirjoittamisen motiiveista on myös silkka päteminen. Halu vaikuttaa fiksulta ulkopuolisten silmissä, tulla muistetuksi, olla näkyvillä. Kuten Orwell mainitsi, jakavat kirjoittajat tämän taipumuksen esimerkiksi esiintyvien taiteilijoiden, menestyvien liikemiesten ja poliitikkojen kanssa. Tällaisen narsismin tunnistaa itsessään sitä helpommin, mitä suurempi yleisö omalla tekstillä, puheella tai jollain muulla esiteltävällä asialla on.