Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Pasilan aamu oli märkä, kylmä ja pimeä. Kello oli 5:55. Taksikuski sanoi katsovansa lähetyksen tablettitietokoneeltaan. Kävelin Radiotalona tunnettuun rakennukseen, jossa Ylen aamu-tv:tä tehdään. Lämpiössä vuoroaan odotteli mies, joka oli yhdistänyt veganismin ja vaativan treenaamisen. Meikki, ohjeistus, kahvi. Suora lähetys 6:41. Yhdeksän minuuttia, ja kiitos käynnistä. Pasilan kadulla bussi pärski loskaa ohikulkijoiden päälle. Maailmaan oli jälleen tehotuotettu yksi puhuva pää.

Olen ollut työni puolesta esillä televisiossa, radiossa, sanomalehdissä ja medioiden verkkosivuilla. Joitain kymmeniä kertoja. Yksityiselämääni käsitteleviä juttuja ei ole tehty, ja hyvä niin.

Huomio on tuntunut joskus imartelevalta, mutta pääosin lähinnä siedän esillä oloa. Siitä on tullut osa työtäni. Jos minulla on median, ja ennen kaikkea sen yleisön, näkökulmasta kiinnostavaa sanottavaa, niin koen velvollisuudekseni kertoa asiani.

Muutamien isompien juttujen jälkeen on käynyt niin, että tuntematon henkilö tervehtii kadulla. Tai vieras ihminen kysyy: ”Hei, olitsä siinä yhdessä jutussa?” Tämä on lievästi kiusallista, koska tilanteessa konkretisoituu se, että olen siirtynyt julkisen tarkastelun kohteeksi. En ole enää anonyymi.

Henkilökohtaisia yhteydenottoja jutuista seuraa harvoin, mutta sosiaalisessa mediassa keskustelua on helppo seurata, etenkin Twitterissä. Joitain yhteistyösuhteita ja projekteja on alkanut median luoman herätteen myötä, mutta mikään myyntiautomaatti julkisuus ei ole.

Millä auktoriteetilla puhun mediassa? Käytän yleensä tutkijan titteliä, mutta minulla ei ole kuitenkaan akateemista arvovaltaa tai asemaa, jos maisterin tutkintoa ei sellaiseksi lasketa. Olen yksityis- ja julkisrahoitteisia projekteja tekevä konsulttitutkija, joka on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En halua väheksyä asemaani. Teen laadukkailla aineistoilla ja koetelluilla menetelmillä vaativia tutkimus- ja kehitysprojekteja, mikä on luonut pohjan substanssiosaamiselle. Joitain kertoja olen myös kieltäytynyt haastattelusta, jos en ole kokenut asiantuntemustani riittäväksi. Kommentoin usein aiheita, joihin akateeminen tutkimus ei ole ehtinyt reagoida. Tämä tarkoittaa esimerkiksi uusia nuoriso- ja populaarikulttuurin ilmiöitä.

Joskus tilanteet ovat koomisia. Toissa vuoden kesällä olin grillaamassa, kun Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimittaja soitti. Olin edeltävänä päivänä julkaissut nykyajan juppeja käsittelevän kirjoituksen, joka oli levinnyt sosiaalisessa mediassa nopeasti. Kyseessä ei ollut tutkimus, vaan pohdiskeleva esseekirjoitus. Media kuitenkin mielellään hyödynsi asiantuntijanäkemystä siitä, että juppikulttuuri on tullut takaisin. Makkaroita ja vihanneksia grillillä käännellessäni annoin toimittajan humoristisiin kysymyksiin muutaman vastauksen. Lopullinen Nyt-liitteen artikkeli tyytyi lähinnä referoimaan alkuperäistä blogikirjoitusta. Tekstini osui ajan hermoon, ja sitä käsiteltiin myöhemmin myös pääkaupunkiseudun paikallislehdissä. Oman blogin etu on se, että näkemyksiä voi esittää suodattamattomina. Asiantuntijalla voi olla myös oma media.

Toinen hauska tapaus liittyy Turkuun ja hipstereihin (joko saa nauraa?). Kun hipsteri-ilmiöstä tuli yleinen keskustelunaihe noin viisi vuotta sitten, alkoivat turkulaiset sanomalehdet pohtia mistä on kyse. Milloin hipsterit tulevat Turkuun? Missä heitä voi nähdä? Annoin ainakin viisi haastattelua erilaisiin turkulaisiin medioihin näistä aiheista. Eräs jutuista pohti, että onko hipsteri nettiajan nörtti (ei varsinaisesti). Kiinnostus heräsi myös Turun ulkopuolella. Kerran keskustelin YleX:n radiolähetyksessä siitä, että onko pituushyppääjä Tommi Evilä hipsteri (ehkä vähän). Mikä tärkeä ajankohtaisaihe!

Olen työskennellyt myös toimittajana, minkä vuoksi minulla ei ole ollut koskaan syytä demonisoida mediaa. Ymmärrän median toimintalogiikan. Tiedän myös, millaista puhetta toimittajat haluavat kuulla. Selkeää, konkreettista, muutama jännittävä anekdootti siellä täällä. Tämä on usein vastakohta tutkimukselle, joka on abstraktia, yleistä, eikä pyri herkuttelemaan tarinallisilla elementeillä. Asiantuntijan integriteettiin kuuluu se, että ajatuksia ei voi yksinkertaistaa, viihteellistää tai popularisoida vain median ehdoilla. Molempien on syytä tulla vastaan.

Haastattelutilanne on spontaani, eikä sitä voi täysin kontrolloida. Tämä voi olla ahdistavaa tutkijalle ja asiantuntijalle, joka on tottunut muotoilemaan ajatuksiaan jopa vuosia. Ennen haastattelua kannattaa pyytää alustava kysymysrunko, jos sellainen on olemassa. Aina ei ole. Epäselvyyksien varalle haastattelun voi myös nauhoittaa, tosin itse en ole niin tehnyt. Yhden haastattelun äänitin puhelimellani, koska toimittajan nauhuri oli rikki. Muutama ydinargumentti kannattaa miettiä valmiiksi, mutta samalla on tärkeää luottaa omaan tietopohjaan. Asiantuntemusta pitäisi vuosien työn jälkeen olla tarpeeksi (juuri siitä media on kiinnostunut), eikä viime hetken kertaus välttämättä selkiytä ajatuksia.

Kaiken julkisen näkyvyyden osalta ihmisen pahin kriitikko on usein hän itse. Oli kyseessä sitten esiintyminen, medianäkyvyys tai vaikka julkaistu kirjoitus, tietää vain puhuja ja kirjoittaja itse sen, mitä jäi sanomatta. Yleisö keskittyy siihen, mitä on sanottu. Oman itsekritiikkini suosikkikohde on sentimentaalisuus. En siedä ilmaisuja, jotka ovat tunteellisempia kuin niiden pitäisi olla. Saatan miettiä epäonnistunutta lausetta vuosia.

On myös hyvä muistaa, että lukijalle, katsojalle ja kuuntelijalle kyseessä on ohikiitävä hetki. Asiantuntija elää vain itse illuusiossa, että koko kansa on kokoontunut kuuntelemaan hänen punnittuja sanojaan. Puhuvat päät, sitaatit, keskusteluohjelmat, kolumnit ja muut media-artefaktit ovat kyyneleitä sateessa. Ne eivät katoa verkosta, mutta ne katoavat ajassa.

Ps. Kirjoittamani pamfletti ”Sekava nuoruus: Kuka olen, minne menen?” on julkaistu (TAT, 2017). Teksti käsittelee nuoria ja työelämää. Voit tilata ja ladata pamfletin ilmaiseksi täältä.

Mitä tietotyöläinen voi oppia Zlatan Ibrahimovićilta?

Mitä tietotyöläinen voi oppia Zlatan Ibrahimovićilta?

David Lagercranzin kirjoittama Minä, Zlatan Ibrahimović (alkuteos Jag är Zlatan Ibrahimović: Min historia, 2011) on erinomainen elämäkerta, josta tuli kansainvälinen menestys pian ilmestymisensä jälkeen. Nelisen vuotta vanha kirja ei sisällä jalkapalloilijan viimeisimpiä urakäänteitä ja Paris Saint-Germainin ajanjaksoa, mutta teos on silti edelleen lukemisen arvoinen.

Kirjassa Zlatan esiintyy minä-muodossa, mutta kirja ei kuitenkaan perustu suoriin sitaatteihin. Elämäkerturi Lagercranz on pyrkinyt luomaan kielen ja kerronnan, joka tuo esiin kohteensa persoonan olematta kuitenkaan autenttista sisältöä. Ratkaisu on onnistunut. Kirja esittää Zlatanin räjähtävänä katujätkänä, jossa on kuitenkin herkempiä, pohdiskeleviakin puolia.

Zlatanin tarina on malliesimerkki klassisesta draaman rakenteesta. Malmön Rosengårdin maahanmuuttajalähiössä kasvanut Zlatan on altavastaaja, joka vastoin kaikkia odotuksia ja silti vääjäämättömästi voittaa tiellään olevat esteet ja nousee maailman terävimmälle huipulle. Zlatan on herooisen maskuliinisuuden tyypillinen edustaja: hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, hän ei piittaa säännöistä, hän kostaa vääryydet. Zlatan on valmis tappelemaan. Hänellä on upeita autoja, kaunis vaimo, iso talo. Hänen habituksessaan on messiaanisen rock-tähden elkeitä, jota pitkät hiukset ja lukemattomat tatuoinnit korostavat. Taiteilijaluonne tulee esiin tunnereaktioiden voimakkuudessa ja hallitsemattomuudessa. Hän on mies, jota on helppo ihailla.

Zlatan on menestynyt satumaisesti fyysisenä urheilijana, mutta voiko tietoa käsittelevä asiantuntija ja nykyaikainen laptop-cowboy oppia häneltä jotain?

Yksilön ja tiimin suhde elää jatkuvasti Zlatanin tarinassa. Kirja osoittaa, että yksilö ei voi toimia ryhmässä, johon hän ei sosiaalipsykologisesti sovi. Vaikka kyseessä olisi FC Barcelona, maailman maineikkain ja kenties paras jalkapallojoukkue. FC Barcelonan kulttuuriin kuuluu koulumainen kuuliaisuus, jossa yksilöt eivät missään tilanteessa nouse ryhmän yläpuolelle. Starailu on pannassa. Zlatanin kaltaiselle yksilölle tämä tarkoitti kuitenkin oman persoonan suitsimista, mikä johti ponnettomuuteen ja ilottomuuteen. Barcelona osti hänet kalliilla ja joutui pian myymään halvalla.

Useimmiten ihmisen sosioekonominen tausta ennakoi hänen tulevaisuutensa. Tämä on tilastollinen fakta. Samalla elämme aikakautta, jonka eetos on se, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Eetosta perustellaan Zlatanin kaltaisilla hahmoilla: hän nousi huipulle lähes mahdottomista lähtökohdista, miksi et siis sinäkin? Kysymys on puoliksi oikeutettu. Zlatan selätti sosiaaliset esteet, mutta samalla jää huomiotta, että hänellä on synnynnäisiä biologisia edellytyksiä huippujalkapalloilijaksi esimerkiksi kehollisen koordinaation muodossa. On myös huomioitava palkintojen rajallisuus: FC Barcelonan piikkipaikoilla pelaa vain muutama henkilö kerrallaan. Jokainen ei voi siis olla FC Barcelonan kärkihyökkääjä, vaikka kuinka haluaisi.

Medioituneessa ja verkottuneessa maailmassa jokaisella on tietty määrä hallittua julkisuutta ja myös annos hallitsematonta. Hallitsemattomuus lisääntyy yhdessä ihmisen tunnettuuden kanssa. Zlatanin julkisuussuhde on aluksi hallitsematon. Hän ei harkitse sanomisiaan, hän ampuu yli. Seassa on nuoren miehen kaikkivoipaa egomaniaa. Juuri tämä tekee hänestä kiinnostavan. Työelämän taipumus on muuttaa ihmiset samanlaisiksi: homososiaalisuuden myötä kaikki näyttävät samalta ja ajattelevat samoja ajatuksia. Samalla erottumisen paine kasvaa, kun työmarkkinat kiristyvät ja ihmiset taistelevat paikasta auringossa. Zlatanin ansio on pitää kiinni tyylistään ja periaatteistaan, vaikka vastustus ja sosiaalinen paine on kova. Hän ei pelkää erimielisyyksiä. Tiimin ei pidä joka tilanteessa pyrkiä harmoniaan, vaan se voi säilyttää yhtenäisyytensä myös repivien riitojen jälkeen – jos riidoilla on hyvä syy. Kitkaton organisaatio on harvoin luova.

Huippu-urheilu on elämysteollisuutta, jossa yksilöiden arvo nousee pilviin. Zlatan-kirjassa sopimusneuvottelut näyttäytyvät avoimena henkisenä sotana. Neuvotteluja käyvät mafiosoja muistuttavat miehet, jotka pyrkivät maksimoimaan oman etunsa ja lannistamaan vastapuolen. Työelämän tulevaisuuskeskusteluilla on taipumusta päätyä pehmeisiin visioihin, joissa myötätunto, feminiinisyys ja esimerkiksi arvokkaan tiedon pyyteetön jakaminen lisääntyvät. Samalla vallan ja intressien epäsuhtaisuuden tarkastelu jää taka-alalle. Häikäilemättömyys on osa kilpailuun perustuvaa taloutta, jossa rahan kieli puhuu.

Mitä Zlatan tekeekin, hän heittäytyy siihen täysillä. Rosengårdissa hän ei kiinnostunut päihteista, vaikka niitä oli tarjolla joka paikassa. Hänellä on kuitenkin riippuvuustaipumus, hän janoaa adrenaliinia. Päivästä toiseen Zlatan pelaa videopelejä läpi yön ja ajaa Porschella 330 kilometrin tuntivauhtia yleisellä tiellä. Hän varasteli polkupyöriä myöhäiseen teini-ikään asti ja pikkurikolliset kaverit pyörivät hänen seurassaan myöhemminkin. Vajavaisuudet, typeryydet ja kohtuuttomuudet tekevät hänestä inhimillisen eikä hän pelkää näyttää niitä.