Onko työelämä liian älyllistä?

Onko työelämä liian älyllistä?

Useimpien organisaatioiden luonne paljastuu jo tuloaulassa. Onko vastaanottotiskin työntekijä sydämellinen First Impression Manager vai koteloitunut Facebook-muumio? Onko odotustilan pöydällä hiirenkorville selattu Iltalehti vai uudenkarhea Monocle?

Henkilökunnan kehonkieli kertoo organisaation tilasta. Onko ihmisten kävely hermostunutta vai rennon itsevarmaa? Ovatko katseet avoimia, välinpitämättömiä vai pälyileviä? Tunneilmapiiri tihkuu läpi, vaikka kukaan ei sanoisi mitään.

Jokainen organisaatio on tällainen moniaistinen kokonaisuus, mutta useimmilla organisaatioilla on vain yksi viesti: järkiperäinen kuvaus siitä, että ihan hyvin menee. Vaikka menisi huonosti. Tai todella hyvin.

Jos aulassa hyppii vastaan chihuahua, kertovat vieraat siitä samana päivänä eteenpäin. Jos tilassa vieno espresson tuoksu yhdistyy helmeilevään jazziin, ovat ihmiset vastaanottavaisia uusille ajatuksille jo ennen palaveria. Usein kivaan tunnemuistoon riittää se, että vastaanottotiskin ihminen on ystävällisempi kuin hänen varsinaisesti tarvitsisi olla.

Tällaiset asiat ovat yksinkertaisia, helppoja ja verraten edullisia toteuttaa. Harva niihin kuitenkaan panostaa, koska tällaisten kokemusten arvo ei välttämättä näy olemassa olevissa talousmittareissa. Järki ja numerot ohjaavat sitä, miltä asiat tuntuvat. Rationaalinen mieli janoaa lisää perusteita, lisää faktoja.

Olen silloin tällöin törmännyt tarjouspyyntöihin, joiden lähtökohta on suunnilleen seuraavanlainen: ”tiedämme tästä aiheesta jo todella paljon, mutta haluaisimme vielä tietää vähän lisää”. Toisaalta monissa tapauksissa tietoa on aivan liian vähän, mutta joku on päättänyt, että ”nyt vain tehdään”.

Molemmat lähtökohdat ovat vaarallisia. Tiedon pinoaminen tiedon päälle kertoo usein pelosta. Tai siitä, että oma tehtävä on yksinkertaisesti tuottaa tietoa, vaikka sitä olisi jo tarpeeksi. Voi olla myös niin, että budjettia on käyttämättä, ja sillä ostetaan vielä vähän lisää tietoa. Tällaisessa tilanteessa kannattaisi kuitenkin alkaa jo tehdä jotain tiedon pohjalta.

Kun tietoa on liian vähän, muistuttaa tilanne kävelyä pimeässä metsässä ilman taskulamppua. Jonnekin pitäisi päästä, ja ihminen haroo oksia edestään epätoivoisesti. Valittu polku voi olla oikea, mutta se voi johtaa myös suonsilmäkkeeseen.

Kun tietoa on liikaa tai liian vähän, voi ihminen hyödyntää myös muita tietämisen tapoja. Viime vuonna Aalto-yliopistossa tarkistetun väitöskirjan mukaan intuition rooli on tärkeä juuri tällaisissa tilanteissa.

Steve Jobs oli yksi harvoista johtajista, joka on puhunut intuitiivisen ymmärryksen puolesta. Hän on sanonut:

“I began to realize that an intuitive understanding and consciousness was more significant than abstract thinking and intellectual logical analysis. Intuition is a very powerful thing, more powerful than intellect, in my opinion. That’s had a big impact on my work.”

Intuitiivinen lähestymistapa asioihin mahdollistaa ennakoivan ja kokonaisvaltaisen ymmärryksen, jossa asioiden ei tarvitse käydä läpi loogis-rationaalista oikeuttamisprosessia ollakseen perusteltuja.

Intuitiota voi kehittää, kuten mitä tahansa muutakin taitoa, mutta intuition asema nykykulttuurissa ja esimerkiksi koulutusjärjestelmässä on väheksytty. Silti intuitio on esimerkiksi monille taiteilijoille ja tutkijoille yksi tärkeimpiä luovan prosessin työkaluja.

Tarvitsemme matalamielisen hyötykalkyloinnin ja teknisen järkeilyn rinnalle valmiuksia hyödyntää inhimillisen ymmärryksen koko palettia.

(Kuva: Anton Petukhov, CC BY 2.0)

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijaksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee perusteellisesti jonkin asian tai joukon asioita. Asiantuntemuksen ydin on kova tieto, mutta asiantuntija on myös asioita tunnusteleva, asioista tunteileva ja asioita intuitiivisesti kokeva. Asiantuntija on välillä asioita heikosti tunteva, mutta sitä hän ei mielellään myönnä. Asiantuntija on ollut perinteisesti asioita säilövä, mutta nykyaikainen asiantuntija on yhä enemmän myös asioita jakava. Arvo asiantuntijatiedossa itsessään vähenee ja se lisääntyy tiedon pohjalta syntyvissä sosiaalisissa prosesseissa.

Yksi karikatyyri perinteisestä asiantuntijasta on ns. päivystävä dosentti. Dosentti on lukenut rekkalastillisen kirjoja ja hänelle voi soittaa kysyäkseen jotain asiaa. Dosentin vastauksista syntyy lehtiotsikoita, kuten “Filosofi väittää: suomalaisten tulisi ryhdistäytyä henkisesti”, “Taloustieteilijä: eurosta luopuvat vain idiootit” tai “Seksologi: fellaation suosio laskussa”. Asiantuntija siis välittää ajatuksensa laajempien joukkojen tietoon. Näin voi tapahtua mediassa, mutta myös ihan tavallisissa organisaatioissa tai esimerkiksi kahdenvälisissä keskusteluissa. Asiantuntijoilla ja kaiken sortin tietokauppiailla on kuitenkin ongelma: Google on aika hyvä päivystävä dosentti.

Päivystävän dosentin ongelmasta seuraa, että pelkälle tiedolle täytyy tehdä jotain. Tiedosta tulee edetä käytäntöihin, sovelluksiin. Moni ennen ah-niin-raikas think tank haluaakin nyt olla do tank. Tietoa voi muotoilla, tiedon voi estetisoida. Tieto voi olla kaunista, mutta tyylittelyn tulee tapahtua tiedon ehdoilla. Laadukas informaatiomuotoilu lisää tiedon käytettävyyttä, omaksuttavuutta ja ymmärrettävyyttä. Se tuo uusia mahdollisuuksia lineaarisen tekstimuotoisen kerronnan rinnalle.

Asiantuntijatietoa voi lähestyä journalismin keinoin: tiedon voi kiteyttää vetäviksi otsikoiksi, jouhevaksi yleiskieleksi ja pituudeltaan napakaksi paketiksi. Tunteisiin vetoaviksi tarinoiksi. Tämä on useimmille tutkijoille hyvin vaikeaa. He haluaisivat kertoa kaiken tietämänsä ja vielä vähän päälle. Heidän PowerPoint-kalvonsa tursuavat yhä hienojakoisempia erittelyjä ja bullet point toisensa jälkeen selitetään hartaasti kuin merisää. Monille tutkijoille median tehokeinot, yksinkertaistaminen ja viihteellistäminen ovat ongelma sinänsä. He kirjoittavat koko elämäntyönsä parille ohjaajalle ja joukolle vertaisarvioijia ja se heille suotakoon. Maailmaa heidän tietonsa ei muuta.

Asiantuntija joutuu kamppailemaan huomiosta. Asiantuntija trimmaa henkilöbrändinsä kuntoon, on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, esiintyy, kirjoittaa blogia, kommentoi asioita myös oman erityisosaamisalueensa ulkopuolelta. Asiantuntija on läpeensä top-of-mind. Toisaalta asiantuntija ei tarvitse botoxia tai silmänkääntötemppuja tehdäkseen vaikutuksen: Hans Rosling ja Kimmo Vehkalahti ovat tehneet tilastotieteestä hauskaa varsin yksinkertaisin keinoin. Kukaan ei vain ollut ajatellut aiemmin, että tilastotiede voisi ylipäänsä olla hauskaa! Eräs mainosmies ohjeisti minua kerran, että uudessa ideassa pitää olla 90 prosenttia vanhaa. Juuri näin Rosling ja Vehkalahti ovat toimineet.

Tietoauktoriteetit murentuvat yhä herkemmin. Viime vuosien ravinto-opilliset sodat ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset keksivät jatkuvasti uudestaan, miten heidän tulisi syödä. Ravintotietouden vanhoja linnakkeita kohtaan hyökätään suu vaahdossa ja fiksuinkin perustein. Oman elämänsä kansalaistieteilijät kokoavat kirjavista lähteistä tietoa, jonka pohjalta he kyseenalaistavat viranomaisten tarjoaman tiedon. Usein he ovat oikeassa, mutta myös väärässä – tai kuka sen tietää? Karismaattisilla tiedontuottajilla on hyvä sauma: he lumoavat ihmiset ilmaisukeinoillaan ja vetoavat tarvittaessa myös näkemystensä tieteellisyyteen. Heille sosiaalinen media ja muut verkon rihmastot ovat uudenlaisten kansanliikkeiden hedelmällistä kasvualustaa.

Hakkerimentaliteetilla varustetut kansalaistieteilijät ovat omaehtoisia tietonsa suhteen. Ihannetapauksessa heidän tietonsa on hienostuneen subjektiivista. Jos heidän luomansa diskurssi on tarpeeksi vahva, voi se synnyttää jopa tieteen kaltaisen objektiivisuuden illuusion. He pystyvät vaikuttamaan tiedollaan ilman instituutioiden tukea, heidän tietonsa liikkuu salamannopeasti. Toisaalta he saattavat korostaa tiedon itseisarvoisuutta: monet intohimoisista Wikipedia-aktiiveista haluavat pysyä anonyymeina ja nauttivat vain pienen piirin arvostusta. He rakastavat tietoa ja sen jakamista. He eivät ole ympärivuorokautisia some-narsisteja.

Vaikka tieto herättää tunteita, suhtautuu moni asiantuntija tietoonsa perin järkevästi. Järkevä tietosuhde tuntuu itsestään selvältä. Onhan tieto järkeilyn lopputulos, eikö? Asiantuntija jopa näyttää järkevältä. Asialliselta! Asiantuntija hillitsee itsensä ja tukahduttaa tunteensa. Asiantuntija unohtaa järkevyytensä kerran vuodessa joraamalla ysärihittiä ja lääppimällä viestintäharjoittelijaa firman kehityspäivillä. Moni asiantuntija haluaa, että luovatkin prosessit ovat järkeviä. Siis rutinoituja, valvottuja, viinerinmakuisia ja kiskoilla eteneviä. Luovuus vaatii kurinalaisuutta ja suunnitelmallisuutta, mutta luovuuden harhaileva ja epävarma luonne pelottaa monia asiantuntijoita.

(Kirjoitus pohjautuu Asiantuntijatyön tulevaisuus -luentoon, jonka olen pitänyt kahdessa eri yhteydessä. Kuva: laverrue)