Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Työnhakijat eivät juuri mainosta musiikkiharrastuksiaan. Järjestötoiminnan, partion ja urheilun kaltaisista touhuista kerrotaan paljon monisanaisemmin. Etenkin underground-bändien pelätään kenties herättävän mielikuvia suttuisista treenikämpistä, joiden nurkkia somistavat korttitalon lailla horjuvat pitsalaatikko- ja six pack -käärepaperivuoret. Bändit luuhaavat paikoissa, joissa ryypätään ja rämpytetään. Työelämä puolestaan edellyttää korrektiutta ja pidättyväisyyttä (vaikka se ikävystyttää kaikkia!). Olen itse ollut mukana erilaisissa musiikkiprojekteissa suunnilleen 15 vuoden ajan ja pienessä noin viiden hengen yrityksessä puolestaan kolmisen vuotta. Ei ole sattumaa, että kotiuduin ensin mainituista jälkimmäiseen niin luontevasti.

Bändi sisältää kaikki tavanomaisen firman funktiot: markkinoinnin, tuotekehityksen, brändinhallinnan, eriytyneen työnjaon, rekrytoinnin, logistiikan, jakelun ja niin edelleen. Bändissä vallitsee oletus, että jokainen hallitsee instrumenttinsa. On myös multi-instrumentalisteja, mikä on yleensä rikkaus bändin kannalta. Muiden soittimien tuntemus mahdollistaa sen, että kollegoiden tuotoksia voi kommentoida monipuolisemmin. Omiin sävellyksiinsä keskittyvissä bändeissä muusikot harvoin sanovat olevansa “ammattilaisia”, vaikka The Rasmuksen kerrotaankin pitäneen arviointipalavereja jokaisen keikan jälkeen alkoholittomalla kiertueellaan. He vain tekevät mitä tekevät ja raha on tekojen seuraus jos on. Ammattimuusikoksi itsensä kokeva henkilö on puolestaan yleensä freelance-palkkasoturi, joka kiertää esimerkiksi iskelmätähden mukana.

Bändeissä eletään pakkoluovuuden oloissa. Tämä tekee bändin innovaatiotoiminnasta kulttuurista ja intuitiivista. Tilanne poikkeaa suuryrityksistä, joille innovaatio on prosessi. Prosesseja masinoidaan usein ad hoc -pohjalta. Tästä seuraa se, että innovointia ja ideointia ei harjoitella riittävästi. Muusikon luovuutta leimaavat toisto, etsintä, kuivien ja hedelmällisten kausien vaihtelu, turhautuminen, inspiraation metsästys ja toki myös oivaltaminen. Bändin olemassaololle musiikillisen tarjoaman uudistuminen on elinehto. Muuten pumppu kulahtaa nopeasti. Oikealla hetkellä lopettaminen on vaikeaa.

Bändien kohtaamat palautemekanismit ovat armottomia. Niin ovat yritystenkin. Usein kuulee sanottavan, että kritiikkiin pitäisi reagoida vastaanottavaisesti, rakentavasti ja korrektisti. Jopa positiivisesti. Ihanne on kannatettava, mutta usein todellisuudelle vieras. Negatiivinen palaute nimittäin sattuu aivan helvetisti, jos se kohdistuu johonkin sellaiseen, mihin on sielunsa investoinut. Tiedän ihmisiä, jotka nielevät saamansa kritiikin kirkasotsaisina ja järkkymättä. Heidän käyttäytymisensä ei yleensä muutu lainkaan palautteen jälkeen. Monien tuotekehittäjien ongelma onkin se, että he eivät aidosti välitä kehittämistään asioista. Luova ja herkkä ihminen voi olla palautteen vuoksi kanveesissa vuodenkin, mutta hän todellakin miettii asiaa.

Bändit kokevat muodonmuutoksia. Bändin perustan ei tarvitse koostua laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Yhä enemmän puhutaankin “projekteista”. Kitaramusiikki on ylipäänsä ollut pitkään erilaisten retroaaltojen dominoimaa, ja musiikillinen innovaatio kuusikielisellä näyttää yhä vaikeammalta. Ei rock silti kuole, se on vain ikuisen paluun tilassa! Jännittävimmät uuden ajan artistit pystyvät liikkumaan esimerkiksi performanssi- ja videotaiteen kentillä. Heille post-internet-estetiikka ja uusimmat ajatteluvirtaukset ovat tuttuja. He pystyvät leikittelemään identiteetillään, kuten David Bowie menneisyydessä tai The Knife nyt. Yritysidentiteetit ovat puolestaan yleensä staattisia, puunattuja ja ennalta-arvattavia. Niissä maistuu hien sijaan desinfiointiaine.

Sosiaalinen media on muuttanut bändien markkinoinnin täysin. Tiedon levittämisen kustannukset ovat romahtaneet, minkä myötä ihmisten huomion arvo on räjähtänyt. Netti hukkuu SoundCloud-demoihin ja startupien nikkaroimiin sovelluksiin. Kuka tahansa voi teoriassa esitellä hengentuotteensa koko maailmalle yhdessä yössä. Käytännössä suosio vaatii kuitenkin erilaisten auktoriteettien tarjoamaa apua, oli kyseessä sitten blogit, media tai keikkabuukkaajat. Varsinaisista portinvartijoista ei kuitenkaan ole syytä enää puhua. Niin firmoille kuin bändeille markkinointi netissä on yrittämistä, erehtymistä ja kokeiluja. Ja myös rutiininomaista luukutusta.

Niin aloittelevat bändit kuin yrityksetkin ovat altavastaajia ja markkinahäirikköjä. Yritykset voivat oppia bändeiltä, mutta myös bändit yrityksiltä. Yritysten etu on etenkin raaka liiketoimintaosaaminen ja systemaattisuus. Bändien puolestaan spontaanius, yllättävyys ja seikkailullisuus. Näitä molempia edustaa esimerkiksi Nick Cave: hän on työhuoneellaan joka päivä yhdeksästä viiteen, mutta uhkuu vaaraa ja seksiä lavalla. Myös Ville Valon bisnesälyä on kehuttu. Bruce Dickinson puolestaan heittää puhujakeikkaa liike-elämän seminaareissa. Jokin opiskelija-startup voi sen sijaan olla nuudelikuureineen ja miljoonaunelmineen henkisesti enemmän bändi kuin yritys, ja jokin korporaatio voi puolestaan olla henkevämpi kuin vuosikymmeniä kiertänyt hard rock -reliikki. Onkin nähtävissä, että erot hämärtyvät yhä enemmän. Teini-ikäisten demobändi voi olla hiottu muodollisesti täydelliseksi, kun taas yrityksiltä voi odottaa inhimillistä sekoilua ja luopumista virheettömyyden illuusiosta.

Miksi kirjoitan

Kirjoittaminen on menneiden, nykyisten ja vasta muodostumaisillaan olevien ajatusten jäsentelyä. Jäsennyksen myötä syntyy uusia ajatuksia. Yllättävien mielleyhtymien muodostuminen on yksi kirjoittamisen palkitsevimmista piirteistä. Kirjoittaminen on tapa siivota, kiillottaa ja laajentaa omaa ajattelua.

Kirjoittaminen on epäilemättä itseilmaisua. Kiinnostava teksti tuokin esiin kirjoittajasta jotain yksityistä. Juuri tämä on kirjoittajan näkökulmasta piinaavaa. Yksityinen on kuitenkin usein kaikkein yleisintä. Jotain, mihin ihmiset pystyvät samaistumaan. Yksityinen tarkoittaa yleensä oman vajavaisuuden tunnustamista, sielullisten vammojen esiintuontia. Tällainen kitka luo tekstin voiman, mutta tekee myös kirjoittamisesta kehtaamiskysymyksen. Kyseessä ei ole romanttinen kärsimys vaan pikemminkin sanomisen pakko.

Itsensä likoon laittamista seuraava kiusaantuneisuus johtaa usein siihen, että lukijaa on mukava tökkiä kauemmaksi ironialla tai abstrakteilla käsitteillä. Tällainen vääntelehtiminen on huomattavasti helpompaa kuin kirjoittaa rehellisesti ja yksinkertaisesti tavallisista asioista (hyvin!).

Ammatillisessa, etenkin tieteellisessä, yhteydessä kirjoitettu teksti on usein kitkatonta. Se ei ole kovin rohkeaa tai ota kantaa mihinkään. Kyse on paitsi neutraalin objektiivisuuden ihanteesta, mutta myös tarpeesta olla pahoittamatta kenenkään mieltä. Hygieeninen asiateksti voi kuvata kohteensa hyvin ja täyttää lajityyppinsä vaatimukset, mutta se harvoin saa säpinää aikaan.

Kiinnostavaa onkin etsiä sellaisia rajankäyntejä, joissa yksittäinen essee voi hyödyntää esimerkiksi kolumnin poleemisuutta, antropologista läsnäoloa ja tutkimuksellisen tekstin analyyttisyyttä, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa David Foster Wallacen ”Consider the Lobster”. Olen kirjoittanut juttuja erilaisiin lehtiin, verkkomedioihin, kaupallisiin tutkimusraportteihin, akateemisiin julkaisuihin, sosiaaliseen mediaan, muistaakseni vessankin seinään. Olen myös tehnyt sanoituksia muutamiin biiseihin. Näissä kaikissa on omat rajoitteensa, joiden vuoksi haluan nyt kokeilla blogin kirjoittamista.

Inspiraatio on amatööreille, mutta inspiraatiota tarvitaan. Väite pohjautuu siihen, että vakavasti otettava luova toiminta ei voi odottaa pyhää salamaniskua taivaalta, vaan homma täytyy vain hoitaa. Kurinalaisinkaan tekijä ei voi kuitenkaan toimia ajatuksellisessa tai esteettisessä tyhjiössä, vaan sytykkeitä on syytä haravoida tiheällä kammalla. Luova työ on jumissa silloin, kun huomio kiinnittyy liiaksi inspiraatioon, välineisiin tai ympäristöön. Pjotr Tšaikovski muotoili aikanaan asian osuvasti: ”A self-respecting artist must not fold his hands on the pretext that he is not in the mood.”

Blogin kirjoittaminen on kestävyyslaji. Blogin identiteetin ja varsinaisen aihepiirin muodostumisessa voi kestää vuosiakin. Siksi olen luetellut sivuston kuvaukseen muutamia aihepiirejä varsin väljästi. Aiheet kumpuavat työstäni, koska se on sekä määrällisesti että laadullisesti merkittävin näkökulmani maailmaan. Työn parissa pohtimistani aiheista minulla on myös aidosti jotain sanottavaa.

Kirjoitan pääosin suomeksi, koska en usko tavoittani englannilla niitä merkitysten nyansseja, joita hyvä teksti vaatii. On kuitenkin asioita ja keskusteluja, joita haluan kommentoida englanniksi, ja sen vuoksi blogin kieli ei rajaudu suomeen.

George Orwell kirjoitti ”Why I Write” -esseessään, että yksi kirjoittamisen motiiveista on myös silkka päteminen. Halu vaikuttaa fiksulta ulkopuolisten silmissä, tulla muistetuksi, olla näkyvillä. Kuten Orwell mainitsi, jakavat kirjoittajat tämän taipumuksen esimerkiksi esiintyvien taiteilijoiden, menestyvien liikemiesten ja poliitikkojen kanssa. Tällaisen narsismin tunnistaa itsessään sitä helpommin, mitä suurempi yleisö omalla tekstillä, puheella tai jollain muulla esiteltävällä asialla on.