Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Bändi on pienyritystoiminnan korkeakoulu

Työnhakijat eivät juuri mainosta musiikkiharrastuksiaan. Järjestötoiminnan, partion ja urheilun kaltaisista touhuista kerrotaan paljon monisanaisemmin. Etenkin underground-bändien pelätään kenties herättävän mielikuvia suttuisista treenikämpistä, joiden nurkkia somistavat korttitalon lailla horjuvat pitsalaatikko- ja six pack -käärepaperivuoret. Bändit luuhaavat paikoissa, joissa ryypätään ja rämpytetään. Työelämä puolestaan edellyttää korrektiutta ja pidättyväisyyttä (vaikka se ikävystyttää kaikkia!). Olen itse ollut mukana erilaisissa musiikkiprojekteissa suunnilleen 15 vuoden ajan ja pienessä noin viiden hengen yrityksessä puolestaan kolmisen vuotta. Ei ole sattumaa, että kotiuduin ensin mainituista jälkimmäiseen niin luontevasti.

Bändi sisältää kaikki tavanomaisen firman funktiot: markkinoinnin, tuotekehityksen, brändinhallinnan, eriytyneen työnjaon, rekrytoinnin, logistiikan, jakelun ja niin edelleen. Bändissä vallitsee oletus, että jokainen hallitsee instrumenttinsa. On myös multi-instrumentalisteja, mikä on yleensä rikkaus bändin kannalta. Muiden soittimien tuntemus mahdollistaa sen, että kollegoiden tuotoksia voi kommentoida monipuolisemmin. Omiin sävellyksiinsä keskittyvissä bändeissä muusikot harvoin sanovat olevansa “ammattilaisia”, vaikka The Rasmuksen kerrotaankin pitäneen arviointipalavereja jokaisen keikan jälkeen alkoholittomalla kiertueellaan. He vain tekevät mitä tekevät ja raha on tekojen seuraus jos on. Ammattimuusikoksi itsensä kokeva henkilö on puolestaan yleensä freelance-palkkasoturi, joka kiertää esimerkiksi iskelmätähden mukana.

Bändeissä eletään pakkoluovuuden oloissa. Tämä tekee bändin innovaatiotoiminnasta kulttuurista ja intuitiivista. Tilanne poikkeaa suuryrityksistä, joille innovaatio on prosessi. Prosesseja masinoidaan usein ad hoc -pohjalta. Tästä seuraa se, että innovointia ja ideointia ei harjoitella riittävästi. Muusikon luovuutta leimaavat toisto, etsintä, kuivien ja hedelmällisten kausien vaihtelu, turhautuminen, inspiraation metsästys ja toki myös oivaltaminen. Bändin olemassaololle musiikillisen tarjoaman uudistuminen on elinehto. Muuten pumppu kulahtaa nopeasti. Oikealla hetkellä lopettaminen on vaikeaa.

Bändien kohtaamat palautemekanismit ovat armottomia. Niin ovat yritystenkin. Usein kuulee sanottavan, että kritiikkiin pitäisi reagoida vastaanottavaisesti, rakentavasti ja korrektisti. Jopa positiivisesti. Ihanne on kannatettava, mutta usein todellisuudelle vieras. Negatiivinen palaute nimittäin sattuu aivan helvetisti, jos se kohdistuu johonkin sellaiseen, mihin on sielunsa investoinut. Tiedän ihmisiä, jotka nielevät saamansa kritiikin kirkasotsaisina ja järkkymättä. Heidän käyttäytymisensä ei yleensä muutu lainkaan palautteen jälkeen. Monien tuotekehittäjien ongelma onkin se, että he eivät aidosti välitä kehittämistään asioista. Luova ja herkkä ihminen voi olla palautteen vuoksi kanveesissa vuodenkin, mutta hän todellakin miettii asiaa.

Bändit kokevat muodonmuutoksia. Bändin perustan ei tarvitse koostua laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Yhä enemmän puhutaankin “projekteista”. Kitaramusiikki on ylipäänsä ollut pitkään erilaisten retroaaltojen dominoimaa, ja musiikillinen innovaatio kuusikielisellä näyttää yhä vaikeammalta. Ei rock silti kuole, se on vain ikuisen paluun tilassa! Jännittävimmät uuden ajan artistit pystyvät liikkumaan esimerkiksi performanssi- ja videotaiteen kentillä. Heille post-internet-estetiikka ja uusimmat ajatteluvirtaukset ovat tuttuja. He pystyvät leikittelemään identiteetillään, kuten David Bowie menneisyydessä tai The Knife nyt. Yritysidentiteetit ovat puolestaan yleensä staattisia, puunattuja ja ennalta-arvattavia. Niissä maistuu hien sijaan desinfiointiaine.

Sosiaalinen media on muuttanut bändien markkinoinnin täysin. Tiedon levittämisen kustannukset ovat romahtaneet, minkä myötä ihmisten huomion arvo on räjähtänyt. Netti hukkuu SoundCloud-demoihin ja startupien nikkaroimiin sovelluksiin. Kuka tahansa voi teoriassa esitellä hengentuotteensa koko maailmalle yhdessä yössä. Käytännössä suosio vaatii kuitenkin erilaisten auktoriteettien tarjoamaa apua, oli kyseessä sitten blogit, media tai keikkabuukkaajat. Varsinaisista portinvartijoista ei kuitenkaan ole syytä enää puhua. Niin firmoille kuin bändeille markkinointi netissä on yrittämistä, erehtymistä ja kokeiluja. Ja myös rutiininomaista luukutusta.

Niin aloittelevat bändit kuin yrityksetkin ovat altavastaajia ja markkinahäirikköjä. Yritykset voivat oppia bändeiltä, mutta myös bändit yrityksiltä. Yritysten etu on etenkin raaka liiketoimintaosaaminen ja systemaattisuus. Bändien puolestaan spontaanius, yllättävyys ja seikkailullisuus. Näitä molempia edustaa esimerkiksi Nick Cave: hän on työhuoneellaan joka päivä yhdeksästä viiteen, mutta uhkuu vaaraa ja seksiä lavalla. Myös Ville Valon bisnesälyä on kehuttu. Bruce Dickinson puolestaan heittää puhujakeikkaa liike-elämän seminaareissa. Jokin opiskelija-startup voi sen sijaan olla nuudelikuureineen ja miljoonaunelmineen henkisesti enemmän bändi kuin yritys, ja jokin korporaatio voi puolestaan olla henkevämpi kuin vuosikymmeniä kiertänyt hard rock -reliikki. Onkin nähtävissä, että erot hämärtyvät yhä enemmän. Teini-ikäisten demobändi voi olla hiottu muodollisesti täydelliseksi, kun taas yrityksiltä voi odottaa inhimillistä sekoilua ja luopumista virheettömyyden illuusiosta.

Kokeilukulttuuri ja iso rysäys

Pidän kokeiluista, koska kokeilu onnistuu aina. Se kertoo mikä toimii tai sitten sen, mikä ei ainakaan toimi. Kokeilu on vaivaton ja nopea tapa toimia, ja myös oppia. Kokeilu on riski, mutta niin on kokeilemattomuuskin.

Kokeilu-sanassa on amatöörimäisyyden kaiku, aivan suotta. Havahduin kokeilu-käsitteen monipuolisuuteen, kun kuulin Aalto-yliopiston MIND-yksikön ”yli-innovaatioaktivisti” Anssi Tuulenmäen luennon viime syksyllä Kööpenhaminassa. Tuulenmäki kutsuu Suomea suunnittelun suurvallaksi, mikä johtuu historiallisesti etenkin siitä, että karuissa oloissa asioihin on pitänyt varautua ennalta: ”Kreikassa voi istua puun alla ja sato kypsyy silti.”

Kokeilun suora vastakohta on kokeilemattomuus, mutta havainnollisempana vastakohtana voi pitää suunnittelua. Suunnittelu tarkoittaa valmisteluprosesseja, komiteoita, tuotetestausta, tutkimusta, strategian viilausta ja niin edelleen. Kun suunnittelu valmistuu, on momentum usein menetetty. Suunnittelun lopputulos on iso rysäys, josta saattaa seurata jotain tai sitten ei.

Kokeilun estää usein virheen pelko. Esimerkiksi surullisenkuuluisissa julkisen sektorin IT-järjestelmähankkeissa virkavirheiden välttely ajaa valitsemaan tuttuja toimittajia, joiden kanssa sopimuspapereita hiotaan kaksi vuotta. Tässä vaiheessa transaktiokustannukset ovat jo räjähtäneet, mutta itse järjestelmä on vielä toimittamatta. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta ainakaan kukaan ei ole tehnyt virhettä!

Kokeilu ei sovi kaikkeen. On ilmiselvää, että esimerkiksi risteilyalusta tai pilvenpiirtäjää ei voi rakentaa kokeilemalla. Kokeilu puolestaan sopii erinomaisesti esimerkiksi palveluihin. Anssi Tuulenmäki kertoi suuresta suomalaisesta vähittäiskauppaketjusta, jonka tavarataloon oli tarkoitus kokeilla leposohvia ikäihmisiä varten. Sohvia ei kuitenkaan saatu tavarataloon, koska kyseisestä konsernista ei löytynyt ainuttakaan henkilöä, jonka toimenkuvaan tällainen työsuorite olisi kuulunut. Tuulenmäki kollegoineen kantoi sohvan itse paikalle.

Kokeilukulttuuri kukoistaa usein pienissä matalan hierarkian yhteisöissä. Tiukkojen roolitusten ja komentoketjujen yhteisöissä kokeilut puolestaan vähenevät, koska ihmiset eivät koe itsellään olevan liikkumavaraa. Heistä tulee rooliensa vankeja. Korporaatioihmisen tai pikkuvirkamiehen maailmankatsomus jumiutuu työpisteen, vesiautomaatin ja lounasruokalan muodostamaan Bermudan kolmioon. Korporaatioihminen lukitsee itsensä prosesseihin, jotka eivät sisällä sivupolkuja tai epävarmuutta. Hän ei kykene toimimaan ilman ohjeita.

Hyviä esimerkkejä kokeilullisista ympäristöistä ovat Lockheed Martinin Skunk Works -yksikkö ja Andy Warholin Factory. Warholin kolmessa eri osoitteessa vuosina 1962-1984 toiminut studio oli erilaisten friikkien kokoontumispaikka, mutta se pyrki myös nimensä mukaisesti taiteen massatuotantoon. ”Taidetyöläisiä” tehtaassa olivat Warholin suosimat muut taiteilijat, narkomaanit, queer-ihmiset, omalaatuiset ajattelijat, pornonäyttelijät, ylipäänsä sellaiset ihmiset joita boheemiympyröissä yleensä on. Tehtaassa syntyi Warholin silkkipainettujen töiden lisäksi esimerkiksi kenkiä, elokuvia, veistoksia ja musiikkia. Vaikka Factory oli monien aikansa nerokkaimpien taiteilijoiden kohtauspaikka, oli sen toiminta kuitenkin täysin riippuvaista Warholin nimellä ja näkemyksellä luoduista tulovirroista.

1940-luvulta alkaen toiminut Lockheed Martinin ”näätäyksikkö” on siitä erikoinen suuryrityksen tuotekehitysyksikkö, että sillä on faneja. Yksikön pääosin ilmailuun ja muuhun sotateknologiaan keskittyvä toiminta on salaista, ja yksikkö toimii hyvin vapaasti ja itsenäisesti suhteessa muihin Lockheed Martinin osastoihin. Yksikön toimintaperiaatteisiin kuuluu esimerkiksi raportoinnin minimoiminen. Salaisen luonteensa vuoksi Skunk Works on kohdannut spekulaatioita, että sillä olisi hallussaan ufoteknologiaa ja muita mitä mielikuvituksellisempia virityksiä.

Warholin rakentama luovuuskeskittymä perustui pohjimmiltaan näkemykselliseen diktatuuriin, riittävän lahjakkaisiin siipeilijöihin, maineeseen ja dekadenssiin. Skunk Works on puolestaan sotilaallisella täsmällisyydellä rakennettu kokeellisen toiminnan yksikkö. Suurten organisaatioiden tapauksessa kokeilukulttuurin ei välttämättä tulekaan leimata koko yhteisöä, vaan se kannattaa toteuttaa muusta toiminnasta eriytetyn laboratorion muodossa. Keksijöiden, luovien ajattelijoiden ja omaperäisten kokeilijoiden paras turva onkin usein vakaiden ja rationaalisten ihmisten rakentama toimintaympäristö: Warholinkaan bileet eivät jatkuneet ikuisesti.