Työ on uusi vapaa-aika

Työ on uusi vapaa-aika

Nykyajan ihanteiden valossa työ on intohimoa, empatiaa, kekseliäisyyttä. Onnellisuutta, merkityksellisyyttä. Työ on haltioitumista kaikista niistä tavoista, joilla voimme rakentaa parempaa maailmaa.

Tällaisen hurmoksen rinnalla vapaa-aika näyttäytyy ikävien velvollisuuksien liukuhihnana. Tiskit, pyykit, talvirenkaat, kurahousut, makaronilaatikko. Aivokuollut taloyhtiön hallituksen kokous. Päivän päätteeksi urheilemme rajusti, koska töissä on aikaa palautua.

Olen kuullut pariskunnista, jotka pitävät viikoittaisia suunnittelupalavereita ruuhkavuosista selvitäkseen. Moni perhe seuraa budjettiaan excel-taulukossa. Kun tähän lisää hysteerisen kahvakuulan reuhtomisen, niin kyllä tekee hyvää päästä töihin lepäämään!

Hauskuuden eetos leimaa työtiloja. Värikkäine huonekaluineen ja seinämaalauksineen ne muistuttavat yhä enemmän päiväkotia. Kun aulasta löytyy flipperi, olemme varmoja firman innovatiivisuudesta: täällä työ on leikkiä. Sen sijaan kotejamme leimaa skandinaavisen minimalismin ankaruus, johon verrattuna lääkeyhtiöidenkin neuvotteluhuoneet ovat aistillisuuden ilotulitusta. Kun kotielämää täydentää jokin eksoottisen kuuloinen tavaroidenvähennysfilosofia, on lopputulos se, että kotona jokainen päivä on siivouspäivä. Ihan kuin työtä.

Moni työtä tekevä vanhempi on oivaltanut, että lasten hoitaminen on töihin verrattuna puuduttavaa hommaa. Kognitiivinen kuorma puuttuu. Siksi nykyajan vanhemmista on tullut leikkikentän laidalla nyhjöttäviä kännykkämuumioita, joille välitön läsnäolo on yhä vaikeampaa. Hiekkakakun tekeminen sadatta kertaa ei anna samoja kiksejä kuin sähköposti, joka kertoo tarjouksen läpimenosta. Samasta syystä jäi väliin se, kun hiekkakakku syntyi ensimmäistä kertaa.

Joskus töissä oli kyse siitä, että maksoimme toisillemme asioista, joita emme osaa tai viitsi itse tehdä. Nyt töiden ikävä puoli on vaiettu. Positiivisesta ajattelusta on tullut menestyjien itsetehostusta, jonka nektarin uskotaan valuvan myös muille. Ihmisellä on yksilöpsykologinen vastuu innostua. Hänen täytyy ymmärtää, että jokainen uusi asia on hyvä asia. Henkisesti ahdas yt-organisaatio ei saa olla syy sille, että ihminen ei pääse työn imuun. Yksilöllistyneen vastuun myötä on syntynyt markkinat elämäntapavalmentajille, jotka auttavat ihmistä pitämään palapelinsä kasassa.

Monen ihmisen pyrkimys on löytää ”oma juttu”, jossa voi ”toteuttaa itseään”. Kun nuoren opiskelu katkeaa, hän sanoo: ”Tää ei ollu oikein mun juttu.” Ajatus on, että ihmisellä on valmis minuus ja identiteetti, joita maailman tulee palvella. Identiteetti on kuitenkin myös toiminnan seuraus. Kun ihminen tekee jotain, muuttaa tekeminen häntä. Näistä teoista tulee osa hänen minuuttaan. Uudet asiat ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän niihin perehtyy. Siksi ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa masturboinnilta, ei tulevaisuuteen suuntautuvalta toiminnalta.

Töissä pitää kuitenkin olla kivaa. Huomio täytyy kääntää yksilöllisistä suoritteista työn sosiaaliseen ympäristöön. Kun työ on vaikeaa ja ikävää, korostuu työyhteisön tuen merkitys. Jaetut ongelmat ovat pienempiä ongelmia. Suomi, moni muu maa ja maailma ovat tilanteessa, jossa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja niiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa jatkuva oman työn mielekkyyden parissa nykertely on aivan liian itsekästä. Sen sijaan meidän kannattaa pohtia sitä, millaiset työyhteisöt kukoistavat häijyjen ongelmien aikakaudella. Tämä takaa myös yksilön hyvinvoinnin.

Vitutus tuotannontekijänä

Vitutus tuotannontekijänä

Positiiviseksi psykologiaksi kutsuttu ajattelusuuntaus on luonut säpinää viime vuosina niin bisnesmaailmassa kuin akateemisissakin ympyröissä. Ajattelutapa on popularisoitu lukuisiin upean elämän ja työn oppaisiin. Samalla poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat sättivät suomalaisia kielteiseksi ja innostumiskyvyttömäksi kansaksi. Suomalaiset elävät heidän silmissään ikuista Aki Kaurismäen duunarielokuvaa, johon elämystalouden innovaatio- ja kilpailukykyimperatiivi ei ole vielä saapunut. Näkemys on yksisilmäinen, koska se ei havaitse positiivisuuden ja negatiivisuuden salavuoteutta.

Talouskurimuksessa positiivisuuden tulisi kohdistua etenkin työhön. Itsensä toteuttaminen työssä on ihanne, johon monet pyrkivät. Itsensä toteuttamista seuraa hypoteettisesti innostus. Nähdäkseni ei kuitenkaan ole mitään staattista minuutta, joka vain odottaa toteuttamistaan. Identiteettikokemus seuraa tekemistä eikä toisinpäin. Siksi itsensä toteuttaminen kuulostaa masturboinnilta.

On epäilemättä hyvä asia, jos ihminen on intohimoinen ja innostunut työnsä suhteen. Jotkut korostavat jopa rakkauttaan työtään kohtaan. Tällaisen puheenparren tavanomaisuus on kuitenkin saanut intohimon näyttämään velvoitteelta. Jos ei joka hetki koe ylitsevuotavaa rakkautta työtään kohtaan, täytyy työssä olla jotain vikaa. Työntekijä ei ymmärrä omaa etuaan, jos hän ei viitsi joka toinen ilta breinstormata pöytälaatikkofirmoja vastavalmistuneiden startup-jameissa.

Julkisessa työelämäkeskustelussa ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka vain haluaa tehdä päivittäisen työnsä ihan riittävän hyvin. Useimmissa työnkuvissa on ainakin jonkin verran toistoa ja yllätysten määrä vähenee ajan myötä. Työterveyslääkäri ja kirjailija Juhani Seppänen vertaa tätä ihmisten välisen rakkaussuhteen väljähtymiseen: työtäkin kohtaan koettu intohimo tuppaa laimenemaan. Ihan kiva seiskaplus -linjan työntekijällä on kuitenkin yksi etu: hän ei uuvu omaan perfektionismiinsa.

En syytä positiivisen psykologian edustajia vaaleanpunaisesta lässypositiivisuudesta, joka ei sisällä sävyeroja tai kriittisyyttä. He eivät ole niin naiiveja. Haluan kuitenkin nostaa esiin negatiivisten tunteiden luoman liikevoiman. Primitiivinen raivo jotain maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan herättää välittömästi kysymyksen: miten tämän voisi korjata ja onko minulla välineet siihen? Tunnetta tulisi seurata rationaalinen suunnitelma. Jos epäkohta herättää vain mutinaa ja nurinaa, on kyseessä haitallinen innostusvaje.

Erilaisiin turhakkeisiin tukehtuvassa maailmassa ei ole aina syytä innostua siitä, että kaupassa on jokin uusi tavara tai että verkossa on uutta sisältöä. Oli ihminen positiivisen psykologian kasvatti tai ei, voi hän pyristellä materialistista elostelua vastaan. Katseen voi esimerkiksi suunnata toimintatapainnovaatioihin, merkityksellisiin sisältöihin ja sosiaalisiin innovaatioihin. Kollegani Minna Koskelo Futures Specialists Helsinki -verkostosta on puhunut markkinatalouden uudelleenmäärittelystä: turbokapitalismista tulisi siirtyä ihmiskeskeisyyteen ja jaetun arvon malleihin.

Vitutus on taiteen polttoainetta, koska taiteilijan pyrkimys on usein kuvata vitutuksen luonne ja samalla piristää itseään edes jotenkin. Depressio, maanis-depressiivisyys, psykoottisuus, itsetuhoisuus ja muut mielen kriisit ovat traagisuuteen asti monien ihailemiemme merkkiteosten taustalla. Lyhyellä aikavälillä äärimmäinen mielen synkkyys ei välttämättä tuhoa tuotteliaisuutta, pitkällä kylläkin. Yksi viime vuosien helmistä vitutuksen ja turhautumisen saralla on Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Se koskettaa, kun taas monille iloisen luovuuden apostoleille tekisi mieli sanoa, että pää kii!

Innostus ja positiivisuus eivät ole sanoja, joilla juurikaan käsitteellistäisin omaa kokemustani. Mikä ei tarkoita, etten kokisi niitä. Se riippuu määritelmästä. Flow-kokemus on miellyttävä tila, mutta harvinainen erilaisten keskeytysten pirstomassa maailmassa. Filosofi Lauri Järvilehto kuvaa blogissaan suomalaisille tyypillistä innostusta kokemuksena siitä, että jokin toimii. Tämä voi ilmetä myös hiljaisena keskittymisenä räjähtävän haltioitumisen sijaan. Innostus ei välttämättä näy naamasta, mutta tällainenkin innostus kumpuaa merkityksellisten ongelmien ratkaisemisesta.