Työ on uusi vapaa-aika

Työ on uusi vapaa-aika

Nykyajan ihanteiden valossa työ on intohimoa, empatiaa, kekseliäisyyttä. Onnellisuutta, merkityksellisyyttä. Työ on haltioitumista kaikista niistä tavoista, joilla voimme rakentaa parempaa maailmaa.

Tällaisen hurmoksen rinnalla vapaa-aika näyttäytyy ikävien velvollisuuksien liukuhihnana. Tiskit, pyykit, talvirenkaat, kurahousut, makaronilaatikko. Aivokuollut taloyhtiön hallituksen kokous. Päivän päätteeksi urheilemme rajusti, koska töissä on aikaa palautua.

Olen kuullut pariskunnista, jotka pitävät viikoittaisia suunnittelupalavereita ruuhkavuosista selvitäkseen. Moni perhe seuraa budjettiaan excel-taulukossa. Kun tähän lisää hysteerisen kahvakuulan reuhtomisen, niin kyllä tekee hyvää päästä töihin lepäämään!

Hauskuuden eetos leimaa työtiloja. Värikkäine huonekaluineen ja seinämaalauksineen ne muistuttavat yhä enemmän päiväkotia. Kun aulasta löytyy flipperi, olemme varmoja firman innovatiivisuudesta: täällä työ on leikkiä. Sen sijaan kotejamme leimaa skandinaavisen minimalismin ankaruus, johon verrattuna lääkeyhtiöidenkin neuvotteluhuoneet ovat aistillisuuden ilotulitusta. Kun kotielämää täydentää jokin eksoottisen kuuloinen tavaroidenvähennysfilosofia, on lopputulos se, että kotona jokainen päivä on siivouspäivä. Ihan kuin työtä.

Moni työtä tekevä vanhempi on oivaltanut, että lasten hoitaminen on töihin verrattuna puuduttavaa hommaa. Kognitiivinen kuorma puuttuu. Siksi nykyajan vanhemmista on tullut leikkikentän laidalla nyhjöttäviä kännykkämuumioita, joille välitön läsnäolo on yhä vaikeampaa. Hiekkakakun tekeminen sadatta kertaa ei anna samoja kiksejä kuin sähköposti, joka kertoo tarjouksen läpimenosta. Samasta syystä jäi väliin se, kun hiekkakakku syntyi ensimmäistä kertaa.

Joskus töissä oli kyse siitä, että maksoimme toisillemme asioista, joita emme osaa tai viitsi itse tehdä. Nyt töiden ikävä puoli on vaiettu. Positiivisesta ajattelusta on tullut menestyjien itsetehostusta, jonka nektarin uskotaan valuvan myös muille. Ihmisellä on yksilöpsykologinen vastuu innostua. Hänen täytyy ymmärtää, että jokainen uusi asia on hyvä asia. Henkisesti ahdas yt-organisaatio ei saa olla syy sille, että ihminen ei pääse työn imuun. Yksilöllistyneen vastuun myötä on syntynyt markkinat elämäntapavalmentajille, jotka auttavat ihmistä pitämään palapelinsä kasassa.

Monen ihmisen pyrkimys on löytää ”oma juttu”, jossa voi ”toteuttaa itseään”. Kun nuoren opiskelu katkeaa, hän sanoo: ”Tää ei ollu oikein mun juttu.” Ajatus on, että ihmisellä on valmis minuus ja identiteetti, joita maailman tulee palvella. Identiteetti on kuitenkin myös toiminnan seuraus. Kun ihminen tekee jotain, muuttaa tekeminen häntä. Näistä teoista tulee osa hänen minuuttaan. Uudet asiat ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän niihin perehtyy. Siksi ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa masturboinnilta, ei tulevaisuuteen suuntautuvalta toiminnalta.

Töissä pitää kuitenkin olla kivaa. Huomio täytyy kääntää yksilöllisistä suoritteista työn sosiaaliseen ympäristöön. Kun työ on vaikeaa ja ikävää, korostuu työyhteisön tuen merkitys. Jaetut ongelmat ovat pienempiä ongelmia. Suomi, moni muu maa ja maailma ovat tilanteessa, jossa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja niiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa jatkuva oman työn mielekkyyden parissa nykertely on aivan liian itsekästä. Sen sijaan meidän kannattaa pohtia sitä, millaiset työyhteisöt kukoistavat häijyjen ongelmien aikakaudella. Tämä takaa myös yksilön hyvinvoinnin.

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Henkilöbrändi on tavattoman ärsyttävä sana. Ihmiset kuitenkin käyttävät sitä yhä enemmän, joten jonkinlainen kaikupohja sillä täytyy olla. Närkästyneisyyteni kumpuaa todennäköisesti siitä, että henkilöbrändeissä on usein jotain teennäistä, vaikka kireillä työmarkkinoilla oman osaamisen paketointi herkulliseen muotoon voikin olla välttämätöntä. Henkilöbrändi voi olla tietoinen projekti, mutta myös sivutuote.

Brändi on johonkin asiaan liittyvien mielikuvien ja mielleyhtymien kokonaisuus. Hyvä brändi mahdollistaa joustavan ja monipuolisen brändisuhteen. Nuorten brändisuhteista väitellyt kollegani Samil Aledin pitää maailman parhaana brändinä Conversea, koska se mukautuu niin sulavasti erilaisiin elämäntilanteisiin, elämäntyyleihin, ikävaiheisiin ja alakulttuureihin.

Henkilöbrändiin rinnastuvia käsitteitä ovat esimerkiksi imago, persoona, maine ja identiteetti. Mielestäni brändin tietoinen rakentaminen ja brändinhallinta erottavat henkilöbrändin näistä vanhemmista sanoista. Twitterin identiteettimarkkinoilla törmää päivittäin ihmisiin, joiden henkilökuvaukset ovat jotain tällaista: ”Digimedian ja sisältömarkkinoinnin Sherlock Holmes. Vapaa-ajallaan kiinnostunut nigerialaisista b-elokuvista. Isä, veli, rakastaja. Ultrajuoksija, joka ei sylje kuppiin.” Tarinaa täydentää usein kuva, jossa henkilön naama on vääntynyt jonkinlaiseen pinnistyneeseen irvistykseen. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kertoa henkilön ideatalouteen sopivasta hullutteluvalmiudesta.

Henkilöbrändit ovatkin tyypillisiä media- ja mainosaloilla, jotka käsi kädessä kulkevat kohti auringonlaskua. Luovan tuhon hetkellä henkilöbrändinsä trimmanneet ovat kuitenkin todennäköisesti niitä, jotka korjaavat sadon uusien toimintamallien syntyessä. Näkyvistä ja havaittavista ihmisbrändeistä huolimatta useimmat suhtautuvat tällaisiin identiteettiprojekteihin penseästi, jopa mediakentällä. Viimeisen vuoden aikana olemme tutkineet asiaa sekä laadullisilla että määrällisillä mittareilla, ja kiinnostus oman henkilöbrändin rakentamista kohtaan näyttää olevan enemminkin poikkeus kuin sääntö.

Kaisa Hernberg käyttää ”Asiantuntija epämukavuusalueella” -kirjassaan asiantuntijabrändin käsitettä. Asiantuntijabrändi on henkilöbrändiä armollisempi, koska se koskee vain työaikaa. Ihmisen ei tarvitse brändätä koko elämäänsä. Pekka Himanen on esimerkki vahvasti brändäytyneestä asiantuntijasta, jonka kohdalla brändin maineriski kuitenkin realisoitui dramaattisesti. Himasen ulkoisen henkilöbrändin ytimen muodostavat (vai pitäisikö jo puhua menneessä aikamuodossa?) eteerinen, kuin uskonnollisen herätyksen kokenut katse ja huolettoman harkitusti kaulan ympärille kietaistu huivi. Himasen henkilöbrändin sisäinen substanssi puolestaan pohjautuu hyvin nuorena tehtyyn väitöstutkimukseen sekä Hakkerietiikka-kirjaan. Tällainen yhdistelmä kantoi yllättävän kauan. Nyt kun viimeinenkin julkkisfilosofi on saatettu naurunalaiseksi, on paikalle rynnistänyt joukko kaikkitietäviä kosmologeja.

Virtuaalisten henkilöbrändien ongelma on se, että internetissä kuka tahansa voi näyttää miltä tahansa. Siksi uskottava henkilöbrändi vaatii tuekseen muuallakin rakennettua mainetta. Ammatillisessa mielessä tämä tarkoittaa raakaa jalkatyötä: palavereja, esiintymisiä, seminaareja ja muita työelämän sosiaalisia konteksteja. Myös kirjallinen tuotanto on paikallaan, jos henkilö pyrkii profiloitumaan ajattelijaksi.

Persoona on joka tapauksessa kiehtovampi asia kuin henkilöbrändi. Näiden eroja voi havainnollistaa vertailemalla Kari Peitsamoa ja Reckless Love -yhtyeen Olli Hermania. Peitsamon persoona, ajattelutapa ja musiikillinen näkemys ovat omaksuttavissa hänen yli 50 levyltään, joista osa on neroutta, osa roskaa ja osa jotain siltä väliltä. Maailmassa ei ole juuri asioita, joista Peitsamo ei olisi tehnyt laulua. Olli Herman on puolestaan kaupallisen kulttuurin ja median läpitunkeman maailman lapsi. Hänen yhtyeensä on niin hyvin brändätty, että Peitsamo voi sanoa siitä: ”Ne tekevät kaiken oikein, mutta kuulostavat silti kauhealta.”

Peitsamon kommentti paljastaa liian stilisoidun brändin heikkouden. Inhimilliset, rosoiset ja häröilevät brändit kiinnostavat. Henkilöbrändien ongelma onkin usein se, että ne noudattavat 90-lukulaista käsitystä hyvästä brändistä. Ne ovat siloisia kuin kosmetiikkamainosten muoviset naiset, jotka näyttävät karanneen jostain grafiikaltaan kehittyneestä tietokonepelistä.