Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Jumppausta tahtotilassa: työelämän performatiivisuudesta

Eräs keskieurooppalainen toimitusjohtaja toisti kerran tapaamisessa jatkuvasti, että hänen yrityksensä on tavattoman nopealiikkeinen. ”We are a fast-moving company”, sanoi hän vaikeasti ymmärrettävällä aksentilla. Tietysti firma oli oikeasti epäkiinnostava köntys, jonka kryptisten PowerPoint-himmeleiden tulkintaan olisi tarvittu munkkilatinan dosenttia. Johtaja kuitenkin toimi niin kuin häneltä odotetaan: hän pyrki antamaan yrityksestään niin hyvän kuvan kuin mahdollista. Ei kukaan odota mainospuheelta totuutta.

Kanadalais-amerikkalainen sosiologi Erving Goffman esitti kirjassaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) kuuluisan käsityksensä arkielämän rooleista ja näyttämöistä. Kuten teatterissa, on tavallisessakin elämässä päänäyttämö ja takahuone. Näyttämöllä luomme identiteettejä, joiden uskomme olevan muiden silmissä toivottuja ja joilla haluamme antaa myönteisen vaikutelman. Vuorovaikutustilanteissa häpeän välttely ohjaa niin näyttelijää kuin katsojaakin. Takahuoneissa, kuten kotona, naamiot riisutaan ja yksilö voi kokea olevansa oma itsensä. Silloinkin ihminen voi toimia erilaisissa rooleissa, mutta takahuoneissa käyttäytyminen on yleisesti vapaampaa ja outoihinkin rooleihin suhtaudutaan empaattisesti.

Työelämän kieli kuvastaa sitä, mitä odotamme työnäyttämön performansseilta. Yksi jo pitkään vallinneista ihanteista on se, että niin yksilön kuin organisaationkin tulisi pyrkiä dynaamisuuteen ja ketteryyteen. Molemmat sanoista ovat rajun kulutuksen myötä tyhjentyneet kouriintuntuvista merkityksistä. Toisaalta sanat ovat hyviä, koska ne voivat tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ketteryys avaa laajemman mielikuvien maailman kuin esimerkiksi sana ”nopeus”. Dynaamisuus puolestaan kuulostaa tekniseltä ja vierasperäiseltä, minkä vuoksi sen täytyy olla jotain hyvin hienoa. Sanat eivät varsinaisesti vääristele totuutta, ne vain tekevät siitä harmaata kiisseliä.

Ihanteet heijastuvat myös arkisempiin sanavalintoihin. Jonkin asian pohtiminen palaverissa on ”jumppaamista”. Kun ihminen vastaanottaa tehtävän, hän ”ottaa kopin”. Suunnitelma on ”pläni”, jonka ääntämyksellinen asu on kerrassaan piukean ponteva. ”Juoksemista” käsittelin tässä tekstissä. Jos työelämän ulkopuolinen ei tietäisi mistä on kyse, saattaisi hän kuvitella, että kyseessä on urheiluseuran pukuhuone.

Performanssi voi olla myös tietoinen ratkaisu ja tehokeino. Taiteista, kuten esimerkiksi teatterista, tanssista tai runoudesta, kumpuava esitystapa voisi voimistaa erilaisia sanomia. Monet korostavat juuri nyt tarinankerronnan merkitystä. Mutta voisiko tulevaisuuden radikaali ”pitch” olla esimerkiksi folk-laulu tai jazz-improvisaatio? Ei välttämättä, mutta taiteille ominainen absoluuttisen täydellisyyden tavoittelu on kuitenkin ihanteena tärkeä. Valitettavan usein ihanne saa väistyä käytännönläheisempien päämäärien tieltä.

Tutkimusmaailmassa taiteen ilmaisuvoimaa on kokeiltu performatiivisten sosiaalitieteiden piirissä. Suuntausta on käsitelty esimerkiksi Mary M. Gergenin ja Kenneth J. Gergenin artikkelissa Performative Social Science and Psychology (2011). Tieteen vaihtoehtoiset esitystavat ovat herättäneet närkästystä, mutta eräät filosofit ovat myös pitäneet tiedettä itsessään performanssina ja samalla problematisoineet tieteen ja taiteen erottelun. Usein performanssitaiteen ja sosiaalisen kommentaarin yhdistelmillä on pyritty vauhdittamaan yhteiskunnallisia muutoksia aktivismin hengessä. Kun pelkkä teksti pyrkii loogisesti koherenttiin kokonaisuuteen, voi performanssi vaikuttaa useampiin aisteihin ja hyödyntää esimerkiksi huumoria ja henkilökohtaisuutta tehokeinoina. Ennen kaikkea performatiivinen ote luo kiinnostavia yhteistyömahdollisuuksia tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille.

Työn arvot, kieli ja keholliset representaatiot elävät rinta rinnan. Tutkija Jaana Parviainen kirjoittaa useisiin lähteisiin viitaten siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus tuottaa eriarvoisuutta. Naisten ylipaino korreloi palkkauksen ja työllistymisen kanssa. Pitkät miehet tienaavat puolestaan enemmän ja etenevät johtotehtäviin helpommin. Tietyn ammatin kehollisiin ihanteisiin sopeutuva ihminen harvoin tunnistaa näitä vaatimuksia itsessään. Ihmiset elävät roolinsa todeksi ja tunnistavat näyttämöidentiteetin vasta siitä irtaannuttuaan. Erilaiset roolit tekevät arjen näytelmästä kirjavan: lumenpudottaja näyttää yleensä erilaiselta kuin copywriter, lääkäri poikkeaa rock-muusikosta. Elämän takahuoneissa heistä kaikki viihtyvät kauhtuneissa verkkareissa.

Henkilöbrändien myötä tietoisuus ja tavoitteellisuus ovat tulleet osaksi yksilöllistä identiteettipeliä. ”Itsensä johtaja” mittaa brändinsä arvon päivittäin kasvokkaistilanteissa ja sosiaalisen median palautesykleissä. Itsensä johtaminen edellyttää sitä, että ihminen osaa katsoa itseään ulkopuolelta. Jos ihminen on vanhanaikaisesti vain itsenäinen tai oma-aloitteinen, on vaarana otteen herpaantuminen. Hän vain elää identiteettiään sen tavoitteellisen hallinnan sijaan. Itsensä johtaja on valmis pitämään projektipalaverin yksityisyrityksessään milloin vain. Hän arvioi suoritustasonsa ja ottaa hikikarpaloisen selfien crossfit-salin peilistä. Tietoisuus identiteetin toiminnallisesta luonteesta voi olla toisaalta vapauttava kokemus: esimerkiksi amerikkalaisfilosofi Judith Butlerin käsitykset sukupuolen performatiivisuudesta ovat inspiroineet feministejä jo vuosikymmenten ajan.

Työelämän ulkonäkönormit ja performanssit ovat joka tapauksessa monipuolistuneet. Casual Friday on monessa paikassa Casual Everyday. Samalla höltyneiden tapojen taustalla väijyy kiristyneen kansainvälisen kilpailun imperatiivi, mikä tekee performansseista usein näennäisrentoja. Ihmisten näyttämölle tuoma ystävällinen hymy katoaa välittömästi, kun neuvotteluhuoneen ovi sulkeutuu perässä. Käytävällä käsi kouristuu älypuhelimen ympärille ja peukalo haravoi viestimassaa maanisdepressiivisellä otteella. Kepeys jää ideointipäiviin, vaikka luovuuden pitäisi olla vaikeaa ja kirjanpidon helppoa. Orwellilaisen doublespeakin tavoin niin korporaatiokieli kuin poliittinen puhe hämärtävät merkityksiä tietoisesti. Puheen ja performanssien pohjimmainen tarkoitus on yhä vaikeammin ymmärrettävissä. Se minkä näkee ei ole totta ja toisaalta usein se minkä näkee on kaikki minkä voi tietää.

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Beibi, sulla on hyvä henkilöbrändi

Henkilöbrändi on tavattoman ärsyttävä sana. Ihmiset kuitenkin käyttävät sitä yhä enemmän, joten jonkinlainen kaikupohja sillä täytyy olla. Närkästyneisyyteni kumpuaa todennäköisesti siitä, että henkilöbrändeissä on usein jotain teennäistä, vaikka kireillä työmarkkinoilla oman osaamisen paketointi herkulliseen muotoon voikin olla välttämätöntä. Henkilöbrändi voi olla tietoinen projekti, mutta myös sivutuote.

Brändi on johonkin asiaan liittyvien mielikuvien ja mielleyhtymien kokonaisuus. Hyvä brändi mahdollistaa joustavan ja monipuolisen brändisuhteen. Nuorten brändisuhteista väitellyt kollegani Samil Aledin pitää maailman parhaana brändinä Conversea, koska se mukautuu niin sulavasti erilaisiin elämäntilanteisiin, elämäntyyleihin, ikävaiheisiin ja alakulttuureihin.

Henkilöbrändiin rinnastuvia käsitteitä ovat esimerkiksi imago, persoona, maine ja identiteetti. Mielestäni brändin tietoinen rakentaminen ja brändinhallinta erottavat henkilöbrändin näistä vanhemmista sanoista. Twitterin identiteettimarkkinoilla törmää päivittäin ihmisiin, joiden henkilökuvaukset ovat jotain tällaista: ”Digimedian ja sisältömarkkinoinnin Sherlock Holmes. Vapaa-ajallaan kiinnostunut nigerialaisista b-elokuvista. Isä, veli, rakastaja. Ultrajuoksija, joka ei sylje kuppiin.” Tarinaa täydentää usein kuva, jossa henkilön naama on vääntynyt jonkinlaiseen pinnistyneeseen irvistykseen. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kertoa henkilön ideatalouteen sopivasta hullutteluvalmiudesta.

Henkilöbrändit ovatkin tyypillisiä media- ja mainosaloilla, jotka käsi kädessä kulkevat kohti auringonlaskua. Luovan tuhon hetkellä henkilöbrändinsä trimmanneet ovat kuitenkin todennäköisesti niitä, jotka korjaavat sadon uusien toimintamallien syntyessä. Näkyvistä ja havaittavista ihmisbrändeistä huolimatta useimmat suhtautuvat tällaisiin identiteettiprojekteihin penseästi, jopa mediakentällä. Viimeisen vuoden aikana olemme tutkineet asiaa sekä laadullisilla että määrällisillä mittareilla, ja kiinnostus oman henkilöbrändin rakentamista kohtaan näyttää olevan enemminkin poikkeus kuin sääntö.

Kaisa Hernberg käyttää ”Asiantuntija epämukavuusalueella” -kirjassaan asiantuntijabrändin käsitettä. Asiantuntijabrändi on henkilöbrändiä armollisempi, koska se koskee vain työaikaa. Ihmisen ei tarvitse brändätä koko elämäänsä. Pekka Himanen on esimerkki vahvasti brändäytyneestä asiantuntijasta, jonka kohdalla brändin maineriski kuitenkin realisoitui dramaattisesti. Himasen ulkoisen henkilöbrändin ytimen muodostavat (vai pitäisikö jo puhua menneessä aikamuodossa?) eteerinen, kuin uskonnollisen herätyksen kokenut katse ja huolettoman harkitusti kaulan ympärille kietaistu huivi. Himasen henkilöbrändin sisäinen substanssi puolestaan pohjautuu hyvin nuorena tehtyyn väitöstutkimukseen sekä Hakkerietiikka-kirjaan. Tällainen yhdistelmä kantoi yllättävän kauan. Nyt kun viimeinenkin julkkisfilosofi on saatettu naurunalaiseksi, on paikalle rynnistänyt joukko kaikkitietäviä kosmologeja.

Virtuaalisten henkilöbrändien ongelma on se, että internetissä kuka tahansa voi näyttää miltä tahansa. Siksi uskottava henkilöbrändi vaatii tuekseen muuallakin rakennettua mainetta. Ammatillisessa mielessä tämä tarkoittaa raakaa jalkatyötä: palavereja, esiintymisiä, seminaareja ja muita työelämän sosiaalisia konteksteja. Myös kirjallinen tuotanto on paikallaan, jos henkilö pyrkii profiloitumaan ajattelijaksi.

Persoona on joka tapauksessa kiehtovampi asia kuin henkilöbrändi. Näiden eroja voi havainnollistaa vertailemalla Kari Peitsamoa ja Reckless Love -yhtyeen Olli Hermania. Peitsamon persoona, ajattelutapa ja musiikillinen näkemys ovat omaksuttavissa hänen yli 50 levyltään, joista osa on neroutta, osa roskaa ja osa jotain siltä väliltä. Maailmassa ei ole juuri asioita, joista Peitsamo ei olisi tehnyt laulua. Olli Herman on puolestaan kaupallisen kulttuurin ja median läpitunkeman maailman lapsi. Hänen yhtyeensä on niin hyvin brändätty, että Peitsamo voi sanoa siitä: ”Ne tekevät kaiken oikein, mutta kuulostavat silti kauhealta.”

Peitsamon kommentti paljastaa liian stilisoidun brändin heikkouden. Inhimilliset, rosoiset ja häröilevät brändit kiinnostavat. Henkilöbrändien ongelma onkin usein se, että ne noudattavat 90-lukulaista käsitystä hyvästä brändistä. Ne ovat siloisia kuin kosmetiikkamainosten muoviset naiset, jotka näyttävät karanneen jostain grafiikaltaan kehittyneestä tietokonepelistä.