Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen on kyky, joka mainitaan usein työn murroksesta keskusteltaessa. Esimerkiksi huippujohtaja Mårten Mickos on nostanut sen yhdeksi tärkeimmistä nykyajan kyvyistä.

Kun työskentelin kymmenen vuotta sitten kuorma-autonkuljettajana, sanoi eräs vanhempi kuljettaja usein: ”Pauli, oma-aloitteisuus on tärkeintä, ole oma-aloitteinen.” Miten itsensä johtaminen poikkeaa oma-aloitteisuudesta?

Itsensä johtamisessa toiminnan subjekti ja objekti ovat sama henkilö. Yksilö tarkkailee itseään ulkopuolelta. Itsensä johtaminen on reflektiivistä. Oma-aloitteisuus on puolestaan tarttumista asioihin niin, että ei ensimmäiseksi kysy neuvoa muilta. Itsensä johtamisella on suunta, oma-aloitteisuus ilmenee hetkessä.

Itsensä johtaminen on muodostunut ihanteeksi tilanteessa, jossa vanhoista rakenteista on tullut yhä notkeampia ja väliaikaisempia. Yksilön urapolku ei ole instituutioiden tai organisaatioiden turvaama, vaikka se kehittyy niiden puitteissa. Ihminen toimii vaihtuvissa konteksteissa.

Yksilö on oman elämänsä yksityisyrittäjä. Turvakseen hän tarvitsee uudenlaisia mentoreita ja sosiaalisia yhteenliittymiä, lähisuhteiden lisäksi. Itsensä johtamista hän ei voi silti välttää. Millaisia asioita itsensä johtamiseen kuuluu?

Tavoitteiden asettaminen

Työntekijä tarvitsee eri aikavälin tavoitteita. Lyhyen tähtäimen tavoitteet voivat olla sidoksissa esimerkiksi käynnissä olevaan projektiin. Keskipitkällä aikavälillä ihminen voi esimerkiksi miettiä, millaisia uusia taitoja hän haluaa omaksua. Pitkän aikavälin pyrkimys voi olla vaikka työskentely ulkomailla tai uuteen merkittävään asemaan siirtyminen.

Tällaiset asiat voivat tapahtua myös sattumalta ja yllättäen, mutta usein taustalla on pitkäjänteinen itsensä kehittäminen. Ilman tavoitteita ihminen ajelehtii. Liian jääräpäinen reittivalinta voi puolestaan jättää huomiotta sen, että tiellä oleva silta on romahtanut.

Epävarmassa maailmassa työn psykologiset vaatimukset ovat kovia. Uupuneena, masentuneena tai epäonnistuneena on vaikea asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Silloin täytyy edetä pienin askelin päivä kerrallaan. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat tärkeä osa itsensä johtamista.

Ajan- ja tehtävienhallinta

Moni haluaisi tehdä työtä isoina yksittäisinä kokonaisuuksina. Projekteina, joilla on selkeä päämäärä, alku ja loppu. Jostain syystä työ ei tunnu enää organisoituvan näin.

Olen itse alkanut hahmottaa työtäni yhä enemmän vuorovaikutussuhteina, joissa arvo syntyy dialogisesti. Keskustelut ovat uusi dokumentti, kuten Esko Kilpi on sanonut. Asiantuntijan täytyy hyväksyä tiedon keskeneräisyys.

On myös asioita, jotka pitää vain tehdä. Usein niitä on paljon, pieniä ja isoja. Hyvä tehtävienhallinnan työkalu on Trello, jota käytän aina silloin, kun pelkkä kalenteri ei riitä.

Oppiminen

Oppimisen resursseista ei ole pulaa. Esimerkiksi Lynda.com ja Skillshare ovat erinomaisia verkkopalveluita, joissa uusia asioita voi opetella joustavasti ja edullisesti videoita katsomalla. Ne tarjoavat tehokasta täsmäoppimista, mutta eivät välttämättä sosiaalista oppimisympäristöä.

Miten uudenlaiset oppimisen yhteisöt muodostuvat? Noin kolme ja puoli vuotta sitten perustin yhdessä Minna Koskelon kanssa Futures Specialists Helsinki -verkoston, jonka tarkoituksena oli luoda foorumi tulevaisuusajattelusta, trendeistä ja ennakoinnista kiinnostuneille ihmisille.

Perustimme verkoston, koska sen enempää ammattiliitot kuin akateemisetkaan yhteisöt eivät tarjonneet sellaista toimintaa, jota kaipasimme. Olemme järjestäneet verkoston puitteissa noin 40 tapahtumaa ja nyt voi sanoa, että juuri oppimisesta on tullut yksi verkoston tärkeimmistä funktioista. Kuten yksi aktiivijäsenistämme kertoi: ”Tämä on ajatuskarkkia.”

Tekemällä oppiminen on usein nopeinta ja hauskinta oppimista. Yksi tapa on luvata asiakkaalle jotain sellaista, jota ei osaa vielä tehdä. Vision täytyy olla vahva, mutta keinot voi opetella matkan varrella. Jos omat tai kollegoiden taidot eivät ehdi kehittyä riittävästi, löytyy ihmisiä myös oman y-tunnuksen ulkopuolelta.

Kommunikaatio

Viestinnän merkitys kaikessa asiantuntijatyössä kasvaa. Uudet viestintäkulttuurit syntyvät kuluttajatasolla ja leviävät jälkijunassa työelämään. Yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on se, miten tuomme sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden parhaat käytännöt työelämään.

Vanhana IRC-käyttäjänä olen ollut innostunut nopeasti suosiotaan kasvattavasta Slack-palvelusta. Slack ei tapa sähköpostia täysin, mutta on tervetullut lisä sen rinnalle. Slack helpottaa etenkin tiimien sisäistä viestintää.

Tärkeä kysymys on se, miten tällaisia työkaluja käytetään organisaatioiden välisessä viestinnässä. Organisaatiossa on helppo kokeilla uusia työkaluja sisäisesti, mutta kahden organisaation viestintäkulttuurien yhdistäminen on jo isompi soppa.

Kommunikaation eriytyminen on ongelma, kun kommunikaation konteksteja ja rajapintoja on paljon. Syntyy hallitsemattomuuden kokemus. Itsensä johtaja on myös oman työnsä viestintäjohtaja. Hänen täytyy keskittää kommunikaatiota, jotta se on hallittavissa. Samalla hänellä täytyy olla ymmärrystä uusista viestintätavoista. Itsensä johtaja tasapainoilee pelkistämisen ja fragmentaation välillä.

Työntekijäbrändi

Henkilöbrändit ovat nousseet laajaan keskusteluun viime vuosina. Haluammeko puhua henkilöbrändeistä vai olisiko armollisempi termi työntekijä- tai asiantuntijabrändi? Niin, että ihmisen koko elämä ei brändäytyisi.

Ihminen hyödykkeellistyy työmarkkinoilla, kuten tavarat muilla markkinoilla. Kysynnän ja tarjonnan suhde määrää sen, millaisia vaatimuksia työtä myyvälle henkilölle asetetaan. Kun olen haastatellut vastavalmistuneita työnhakijoita, olen kiinnittänyt huomiota etenkin heidän sosiaalisiin taitoihinsa: ne ovat usein ”Amerikan meininkiä”. Nollakasvun aikakauden nuorilla markkinointihenkisyys on takaraivossa.

Brändissä on kyse siitä, että jonkin asian ydin kiteytetään ja päälle ripotellaan hieman taikapölyä. Työmarkkinoiden näkökulmasta hyvin brändätty työntekijä on kiinnostavampi kuin henkilö, joka ei ole samaa vaivaa nähnyt. Yksilön oma valinta on se, kuinka näkyvästi ja hiotusti hän haluaa itsensä esittää. Imagopaineiden keskellä kannattaa muistaa, että hyvä brändi ei ole feikki.

Oman henkilöbrändin hierominen voi olla myös masturbaation kaltainen akti. Yksilö ei saa tarpeekseen siitä, että hänen imagostaan on tullut tykkäysautomaatti.

Lopuksi

Miksi Girls-sarjan Hannah Horvath eli tosielämän Lena Dunham on tämän kirjoituksen kuvassa? Hän on hyvä esimerkki siitä, miltä maailma näyttää nuoren koulutetun työntekijän näkökulmasta. Hän harjoittelee, tekee palkatonta työtä, väsyy epäreiluissa töissä, kitkuttelee taloudellisesti, menestyykin.

Taustalla hänellä on unelma, joka on jotain vaihtuvia työsuhteita suurempaa. Vaikka hän kokee takaiskuja, ei hän lannistu tai menetä itsekunnioitustaan. Kaiken keskellä hän on feministisen radikaali sen suhteen, mitä hän on. Hän elää ja luovii jälkiteollisessa, monimutkaisessa todellisuudessa.

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Perhe ja käsitteenmäärittelyn jazz

Ajatus perheestä tuntuu itsestään selvältä, jos emme pysähdy miettimään asiaa tarkemmin. Suurennuslasilla tarkastellessa perhe osoittautuu kuitenkin mustekalaksi, jonka lonkerot hapuilevat moniin suuntiin. Perhe on eräänlainen zombikategoria: jotain mikä jatkuvasti kadottaa hahmonsa, mutta elää silti keskuudessamme.

Intuitiivisin käsitys perheestä lienee se, että perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Ydinperhe. Monet kokevat pelkän parisuhteenkin perheeksi. Toisille isovanhemmat ovat osa perhettä. Perhe on myös vertauskuva, joka liitetään tärkeisiin harrastus- ja ammattiyhteisöihin: ”Tämä käsipallojoukkue on kuin perhe, nämä kundit ovat veljiäni.” Sinkkutalouksien yleistyessä perheen kaltaista kokemusta haetaan todennäköisesti yhä enemmän yhteisöistä, jotka eivät perustu sukulaisuussiteisiin. Yksinäiselle lemmikit voivat olla tärkeimpiä perheenjäseniä. Uusperheissä jalka on monissa perheissä yhtaikaisesti, kansainvälisissä perheissä käydään kulttuurien välisiä vuoropuheluja. Sateenkaariperheitäkin on ja joidenkin perhe on lastenkodissa. Kaikista näkökulmista perhe näyttäytyy turvapaikkana, jonka ihmissuhteita leimaavat vakaus, neuvottelemattomuus ja tiiviys.

Ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa yksin, perheissäkin. Kymmenessä vuodessa yksin vietetty aika on lisääntynyt vajaan tunnin henkilöä kohden. Osan seurallisesta ajasta on nakertanut epäilemättä digitaalinen kommunikaatio ja uppoutuminen virtuaalimaailmoihin. Samalla fyysisen ja virtuaalisen erottelu tuntuu kuitenkin yhä keinotekoisemmalta. Esko Kilpi esittää blogissaan osuvan huomion siitä, että ihmiset käyttävät uusia kommunikaatioteknologioita, koska ne vähentävät viestinnän transaktiokustannuksia. Viestinnän pyrkimys ei kuitenkaan muutu: ihmiset haluavat olla henkisesti läsnä. Tarkemmin tulisi havainnoida sitä, milloin ihminen tuntee olevansa yksin. Näin ei välttämättä ole verkon sosiaalisissa rihmastoissa.

Miehen roolissa on tapahtunut murros, joka voimistuu tulevaisuudessa. Mies ei ole enää yksinoikeutettu breadwinner, vaan yhä useammin naista pienipalkkaisempi ja heikommin koulutettu. Mies joutuu omaksumaan hoivaavamman ja tunneilmaisultaan kehittyneemmän roolin. Mies ei voi jäädä enää pihavajaan murisemaan työkalujen ja puupalikoiden sekaan, vaan hänen täytyy hallita small talk hoitovapaata viettävien kahvilatapaamisissa. Kehityskulku on tervetullut: mies elää lähempänä lasta ja työelämän sukupuoliasetelmat tasapainottuvat. Monilta osin mies vaikenee edelleen: miehet puhuvat suhteidensa ongelmista pääosin vain kumppaninsa kanssa. Naiset jakavat huoliaan huomattavasti enemmän ystävien ja sukulaisten kanssa.

Nykyaikaista nuorten sukupolvien parisuhdemallia on kuvattu termeillä kuten sarjamonogamia ja romantiikan renessanssi (ks. esim. Perhebarometri 2013). Peräkkäisiä suhteita solmitaan yhä herkemmin ja suhdetta vaihdetaan nopeasti, jos se ei tyydytä seksuaalisesti tai emotionaalisesti. Samalla uskottomuus tuomitaan yhä voimakkaammin. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi näyttäytyy erittäin tiukkana yksiavioisuuden vaalijana. Rinnakkaissuhteiden vähenemisen on katsottu johtuvan myös siitä, että vapaa-ajan harrastukset ja työ ovat yhä suurempia aikarohmuja. Pettämään ei ehdi. Itsetyydytyksen suosio onkin kasvanut: se on viihtymisen lifehack kalenterihaasteellisille! Sooloseksin virikemateriaali valtaa alaa myös naisten keskuudessa: kun vuonna 1992 pornoa piti kiihottavana 38 prosenttia suomalaisista nuorista naisista, oli luku vuonna 2007 jo 59 prosenttia (ks. Between Sexual Desire and Reality, 2009).

Suomalaiset ovat keskimäärin tyytyväisiä parisuhteisiinsa. Perheissä onnen ja painajaismaisuuden ääripäät ovat toisaalta voimakkaampia kuin kenties missään muissa ihmissuhteissa. Perheen julkisivu voi olla puunattu, mutta sisällä rapa roiskuu. Perhettä näytellään. Perheet sisältävät aina mahdollisuuden valtavaan onneen, mutta perheissä kytee myös romahduksen riski. Siksi rakkaus taiteen ja populaarikulttuurin ydinaiheena ei kuihdu. Piilevä tragedia leimaa monia taiteen perhekuvauksia. Hajoava perhe on draaman perusaines, lapseen kohdistuva kärsimys sen kivuliain tehokeino. Se kertoo perheen tärkeydestä.

Suomalainen perhemalli on pysynyt vakaana jo muutamia vuosikymmeniä ja perheiden modernisaatiokehityksen katsotaan pysähtyneen. Perheiden ympärillä monet rakenteet ovat kuitenkin yhä notkeampia, jopa hajonneita. Tämä pätee etenkin työhön, jonka sidos aikaan ja paikkaan heikkenee koko ajan. Ympäristön epävarmuus on omiaan voimistamaan perheen kaipuuta, ja monien nuorten tulevaisuudenhaaveissa kaikuvat perinteiset arvot ja usko yksilölliseen elämänhallintaan. Julkisen sektorin talouskurimus todennäköisesti tiivistää perheitä entisestään ja lisää ylisukupolvisia hoitosuhteita, miksei myös suurperhemäistä asumista. Zombikategoria elää ajassa ja paikassa, mutta ei katoa.

(Kuva: Pedro Moura Pinheiro)