Hetki vieraan ihmisen elämässä

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Yksi suurimpia etuoikeuksia tutkijan työssä on se, että voi tehdä lyhyitä vierailuja tuntemattomien elämään. Tutkimusmenetelmien kielellä tämä tarkoittaa yleensä etnografiaa tai syvähaastattelua, siis joidenkin tuntien tai jopa päivien mittaista läsnäoloa tutkittavan luonnollisessa ympäristössä. Kyseessä on miniatyyrinen ihmissuhde, joka alkaa ja katkeaa kuin veitsellä leikaten. Tarkkaavaiselle havainnoijalle ja kuuntelijalle vierailu tarjoaa rikkaan aineiston, jota on mahdotonta kerätä millään muulla tavalla. Etnografia-sana herättää usein mielikuvan antropologista tutkimassa Polynesian heimoyhteisöjä, mutta etnografista tutkimusotetta hyödynnetään myös esimerkiksi urbaanin elämän kulutuskonteksteissa. Etnografia ei ole toisaalta kovin kaukana tutkivan journalismin genrestäkään ja ovatpa jotkut puhuneet “journografiastakin”.

Jos tarkastelen etnografiaa sosiologin hattu päässä, olen kiinnostunut ihmisten elämäntavasta, yhteiskunnallisista näkemyksistä, kulttuurisesta pääomasta ja sosiaalisista verkostoista. Kulutustutkijana huomio kiinnittyy ostopäätöksiin ja niiden perusteluihin, markkinointiviestien tulkintaan, brändisuhteisiin ja esimerkiksi perheen taloudenpidon prioriteetteihin. Futuristina olen kiinnostunut tulevaisuutta ennakoivista muutoksista ihmisten arjessa sekä ihmisten odotuksista, haaveista ja unelmista tulevaisuutensa suhteen. Saatan myös kiinnittää huomiota siihen mikä ei muutu. Esimerkiksi ihmisten ajankäyttötottumukset ovat pysyneet hyvin vakaina jo vuosikymmeniä, siksi muutoksen siemeniä täytyy tulkita maltillisesti. Lopputuloksena syntyy joka tapauksessa eräänlaista tulevaisuusorientoitunutta markkina-antropologiaa.

Etnografi joutuu outoihin ja yllättäviin tilanteisiin. Eräässä perheessä lapsia oli ainakin seitsemän ja heidät oli synnytetty noin 10 vuoden sisällä. Heistä yhtä piti haastatella ja muut seurasivat tilannetta kuin jatkoaikaa jääkiekon Suomi-Ruotsi -pelissä. Kerran haastatellun aviomies puolestaan tuijotti minua jäätävä ilme kasvoillaan sanomatta sanaakaan. Keravalaisella jäteasemalla liikuin kypärä ja huomioliivi päällä. Eräs eläinoikeusaktivisti puolestaan suhtautui tutkimuksen kaupallisuuteen torjuvasti, mutta yllättyi lopulta siitä, että olin hyvin samanhenkinen ihminen kuin hän. Graffitimaalareiden tapauksessa perusluottamuksen rakentaminen edellytti usein erityistä huolellisuutta: itse edustin virallishenkistä instituutiota ja maalarit olivat puolestaan lain rajamailla liikkuvia alakulttuuri-ihmisiä aikana, jolloin ilmiön ympärillä vellova julkinen keskustelu oli poikkeuksellisen tulehtunut.

Tällaiset sattumukset ja etnografia yleisestikin pitävät tutkijan perspektiivin laveana. Ihmiset elävät kuplissa, jotka muodostuvat heidän tuttavapiiristään, maantieteellisestä liikkuma-alastaan, viestintätottumuksistaan ja esimerkiksi ammattiryhmästään. Usein avarakatseisinakin esittäytyvillä ihmisillä tämä kupla saattaa olla hyvinkin pieni. He tuntevat itsensä sivistyneiksi, mutta eivät ole koskaan jutelleet perussuomalaisen kanssa Nakkilan huoltoasemalla. Jos aineistot ovat monipuolisia, pystyy tutkija välttämään kokemuspiirinsä umpioitumisen. Kymmenen demografisesti vaihtelevaa haastattelua on kuin päivä yleisessä saunassa, paitsi että naisiakin on mukana! Hyvä aineisto mahdollistaa antropologi Clifford Geertziä mukaillen tiheän kuvauksen, jossa hahmottuu sekä toiminta että konteksti.

Koti on yksityinen tila. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Siksi ihmiset ovat usein hieman varautuneita ja pidättyväisiä, kun tutkija on paikalla. Luontevan ja vapautuneen tunnelman luominen onkin yksi kriittisimmistä seikoista etnografian alussa. Dokumentointikalusto luo omat haasteensa. Videoitu materiaali kiinnostaa tutkimuksen yleisöä, mutta kamera myös joskus ujostuttaa tutkittavia. Harvoin tosin yhtään enemmän kuin pelkkä ääninauhuri. Pikakirjoittaminen paperille takaa välittömän tunnelman, mutta vaikeuttaa kuuntelemista ja tilanteeseen keskittymistä. Kokonaisuuden kannalta olen tullut siihen tulokseen, että videointi kannattaa aina kun se on mahdollista.

Moni etnografi on herkeämätön aikalaistarkkailija työn ulkopuolellakin. Julkiset kulkuvälineet ovat oivia paikkoja tähän tarkoitukseen. Olen jo vuosien ajan seurannut narkomaanien touhuilua aamuratikassa. He ovat yleensä matkalla hakemaan annosta, mikä näkyy heidän optimistisesta olemuksestaan. Heillä on hetkellistä maksukykyä ja he ovat aamuyöstä nauttineet jotain piristävää. Olen kehittänyt kykyä erottaa subutexin, amfetamiinin ja esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjät toisistaan. Aloittelevien kovien aineiden käyttäjien habitus on yleensä vielä melko yhteiskuntakelpoinen ja heidät tunnistaa vain pupillien pistävästä olemuksesta, pitkän linjan addikteilla iho on jo haavautunut ja kalvakka ja hampaita on vähän. Monilla on Reindeerspotting-elokuvan tapaan räppihenkinen habitus. Kurjia tuntemuksia herättävät he, jotka ovat jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa ja vasta vihkiytymässä huumekulttuuriin. He voisivat vielä valita toisin.

Omista asioista kertominen on terapeuttista. Arjen keskusteluissa monet odottavat vain omaa suunvuoroaan muita kuunnellessaan. He haluavat kommentoida kaikkea omasta näkökulmastaan ja keskustelukumppani toimii lähinnä ponnahduslautana omille ajatuksille. Etnografi ei voi toimia näin, vaan hänen täytyy olla aidosti kiinnostunut haastateltavasta, kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja minimoida oman egonsa rooli. Usein lyhyt, odottava hiljaisuuskin on toimiva jippo. Pienimuotoinen oman elämän ja mielipiteiden avaaminen on toisaalta usein paikallaan, haastattelija ei ole kuitenkaan kone. Kenties kuuntelun intensiivisyydestä johtuen monissa haastatteluissa on eräänlainen terapeuttinen pohjavire. Haastateltava vapautuu avautuessaan ja tajuaa lopulta, ettei ole koskaan pohtinut ääneen monia käsitellyistä asioista. Ja juuri kun keskustelusta on tullut luottamuksellinen, loppuu usein aika! Mieti omakohtaisesti: milloin viimeksi kuuntelit puolisoasi tai parasta kaveriasi niin, että olit itse äänessä vain viisi prosenttia keskustelun ajasta? Kannattaa kokeilla, se nimittäin tuntuu työltä.

Viikko ilman älypuhelinta

Viikko ilman älypuhelinta

Monien aikalaisten tavoin olen älypuhelimessani kiinni kuin iilimato. En kutsuisi sitä riippuvuudeksi, mutta lievästi pakonomaiseksi käyttäytymiseksi kylläkin. Hurahdin välittömästi, kun ostin kehittyneen Android-puhelimen noin kolme vuotta sitten. Se oli ensimmäinen puhelimeni, jolla pystyi käyttämään nettiä. Selauspeukaloni on joskus kipeytynyt liiallisen käytön seurauksena, ratikassa olen se käpyä piilottavan oravan näköinen nypeltäjä. Minulle ei toisaalta huomautella poissaolevuudesta. Tiedän patologisempiakin tapauksia.

Älyluurin addiktoivuus perustuu puhelimen antamiin jatkuviin mikrokikseihin: kaverijuoruihin, yllättäviin uutisiin, tärkeisiin sähköposteihin, tykkäyksiin jotka kumileimasimen tavoin vahvistavat olemassaoloni. Puhelin on aikavaras, joka ottaa siivun jokaisesta tyhjästä hetkestä. Olen joskus keskustellut puhelinmaniasta vertaisten kanssa. Yleensä puhe verhoutuu lempeään huumoriin. Verraten harmittomat riippuvuudet ovatkin lohdullisia: monet tupakoitsijat kutsuvat röökejään kävelykepiksi. Myös puhelin on hyvä tekosyy kadota hetkeksi ankeissa bileissä, sillä voi turruttaa tylsyyden missä vain.

Olen tehnyt Foursquare-kirjautumisen Teuvo Hakkaraisen sahalla. Olen lähettänyt kuvia Facebookiin puolalaiselta lähiötorilta. Olen twiitannut lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa. Olen kokeillut Pinterestiä, Tumblria, Instagramia, Pathia ja muita uudempia sosiaalisen median palveluita välittömästi, kun olen niiden olemassaolon noteerannut. Ennen kaikkea olen elottomasti tuijottanut puhelimen niin kiehtovasti loistavaa ruutua, sen loputtomia syötteitä ja tiedonjyväsiä. BBS-purkkien ajoista asti olen kokenut yhteenkuuluvuutta tuon kolean, rihmastomaisen, jatkuvasti luonnettaan muuttavan virtuaaliavaruuden kanssa.

Tukholmalainen futuristi Adam Jorlen kertoi taannoin australialaisesta kollegastaan, jolla ei ole käytössään minkäänlaista kännykkää. Se johtuu siitä, että hän haluaa säilyttää havaintokykynsä herkkyyden. Hän haluaa tutkia pieniä vihjeitä arjen ympäristöissä sen sijaan, että naputtelisi jatkuvasti jotain itsekseen. Kaikessa erikoisuudessaan tarina jäi mieleen: yleensä futuristit himoitsevat uusimpia gadgetteja kädet täristen ja rientävät kauppaan ensimmäisten joukossa. Kun eräässä alan tapahtumassa sai kokeilla Google Glassia, muistutti kuhina perjantai-iltaa Sörnäisten piritorilla. Minuutin kokeilu oli melkoinen antikliimaksi, mutta uskon silti kyseisen teknologian potentiaaliin.

Älypuhelin luo eräänlaisen kelkasta putoamisen pelon. Jossain voi tapahtua jotain mistä jää paitsi. Velvollisuudentuntoiselle ihmiselle jokainen asiakkaan vähäpätöinenkin viesti näyttäytyy asiana, joka vaatii välitöntä reaktiota. Samalla keskittynyt läsnäolo erilaisissa kasvokkaistilanteissa on yhä harvinaisempaa. Huomio jakautuu laitteen ja läsnäolijoiden kesken. Halusin tehdä pienin retken menneisyyteen, tuohon kuvitelmissani harmoniseen, turhaa hötkyilyä välttelevään aikaan. Viikko ilman rakasta magneettimaista laitettani, kävi miten kävi.

Koe alkaa lauantaina. Olen tehnyt SIM-kortin vaihdon edellisenä iltana. Käytössäni on nyt Nokian peruspuhelin, jonka ostin Saksassa kuutisen vuotta sitten: 30 eurolla, uutena! Puhelimen kapasiteetista kertoo se, että sen muistiin mahtuu vain noin 20 tekstiviestiä. Kaikki yhteystietoni ovat älypuhelimeni eli Samsung Galaxy Note 2:n muistikortilla. Näpyttelen tärkeimmät numerot Nokiaan, niitä on kourallinen. Kotioloissa on olennaista päästä nettiin, siksi irtautuminen älypuhelimesta ei tunnu vielä juuri miltään: voin käyttää läppäriäkin. Soitan yleensä enintään pari puhelua päivässä. WhatsApp-pikaviestisovellus on hiljalleen korvannut tekstiviestittelyn.

Käyn kaupungilla asioilla. Pysähdyn kahvilaan lukemaan uuden Suomen Kuvalehden. Luen lehden melko keskittyneesti, puhelimen tarkastamiseen ei ole tarvetta. Muistan, että taskussa on vain karvalakki-Nokiani. Lehdessä on haastateltu erästä puolituttua, joka esittää muutaman kiinnostavan huomion Suomessa vellovasta negatiivisuuskeskustelusta. Hetken mietin, että lähettäisinkö hänelle Facebook-viestin ja kertoisin samansuuntaisista ajatuksistani. Sitä en voi kuitenkaan tehdä. Ehkä myöhemmin.

Seuraavana päivänä herään 38 asteen kuumeessa. Puhelimella ei ole juuri virkaa. Some-syötteiden kurkkaus on kuitenkin mielessä ensimmäisenä aamulla. Mietin, että onko tämä koko puhelinlakko näennäisongelma, kliseisesti sanottuna first world problem. Kai ihmisellä saa pieniäkin ongelmia olla? Ikään kuin hyväosainen saisi valittaa vain syövästä tai avioerosta! Luen Financial Timesista menestyneiden brittiliikemiesten ajatuksia siitä, miksi he käyttävät yhä yli 10 vuotta vanhaa Nokia 6310 -puhelinta. Syy on yksinkertainen: viestitulvan patoaminen mahdollistaa keskittymisen. Myös europarlamentin puhemies Martin Schulz suosii kyseistä Nokian klassikkomallia edelleen. Puhelin ilman nettiä on hänen kohdallaan osoittautunut siunaukseksi vakoiluskandaalien aikana.

Lisää vertaistukea saadakseni luen MIT Technology Review- ja Fast Company -lehtiin kirjoittavan David Zaxin mietteitä kuukauden iPhone-paastosta. Hän osti parin kympin Alcatel-puhelimen, kun iPhone varastettiin. Kokeilun päättyessä Zax ei palaa entiseen, mutta tekee eräänlaisen kompromissin: hän hyödyntää monia iPhonen funktioita iPod Touchilla, joka ei kuitenkaan ole sen enempää puhelinverkossa kuin netissäkään. Kokeen aikana Zax havaitsee, kuinka moniin päivittäisiin rutiineihin älypuhelin on nivoutunut ja kuinka siitä on tullut yhä enemmän sosiaalinen ilmiö.

Ensimmäisinä päivinä irtiotto netistä aiheuttaa erikoisen vapauden ja vastuuttomuuden tunteen. Kuin olisi tekemässä jotain lievästi syntistä ja kiellettyä. Nokia vastaanottaa ensimmäisen tekstiviestin: jes, se toimii! Vastauksen näpyttely numeronäppäimillä onnistuu vanhasta muistista, vaikka hitaalta tuntuukin. En ole koskaan pitänyt kosketusnäyttöjen tuntumasta, fyysinen vaste tekee kirjoittamisesta konkreettisempaa.

Toivun flunssasta nopeasti ja teen neljän päivän työviikon. Töissä kommunikointikyky kaikissa kanavissa tuntuu tärkeältä, vaikka usein viestit voisivat aivan hyvin odottaa. Karvalakki-Nokia ei vaikeuta itse työn tekemistä, enkä jää mistään paitsi. Muutamissa tilanteissa jokin olennainen puhelinnumero puuttuu, mutta numerotiedustelu auttaa. Kun kerron kokeestani toimistolla, ihmettelevät työkaverini minua ja peruspuhelintani kuin jotain eksoottista, hassua eläintä Korkeasaaressa. Sosiaalisissa tilanteissa halpispuhelin aiheuttaa sen, että swag todellakin menee pois päältä. Älypuhelimet ovat läpeensä statusesineitä, vaikka yleistymisensä myötä ne tarjoavatkin enää lähinnä mahdollisuuden statuksen ylläpitoon.

Kokeen lähestyessä loppuaan alkaa vapauden ja kepeyden tunne vaihtua lieväksi kaipuuksi, jopa turhautuneisuudeksi. Älypuhelimen käytännölliset ominaisuudet palaavat mieleen: kamera, kalenteri, reittiopas, numerohaku, Spotify. Facebookia ja sähköpostia en puhelimeen kaipaa edelleenkään, Twitteriä vähän. Parantunut keskittymiskyky ja herkempi läsnäolo eri tilanteissa tuntuvat hyvältä. Viikon päättyessä siirrän SIM-kortin takaisin Samsungiin ja pistän Nokian sivuun. Olo on helpottunut, mutta ristiriitainen. En halua palata pakonomaiseen ja neuroottiseen viestien kyttäämiseen. Jake Knappin artikkeli Gizmodo-lehdessä antaa inspiraation karsia puhelimen sovellusvalikoimaa: Gmailin ja Facebookin kaltaiset huomiosyöpöt poistan täysin. Knappin tapaan en kuitenkaan poista nettiselainta, ainakaan vielä.

Koe johti siis kevyeen korjausliikkeeseen. Täysmittainen luopuminen älypuhelimesta ei kuitenkaan tunnu hyvältä idealta. Tuleeko uudesta karsitun luurin käytännöstä pysyvä, sitä en vielä tiedä. Häiriötekijöiden ja aikavarkaiden poistaminen on hyvä lähtökohta, itsekurin tai “elämänhallinnan” lisääminen puolestaan ei. Jatkuva ja tietoinen itsensä hillitseminen tekee elämästä liian takakireää. Jonkin asian olemattomuus puolestaan siirtää katseen muualle, uusiin asioihin.