Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi

Asiantuntijaksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee perusteellisesti jonkin asian tai joukon asioita. Asiantuntemuksen ydin on kova tieto, mutta asiantuntija on myös asioita tunnusteleva, asioista tunteileva ja asioita intuitiivisesti kokeva. Asiantuntija on välillä asioita heikosti tunteva, mutta sitä hän ei mielellään myönnä. Asiantuntija on ollut perinteisesti asioita säilövä, mutta nykyaikainen asiantuntija on yhä enemmän myös asioita jakava. Arvo asiantuntijatiedossa itsessään vähenee ja se lisääntyy tiedon pohjalta syntyvissä sosiaalisissa prosesseissa.

Yksi karikatyyri perinteisestä asiantuntijasta on ns. päivystävä dosentti. Dosentti on lukenut rekkalastillisen kirjoja ja hänelle voi soittaa kysyäkseen jotain asiaa. Dosentin vastauksista syntyy lehtiotsikoita, kuten “Filosofi väittää: suomalaisten tulisi ryhdistäytyä henkisesti”, “Taloustieteilijä: eurosta luopuvat vain idiootit” tai “Seksologi: fellaation suosio laskussa”. Asiantuntija siis välittää ajatuksensa laajempien joukkojen tietoon. Näin voi tapahtua mediassa, mutta myös ihan tavallisissa organisaatioissa tai esimerkiksi kahdenvälisissä keskusteluissa. Asiantuntijoilla ja kaiken sortin tietokauppiailla on kuitenkin ongelma: Google on aika hyvä päivystävä dosentti.

Päivystävän dosentin ongelmasta seuraa, että pelkälle tiedolle täytyy tehdä jotain. Tiedosta tulee edetä käytäntöihin, sovelluksiin. Moni ennen ah-niin-raikas think tank haluaakin nyt olla do tank. Tietoa voi muotoilla, tiedon voi estetisoida. Tieto voi olla kaunista, mutta tyylittelyn tulee tapahtua tiedon ehdoilla. Laadukas informaatiomuotoilu lisää tiedon käytettävyyttä, omaksuttavuutta ja ymmärrettävyyttä. Se tuo uusia mahdollisuuksia lineaarisen tekstimuotoisen kerronnan rinnalle.

Asiantuntijatietoa voi lähestyä journalismin keinoin: tiedon voi kiteyttää vetäviksi otsikoiksi, jouhevaksi yleiskieleksi ja pituudeltaan napakaksi paketiksi. Tunteisiin vetoaviksi tarinoiksi. Tämä on useimmille tutkijoille hyvin vaikeaa. He haluaisivat kertoa kaiken tietämänsä ja vielä vähän päälle. Heidän PowerPoint-kalvonsa tursuavat yhä hienojakoisempia erittelyjä ja bullet point toisensa jälkeen selitetään hartaasti kuin merisää. Monille tutkijoille median tehokeinot, yksinkertaistaminen ja viihteellistäminen ovat ongelma sinänsä. He kirjoittavat koko elämäntyönsä parille ohjaajalle ja joukolle vertaisarvioijia ja se heille suotakoon. Maailmaa heidän tietonsa ei muuta.

Asiantuntija joutuu kamppailemaan huomiosta. Asiantuntija trimmaa henkilöbrändinsä kuntoon, on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, esiintyy, kirjoittaa blogia, kommentoi asioita myös oman erityisosaamisalueensa ulkopuolelta. Asiantuntija on läpeensä top-of-mind. Toisaalta asiantuntija ei tarvitse botoxia tai silmänkääntötemppuja tehdäkseen vaikutuksen: Hans Rosling ja Kimmo Vehkalahti ovat tehneet tilastotieteestä hauskaa varsin yksinkertaisin keinoin. Kukaan ei vain ollut ajatellut aiemmin, että tilastotiede voisi ylipäänsä olla hauskaa! Eräs mainosmies ohjeisti minua kerran, että uudessa ideassa pitää olla 90 prosenttia vanhaa. Juuri näin Rosling ja Vehkalahti ovat toimineet.

Tietoauktoriteetit murentuvat yhä herkemmin. Viime vuosien ravinto-opilliset sodat ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset keksivät jatkuvasti uudestaan, miten heidän tulisi syödä. Ravintotietouden vanhoja linnakkeita kohtaan hyökätään suu vaahdossa ja fiksuinkin perustein. Oman elämänsä kansalaistieteilijät kokoavat kirjavista lähteistä tietoa, jonka pohjalta he kyseenalaistavat viranomaisten tarjoaman tiedon. Usein he ovat oikeassa, mutta myös väärässä – tai kuka sen tietää? Karismaattisilla tiedontuottajilla on hyvä sauma: he lumoavat ihmiset ilmaisukeinoillaan ja vetoavat tarvittaessa myös näkemystensä tieteellisyyteen. Heille sosiaalinen media ja muut verkon rihmastot ovat uudenlaisten kansanliikkeiden hedelmällistä kasvualustaa.

Hakkerimentaliteetilla varustetut kansalaistieteilijät ovat omaehtoisia tietonsa suhteen. Ihannetapauksessa heidän tietonsa on hienostuneen subjektiivista. Jos heidän luomansa diskurssi on tarpeeksi vahva, voi se synnyttää jopa tieteen kaltaisen objektiivisuuden illuusion. He pystyvät vaikuttamaan tiedollaan ilman instituutioiden tukea, heidän tietonsa liikkuu salamannopeasti. Toisaalta he saattavat korostaa tiedon itseisarvoisuutta: monet intohimoisista Wikipedia-aktiiveista haluavat pysyä anonyymeina ja nauttivat vain pienen piirin arvostusta. He rakastavat tietoa ja sen jakamista. He eivät ole ympärivuorokautisia some-narsisteja.

Vaikka tieto herättää tunteita, suhtautuu moni asiantuntija tietoonsa perin järkevästi. Järkevä tietosuhde tuntuu itsestään selvältä. Onhan tieto järkeilyn lopputulos, eikö? Asiantuntija jopa näyttää järkevältä. Asialliselta! Asiantuntija hillitsee itsensä ja tukahduttaa tunteensa. Asiantuntija unohtaa järkevyytensä kerran vuodessa joraamalla ysärihittiä ja lääppimällä viestintäharjoittelijaa firman kehityspäivillä. Moni asiantuntija haluaa, että luovatkin prosessit ovat järkeviä. Siis rutinoituja, valvottuja, viinerinmakuisia ja kiskoilla eteneviä. Luovuus vaatii kurinalaisuutta ja suunnitelmallisuutta, mutta luovuuden harhaileva ja epävarma luonne pelottaa monia asiantuntijoita.

(Kirjoitus pohjautuu Asiantuntijatyön tulevaisuus -luentoon, jonka olen pitänyt kahdessa eri yhteydessä. Kuva: laverrue)

Kettu, siili ja neofiili

Kettu, siili ja neofiili

Jotkut ihmiset ovat kiinnostuneempia uusista asioista kuin toiset. Uteliaisuutta ja avoimuutta pidetään yleisesti ihmiselle suotuisina ominaisuuksina. Harva kiistäisi väittämää, että uusista asioista kiinnostuminen on itsessään arvokasta ja tarpeellista. Olisi radikaalia sanoa: “En ole juurikaan kiinnostunut uusista asioista.” Vaikka se olisi perusteltuakin! Ovathan vanhat asiat kuitenkin ajan saatossa osoittautuneet toimiviksi, niitä on koeteltu historian käänteissä. Vanhassa pysyminen luo elämään turvallisuutta. Eivätkö juuri vakaat rakenteet tee toiminnasta ennakoitavaa ja tehokasta? Eivätkö ”nuorison kotkotukset” ole ohimeneviä hairahduksia, joiden jälkeen palataan vanhaan ja tuttuun?

2010-luvun muutoksista sanotaan usein, että ne kiihtyvät eksponentiaalisesti. Tällainen puheenparsi on jo miltei klisee. Kiihtymisellä viitataan esimerkiksi prosessorien kehitykseen, tiedon määrän kasvuun ja ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ilmiöihin. Puhutaan jopa kaaoksen ajasta, jota leimaavat epätietoisuus, näköalattomuus ja säntäily. Onkin ilmeistä, että esimerkiksi muutokset ihmisten välisissä viestintätavoissa aiheuttavat ja ovat jo aiheuttaneet merkittäviä, kaikille elämänalueille yltäviä mullistuksia.

Amerikkalainen kulttikirjailija, kulttuurivaikuttaja ja “sissiontologi” Robert Anton Wilson (1932-2007) on pohtinut neofiilin persoonallisuustyyppiä. ”Kaiken agnostismiin” ja herkeämättömään epäilyyn pyrkinyt Wilson oli epäilemättä itsekin jonkin sortin neofiili. Wilsonin mukaan neofiili pystyy mukautumaan nopeasti äärimmäisiinkin muutoksiin. Neofiili suhtautuu kielteisesti, jopa halveksuen perinteisiin, toistoon ja rutiineihin. Neofiili yksinkertaisesti kyllästyy vanhoihin asioihin ja haluaa samalla lähes pakkomielteisesti kokea uusia asioita. Neofiili on luonnostaan kapinallinen ja vallankumouksellinen. Hän haluaa aiheuttaa sosiaalista ja henkistä levottomuutta ympäristössään.

Tulevaisuus- ja trenditutkimus ovat eräänlaisia ammattimaisen neofilian lajeja. Yritysmaailman neofiilit pyrkivät kuvaamaan nykyhetken keskeisiä muutosvoimia. He antavat aavistuksia siitä, millainen maailma voisi olla ja millainen se kenties tulee olemaan. Futuristeilla on laaja käsitys siitä, millaiset ideat, liiketoimintamallit ja organisoitumisen tavat toimivat tällä hetkellä. He myös pyrkivät kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen siitä, mikä on eri ilmiöiden liikesuunta ja millaisia keskinäisvaikutuksia trendeillä on. Futuristien pyrkimys ajanmukaisuuteen ja “pulssilla oloon” on olemukseltaan lähes neuroottista.

Kaupallinen trenditutkimus liikkuu usein markkinatutkimuksen, yhteiskuntatieteellisen aikalaisdiagnoosin ja journalistiikan rajapinnoilla. Markkinatutkimuksellinen lähestymistapa avaa ilmiöiden kokoluokan. Toistuvilla mittauksilla voidaan nähdä myös ilmiöiden kehityssuunta. Aikalaisdiagnoosi pyrkii puolestaan määrittelemään ajan hengen, se kuvaa kullekin ajalle ominaista kulttuurista ilmapiiriä ja miljöötä. Aikalaisdiagnoosi yhdistää monia aineistoja ja edellyttää myös tiivistä mediaseurantaa. Aikalaisdiagnostikon keskeinen ominaisuus on kulttuurinen herkkyys. Tutkijoiden lisäksi hyviä ajan hengen aistijoita ovat usein kirjailijat, musiikintekijät ja muut taiteilijat: Zeitgeist kismittää heitä ja he haluavat esittää siitä tulkintoja. Journalistinen lähestymistapa puolestaan viittaa siihen, että ilmiöihin tartutaan nopeasti. Ne myös analysoidaan ja raportoidaan ripeästi.

Tietyt ajattelumallit ja -tavat helpottavat tulevaisuuden ja trendien ennakointia. Amerikkalainen tilastotieteilijä Nate Silver on soveltanut Isaiah Berlinin klassista ajatusta ketuista ja siileistä The Signal and the Noise: The Art and Science of Prediction -kirjassaan (2012). Kyseessä on pelkistetty dikotomia kahdesta inhimillisen ajattelun perustyypistä. Historian merkittävimpien ajattelijoiden joukossa on sekä kettuja että siilejä, ja ihminen voi elämänsä aikana myös liikkua näiden ideaalien välillä. Miten ketut ja siilit sitten eroavat toisistaan?

Kettu on monialainen. Hän poimii ideoita monista ajattelusuuntauksista ja paradigmoista. Siili keskittyy yhteen tai enintään muutamaan suureen ideaan, joihin oma ajattelu nojaa. Siili saattaa suhtautua skeptisesti vieraisiin ajattelumalleihin. Siili metsästää yhtä suurta ideaa, kettu puolestaan keräilee monia pieniä ideoita. Ongelmia ratkaistessaan kettu on mukautuvainen ja hyödyntää useita erilaisia lähestymistapoja samanaikaisesti. Siili pyrkii puolestaan hyödyntämään yhtä erikoisosaamisaluettaan. Uuden tiedon siili soveltaa olemassaolevaan malliinsa. Kettu sietää maailman monimutkaisuutta ja hyväksyy sen, että monet asiat ovat paitsi ratkaisemattomia myös ennakoimattomia. Siili puolestaan rakentaa hallittuja järjestelmiä, jotka toimivat selkeiden periaatteiden mukaan. Kettu on empiristi ja luottaa enemmän havaintoihinsa kuin teoriaan. Siili uskoo, että eri asiat ovat ilmentymiä jostain itseään suuremmasta teoreettisesta kokonaisuudesta.

Siilin kiistaton etu on syvällinen ymmärrys jostain yksittäisestä asiasta. Siili on malliesimerkki siitä, miten olemme tottuneet määrittelemään asiantuntijan: “Asiantuntija X tuntee asian Y hyvin perusteellisesti. Hän on Y:n johtava asiantuntija maassamme.” Siilin selkeät ja voimakkaat näkemykset kiinnostavat esimerkiksi mediaa, eikä siili ajaudu “toisaalta, toisaalta” -jaaritteluun. Ketun asema on kyseenalaisempi: hänellä ei ole välttämättä yhtäkään yksittäistä syvällistä osaamisaluetta. Ketulla on kuitenkin hyvässä lykyssä kyky punoa lankoja yhteen ja luoda synteesi, johon siilit eivät kykene. Ketun on vaikea siilin tapaan olla kovin itsevarma, koska hän tietää mitä ei tiedä (minkä lisäksi on tietysti tietoa, joka on tietämätöntä!). Ketun laaja-alainen katse tekee hänestä siiliä paremman ennakoijan.

Monissa työn tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa ketun profiili määrittääkin ihanteellista kuvaa asiantuntijasta. Tällainen henkilö pystyy toimimaan monilla sektoreilla, hänen ajattelunsa on elastista eikä hän lukitse toimenkuvaansa tai identiteettiään kovin tarkasti. Koska hän on epävarma ja toisaalta valpas tulevaisuuden suhteen, on hän valmis kokeilemaan jatkuvasti erilaisia asioita. Kriittiset työelämätutkijat ovat sättineet nykypäivän kettuja siitä, että moiset verkostosukkulat ovat jatkuvasti kiinnostuneita kaikesta, mutta eivät aidosti välitä mistään. Vaikka ketut nauttivatkin notkealiikkeisyydestään, on heidän syytä vältellä helppoheikkimäistä opportunismia ja neofiilien historiattomuutta.

(Teksti perustuu esitykseeni 15/30 Researchin Ajatuslaboratorio-aamuklubilla 28.2.2014.)