Indiana Jones Lidlissä

Indiana Jones Lidlissä

Oletko koskaan tarkkaillut raskaana olevaa naista, joka on ostamassa tupakkaa? Hänen kehonkielensä on yhdistelmä uhmaa, häpeää ja pelkoa. Muut jonossa olevat kohdistavat häneen tuomitsevia katseita. Kassatyöntekijä haluaisi kieltäytyä myymästä, mutta pysyy hiljaa. Kaikkien päässä kaikuu terveysviranomaisten huolestunut ääni. Kun ostos on tehty, ei tupakka syty ulko-ovella, vaan katseiden ulottumattomissa.

Esimerkki on kärjistetty, mutta se on silti yksi monista mikrotilanteista, joita arki on täynnä. Nämä tilanteet antavat vihjeitä ihmisten elämäntavasta. Tilanteet ovat täynnä merkityksiä, eleitä ja käyttäytymismalleja, jotka antropologi Clifford Geertzia mukaillen kaipaavat tiheää kuvausta.

Tällaista aikalaistarkkailua voi harjoittaa kuka tahansa. Se on hauskaa ja opettavaista, arjen etnografille kassahihnakin on kultakaivos. Vakavasti otettavaksi tutkimusaineistoksi tällaiset havainnot eivät kuitenkaan riitä. Yksittäistapausten pohjalta ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja tilanteesta puuttuu myös tutkittavan oma näkökulma. Tiheän kuvauksen ajatuksena onkin ymmärtää käyttäytymisen lisäksi toiminnan konteksti.

Tarkkailijan tulkinta tilanteesta voi nimittäin olla väärä. Hän ei ehkä ymmärrä tilanteen taustaa tai asiayhteyttä. Tupakkaa ostava nainen saattaa hakea savukkeita miehelleen, ja häpeää vain sitä, että muut luulevat hänen ostavan niitä itselleen. Ehkä hän ei ole lainkaan raskaana, vaan vain näyttää siltä (naiset rakastavat tällaista havaintoa). Selitys tilanteelle voi olla myös jotain ”listan ulkopuolelta”, uusi ennakoimaton näkökulma. Terveystajuisen tutkijan on myös syytä olla tarkkana, että hänen moraaliset kantansa eivät vinouta tulkintaa.

Jos tarkkailisimme kymmentä vastaavaa tilannetta, ja tiedustelisimme samalla tutkittavien omia kokemuksia, voisimme tehdä jo jämäkämpiä päätelmiä. Tupakkaa ostavien keskuudesta paljastuisi erilaisia alaryhmiä, elämäntilanteita ja motiiveja. Muita läsnäolijoita haastattelemalla avautuisi yhteisön arvomaailma, sosiaalinen hierarkia ja käyttäytymisnormit.

Syntyisi aineistojen triangulaatiota, eli erilaisten tietolähteiden sekoittumista. Raskaana olevista teini-ikäisistä tupakoi tilastojen mukaan lähes puolet. Tilastohavainto saisi syvempiä merkityksiä, ja sattumanvaraisestikin kerätyssä etnografisessa aineistossa olisi luultavasti muutamia teiniäitejä.

Perusteellisempi tilastollinen tarkastelu todennäköisesti osoittaisi, että raskausajan tupakointi yhdistyy matalaan koulutustasoon, yksin asumiseen ja omien vanhempien tupakointiin. Trendejä ja uusia ilmiöitä tarkkailemalla voisimme huomata, että osa raskausaikana tupakoivista on siirtynyt sähkötupakkaan. Myös lisäaineettomat savukkeet saattavat olla suosittuja tässä ryhmässä.

Syvähaastatteluissa tai verkkopäiväkirjoissa havaitsisimme luultavasti, että raskausaikana tupakoivat eivät halua elää niin kuin elävät. Heillä ei vain yksinkertaisesti ole voimavaroja, työkaluja ja ulkopuolista tukea, jotka auttaisivat heitä tekemään lapsen kannalta tärkeän muutoksen. On syntynyt rikkaalla merkityskerroksella vuorattu ongelma, jota voimme lähteä ratkaisemaan yhdessä eri osapuolten kanssa.

(Kuva: Lyza, CC BY-SA 2.0)

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Hetki vieraan ihmisen elämässä

Yksi suurimpia etuoikeuksia tutkijan työssä on se, että voi tehdä lyhyitä vierailuja tuntemattomien elämään. Tutkimusmenetelmien kielellä tämä tarkoittaa yleensä etnografiaa tai syvähaastattelua, siis joidenkin tuntien tai jopa päivien mittaista läsnäoloa tutkittavan luonnollisessa ympäristössä. Kyseessä on miniatyyrinen ihmissuhde, joka alkaa ja katkeaa kuin veitsellä leikaten. Tarkkaavaiselle havainnoijalle ja kuuntelijalle vierailu tarjoaa rikkaan aineiston, jota on mahdotonta kerätä millään muulla tavalla. Etnografia-sana herättää usein mielikuvan antropologista tutkimassa Polynesian heimoyhteisöjä, mutta etnografista tutkimusotetta hyödynnetään myös esimerkiksi urbaanin elämän kulutuskonteksteissa. Etnografia ei ole toisaalta kovin kaukana tutkivan journalismin genrestäkään ja ovatpa jotkut puhuneet “journografiastakin”.

Jos tarkastelen etnografiaa sosiologin hattu päässä, olen kiinnostunut ihmisten elämäntavasta, yhteiskunnallisista näkemyksistä, kulttuurisesta pääomasta ja sosiaalisista verkostoista. Kulutustutkijana huomio kiinnittyy ostopäätöksiin ja niiden perusteluihin, markkinointiviestien tulkintaan, brändisuhteisiin ja esimerkiksi perheen taloudenpidon prioriteetteihin. Futuristina olen kiinnostunut tulevaisuutta ennakoivista muutoksista ihmisten arjessa sekä ihmisten odotuksista, haaveista ja unelmista tulevaisuutensa suhteen. Saatan myös kiinnittää huomiota siihen mikä ei muutu. Esimerkiksi ihmisten ajankäyttötottumukset ovat pysyneet hyvin vakaina jo vuosikymmeniä, siksi muutoksen siemeniä täytyy tulkita maltillisesti. Lopputuloksena syntyy joka tapauksessa eräänlaista tulevaisuusorientoitunutta markkina-antropologiaa.

Etnografi joutuu outoihin ja yllättäviin tilanteisiin. Eräässä perheessä lapsia oli ainakin seitsemän ja heidät oli synnytetty noin 10 vuoden sisällä. Heistä yhtä piti haastatella ja muut seurasivat tilannetta kuin jatkoaikaa jääkiekon Suomi-Ruotsi -pelissä. Kerran haastatellun aviomies puolestaan tuijotti minua jäätävä ilme kasvoillaan sanomatta sanaakaan. Keravalaisella jäteasemalla liikuin kypärä ja huomioliivi päällä. Eräs eläinoikeusaktivisti puolestaan suhtautui tutkimuksen kaupallisuuteen torjuvasti, mutta yllättyi lopulta siitä, että olin hyvin samanhenkinen ihminen kuin hän. Graffitimaalareiden tapauksessa perusluottamuksen rakentaminen edellytti usein erityistä huolellisuutta: itse edustin virallishenkistä instituutiota ja maalarit olivat puolestaan lain rajamailla liikkuvia alakulttuuri-ihmisiä aikana, jolloin ilmiön ympärillä vellova julkinen keskustelu oli poikkeuksellisen tulehtunut.

Tällaiset sattumukset ja etnografia yleisestikin pitävät tutkijan perspektiivin laveana. Ihmiset elävät kuplissa, jotka muodostuvat heidän tuttavapiiristään, maantieteellisestä liikkuma-alastaan, viestintätottumuksistaan ja esimerkiksi ammattiryhmästään. Usein avarakatseisinakin esittäytyvillä ihmisillä tämä kupla saattaa olla hyvinkin pieni. He tuntevat itsensä sivistyneiksi, mutta eivät ole koskaan jutelleet perussuomalaisen kanssa Nakkilan huoltoasemalla. Jos aineistot ovat monipuolisia, pystyy tutkija välttämään kokemuspiirinsä umpioitumisen. Kymmenen demografisesti vaihtelevaa haastattelua on kuin päivä yleisessä saunassa, paitsi että naisiakin on mukana! Hyvä aineisto mahdollistaa antropologi Clifford Geertziä mukaillen tiheän kuvauksen, jossa hahmottuu sekä toiminta että konteksti.

Koti on yksityinen tila. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Siksi ihmiset ovat usein hieman varautuneita ja pidättyväisiä, kun tutkija on paikalla. Luontevan ja vapautuneen tunnelman luominen onkin yksi kriittisimmistä seikoista etnografian alussa. Dokumentointikalusto luo omat haasteensa. Videoitu materiaali kiinnostaa tutkimuksen yleisöä, mutta kamera myös joskus ujostuttaa tutkittavia. Harvoin tosin yhtään enemmän kuin pelkkä ääninauhuri. Pikakirjoittaminen paperille takaa välittömän tunnelman, mutta vaikeuttaa kuuntelemista ja tilanteeseen keskittymistä. Kokonaisuuden kannalta olen tullut siihen tulokseen, että videointi kannattaa aina kun se on mahdollista.

Moni etnografi on herkeämätön aikalaistarkkailija työn ulkopuolellakin. Julkiset kulkuvälineet ovat oivia paikkoja tähän tarkoitukseen. Olen jo vuosien ajan seurannut narkomaanien touhuilua aamuratikassa. He ovat yleensä matkalla hakemaan annosta, mikä näkyy heidän optimistisesta olemuksestaan. Heillä on hetkellistä maksukykyä ja he ovat aamuyöstä nauttineet jotain piristävää. Olen kehittänyt kykyä erottaa subutexin, amfetamiinin ja esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjät toisistaan. Aloittelevien kovien aineiden käyttäjien habitus on yleensä vielä melko yhteiskuntakelpoinen ja heidät tunnistaa vain pupillien pistävästä olemuksesta, pitkän linjan addikteilla iho on jo haavautunut ja kalvakka ja hampaita on vähän. Monilla on Reindeerspotting-elokuvan tapaan räppihenkinen habitus. Kurjia tuntemuksia herättävät he, jotka ovat jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa ja vasta vihkiytymässä huumekulttuuriin. He voisivat vielä valita toisin.

Omista asioista kertominen on terapeuttista. Arjen keskusteluissa monet odottavat vain omaa suunvuoroaan muita kuunnellessaan. He haluavat kommentoida kaikkea omasta näkökulmastaan ja keskustelukumppani toimii lähinnä ponnahduslautana omille ajatuksille. Etnografi ei voi toimia näin, vaan hänen täytyy olla aidosti kiinnostunut haastateltavasta, kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja minimoida oman egonsa rooli. Usein lyhyt, odottava hiljaisuuskin on toimiva jippo. Pienimuotoinen oman elämän ja mielipiteiden avaaminen on toisaalta usein paikallaan, haastattelija ei ole kuitenkaan kone. Kenties kuuntelun intensiivisyydestä johtuen monissa haastatteluissa on eräänlainen terapeuttinen pohjavire. Haastateltava vapautuu avautuessaan ja tajuaa lopulta, ettei ole koskaan pohtinut ääneen monia käsitellyistä asioista. Ja juuri kun keskustelusta on tullut luottamuksellinen, loppuu usein aika! Mieti omakohtaisesti: milloin viimeksi kuuntelit puolisoasi tai parasta kaveriasi niin, että olit itse äänessä vain viisi prosenttia keskustelun ajasta? Kannattaa kokeilla, se nimittäin tuntuu työltä.