PowerPoint elämäntapana

PowerPoint elämäntapana

Videotykin sininen virityskuva on kuin leirinuotio, jonka äärelle valkokaulustyöntekijät kerääntyvät aamuisin. Sinertävä kajo luo turvallisuudentunteen, jota ei voita edes ansiosidonnaisen työssäoloehdon täyttyminen. Kehä I:n aamuruuhkan jälkeen kokoushuoneen loisteputketkin henkivät lempeyttä. Valmistaudumme kohtaamaan toisemme kalvojen välityksellä.

Neuvotteluhuoneessa projektorin hurinaa somistaa pöydällä oleva sämpylä, jonka välistä kurkistaa hieman nuukahtanut paprikansiivu. Tarjottimella on myös hedelmälohkoja ja leivoksia. Kukaan ei syö mitään, joku vähän näykkii. Kaiken tarjolla olevan syöminen vaikuttaisi liian innokkaalta.

Jos palavereja on neljä päivässä, alkaa kokousputken viimeinen laskiaispulla tuntua jo kiusallisina vatsanväänteinä. Seuraavana päivänä iho kukkii. Ja eihän sokeria kehtaa syödä, kun hihan alta pilkottaa joululahjaksi saatu aktiivisuusranneke. Suomen liike-elämästä ylijääneillä palaveripullilla voisi luultavasti ratkaista kolmannen maailman nälkäkriisin.

Kahvia? Kyllä, kiitos. Muu tarjoilu on pohjimmiltaan yhdentekevää. Eniten kahvia juonut voi lietsoa palaverin hysteeriseksi ideakarnevaaliksi, josta poistutaan tärisevien “tästä tulee hyvä” -vakuuttelujen saattamana. Jos palaverissa ei ole kahvia lainkaan, on puutteen selittely kymmenen kertaa vakuuttavampaa kuin kokouksen vieraaksi saapuneen myyjän kilpailukykyargumentit.

Videotykin ja tietokoneen virittäminen käyttökuntoon on lähes aina kuin kohtaus sketsisarjasta. Kuva ei vain ilmesty näkyviin. Alkaa sohellus liittimien ja kaukosäätimen kanssa. Tarvitaan vaksi. Tai joku nuori mies. Kun kuva ilmestyy näkyviin, ovat mittasuhteet pielessä: kolmannella kalvolla esiintyvä toimitusjohtaja on venynyt sumopainijaksi, joka kertoo sitaatissa yrityksen olevan dynaaminen ja ketterä.

Mac-käyttäjät kiroavat unohtuneita välikappaleita ja Applen kerran vuodessa vaihtuvia liitäntöjä, jotka tekevät vanhoista adaptereista käyttökelvottomia. Äänen käyttäminen on turha toivo: toimivia neukkarikaiuttimia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Esitykseen nivottua tsemppimusiikkia kuunnellaan läppärin onnettomalla äänentoistolla.

PowerPointin logiikka on lineaarinen. Toisin sanoen tarina etenee kuin juna kiskoilla. Jos paketti on hyvä, ei ongelmia synny. Jos esitys ei toimi, on puhuja pulassa. Hänen on vaikea vaihtaa suuntaa tai improvisoida, etenkin jos hän on klikkerin varassa. Osa ammattipuhujista käyttää kalvosettejä, jotka koostuvat eräänlaisista moduuleista. Silloin esiintyjä pystyy muuttamaan suunnitelmaansa lennossa, jos alkuperäinen idea jättää yleisön kylmäksi.

PowerPointin suosio on hämmästyttävä siihen nähden, että emme valmistele kalvopakettia muihin tilanteisiin, joissa haluamme sanoa jotain tärkeää. Onko joku kosinut PowerPointia käyttäen? Tai pitänyt muistopuheen hautajaisissa? Miksi presidentin uudenvuodenpuheen epämääräisyyttä ei pelasteta bullet pointeilla? Olisiko Martin Luther Kingin “I Have a Dream” -puhe ollut parempi kalvojen höystämänä?

PowerPointin käyttö antaa usein näennäisammattimaisen vaikutelman siitä, että nyt käsitellään tärkeää työasiaa. Samalla unohtuu se, että saman asian voisi esittää nopeammin, elävämmin ja henkilökohtaisemmin ilman tukimateriaalia.

Hyvän PowerPoint-esityksen valmistelu on yksinkertaista. Johdonmukaista tarinaa kuljetetaan kalvoilla, joissa on yksi kuva ja yksi lause. Kaikki tietävät tämän, mutta kukaan ei toimi ohjeen mukaan. Yhdellä kalvolla pitää olla vähintään viisi virkettä tekstiä, prosessikaavio, firman logot, kolme sertifikaattia ja fiiliskuva, jossa jakkupukuinen nuori nainen hyppää kaksi metriä ilmaan ja kohottaa nyrkin kohti taivasta. Kirsikaksi kakun päälle on jäänyt muutama kirjoitusvirhe.

Milloin PowerPointin kultakausi loppuu? Olen kuullut organisaatioista, joissa kalvojen käyttö on jopa kielletty. Esimerkiksi Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezos on kieltänyt PowerPointin käytön yrityksessään. Puhetaitoa ja tarinankerrontaa voi oppia monista suosituista kirjoista. Moni on oivaltanut, että ilman videotykkiä tunnin palaverin asiat voi käsitellä puolessa tunnissa. Jotkut suosivat kävelypalavereita. Nämä ovat lupaavia merkkejä, jotka hiljalleen nakertavat PowerPointin itsetarkoituksellisuutta.

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Kolme kuumaa vastatrendiä: analogisaatio, vakaa työ ja ideointiväsymys

Otin yhteen Suomalaisen Työn Liiton tutkimuspäällikkö Jokke Eljalan kanssa heidän järjestämässään Tutkijoiden taisto -sessiossa. Esitimme argumentteja kolmen vastinparin alla. Edistysmielinen Jokke puhui digitalisaation, joustavuuden ja ideoinnin puolesta. Itse edustin näkökantaa, jota voisi luonnehtia konservatiiviseksi. Seuraavat kolme teesiä pohjautuvat käsikirjoitukseen, jonka tein sessiota varten.

Tarvitsemme työn ja kaupankäynnin analogisaation

Ihminen haluaa kaupankäynniltä ja asioinnilta muutakin kuin transaktion. Hän odottaa kohtaamisia, elämyksiä kaikille aisteille, tunnetason vuorovaikutusta. Tämä korostuu esimerkiksi siinä, mitä nuoret odottavat kaupallisilta tiloilta.

Digitalisaatio on parhaimmillaan silloin, kun se tekee itsensä näkymättömäksi: palvelun taustalta voi löytyä digitaalinen infrastruktuuri, joka ei kuitenkaan vaadi asiakkaalta mitään. Silloin voimme keskittyä tunnetason kokemuksiin. Vain ne jäävät mieleen.

Kaikki tunnistavat hyvän asiakaskokemuksen sellaisen kohdatessaan. Harva niitä osaa kuitenkaan tuottaa, etenkään säännönmukaisesti ja tasalaatuisesti. Tutkimusten mukaan noin kolmannes kuluttajista kokee, että todella hyvät asiakaspalvelukokemukset ovat harvinaisuus Suomessa. Samoin noin kolmannes on sitä mieltä, että myyjät suomalaisissa kaupoissa vaikuttavat siltä, että he eivät juuri välitä työstään. Tässä on kasvun paikka.

Kun työ ja kauppa leviävät joka paikkaan, kärsimme jatkuvasta tyytymättömyyden tunteesta. Olemme aina markkinoilla. Jokaiselta elämänalueelta löytyy osta-painike. Koska myynti ja markkinointi ovat läsnä joka paikassa, on mielemme täynnä tarpeita, jotka etsivät ikuisesti tyydytystään. Kärsimme ahmimishäiriöstä.

Työelämässä olemme aivan hukassa, kun kohtaamme toisemme tuntevina ja intuitiivisina ihmisinä. Tarvitsemme uusia vuorovaikutustaitoja ja kykyä ymmärtää nykyaikaisen työn ja kaupankäynnin sosiaalipsykologisia vaatimuksia. There’s no app for that. 

Teknologinen kehitys huolehtii itsestään ja merkittävillä digitaalisilla ratkaisuilla on liikevoimaa aina. Ne eivät kaipaa hengennostatusta ja herätyskokouksia. Ehdotan, että kaikki Suomen digitalisaatioseminaarit korvataan analogisaatioseminaareilla, joissa älypuhelimet jätetään narikkaan.

Inhimillinen työelämä on vakaa 

Harvat ihmiset ovat psyykkiseltä rakenteeltaan sellaisia, että he sietävät jatkuvaa muutosta ja joustavuutta. Onneksi sellaisiakin ihmisiä on, mutta useimmat meistä eivät ole sellaisia. Ihmisten henkinen hyvinvointi vaatii tulevaisuudessakin jämäköitä rakenteita ja turvallisen odotushorisontin.

Työmarkkinoiden iso kuva muodostuu edelleen pysyvistä toistaiseksi voimassa olevista työsuhteista. Tältä osin ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosikymmeniin. Niin sanottu itsensätyöllistäjien ryhmä, kuten freelancerit ja itsenäiset ammatinharjoittajat, on tilastollisesti marginaalinen ilmiö.

Tarkastelemme tulevaisuuden työelämää nuorten näkökulmasta emmekä ymmärrä sitä, että ihminen voi käyttäytyä eri ikävaiheissa eri tavoin. Nuorten käyttäytyminen tässä ajassa ei siis ennakoi sitä, millaisia he ovat tulevaisuudessa.

Elämäntilanne mahdollistaa nuorille sen, että he voivat kokeilla erilaisia asioita. Siksi he vaikuttavat joustavilta ja kameleonttimaisilta. Tarvitsemme sukupolvien välistä dialogia, emme alemmuudentuntoista nuoruuden ihannointia.

Meillä on valtava perspektiiviharha siinä, kun haluamme tuoda aina kulloinkin menestyvän pelifirman ketterät toimintatavat kaikkiin muihin suomalaisiin organisaatioihin. Kun pelifirma kyykkää hybriksen jälkeen, olemme ensin hyvin hiljaa ja alamme sitten vouhottaa seuraavasta menestyjästä.

Emme kiinnitä lainkaan huomiota yritysten sosiaaliseen koostumukseen. Jos pelifirma koostuu kolmekymppisistä sinkkumiehistä, ei sen pohjalta voi uudistaa sosiaalivirastoa. Silti uskomme kaiken muuttuvan, kun saamme käyttöömme 400 euroa tunnissa laskuttavan lean-konsultin.

Toiveet joustavasta työelämästä törmäävät niiden inhimilliseen mahdottomuuteen. Kun yksi järjestelmä alkaa joustaa, täytyy muidenkin järjestelmien joustaa. Lopputulos on kaaos, jota keskivertoihmisen psyyke ei kestä.

Meillä on liikaa ideoita

Kaikilla meistä on ideoita. Sinulla on ideoita, minulla on ideoita, Prisman kassalla on ideoita, Juha Sipilällä on ideoita, mainostoimiston AD:lla on ideoita. Osa ideoista on hyviä ja osa huonoja. Useimmilla ihmisillä on hyviä ideoita, etenkin jos niitä jaksaa kysellä tarpeeksi kauan. Sen huomaa kulutustutkijana. Jokainen haastattelemasi ihminen voi kertoa sinulle, miten esimerkiksi suomalainen vähittäiskauppa pelastetaan: halvemmat hinnat ja parempaa palvelua.

Rakastamme ideoita, koska ideoiminen on niin helppoa ja hauskaa. Vihaamme ideoiden toteuttamista, koska se pitäisi tehdä jo ennestään mahdottoman työkuorman ohessa. Emme suhtaudu ideoihin vakavasti, emme kunnioita niitä. Olemme oman elämämme juhasipilöitä: arastelemme toimeenpanon hetkellä. Meidän pitää keskittyä vain niihin ideoihin, jotka olemme valmiita ottamaan tosissamme.

Verkostoitumisemme on mukavuudenhaluista. Käymme oman alamme seminaareissa tapaamassa vanhoja tuttuja. Tällöin ideat eivät ristiinpölyty eikä niitä haasteta yllättävistä näkökulmista. Meidän täytyy tavata oikeasti erilaisia ihmisiä.

Erään helsinkiläisen oppilaitoksen rehtori kertoi, että hän istuu joka kuukausi yhden illan jossain Kontulan baarissa. Hän haluaa, että oma maailmankuva ei umpioidu eliitin kabinetteihin. Tämä on radikaalia toimintaa.

Kun tapetoimme ideointipäivässä neukkarin seinät post-it-lapuilla, saatamme samalla sopia jopa ideoiden toteuttamispäivän. Yleensä kuitenkin käy niin, että post-it-laput lakastuvat kuin vaahteranlehdet syksyllä. Emme edes muista ideoita seuraavana päivänä.

Mieleemme jää vain se, että työpajan pitäneellä palvelumuotoilijalla oli ihana peppu. Ideoinnista ja innovoinnista on tullut tyhjää ritualismia. Konkretiaa ei lisää se, että rakennamme ideoinnin pohjalta legoista tai muovailuvahasta jotain. Lopetetaan tällainen leikkiminen ja jätetään ideat ideoinnin ammattilaisille.

Meidän pitää vähentää ideoiden määrää, nostaa ideoiden laatua ja kasvattaa ideoihin liittyvää toimeenpanokykyä. Kärsimme ideointiväsymyksestä. Koemme häpeää, kun luonteeltaan ja kyvyiltään ideointiin sopimattomat ihmiset pakotetaan brainstormaamaan. Emme kunnioita ideoita.